Eurokriisistä risteilee julkisessa keskustelussa paljon erilaisia selitysmalleja, ratkaisuesityksiä ja syytöksiä eri toimijoita kohtaan. Tikun nokkaan nostetaan vuorotellen yksittäiset jäsenmaat ja niiden talouspolitiikka, EU:n ministerineuvosto ja sen pelastuspaketit, komissio ja sen ajamat julkisen talouden vyönkiristysohjelmat tai EKP ja sen rahapolitiikka. Yksi kriisijulkisuuden monisuuntaisuuden seuraus on, että käsitykset siitä, minkä tahon pitäisi ottaa vastuu kriisin ratkaisusta, jäävät helposti epäselviksi. EU:n monitasoiset ja tilivelvollisuutta hämärtävät päätöksentekojärjestelmät eivät luonnollisesti selkiytä tilannetta.
Sekavasta vastuukeskustelusta käy hyvänä esimerkkinä se, miten Euroopan keskuspankin keskeinen merkitys kriisinhoidossa on nostettu erityisesti vuodesta 2012 lähtien toistuvasti esiin julkisuudessa niin poliitikkojen kuin asiantuntijoiden ja virkamiestenkin toimesta. Usein kuuleekin väitteen, että vain EKP voi ratkaista eurokriisin. Suomen Pankin osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo huomauttaa kuitenkin aiheellisesti, että on usein nurinkurista vaatia poliittisella päätöksenteolla tarkoituksella demokraattisen valvonnan ulkopuolelle asetetun EKP:n ryhtyvän toimiin, jotka rikkovat sille säädettyjä rajoituksia ja periaatteita. Keskuspankkirahan liikkeellelaskijana EKP:llä toki on määritelmällisesti sellainen asema euroalueella, että se voisi varsin yksinkertaisesti ratkaista kriisin akuutit ongelmat, kuten jäsenmaiden lainansaantiongelmat, sekä avata tien talouskasvua ja työllisyyttä tukeville finanssipoliittisille toimenpiteille. Käytännössä kuitenkin EKP:n toiminnalle on Maastrichtin sopimuksessa jo vuonna 1992 asetettu tiukat rajat, jotka suoraan kieltävät tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen.
Suuri osa EKP:n avainroolia koskevasta keskustelusta onkin syytä tulkita arvosteluna ja vaatimuksina poliittisia päättäjiä kohtaan. Keskuspankin toimintaan kohdistuvan (valistuneen) kritiikin taustalla on yleensä vaatimus EKP:n mandaatin muuttamisesta poliittisella päätöksenteolla siten, että se valtuutettaisiin tai se suorastaan säädettäisiin hoitamaan kriisiä omilla rahapoliittisilla keinoillaan. Esitettyjä EKP:n keinoja olisivat esimerkiksi lainakorkojensa kanssa vaikeuksissa olevien euromaiden joukkovelkakirjojen korkojen asettaminen tietylle tasolle, korkeampaan inflaatiotavoitteeseen siirtyminen, kasvu- ja/tai työllisyysastetavoitteen asettaminen nykyisen inflaatiotavoitteen rinnalle sekä euromaiden hallitusten suoran rahoittamisen salliminen. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo toteaa, tällaisiin EKP:n mandaattimuutoksiin olisi eurooppalaisilla päätöksentekijöillä ollut jo runsaasti aikaa siitä lähtien, kun virheet EMU:n rakenteissa ja institutionaalisissa säännöissä vuonna 2010 nostettiin esiin kriisin puhkeamista selittävinä ja sitä alati pahentavina tekijöinä. Tähän ei kuitenkaan ole ollut sitä kuuluisaa poliittista tahtoa.
Eurokriisin ratkaisusta puhuttaessa katse pitää toisin sanoen kohdistaa poliittisiin päätöksentekijöihin. Viimeksi eurooppalaiset päätöksentekijät kokoontuivat Eurooppa-neuvoston muodossa Brysselissä maaliskuun puolivälissä. Valtamedian huomio tosin kääntyi samaan aikaan pidettyyn euroryhmän kokoukseen, jossa lyötiin alkutahdit muutamaa viikkoa myöhemmin kärjistyneeseen Kyproksen kriisiin. Koko eurokriisin ratkaisun kannalta paljon merkittävämpänä kokouksena voidaan kuitenkin pitää juuri Eurooppa-neuvoston kokousta, jonka asialistalla oli nimenomaan laajempi keskustelu kriisipolitiikasta ja sitä ohjaavista periaatteista. Tätä debattia suomalainen valtamedia kuvasi kädenvääntönä vyönkiristäjien ja ”löysempää” kasvupolitiikkaa vaativien välillä.
Tässä kirjoituksessa tarkastelen hieman tarkemmin ajankohtaista eurokriisikeskustelun kontekstia, jonka puitteissa eurooppalainen päätöksentekoeliitti tapasi Brysselissä. Hahmotan tilannetta erottelemalla kolme julkisessa keskustelussa esiintyvää kriisin puheavaruutta. Puheavaruuksilla tarkoitan sisäisesti jokseenkin yhtenäisiä kriisiä koskevia puhetapoja, jotka lähestyvät kriisiä tietystä näkökulmasta ja tarjoavat sille tietynlaisia selityksiä ja ratkaisumalleja. Kutsun näitä kolmea toisistaan poikkeavaa ja toisilleen vastakkaista puheavaruutta fiskaalisen tasapainottamisen eli vyönkiristyksen linjaksi, nationalistiseksi apupakettien kritiikkilinjaksi sekä taloustieteelliseksi vyönkiristyksen kritiikkilinjaksi. Puheavaruudet ovat sinänsä karkeita yleistyksiä, niiden väliset rajat ovat häilyviä ja myös niiden sisällä esiintyy paljon ristiriitoja ja näkemyseroja. Niinpä esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on voinut arvostella EU-komissiota liian tiukan leikkauspolitiikan vaatimisesta kriisimailta, vaikka, kuten komission maaliskuisessa raportissa (pdf) osuvasti todetaan, molemmat tahot jakavat yhteisen peruslinjan – eli operoivat hallitsevan vyönkiristyslinjan puheavaruuden puitteissa. Vastaavasti nationalistisen ja taloustieteellisen puheavaruuden sisälle mahtuu merkittäviä näkemys- ja argumentaatioeroja.
Tarkastelen kutakin puheavaruutta vuorollaan mutta samalla ymmärrän niiden olevan keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa ‒ joskin yleensä epäsuorassa, sillä julkisuudessa ne kohtaavat toisiaan edelleen harvoin. Kriisin alkuaikoina fiskaalisen vakauttamisen puheavaruus oli valtamedian rakentamassa julkisuudessa hallitsevassa asemassa, mutta talousvaikeuksien syventyessä sen kyky dominoida keskustelua, selittää kriisiä uskottavasti ja oikeuttaa siihen pohjaavaa vyönkiristyspolitiikkaa on heikentynyt. Alusta asti sitä nousi monissa maissa haastamaan nationalistinen linja, jonka painoarvo on sittemmin kasvanut. Viime aikoina kuitenkin myös taloustieteellinen kritiikki on saanut enemmän jalansijaa julkisuudessa. Yhdessä haastajat ovat pakottaneet vyönkiristyslinjaa edelleen tiukasti ajavan euroeliitin yhä ahtaammalle ja uhanneet sen hallitsevaa asemaa sekä eurokriisin selittäjänä että poliittisten toimenpiteiden julkisena määrittäjänä.
Hyökkäyksestä siilipuolustukseen
Keväällä 2010 Euroopan Unionin komission, IMF:n, OECD:n ja pohjoisen Euroopan hallitusten yhteinen rintama oli voimissaan ja pääsi ensimmäisenä määrittämään tarvittavia toimenpiteitä Kreikan akuuteista ongelmista puhjenneen kriisin ratkaisuksi. Taustalla oli tulkinta, joka korosti ongelmiin ajautuneiden maiden liiallista julkista velkaantumista kriisin pääasiallisena syynä ja valtioille lainanneen pankkisektorin romahtamisen riskiä sen keskeisenä olemuksena. Tuloksena oli yhtäältä pankkien pelastamiseen tähtäävien apupakettien rakenteluun ja toisaalta julkisten sektorien ”tervehdyttämiseen” tähtäävä linja, joka on pitkälti määrittänyt eurokriisin politiikkaa näihin päiviin saakka.
Hieman samaan tapaan kuin aikanaan Irakin sotaa, euromaiden julkisen sektorin kontolle sälytettyjä pankkien pelastuspaketteja ja samanaikaisia vaikeuksiin joutuneiden maiden taloudet romuttaneita vyönkiristystoimia on perusteltu eri yhteyksissä erilaisilla ja ajan myötä hieman muuttuvilla argumenteilla. Kriisin alkuaikoina näennäisesti velkaongelmiin joutuneille maille mutta käytännössä saksalaisille, ranskalaisille, yhdysvaltalaisille ja brittipankeille suunnatut pelastuspaketit runnottiin läpi puhtaasti shokkidoktriinin mukaisella pelottelulla lopullisesta tuhosta, mikäli pankkien saatavat jätettäisiin maksamatta yhteisestä kassasta. Taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen aiheuttaneita vyönkiristyssäännöksiä puolestaan ryyditettiin moraalipuheilla yli varojensa eläneestä, laiskasta ja vilunkia harjoittaneesta Etelä-Euroopasta. Pahimman paniikin ja kiihkon laannuttua virallisen puheavaruuden on kuitenkin vallannut ekonomistinen asiantuntijapuhe, jossa valittuja toimenpiteitä on perusteltu markkinoiden luottamuksen palauttamisella ja sen myötä kestävän kasvun mahdollistamisella. Erityisesti talouskomissaari Olli Rehn on kunnostautunut ekonomistisen asiantuntija-argumentoinnin takuumiehenä, joka on väsymättä valanut luottamusta markkinoille ja uskoa tulevaisuuteen: valoa on ollut aina nähtävissä tunnelin päässä.
Ekonomistisen hallinnan oppien (pdf) mukaisesti euromaiden julkisten sektorien leikkaamista eli ”fiskaalista sopeuttamista” sävyttää hienojakeinen puheenparsi, jossa suositeltavat toimenpiteet esitetään huolellisesti suunniteltuina ja kirurgisen tarkasti kohdennettuina parhaiden mahdollisten ”kasvuvaikutusten” varmistamiseksi. Virallinen puheavaruus muistaa korostaa myös solidaarisuuden ja tasapuolisen taakanjaon kaltaisia periaatteita sekä osoittaa asiaankuuluvaa myötätuntoa eniten kärsiviä kohtaan. Katkelma jo edellä mainitusta komission raportista ”The debate on fiscal policy in Europe: beyond the austerity myth” (pdf) käy erinomaisesta esimerkistä:
”The composition of fiscal adjustment should be carefully designed. That often means some emphasis on expenditure restraint, but needs to go beyond that in order to pick-up growth-friendly measures in an encompassing manner. Spreading the costs across the population and confronting vested interests which often protect less productive spending help generate a sense that everyone pays their fair share. Besides, implementing structural fiscal reforms, such as pension reforms, improve public sustainability (and medium-term growth) without weighing on aggregate demand in the short-run, although not all consolidation can go this route in practice.”
Ajan kuluessa ja Euroopan taloustilanteen heiketessä materiaalinen todellisuus on kuitenkin alkanut huolestuttavasti nakertaa fiskaalisen vakauttamisen puheavaruuden tarjoamien selitysmallien ja perusteluiden uskottavuutta. Kun näyttö luottamuksen palautumisesta ja kasvun alkamisesta viivästyy kuukaudesta, kvartaalista ja vuodesta toiseen, kritiikki vyönkiristystoimenpiteitä kohtaan on saanut yhä enemmän tilaa myös valtavirtajulkisuudessa. Alkuaikojen itseluottamusta puhkuneesta, tuomiopäivä- ja moraaliretoriikan sävyttämästä hyökkäysvaihteesta fiskaalisen vakauttamisen linjaa ajavat tahot ovat joutuneet yhä ahtaampiin puolustusasemiin. Kun virallisten perusteluiden ilmeisimmät puutteet ovat alkaneet julkisesti paljastua, vyönkiristäjien on ollut pakko reagoida tilanteeseen ja keksiä uusia argumentteja oikeuttamaan valittua linjaa. Viimeisimpänä vetona on ollut klassinen TINA-argumentointi ja EU:n ”institutionaalisiin puitteisiin” vetoaminen. Kun kriisi on vain pahentunut eivätkä toimenpiteet ole tuottaneet lievitystä (finanssimarkkinoiden jonkinasteisesta rauhoittamisesta huolimatta) reaalitalouden kurjistumiseen, ilmeisen epäonnistumisen edessä on vedottu siihen, että päättäjillä ei yksinkertaisesti ole ollut muuta vaihtoehtoa.
Hallitsevan vyönkiristyslinjan kannattajien kokemaa uudenlaista epätoivoa kuvaa hyvin komissaari Rehnin hiljattain esittämä kysymys ”mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet”. Tällainen ”kassa on tyhjä”-tyylinen maalaisjärkeily näyttäisikin olevan se viimeinen pakopaikka vyönkiristäjille, joiden muut argumentit valitun politiikan tueksi ovat menettäneet uskottavuutensa. Aiempi yksiselitteinen kieltäytyminen elvytyspolitiikasta julkisten sektorien tarkoitukselliseksi supistamiseksi (koska se ”tervehdyttää”, ”tasapainottaa”, ”vakauttaa”, ”palauttaa luottamuksen” tai on muuten vain moraalisesti sopiva rangaistus yli varojensa eläneille) on argumentoinnissa käännetty muotoon ”ei ole varaa elvyttää”. Tällaisella Suomessa 90-luvun lama-aikana kovaan suosioon nousseella kirstunvartijaretoriikalla on arvattavasti paljon tarttumapintaa tiedotusvälineissä, ja Rehnin uusi argumentti siirtyikin nopeasti myös ainakin joidenkin Helsingin Sanomien toimittajien järkeilyyn.
Ennen kuin palaamme ”mistä rahat?”-kysymykseen ja siihen, miten vastaus tähän muotoillaan taloustieteellisessä puheavaruudessa, käydään läpi nationalistinen kritiikki. Populistisen maalaisjärkeilyyn vetoavan vyönkiristysretoriikan tarkoitus kun on ensi sijassa vastata juuri nationalistisen apupakettikritiikin heittämään populismin haasteeseen ja viedä siltä terää.
Suvereniteetin puolustajat
Hallitsevan eurokriisipolitiikan nationalistisen kritiikin voi kiteyttää kysymykseen ”miksi Suomi osallistuu kriisinhoitoon?”. Populistinen muoto kritiikistä ammentaa yhtäältä perinteisestä kansallista suvereniteettia puolustavasta euroskeptisyydestä, joka on ollut Timo Soinin erikoisalaa, ja toisaalta kulttuurirasistisista virtauksista, joiden mukaan suomalaisten veronmaksajien eläteiksi ei pidä langettaa yli varojensa eläneitä etelän kansoja. Hienostuneempi nationalistisen kritiikin muoto on tarttunut eurokriisissä käytävään valtakamppailuun ja tulkinnut Suomen vetävän tässä pelissä toistuvasti lyhimmän korren. Tämän näkökulman mukaan suuret jäsenmaat ovat käyttäneet EU:ta ja ”yhteisvastuun” periaatetta härskisti hyväkseen sälyttääkseen omien pankkiensa ongelmat kaikkien niskaan. Erityisesti Taloussanomien toimittaja Jan Hurri on nostanut esiin jäsenmaiden välisen kamppailun ja EU:n sisäisen valtapolitiikan näkökulmaa eurokriisiin esittäen joukon kiusallisia kysymyksiä Saksan linjaa kuuliaisesti seuranneelle Kataisen sixpack-hallitukselle.
Kipeiden EVVR- ja EVM-päätösten tultua valmiiksi ja Irlannin, Kreikan ja Portugalin lainaohjelmien ja uusien avunpyyntöjen seuratessa toisiaan turruttavalla toistuvuudella apupakettien vastainen nationalistinen kritiikki on ainakin toistaiseksi jossain määrin laantunut. Tilalle on noussut kaikenlaisen EU:n liittovaltiokehityksen vastustaminen: vallan siirtyminen Brysseliin koetaan nyt suurimpana uhkana. Toki neuvoston, komission ja troikan lainaohjelmiin pakotetuille maille asettamat tiukat vyönkiristyskuurit on näissä piireissä hyväksytty jos ei muuta niin ansaittuna kollektiivisena rangaistuksena etelän kansojen leväperäisyydestä. Yleensä eurooppalaiseen poliittiseen integraatioon on kuitenkin suhtauduttu syvällä epäluuloisuudella, sen kun on tulkittu luovan vain uusia ”yhteisvastuun” ja ”moraalikadon” käytäntöjä ja siten pahentavan juuri suomalaisten niskaan kaatuvaa mantereen laajuista elättiongelmaa.
Toisaalta nationalistisen kritiikin puheavaruuteen kytkeytyy myös tärkeitä demokratian puolustukseen liittyviä puheenvuoroja. Kuten Kyproksen lainapakettineuvotteluiden kohdalla jälleen kerran todistettiin, eurokriisin hoidossa on omaksuttu päätöksentekoprosesseja, jotka vähät välittävät demokratian periaatteista ja demokraattisista instituutioista. Päätöksiä runnotaan toistuvasti läpi keinotekoisten ja usein itse asetettujen takarajojen kynnyksellä pidetyissä maratonkokouksissa suljettujen ovien takana edustukselliset demokraattiset instituutiot ohittaen ‒ puhumattakaan avoimesta eri vaihtoehtojen välillä puntaroivasta, erilaiset intressi- ja asiantuntijaryhmät ja kansalaiset osallistavasta julkisesta keskustelusta. Kansallista demokratiaa puolustavissa puheenvuoroissa on nostettu myös esiin, miten kansallisten parlamenttien suvereniteettia on kavennettu ja yhä pidemmälle vietyä kaventamista suunnitellaan osana sixpack-säännöstöjä ja muita jäsenmaiden budjettivaltaan puuttuvia käytäntöjä.
Kansallista edustuksellista päätöksentekoa puolustavaa ja EU:n päätöksentekokäytäntöjen epädemokraattisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää sinänsä tärkeänä. Kuitenkin tätä kansallisen suvereniteetin puolustamisen mielekkyyttä heikentää se, että valtion talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden kannalta aivan keskeinen rahapoliittinen suvereniteetti on jo aikaa sitten luovutettu, toisin sanoen Euroopan talous- ja rahaliittoon liityttäessä, pois kansallisista käsistä. Niin kauan kuin tämän itsemääräämisoikeuden kannalta elintärkeän komponentin eli oman kansallisen valuutan palauttamista ei vaadita, kansallisen suvereniteetin ja demokratian puolustus näyttäytyy auttamatta epäuskottavana. Tähän tuntuu kuitenkin olevan harvalla valmiutta ‒ ei edes Soinilla.
Nationalistisen kritiikin voimistuminen eurokriisin keskellä huolettaa joka tapauksessa monia eurooppamielisiä federalisteja. Heidän katsannossaan kritiikissä on kyse lähinnä tunkkaisesta ja nurkkakuntaisesta euroskeptisyydestä. Taustalla tuntuu olevan ajatus, jonka mukaan suuri eurooppalainen projekti ilmenee nimenomaan Euroopan unionissa ja sen instituutioissa, ja siksi niiden takana on seistävä kaikissa olosuhteissa niiden harjoittaman politiikan ja EMU:n taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista huolimatta. Sen sijaan, että EU:n voitaisiin instituutiona nähdä ‒ tietyssä historiallisessa kontekstissa ‒ kääntyneen eurooppalaisia valistuksen arvoja ja Ranskan vallankumouksen periaatteita vastaan (ja nationalistisen kritiikin legitiimit puolet tunnustettaisiin), EU:n nykykehitystä määräävien johtajien odotetaan asemansa puolesta automaattisesti olevan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon airueita.
Eurofiilien huolessa on siis kyse perustavalla tavalla epäpoliittisesta ymmärryksestä EU:n integraatiosta ja sitä viimeiset kolme vuosikymmentä ohjanneista talouspoliittisista opeista. Juuri näihin taloustieteellinen kritiikki on pyrkinyt puuttumaan ‒ näkökulmasta riippuen joko pelastaakseen Euroopan unionin tai hajottaakseen sen pelastaakseen eurooppalaiset.
Vyönkiristyksestä täystyöllisyyteen
Taloustieteiden lähtökohdista kumpuava kritiikki eurokriisin virallista politiikkaa kohtaan kiteytyy sanomaan ”vyönkiristys ei toimi”. Taloustieteellisen puheavaruuden voi jakaa kahteen päälinjaan, taloustieteen valtavirtakritiikkiin ja heterodoksiseen kritiikkiin. Valtavirtataloustieteen kriittisen eurokriisikommentaarin näkyvimmiksi keskustelijoiksi ovat nousseet Paul Krugman, Martin Wolf ja Paul De Grauwe sekä Suomessa Pertti Haaparanta. Heidän pääviestinsä on ollut, että nykyiset ”avustettaville” maille pakotetut vyönkiristysehdot ovat paitsi tarpeetonta inhimillistä kärsimystä tuottavia myös reaalitalouden toipumisen kannalta järjettömiä, sillä taantumasta nousemiseen tarvitaan nimenomaan julkisen elvytyksen varaan rakentuvaa kasvupolitiikkaa.
Vähintä mitä europäättäjien pitäisi valtavirtakriitikkojen mukaan ymmärtää olisi, etteivät kaikki euromaat ainakaan voi supistaa julkisia sektorejaan samaan aikaan: jostain on tultava se kysyntä, joka alkaa kasvattaa yksityisen sektorin tuottoja, luottamusta yhä uusiin voittoihin ja siten investointihalukkuutta. Se, että kaikki samaan aikaan vähentävät kotimaista kysyntää julkista kulutusta leikkaamalla ja odottavat kasvun tulevan viennistä, on lopulta kaikkia kurjistavaa politiikkaa. Siksi pohjoisen Euroopan kysynnän pitäisi tässä tilanteessa alkaa kannatella etelää, ja euroalueen pitäisi päästä sisäisissä vaihtotaseissaan tasapainoon. Merkittävää on, että velkakriisissä kamppaileville maille armottomia vyönkiristyspaketteja sorvaamassa ollut mutta koko Euroopan talouskehityksestä huolehtiva ja mantereen laajuiseen ”solidaarisuuteen” perustava komissio on tästä periaatteesta samaa mieltä. Yllä jo siteeratussa raportissaan se toteaa:
”For vulnerable countries of the euro area that face a large external sustainability gap, external growth is the only sustainable way to grow out of their debts. They must undergo rebalancing but their adjustment should indeed not be unduly hampered, and ideally should be fostered by concomitant changes elsewhere. The improved current balances in the periphery thus have to be matched by rebalancing trends also in euro area countries that feature large current account surpluses.”
Pahaksi onneksi vaihtotaseiltaan ylijäämäisille pohjoisen Euroopan maille, joiden talouspolitiikkaa julkisessa keskustelussa yleensä vuolaasti ylistetään, on ollut tyypillistä nimenomaan vientivetoinen, muita maita velkaannuttava kasvustrategia. Niillä ei myöskään näytä olevaan minkäänlaisia aikomuksia muuttaa suuntaa, vaikka esimerkiksi Saksassa palkat ovatkin viime aikoina hieman nousseet. Suomessa vaihtotase on eurokriisin puhjettua kääntynyt pitkän ylijäämäkauden jälkeen jopa hieman negatiiviseksi (velkaannumme siis ulkomaille), mutta paljonpuhuvasti tämä on saanut aikaan valtavan huolen päätöksentekoeliitissä, käynnistänyt välittömästi rummutuksen maan kansainvälisen kilpailukyvyn romahtamisesta ja tuottanut vaatimuksia sisäisestä devalvaatiosta palkankorotukset jäädyttämällä. Mitä nopeammin takaisin vientivetoiseen kasvuun, sen parempi. Ongelmana on, että tällä kertaa samaa ajetaan läpi yhtä aikaa koko euroalueella, ja kriitikkojen mukaan seuraukset näkyvät lähes koko maanosan pitkäkestoisena taantumana sekä kituliaan kasvun aikakautena hamaan tulevaisuuteen.
Valtavirtataloustieteen edustajat ovat globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana tehneet selkeää pesäeroa uusklassiseen ortodoksiaan ja ottaneet askelia keynesiläiseen suuntaan korostamalla valtion roolia suhdanteiden tasaajana. Niinpä niin euromaiden kuin Britannian ja Yhdysvaltojenkin viimeaikaiset julkisten sektorien vyönkiristystoimet ovat saaneet osakseen varsin yksiäänisen tuomion taloustieteilijöiltä. Samalla he ovat osoittaneet joukon keskeisiä heikkouksia sekä hallitsevassa eurokriisipolitiikassa että Euroopan talous- ja rahaliiton institutionaalisessa rakenteessa, jotka estävät valtioita toteuttamasta taantumaa helpottavia ja kasvua tukevia toimenpiteitä. Valtavirtataloustieteen rajoitteena on kuitenkin ollut kyvyttömyys tarkastella rahoitussektorin toimintaa ja roolia makrotaloudessa, jolloin käsitys eritoten rahapolitiikan vaikutuksista on jäänyt vaillinaiseksi.
Juuri näihin kysymyksiin heterodoksinen taloustiede ja erityisesti modernin rahateorian (MMT) puolestapuhujat (pdf) ovat tuoneet tärkeää valaistusta. Tämä niin sanottu jälkikeynesiläinen koulukunta, jota Suomessa ovat edustaneet erityisesti Raha ja talous -blogin tutkijat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, ei ole ainoastaan pyrkinyt avartamaan kuvaa talouden toiminnasta nimenomaan velanottoon perustuvana rahataloutena ja siten auttanut ymmärtämään eurokriisin etenemisen syitä ja seurauksia. Se on myös osallistunut hallitsevasta kriisipolitiikasta käytävään keskusteluun tuottamalla vyönkiristyksen ongelmia osoittavan kritiikin lisäksi joukon kauaskantoisia ehdotuksia vaihtoehtoisesta, modernin rahateorian premisseihin perustavasta talouspolitiikasta.
Jälkikeynesiläisten tarkoituksena ei siis ole ainoastaan tarjota keinot akuutin eurokriisin sammuttamiseksi vaan ohjata euroalue perustavalla tavalla uudenlaiseen talouspolitiikkaan ja sitä tukevaan institutionaaliseen järjestykseen. Tällöin valtion harjoittamaa finanssipolitiikkaa eivät ohjaisi rahan saatavuuden, velan hinnan tai verotulojen kaltaiset rajoitteet, vaan julkisen sektorin kulutus- ja verotuspäätökset tehtäisiin arvioimalla niiden mielekkyys reaalitalouden kokonaiskehityksen kannalta – sekä puhtaasti poliittis-ideologisiin tavoitteisiin liittyvin perustein (esimerkiksi kysymällä ”kuinka suuren julkisen sektorin haluamme” sen sijaan, että kysyttäisiin ”kuinka suureen julkiseen sektoriin meillä on varaa”). Keskeisiä elementtejä jälkikeynesiläisten eurovisioissa ovat yleisemminkin keskustellun EKP:n mandaatin laajentamisen lisäksi niin sanottuun funktionaaliseen julkisen kulutuksen rahoitukseen siirtyminen, euroalueen sisäisten vaihtotaseiden tasapainottaminen tulonsiirroilla ylijäämämaista alijäämämaihin sekä aktiivisen finanssi- ja investointipolitiikan sekä julkisen sektorin työtakuujärjestelmän avulla toteutettava täystyöllisyys.
Puheavaruudet ja eurokriisin muuttuva politiikka
Eurokriisin talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua voidaan hahmottaa yllä kuvatun virallisen vyönkiristyslinjan, nationalistisen apupakettikritiikin ja taloustieteellisen vyönkiristyskritiikin kolmijaon avulla. Ne tuottavat samalla ne ristiriitaiset puhetavat ja argumentointityylit, joiden ristiaallokossa poliittinen päätöksenteko luovii ja joista poliitikot myös ammentavat kommentoidessaan julkisuudessa eurokriisiä. Onkin kiinnostavaa havainnoida, miten vaikkapa SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen argumentoinnissa vaihtelevat vuoroin fiskaaliseen tasapainottamiseen nojaava järkeily, nationalistisiin sentimentteihin vetoava pankkien ja sijoittajien pelastuspakettikritiikki ja taloustieteellisestä vyönkiristyskritiikistä ammentava puhe ”himoleikkaamisen” vaaroista. Tilanteesta riippuen Urpilainen ottaa luovasti käyttöön näitä toisilleen ristiriitaisia puheavaruuksia perustellakseen hallituksen tai puolueensa ‒ yhtä lailla ristiriitaisia ‒ päätöksiä.
Poliittiset johtajat ovat siis hyvin tietoisia ympärillään vellovasta eurokriisikeskustelusta ja siinä risteilevistä puheavaruuksista. Niinpä jo pelkästään poliittisten puheenvuorojenkin pohjalta voidaan havaita eurokriisistä käytävän keskustelun edistyneen monin tavoin kolmen vuoden aikana, ja tasaisesti kurjistuneella euroalueen taloustilanteella (siis ”todellisuudella”) on ollut vaikutuksia sitä kuvaaviin ja selittäviin puhetapoihin. Toisaalta itse todellisuudesta ja sen tulkinnasta käydään luonnollisesti jatkuvaa määrittelykamppailua siten, että esimerkiksi Euroopan komissio pyrkii, oikeuttaakseen ajamansa vyönkiristyspolitiikan, toistuvasti tulkitsemaan talouden indikaattoreista, miten vyönkiristystoimet ovat tuottamassa tulosta, ”luottamus” euroalueeseen on paranemassa ja kasvu on aivan nurkan takana.
Mitä Brysselin Eurooppa-neuvoston maaliskuinen kokous sitten kertoi eurokriisin puheavaruuksien tämänhetkisestä valtatasapainosta? Kokouksen kehystäminen valtamediassa kamppailuksi ”elvyttävän kasvupolitiikan” ja ”tervehdyttävän vyönkiristyksen” kannattajien välillä oli hyvä osoitus siitä, miten taloustieteellinen vyönkiristysten kritiikki on viimeistään Ranskan presidentinvaaleista lähtien saanut aiempaa enemmän jalansijaa eurooppalaisessa keskustelussa. Suomessa vyönkiristyslinjan kyseenalaistuminen näkyi vastikään hallituksen budjettiriihessä, jossa vielä hallitusneuvottelujen aikaan sovituista säästöohjelmista jouduttiin tinkimään ja vaalikauden alijäämätavoitteet kaikessa hiljaisuudessa haudattiin. Hallitus joutuikin perusteluissaan sekoittelemaan luovasti julkisen talouden sopeuttamispuhetta sekä kasvua tukevaa taloustieteellistä puhetapaa keskenään luodakseen kuvaa budjetin kyvystä edistää molempia tavoitteita samaan aikaan. Sekä itse budjettia koskevat päätökset että niitä perustelemaan hyödynnetyt puhetavat kuvaavat, miten paineet eurokriisin politiikkaa tähän saakka ohjannutta vyönkiristyslinjaa kohtaan jatkuvasti kasvavat. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole johtanut varsinaiseen suunnanmuutokseen: reaalitaloutta kurjistava ”sopeutuspolitiikka” jatkuu.
Mediaseuraaja 