Demokraattiset vallankumoukset ja “normaalin” hegemonia

”Conditions here are so much better than in Eastern Europe as to bear no comparison. But our rights in the United Kingdom remain unformulated, conditional upon the goodwill of the government and the compassion of bureaucrats.”

Näin kirjoitti vuonna 1988 joukko näkyviä brittiliberaaleja, joiden paljon huomiota saaneessa Charter88-manifestissa vaadittiin demokraattisia uudistuksia Yhdistyneen kuningaskunnan perustuslakiin. Keskellä Margaret Thatcherin autoritaarisen hallituksen valtakautta julkaistu Charter88 oli menestys ja sai nopeasti kymmeniätuhansia allekirjoittajia joka puolelta maata. Myöhemmin manifesti ja sen ympärille muodostunut kansanliike toimivat alkutahteina New Labourin rakentamisessa 1990-luvun alussa.

Berliinin muurin ja sosialistisen järjestelmän romahduksen 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa artikkelissaan Anthony Barnett samastaa Itä-Euroopan mullistukset Britanniassa kasvaneeseen tyytymättömyyteen. Yhtenä alkuperäisen Charter88-manifestin laatijana Barnett tulkitsee sekä brittien että itäeurooppalaisten ymmärtäneen 80-luvun lopulla, etteivät kansalaisvapauksien tila ja poliittisen järjestelmän toiminta enää vastanneet sitä, mitä pidettiin yleisesti säädyllisenä.

Barnettin mukaan Itä-Euroopan mullistuksissa olikin kyse ”normaalin” voitosta. Keskiluokan johtamissa mielenosoituksissa ei niinkään ollut tavoitteena vallankumous kuin kansalaisten halu elää ”normaalia” elämää. Olennaista oli, että länsimaisesta vapaan kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden mallista oli itäeurooppalaisten mielissä tullut normaalia, ja yksilöiden vapauksia kansalaisina ja kuluttajina rajoittavasta sosialismista epänormaalia. Britanniassa halu ”normalisoida” oman maan demokraattinen prosessi tarkoitti mm. vaatimusta parlamentin ylähuoneen päärlien perinnöllisen aseman lopettamista (josta parlamentti teki periaatepäätöksen vasta vuonna 2007). Myös saarivaltiossa vaaditut uudistukset nähtiin siirtymisenä kohti mannermaisen demokratian normaaliutta.

Barnettin tulkinta, jonka mukaan sosialististen järjestelmien romahdus Itä-Euroopassa oli vastaus kansalaisten muuttuneeseen käsitykseen normaalista, muistuttaa hätkähdyttävästi suomalaista poliittista nykykeskustelua. Täkäläisen vaalirahoitusskandaalin aikanahan on toistettu lukemattomia kertoja ajatusta, jonka mukaan vuosikymmeniä vallinnutta ”maan tapaa” ei enää pidetä moraalisesti hyväksyttävänä – siis normaalina. Muistellessaan Charter88-liikkeen alkutaivalta Barnett toteaa:

”There was a strange sense of exhilaration in being part of something so obviously plausible and possible yet also profoundly, well, revolutionary in terms of the chaps in charge in the UK, their culture of entitlement and command.”

Barnettin nostalgisointi tuo mieleen, miten myös suomalaisen eliitin poliittinen kulttuuri on nojannut itsestään selvinä pidettyihin etuoikeuksiin ja käsityksiin omasta määräysvallasta. Viimeisin uutisointi kansanedustajien sopeuttamiseläkkeistä vastaavasti osoittaa, ettei tällaisiä etuoikeuksiä enää nähdä julkisuudessa osana ”tätä päivää”. Samoin kuin Gorbatšov glasnostillaan, Matti Vanhasen hallitus rukkaa nyt poliittisen järjestelmän pelisääntöjä vastaamaan (lehdistön) yleistä käsitystä ”normaalista” länsimaisesta avoimuuden kulttuurista.

Vaalirahoituskohussa ja kansanedustajien etuuksien kriittisessä tarkastelussa kyse on pitkälti journalistien ikiomasta vallankumouksesta. Hallitsevan (”normaalin”) kulttuurin muutoksen näkökulmasta mediavetoisia poliittisia skandaaleja tärkeämpi ilmiö saattaa kuitenkin olla keskiluokan kasvava irtaantuminen vallitsevasta hallintotavasta. Näyttää siltä, että yhä suurempi osa kansasta kokee epäluottamusta viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn tehdä kaikkia koskevia päätöksiä. Sikainfluenssan ympärillä vellova levottomuus on osoitus paitsi kansalaisten tyytymättömyydestä viranomaistoimenpiteiden ja tiedottamisen suhteen myös syvemmästä epäilystä turvallista rokotetta tarjoavien viranomaisten luotettavuutta kohtaan. Vastaavaa epäilyä esitetään yhä useammin myös esimerkiksi kansallisia ravitsemussuosituksia kohtaan.

Sama epäluulo viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan on näkynyt tietoverkkojen hallintaa koskevissa kysymyksissä. Tapaus Lex Nokia näytti julkisuudessa yhden yrityksen kansanedustuslaitokselta tilaamalta, kansalaisvapauksia kaventavalta hankkeelta. Samaan aikaan kiistat nettipiratismista ja tekijänoikeuslainsäädännöstä viittaavat siihen, että kasvava osa kansasta elää jo lain väärällä puolella, mikä ei voi olla kestävä tilanne. Postmoderni keskiluokka saattaakin jo monessa suhteessa elää eri todellisuudessa kuin mihin kansallinen hallinto pystyy vastaamaan tai mitä se pystyy hahmottamaan. Korkeasti koulutettu väestö hankkii itseään koskevaa tietoa ylikansallisesta julkisuudesta ja globaaleista tietoverkoista. Samalla perinteisen asiantuntija- ja viranomaisvallan asema suhteellistuu. Viranomaisten patronisoiva suhtautuminen kansalaisiin ja kykenemättömyys käydä dialogia eivät enää tunnu normaaleilta.

Kyse ei ole vain epäilystä poliitikkojen ja viranomaisten tiedollista kyvykkyyttä kohtaan. Jos kansalaiset voisivat olettaa, että asetukset ja lait tehdään avoimen julkisen keskustelun ja riippumattomien asiantuntijoiden suositusten pohjalta, levottomuus ei olisi niin suurta. Mutta epäilyt siitä, että lääkefirmat pääsevät sanelemaan rokotustarpeet, elintarviketeollisuus ravitsemussuositukset, suurteollisuus viestintälainsäädännön, suurkaupan ketjut kaavoituksen ja etujärjestöt verotuksen, eläkkeet ja sosiaaliturvan, nakertavat luottamusta hallituksen, kansanedustajien ja viranomaisten kykyyn ja tahtoon tehdä oikeita ja puolueettomia päätöksiä.

Nykyisessä poliittisen järjestelmän kriisissä ei siis ole kyse vain puolueiden korruptoituneista käytännöistä, vaan se on tulosta laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. Nykykriisissä olisikin ituja radikaalille demokraattiselle uudistukselle. Viimeaikaisen julkisuuden ansiosta tiedämme jo, kuinka noloa hallituksen leimasimena toimivan eduskunnan työ on, kuinka pienet etujärjestöt pääsevät sanelemaan hallitusohjelmaa suljettujen ovien takana ja miten alan asiantuntijat ohitetaan olkaa kohauttamalla esimerkiksi verotusasioissa. Tästä on vain pieni älyllinen loikka vaatimaan, että kansalaisilla olisi suora kontrolli edustuksellisten instituutioiden toimintaan. Päätöksentekijät on saatava kuuntelemaan paremmin julkista keskustelua ja kansalaiskeskustelua, ja se onnistuu vain saattamalla heidän tekemänsä päätökset viime kädessä kansalaisten arvioitaviksi.

Ainoa varma tapa suojella päätöksentekoa erityisintressien ohjailulta on hajauttaa se koko kansalle. Näissä oloissa ei ehkä ollakaan enää kaukana siitä, että suoraan demokratiaan kuuluva ajatus kansalaisten itsenäisestä harkinnasta ja kyvystä yhteiseen päätöksentekoon muuttuisi pienen piirin idealismista osaksi valtavirtaa. Kuten Anthony Barnettin analyysi Berliinin muurin murtumiseen johtaneista tapahtumista antaa olettaa, kansalaisten osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon suoran demokratian keinoin muuttaa demokraattisen prosessin sitten, kun se nähdään ”normaalina” ja nykyinen ylhäältä saneltu järjestys epänormaalina.

Politiikan medioitunut ajojahti

Mediatutkimuksessa muistetaan nykyisin paikassa kuin paikassa käyttää trendikäsitteitä ’medioituminen’ ja/tai ’mediatisoituminen’. Niillä viitataan yhtäältä erilaisten viestintävälineiden merkityksen kasvuun arkipäivässä, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja tavassamme ymmärtää maailmaa: ennen pitkää kaikki, minkä havaitsemme ja tiedämme sosiaalisesta todellisuudesta, on jonkun median (so. aistimme ylittävän teknisen apparaatin) välittämää. Yhteiskunnan tasolla medioituminen toisaalta viittaa siihen, miten yhteiskunnallisten instituutioiden oma toimintalogiikka muuttuu median kasvavan merkityksen myötä: muusikot tekevät biisejä radiosoittoa varten, urheilulajien sääntöjä muutetaan television lähetysaikoihin sopiviksi, yritykset tuhlaavat resurssejaan imagoaan kirkastavaan viherpesuun. Ja politiikka on tietenkin muuttunut silkaksi mediapeliksi.

Ehkä vakuuttavin osoitus medioitumisesta on yhteiskunnan kasvava herkistyminen tiedotusvälineiden toiminnalle. Se ilmenee etenkin mediakritiikin yleistymisenä — Ruotsissa lapsetkin ymmärtävät jo protestoida lelumainosten ahdistavia sukupuolirooleja vastaan. Tuskin yhtään merkittävää aihetta nouseekaan nykyisin julkisuuteen ilman, että keskustelu jossain vaiheessa kääntyy ”median rooliin” kyseisessä ilmiössä. Lisääntyvä tietoisuus tiedotusvälineiden voimasta muovata julkisia käsityksiä on tietysti enimmäkseen myönteinen ilmiö, ja parhaimmillaan se pakottaa tiedotusvälineet pohtimaan omaa rooliaan ja omia käytäntöjään. Näin kävi ainakin koulusurmauutisoinnin yhteydessä: jokelalaisten nuorten johdolla esitetty voimakas arvostelu tiedotusvälineiden menettelytapoja kohtaan vaikutti osaltaan siihen, että toimittajat olivat huomattavasti varovaisempia Kauhajoella.

Yleistä herkistymistä tiedotusvälineiden toiminnalle voidaan toisaalta käyttää myös hyväksi. Pääministeri Vanhanen on osoittanut, että aiempaa mediakriittisemmässä ilmastossa vanhat nyrkkisäännöt eivät enää päde: tiedotusvälineiden arvostelu ei enää merkitsekään varmaa tappiota poliitikolle. Päinvastoin, päättäväinen ”etelän mediaa” vastaan nouseminen lisää Vanhasta kohtaan tunnettua arvostusta ja tuplaa Matin sympatiapisteet. Vastaavasti tiedotusvälineiden yleinen arvostus on vaarassa heiketä, mikä voi pidemmän päälle johtaa valtamedian ja yleisön välisen suhteen etääntymiseen. Se osoittaa, että myös media riskeeraa nykyään itsensä tällaisissa korkean profiilin uskottavuuskamppailuissa.

Yleisön kasvavaa mediakriittisyyttä ajatellen tiedotusvälineiden ongelmana on nyt se, että vallankäyttäjiä kohtaan kriittinen journalismi alkaa entistä helpommin vaikuttaa ”ajojahdilta”. Tässä suhteessa tapaus Ilkka Kanerva saattoi olla ratkaiseva käännekohta: tiedotusvälineet voittivat poliittisen pelin, mutta journalismin arvostus yleisön silmissä kärsi ehkä raskaastikin. Ei tarvinnut tuntea mitään sympatiaa itse Ikeä kohtaan tullakseen kansalaisena vihaiseksi siitä, miten omavaltaisesti ja poliittisesti merkityksettömän asian takia ministeri savustettiin ulos. Vaalirahamyrskyn silmään joutuneen Vanhasen kohdalla yleisö on siis jo valmiiksi varpaillaan ja tulkitsee pääministerin perässä säntäävää sopulilaumaa helposti pelkäksi poliittista ruumista jahtaavaksi, asioiden järkevää hoitoa estäväksi häiriköksi.

Median näkökulmasta tällainen arvostelu tuntuu tietenkin kohtuuttomalta. Suurin osa toimittajista epäilemättä katsoo, ettei vallankäyttäjien tekemisten penkomisessa ole suinkaan kyse kollektiivisesta ajojahdista vaan kriittisen journalismin perustehtävästä: journalistin kutsumus on kaivaa esiin totuus salailevien vallankäyttäjien hämäräpuuhista, ja poliittisten johtopäätösten tekeminen jää muille. Ne itsekriittisemmätkin toimittajat, jotka myöntävät, että journalistit tekevät valintoja ja voisivat Vanhasen lautakauppojen ja säätiökytkyjen sijaan keskittyä myös laajempiin rakenteellisiin epäkohtiin vaalirahoituksessa, luultavasti puolustavat tässä tapauksessa vahvasti median toimintaa. Ainakin Voima-lehden toimittaja Susanna Kuparinen piti Pressiklubissa 11.9. Vanhasen ajojahtia täysin perusteltuna tilanteessa, jossa pääministeri voi ”valehdella” eduskunnan edessä ilman vaikutusta hallituksensa nauttimaan luottamukseen. Tästä näkökulmasta edustuksellinen demokratia on lakannut toimimasta niin kuin sen pitäisi, ja journalismin tehtävänä on pitää asiasta meteliä niin kauan, että korruptoitunut hallinto on lopulta pakotettu eroamaan.

Kuparisen lausunto on erinomainen esimerkki sellaisesta toimittajan itseymmärryksestä, joka korostaa median roolia vallan vahtikoirana ja näkee näin viime kädessä puolustavansa demokratian ihanteita. Normaalioloissa poliitikkojen kannanottoja ja virallista agendaa säyseästi kyseenalaistamaton toimittaja muuttuukin skandaalin koittaessa herkeämättömäksi räksyttäjäksi, vallanpitäjien pahimmaksi painajaiseksi. Vaalirahakohu osoittaa, miten kriittinen poliittinen journalismi voi toimia vallankäytön moraalinvartijana, rikkomusten paljastajana ja ajan henkeen kuulumattomien toimintatapojen tuomitsijana.

Toisaalta kohu osoittaa myös, miten vahtikoiran rooli ja siihen liittyvä journalistinen identiteetti törmäävät omiin rajoihinsa.  Skandaali vaalirahoituksesta on jämähtänyt kilvoitteluksi siitä, kuka onnistuu terävimmin tuomitsemaan poliitikkojen moraalin ja kyvyttömyyden myöntää omia väärinkäytöksiä. Samalla valtamedialla tuntuu olevan vähän kiinnostusta virittää julkista keskustelua siitä, miten poliittista toimintaa pitäisi yhteiskunnassa rahoittaa ja miten poliittisen ja taloudellisen vallan läheistä ja demokratian vastaista suhdetta pitäisi purkaa. Journalistit keskittyvät siis suomalaisen korruption penkomiseen, ja puolueiden rahoitusta koskevan lainsäädännön muuttaminen nähdään ”poliittisen järjestelmän” tehtävänä. Sen sijaan, että politiikan ja talouden suhteen sääntely esitettäisiin yhteisenä kansalaiskeskustelun teemana, johon kaikkien pitäisi voida vaikuttaa, lainsäädäntö on toimittajille vain perinteistä politiikkaa, jonka he näkevät puolueiden ja eturyhmien välisenä pelinä ja johon he ottavat mahdollisimman paljon etäisyyttä.

Pelkkä vallan vastaisuus ei siten riitä täyttämään journalismin yhteiskunnallista tehtävää. Toimittajien pitäisi sen lisäksi ymmärtää itsensä poliittisista päätöksistä käytävän julkisen keskustelun kävijöinä ja välittäjinä. Itse asiassa vallan vahtikoira -identiteetti kääntyy helposti näitä laajempia deliberatiivisen demokratian ihanteita vastaan. Kun ”politiikka” samastetaan ”vallankäyttöön”, journalismista tulee vallan vastaisuuden lisäksi myös politiikan vastaista. Tällöin valtamedia ei pysty toimimaan poliittisen keskustelun välineenä, ja sen yleisö vieraantuu demokraattisesta prosessista.

Pitkään pinnalla ollut ajatus ”politiikan medioitumisesta” on toistaiseksi tarkoittanut lähinnä muutosta ns. poliittisessa viestinnässä: viestintätoimistot laativat puolueiden vaaliohjelmia ja poliitikot miettivät, miten parhaiten lisätä omaa kannatusta median ehdoilla ja sen toimintatapoja hyväksi käyttäen. Samaan aikaan journalismin suhde politiikkaan ei ole muuttunut — ellei medioitumiskehitys sitten ole entisestään lisännyt toimittajakunnan epäluuloa ja vierastusta kaikkea pr-vetoista puoluepolitikointia kohtaan. Demokratian syveneminen edellyttäisi kuitenkin muutakin kuin poliittisten kähmintöjen paljastamista ja vallankäytön lisääntyvää ”avoimuutta”; median ja politiikan välisen suhteen muutoksen pitäisi ulottua myös journalistisiin käytäntöihin ja journalistisen itseymmärryksen tasolle. Ehkä politiikan medioitumisesta pitäisikin puhua vasta sitten, kun kansalaiset voivat pelkän statistin roolin sijasta osallistua itse poliittiseen prosessiin — viestintävälineiden avulla tietenkin.

Vahtikoira vaalirahoituksen jäljillä

Valtamedia saa paljon anteeksi puolueiden vaalirahoituksen epäselvyyksien väsymättömällä penkomisella. Susan Ruususella mässäily, Ilkka Kanervan ajojahti, Alex Stubbin jumalointi, Timo Soinin hännystely sekä lukuisa joukko muita törkeitä ylilyöntejä on edes vähän helpompi sulattaa, kun media osoittaa kyntensä kerrankin oikeassa asiassa. Tällaisessa johtavien poliitikkojen haastamisessa ja sinnikkäässä pyrkimyksessä selvittää perimmäinen ”totuus” ollaan suorastaan journalismin ammatillisten ja filosofisten ihanteiden äärellä.

Ainakin periaatteessa. Raadollisemmin tulkiten toimittajia ajaa vaalirahoitusskandaalin pariin jokin aivan muu kuin demokratian ja journalismin eettiset ideaalit. Vaalirahoituksen epäselvyydet on nimittäin kerrankin sellainen poliittisen journalismin aihe, joka tarjoaa toimittajille vapauden unohtaa ammatti-identiteettiin kuuluva etääntynyt ja korostetun neutraali suhde politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään. Tarjoutuu oikeutettu tilaisuus kohdistaa moraalista paheksuntaa. Yleensä moralisointi on iltapäivä- ja juorulehtien yksinoikeutta, mutta nyt myös poliittiset toimittajat saavat osallistua siihen puhtain sydämin ja antaumuksella.

On vaikea tehdä muutakaan johtopäätöstä kuin että vaalirahoitusuutisoinnissa on kyse nimenomaan moraalisen närkästyksen herättämisestä – ei pyrkimyksestä nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä suomalaisen demokratian toimivuudesta ja edistää näin poliittisen kulttuurin muutosta terveempään suuntaan. Tämä siksi, että julkinen kommentointi vaalirahoituksesta keskittyy kysymyksiin yksittäisten poliitikkojen ”uskottavuudesta”. Haetaan poliittista ruumista eikä esitetä vaatimuksia vaalirahoituksen epäkohtien korjaamisesta tai pohdita rahoituksen soveltuvuutta demokratian periaatteisiin.

Tai onhan journalisteilla sentään yksi vaatimus. Vaatimus ”avoimuudesta”. Keskustan ja muiden puolueiden pitää ”avoimesti” kertoa, kenen taskulla kukakin on ollut ennen vaaleja. Sitten pöytä on median näkökulmasta puhdas, ja toimittajat voivat palata perinteiseen neutraalin tiedottajan rooliinsa uutisoimaan vuosittaisista puoluetuista kuin jokakeväisestä stipendienjaosta. Käy kuten paljon porua herättäneiden maataloustukien ja verotietojen julkistamisten kanssa kävi: kun kaikki on ”julkista”, yhteiskunnallinen epäkohta arkistuu eikä mikään muutu. Aivan samoin kuin Nalle Wahlroos jatkaa Suomen suurimpiin kuuluvien maataloustukien nostamista, suuret puolueet jatkavat isoimpien puoluetukien keräämistä.

Tämä todella vaikuttaa valtamedian tavoitteelta asiassa. On huvittavaa, miten Matti Vanhasen lausuntojen kimpussa hyörivät journalistit muistavat jokaisessa kommentissaan huomauttaa, että itse vaalirahoituksessa ei ole mitään väärää. Toimittajat tuntuvat aidosti ihmettelevän, miksi Vanhanen ja puoluesihteeri Jarmo Korhonen ovat alkujaankaan peitelleet suhteitaan rahoittajiinsa. Tosiaan, miksi? Ehkä Vanhanen ja Korhonen pelkäsivät, ettei poliitikkojen ”laillinen” lahjonta ole aivan yhtä itsestään selvä toimintaperiaate kansalaisille kuin mitä se näyttää olevan toimittajille.

Poliittisen järjestelmän toimintaan tottuneiden ja sen pelisäännöt hyväksyneiden toimittajien näkökulmasta on ilmeisen ok, että taloudellinen valta pääsee Suomessa vaikuttamaan suoraan poliittiseen vallankäyttöön – kunhan kyse on ”julkisesta” korruptiosta. Sillä mitä muuta rahan vastaanottamisesta sopiminen yritysjohtajien kanssa on kuin korruptiota? Erottelu ”salaisen” ja ”julkisen” lahjonnan välillä on puhdasta saivartelua. Kumpi tässä siis oikeasti on suurempi rikos: rahan vastaanottaminen vai sen salaaminen?

Tätä kysymystä toimittajat eivät osaa tai halua esittää. On aina helppoa nostattaa populaaria moraalista närkästystä ”vanhoja” puolueita ja niiden vallan juovuttamia poliitikkoja kohtaan. Helpompaa ainakin kuin kannustaa poliitikkoja, tutkijoita ja kansalaisia julkiseen keskusteluun poliittisen järjestelmän ja demokraattisen prosessin muutostarpeista. Kun tällaista keskustelua ei pystytä käymään, äänestäjä ei saa minkäänlaista vakuutusta siitä, että asioita voisi muuttaa parempaan. Vaalirahakohusta jää ainoastaan vaikutelma koko poliittisen järjestelmän alennustilasta.

Niinpä en voi muuta kuin asettua siihen (ainoaan tarjolla olevaan) tuohtuneen äänestäjän rooliin, johon moralisoivan vaalirahoitusuutisoinnin on tarkoituskin minut lietsoa. Mikään ei olekaan politiikkaan pettyneen kansalaisen silmissä niin herkullinen näky kuin puheistaan kiinni jäänyt päättäjä. Siispä: Antaa mennä, vallan vahtikoirat! Jatkakaa verijälkien seuraamista, älkääkä lopettako uusien paljastusten kaivamista! Pitäkää ne roistot löysässä hirressä niin kauan, että poliittinen ruumis haisee!