Brittiläinen laatujännäri

Iso-Britannian astuminen tv-vaaliväittelyiden aikakaudelle on koittanut vain noin 50 vuotta muun maailman perässä, ja sensaationkäryä on heti ilmassa. Labourin ja konservatiivien johtajia vuosikymmeniä vaivannut pelko tv-väittelyiden ”arvaamattomuudesta” uhkaa käydä toteen liberaalidemokraattien ihmelapsen Nick Cleggin pyyhkiessä pöytää vanhojen valtapuolueiden kuluneilla naamoilla. Poliittinen asetelma on levällään pahiten miesmuistiin, eivätkä tuloksen ennustamista ainakaan helpota Iso-Britannian monimutkainen vaalijärjestelmä ja kuningaskunnan valtaoikeuksien luovuttaminen Walesille ja Skotlannille.

Yhtä kaikki saarivaltakunnan äänestäjät ovat päässeet nyt jo kahdesti nauttimaan livenä poliittisen valtataistelun käsinkosketeltavasta jännityksestä. Tarkoin säännellyt tv-väittelyt ITV:llä ja Sky Newsillä ovat kaikessa brittiläisessä kunnollisuudessaan olleet suorastaan neitseellisen puhtaita pyrkimyksiä demokraattisen julkisen debatin ideaaliin. Heti alussa pistää silmään, ettei toimittaja tuhlaa aikaa grillaamalla puoluejohtajia tuoreimpien gallupien ja keltaisen lehdistön käynnistämien loanheittokampanjoiden kaltaisella hölynpölyllä. Itse asiassa toimittaja ei kysy ehdokkailta mitään vaan keskittyy väittelyn tehokkaaseen moderointiin. Ehdokkaat puolestaan ovat hiottuja ammattipuhujia, tarttuvat kiitollisen nöyrästi studioyleisön esittämiin kysymyksiin, noudattavat annettuja aikarajoja ja heittelevät suoria haasteita toisilleen.

Näytelmän kruunaa kolmen puoluejohtajan dramaturgisesti onnistunut roolijako. David Cameron on aikaamme kuvaavan paradoksin, nationalistisen uusliberaali-konservatiivin, täydellinen karikatyyri: maahanmuutolle katto, pidempiä vankilatuomioita, kouluihin kuria ja järjestystä, ei veronkorotuksille, julkista ”tuhlausta” alas, ydinasepelote säilytettävä ja sitä rataa. Gordon Brownissa sekoittuu istuvan pääministerin väsynyttä vastuunkantoa, teknokraattista asiantuntijuutta ja äänestäjiä varoittelevaa isällisyyttä. Nick Clegg taas ottaa kaiken irti altavastaajan roolistaan, herkuttelee estottomasti vanhojen puolueiden jämähtyneisyydellä, tarjoaa häpeilemättömän populistisesti tuoretta naamaa ja uutta poliittista kulttuuria ja tasapainoilee obamamaisella idealismin ja pragmatismin trapetsilla.

Tätä voisi jopa kutsua täydelliseksi poliittiseksi teatteriksi, etenkin jos termillä ei olisi niin negatiivista kaikua. Nykyään poliittista teatteria käytetään mediassa yleisesti haukkumasanana, joka voidaan liittää käytännössä mihin tahansa julkisuudessa suoritettuun poliittiseen aktiin. Kutsumalla poliitikkojen, puolueiden tai etujärjestöjen keskinäinen konfliktia poliittiseksi teatteriksi väitetään tietenkin, että kyseessä on epäaito, kansalaisten sumuttamiseksi näytelty mitätön nokkapokka, jonka tarkoitus on peittää osapuolten välinen tosiasiallinen konsensus jossain laajemmassa ja periaatteellisemmassa kysymyksessä. Äänestäjien edessä esitetään räväköitä vastapuolta parjaavia puheenvuoroja, mutta kulissien takana neuvotellaan jo tulevasta hallitusohjelmasta – hyvissä ajoin ennen vaaleja. Nykymerkityksessään poliittinen teatteri onkin populistinen, eliitinvastainen puhetapa, joka vahvistaa ajatusta siitä, että ”kaikki ne ovat samanlaisia” – ja on siten omiaan heikentämään luottamusta poliitikkoihin ja koko poliittiseen järjestelmään.

Tavallaan leimakirves osuu maaliinsa; kukapa esimerkiksi tästä kinastelevasta nelikosta ei haluaisi istua samassa hallitusneuvottelupöydässä vuoden päästä keväällä. Tässä mielessä julkisella poliittisella diskurssilla todella on taipumus peittää näkyvistä se tosiasia, että käytännössä esimerkiksi suomalainen lumedemokratia on pitkälti yhteistyötä, neuvottelua ja lehmänkauppoja yli puoluerajojen. Ja onhan toisaalta niinkin, että olemukseltaan julkisuus viime kädessä on pelkkää retoriikkaa, näyteltyjä yleisöperformansseja, kun varsinainen politiikka, konkreettisen päätöksenteon ja vallankäytön merkityksessä, tapahtuu jossain muualla. Mutta jos kaikki poliittinen julkisuus on tavalla tai toisella kansalle esitettyä poliittista teatteria, miten erottaa hyvä teatteri huonosta?

Poliittista julkisuutta voidaan ajatella demokratiaan kuuluvana yhteisöllisenä rituaalina. Tämä pätee erityisesti vaaliväittelyihin, jotka ovat ennalta käsikirjoitettuja osia kansallisessa äänestysrituaalissa. Julkinen vaalikamppailu on siis tasaisin väliajoin toistuva yhteisöllisen itsetarkastelun hetki: mikä me olemme ja missä me menemme kansakuntana. Rituaalin päänäyttelijöiden eli poliittisten johtajien tehtävä on yhtäältä tarjota yleisölle samastumisen kohteita, siis kollektiivisen identiteetin rakennusaineita, ja toisaalta tehdä ymmärrettäväksi yhteiskunnallista muutosta, siis rakentaa jaettua narratiivia maailmasta ja paikastamme siinä. Rituaalia voidaan pitää onnistuneena, jos enemmistö katsojista tunnistaa edes joitakin sen esiintyjiä ja pystyy eläytymään heidän kertomuksiinsa.

Tästä näkökulmasta Britannian vaaliväittelyt ovat niin täydellistä poliittista teatteria, että ne ovat jopa vaarassa palauttaa luottamuksen politiikkaan, myös brittinuorisossa. Brownin, Cameronin ja Cleggin kolmiodraamaan tempautuessa haluaa katsojana jälleen uskoa siihen, että poliitikoissa ja puolueissa on eroja, arvovalinnoilla ja äänetyspäätöksellä on väliä ja vaalituloksella on merkitystä kansakunnan tulevaisuuden kannalta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s