Inflaatiokeskustelu kaipaa rahapolitiikkaa laajempaa horisonttia

Syksyllä kiihtyneessä kotimaisessa inflaatiokeskustelussa on keskitytty liki yksinomaan keskuspankkien rooliin inflaation taittajina. Tuntuu suorastaan siltä, että viime vuosina näkyvyyttä saanut tarina ”keskuspankkikapitalismista” on läpäissyt kotimaisen inflaatiokeskustelun ja ohjannut sen kapeille raiteille.

Samalla rahapolitiikan ideologisesta horisontista ja sen kritiikistä lupaavasti alkanut keskustelu on typistynyt erimielisyyksiin lähinnä siitä, ovatko keskuspankkien koronnostot olleet oikea-aikaisia ja mittaluokaltaan tarkoituksenmukaisia. Kun keskustelu rajoittuu rahapolitiikan teknisiin yksityiskohtiin, perustavammat maailmankuvalliset ja poliittisen talouden hahmottamista koskevat näkemyserot painuvat näkymättömiin.

Keskustelun rajoittuminen keskuspankkien toimiin tuottaa omituisen ristiriidan inflaatio-ongelman määrittelyn ja siihen oletettujen ratkaisujen välille. Kun asiantuntijat määritelevät ongelmaa, he useimmiten hyväksyvät, että nykyinen inflaatio johtuu pääosin niin sanotuista tarjontapuolen shokeista (tuotantoketjujen häiriöt pandemian aikana, tuotannon kyvyttömyys vastata nopeasti pandemian aikaisiin nopeisiin muutoksiin kulutustottumuksissa, energiakriisi sekä Venäjälle asetetut sanktiot).

Tällä tavoin keskustelu huomioi, että koska kyseessä ei siis ole ”tyypillinen” kysynnän ylikuumenemisesta johtuva inflaatio, keskuspankkien rahapolitiikalla ei voida pureutua inflaation juurisyihin. Kuitenkin tästä huolimatta, kun aletaan puhua ratkaisuista nykyiseen inflaatioon, keskustelu jumiutuu toistuvasti käsittelemään pelkkää keskuspankkien korkopolitiikkaa.

Keskuspankkikeskeisyydellä on ideologisia vaikutuksia. Se vahvistaa epäsuorasti kahdenlaisia inflaatiota koskevia taustaoletuksia. Yhtäältä vahvistuu ajatus, että on nimenomaan keskuspankkien tehtävä (mandaatti) ylläpitää hintavakautta. Toisaalta voimistuu oletus, että talouden muilla toimijoilla ei tällaista tehtävää ole tai ne ovat siinä hyödyttömiä.

Tämänsuuntaisilla oletuksilla on ilmeisiä poliittisia vaikutuksia. Keskuspankit saavat niskoilleen paineet inflaation hillitsemisestä ja syytökset inflaation kiihtymisestä. Tämä lisää niiden painetta kiristää rahapolitiikkaa, vaikka sen vaikutukset inflaatioon olisivat vähäisiä ja sosiaaliset seuraukset haitallisia. Ja vastaavasti mikäli inflaatio tulevina vuosina laantuu, keskuspankit tulevat todennäköisesti korjaamaan siitä julkisen kunnian. Tämä siitä riippumatta, onko korkopolitiikalla juurikaan ollut tekemistä inflaation hidastumisen kanssa.

Oletusta rahapolitiikan ensisijaisuudesta tukee tarina 1970-luvun inflaatiokierteestä, jonka vasta keskuspankkien määrätietoinen toiminta sai katkaistua 1980-luvun aikana. Tätä seurannut 30-vuotinen hintavakauden aika onkin sitten keskuspankkien voittokulun historiaa.

Tarina jättää huomiotta mahdollisuuden, että keskuspankkien sijaan matalasta inflaatiosta voidaan pääosin kiittää yhtäältä työväen neuvotteluaseman romahtamista ja siitä seurannutta palkkakehityksen stagnaatiota sekä toisaalta Kiinan avautumista maailmanmarkkinoille, joka mahdollisti halpatyövoimalla tuotettujen materiaalien ja tavaroiden virran länteen vuosikausiksi.

Matalan inflaation edellytykset ovat siis globaaleihin poliittisen talouden rakenteisiin kytkeytyviä, eikä niitä voi selittää vain rahapolitiikalla.

Aivan vastaavasti juuri tässä hetkessä on pohdittava, mitkä ovat inflaation kiihtymisen makrotaloudelliset tekijät ja miten niihin voidaan parhaiten vaikuttaa. Ilmeisin tekijä on energian hintojen nousu. Tämän lisäksi palkkakehitystä tai kysynnän kasvua huomattavasti merkittävämpi tekijä hintojen nousun taustalla ovat yritysten huimasti kasvaneet voitot.

Yritysten mahdollisuus korottaa hintoja huomattavasti enemmän kuin niiden tuotantokustannukset ovat kasvaneet ei ole seurausta pelkästään markkinoiden keskittymisestä ja sen myötä syntyvästä hallitsevasta markkina-asemasta. Vielä enemmän lienee kyse on siitä, ettei yritysten tarvitse nykytilanteessa pelätä kilpailijoidensa kaappaavan markkinoita halvemmilla tuotteilla, sillä myös ne kärsivät samoista tarjontaongelmista.

Kun siis etsimme ratkaisuja inflaation hillitsemiseksi, on kysyttävä kriittisesti, auttavatko keskuspankkien koronnostot millään tavalla inflaation juurisyihin vastaamisessa. Ja toisaalta on kysyttävä, eikö juuri näihin kahteen inflaatiota eniten kiihdyttävään tekijään, energian hintoihin ja yritysten ennätyksellisiin voittoihin, ole mahdollista puuttua huomattavasti suoremmin ja nopeammin kuin mihin keskuspankin rahapolitiikalla kyetään.

Inflaatiokeskustelussa olisi myös Suomessa alettava asettaa vastuuta huomattavasti keskuspankkeja laajemmille harteille. Ekonomistit ovat tottuneet arvostelemaan hallitusten finanssipolitiikkaa hitaaksi ja tylpäksi välineeksi inflaation hillinnässä verrattuna ”ketterämpiin” keskuspankkeihin (vaikka samaan aikaan muistutetaan, että rahapolitiikka vaikuttaa taloussuhdanteeseen aina viiveellä). Lisäksi valtavirran ekonomistit ovat tottuneet pitämään politiikkoja pikemminkin vastuuttomina inflaation kiihdyttäjinä kuin sen torjujina.

Hallituksilla on kuitenkin kyky vaikuttaa talouteen myös finanssipolitiikkaa terävämmillä välineillä. Esimerkiksi Saksassa asiantuntijaneuvosto on valmistellut kaasun ”hintajarrua”, joka pysäyttää kansalaisten ja yritysten energiakustannusten kasvun. Tämän lisäksi on mahdollista asettaa hintakattoja myös muille talouden sektoreille samalla, kun valmistellaan pysyvämpiä tapoja rajoittaa yritysten hinnoitteluvaltaa. Osittain ylisuuriin voittoihin kohdistuvilla windfall-veroilla voidaan toki myös korjata väliaikaisesta inflaatiosta koituvia haittoja.

Advertisement

Rahapolitiikan paradigma inflaatiossa

Kotimainen mediakeskustelu rahapolitiikasta leimahti lokakuun alussa yllättäviin mittoihin. Nykyiselle some-vetoiselle politiikan julkisuudelle ominaisesti keskustelun sytykkeenä toimi Sanna Marinin tviitti, jossa pääministeri lainasi poliittisen talouden tutkija Antti Ronkaisen värikästä kolumnia:

”Vallitsevissa rahapolitiikan ideoissa on jotain pahasti vialla, kun keskuspankit suojelevat uskottavuuttaan ajamalla taloudet taantumaan.”

Seuraavina päivinä television ja radion ajankohtaisohjelmissa toisteltiin lainausta sanasta sanaan ja sen merkitysvivahteita ja tarkoitusperiä pohdittiin asiantuntijoiden voimin liki koomisella hartaudella.

Kamppailu rahapolitiikan paradigmasta

Kohina Marinin tviitistä nousi osittain syistä, jotka ekonomisti ja poliittisen talouden tutkija Jussi Ahokas tiivisti hyvin Politiikkaradion keskustelussa:

1. Keskuspankkien itsenäisyyttä pidetään yleisesti pyhänä asiana julkisessa keskustelussa. Samaan tapaan kuin presidentin ei Suomessa pidetä sopivana kommentoida sisäpolitiikkaa, poliittisilla päättäjillä ei nähdä olevan oikeutta julkisesti arvostella keskuspankkien toimintaa, koska se voidaan tulkita puuttumisena niiden toimintaan. Marinin tviittiä oli siten helppo tulkita päättäjiltä kiellettynä rahapolitiikkaan puuttumisena.
2. Marinin poliittiset vastustajat näkivät tviitissä hyvän paikan iskeä. Marin antoi tviitillä ymmärtää vastustavansa nykyisiä koronnostoja, joita taloustieteen ortodoksia pitää ainoana oikeana toimintalinjana inflaation hillitsemiseksi. Tämän konsensuksen kyseenalaistaminen on siten vaarallista vääräoppisuutta, jonka mukaan toimiminen riistäisi inflaation lopullisesti käsistä. Näin tviitti tarjosi vastustajille mahdollisuuden leimata Marin samaan vastuuttomien populistijohtajien leiriin kuin esimerkiksi Trump ja Erdogan.

Poliittista opportunismia ja konventioita korostavien selitysten lisäksi kohun taustalla voidaan kuitenkin erottaa vielä kolmas ja kaikkein ilmeisin tekijä. Marinin tviitti herätti keskustelua siksi, että monet kommentaattorit pitivät siinä esitettyä ajatusta yksinkertaisesti omituisena.

Esimerkiksi tapausta kommentoinut Helsingin Sanomat ei arvostellut Marinia keskuspankkien itsenäisyyden kyseenalaistamisesta, eikä se edes pyrkinyt leimaamaan hänen talouspolitiikkaansa vastuuttomaksi (tällä kertaa). Sen sijaan Hesari ihmetteli, miten kukaan voi kyseenalaistaa keskuspankkien inflaationvastaista kamppailua ja pyrkimyksiä ylläpitää uskottavuuttaan:

”Jos EKP kohtaa muuttuneessa roolissaan kymmeneen prosenttiin kiihtyneen inflaation ja jättää reagoimatta koroilla, se devalvoi tärkeimmän valuuttansa, uskottavuutensa.”

Hesarin kirjoitus tiivistikin hyvin juuri niitä rahapolitiikan ideioita, joiden Ronkainen alkuperäisessä tekstissään katsoi olevan pahasti viallisia. Ronkaisen tekstissä, Marinin tviitissä ja sitä seuranneissa reaktioissa leimahti kamppailu vallitsevasta rahapolitiikan paradigmasta.

Paradigman puolustus

Marinin tviittiin ja Ronkaisen tekstiin kohdistuneessa julkisessa arvostelussa on siis kyse tietyn rahapoliittisen paradigman ylläpidosta ja puolustuksesta. Kutsuttakoon sitä vaikkapa uusmonetarismiksi, sillä sitä voidaan pitää friedmanilaisen 1970-luvun monetarismin päivityksenä nykyaikaan. Uusmonetaristisen paradigman mukaan keskuspankkien ensisijainen tehtävä on inflaation hillintä, mikä puolestaan nojaa keskuspankkien uskottavuuteen.

Paradigma olettaa, että niin kauan kuin markkinatoimijat uskovat keskuspankin pystyvän taltuttamaan inflaation ja olevan sitoutunut hintavakauden ylläpitämiseen, ne myös reagoivat rahapolitiikan kiristykseen eivätkä inflaatiota pidemmällä aikavälillä määrittävät inflaatio-odotukset merkittävästi nouse. Tämä uskottavuus on ollut koetuksella, kun keskuspankit eivät ole riittävän nopeasti reagoineet inflaatioon.

Paradigman puitteista katsoen kritiikki keskuspankin toimia kohtaan nyt, kun ne ovat viimein alkaneet määrätietoisesti torjua inflaatiota, tuntuu siten käsittämättömältä.

Paradigma vastaan todellisuus

Korkojen nostamista vaatiessaan uusmonetarististisen paradigman puolustajat sivuuttavat sen, että keskuspankkien rooli taloudessa ei ole pelkkää inflaationhallintaa. Keskuspankit ovat myös finanssijärjestelmän vakauden ylläpitäjiä sekä valtioiden, yritysten ja jopa kotitalouksien suotuisten rahoitusolojen takaajia. Vuosien 2008-2009 finanssikriisin myötä sekä keskuspankkien vastuut ja niiden rahapolitiikan välineistö ovat laajentuneet merkittävästi.

Koronakriisi ilmensi hyvin talouden riippuvuutta keskuspankeista. Yrityksiä ja kotitalouksia pystyssä pitäneet mittavat julkiset tukitoimet eivät olisi olleet mahdollisia ilman keskuspankkien sitoutumista valtioiden edullisen rahoituksen turvaamiseen.

Monetarismi pyrki kutistamaan keskuspankkien roolin teknokraattiseksi rahan hintaan ja taloussuhdanteeseen kohdistuvaksi hienosäädöksi. Finanssikriisin jälkeen keskuspankeista on kuitenkin tullut aiempaa ilmeisemmin poliittisia toimijoita, joiden päätösten ymmärretään vaikuttavan laaja-alaisesti valtioiden ja yritysten toimintakykyyn ja kansalaisten hyvinvointiin.

Osin tästä syystä keskuspankkien roolin kasvu 2010-luvulla näyttäytyy uusmonetaristisen paradigman sisältä katsottuna epätoivottavana kehityksenä. Onkin ymmärrettävää, että paradigman puolustajat näkevät nykytilanteessa tilaisuuden palauttaa keskuspankit niiden perustehtävään eli näennäisen epäpoliittiseen inflaation torjuntaan.

Keskuspankkien roolin kasvua ja politisoitumista on kuitenkin vaikea peruuttaa, sillä talouden toimijat ovat reilussa vuosikymmenessä tulleet niistä syvästi riippuvaisiksi. Keskuspankkien tukitoimet ovat aiheuttaneet sen, että julkisen ja yksityisen velan määrä on kasvanut voimakkaasti. Tämä on lisännyt talouden haavoittuvuutta korkojen nousulle. Keskuspankit eivät voikaan noin vain irtautua kasvaneista vastuistaan koko talouksien takaajina.

Paradigman kyseenalaistus

Tätä taustaa vasten hyviä näkökulmia viime viikkojen keskustelussa edustivat etenkin Antti Ronkaisen kirjoittama vastine Helsingin Sanomille sekä toimittaja Jan Hurrin kirjoitus Taloussanomissa. Molemmat artikkelit korostavat, miten kyseenalaista ja vaarallista inflaationvastaisen kamppailun nimissä tehty voimakas korkojen nosto on nykytilanteessa.

Kun eurooppalaisia talouksia haastavat yhtä aikaa sota, energiakriisi ja ilmastokriisi, taantuman tuottamisen sijaan rahapolitiikan tehtävän pitäisi olla ylläpitää yritysten, kuluttajien ja ennen kaikkea valtioiden investointikykyä. Mikäli näin ei tehdä, keskuspankin toimien taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset voivat olla erittäin vakavia.

Korronnostojen puolustajien mukaan keskuspankkien on nyt aiheutettava lyhyellä aikavälillä ”kipua” turvatakseen kansantalouksien pitkän aikavälin etua, joka samastetaan hintavakauteen. Toimet ovat kuitenkin taloustieteenkin näkökulmasta kyseenalaisia. Kuten Jussi Ahokas huomauttaa blogissaan, ei ole lainkaan selvää, pystyvätkö keskuspankit korkoja nostamalla nykytilanteessa ylipäänsä hillitsemään inflaatiota.

Koska korkojen korottaminen kasvattaa rahoituskustannuksia, se voi toki heikentää taloudellista toimeliaisuutta mutta ajaa toisaalta yrityksiä myös korottamaan hintoja entisestään. Seurauksena on hyvin todennäköisesti stagflaatio. Mikäli inflaation taittaminen jätetään rahapolitiikan vastuulle, se voikin edellyttää paluuta Volckerin shokin aikaisiin 20 prosentin korkotasoihin ja tästä seuranneeseen suurtyöttömyyteen.

Paradigman muutos

Keskuspankkien nykyisten ongelmien vuoksi rahapolitiikan paradigma onkin väistämättä käymistilassa. Koko rahapolitiikan ja muun talouspolitiikan suhdetta on mietittävä uudella tavalla. Näyttää vahvasti siltä, että nykyisen kaltaisen, ensi sijassa tarjonnan pullonkauloihin ja energian hintaan kytkeytyvän inflaation juurisyihin puuttuminen edellyttää rahapoliittisten toimien sijaan aivan toisenlaisia talouspoliittisia toimia.

Ennen kaikkea kyse on energian hinnannousun pysäyttämisestä kaikilla mahdollisilla keinoilla mukaan lukien energiamarkkinoiden sääntely, kansainväliset sopimukset ja kulutuksen alentaminen. Myös finanssipolitiikalla, kuten progressiivisella tulo- ja varallisuusverotuksella voi olla tärkeä rooli inflaation hillitsemisessä.

Kaikkiaan inflaation kuriin saaminen voi edellyttää yhtä pitkälle menevää valtion puuttumisista ihmisten ja talouselämän toimintaan kuin koronakriisissä. Esimerkiksi polttoaineen hintaan voidaan joutua vaikuttamaan moninaisilla kulutusta leikkaavilla toimilla, kuten julkisen liikenteen hintojen alentaminen, nopeusrajoitusten alentaminen, etätyösuositukset tai vaikkapa työviikkojen lyhentäminen.

Lopulta voidaan päätyä myös päivittämään yleistä inflaatiotavoitetta korkeammaksi. Esimerkiksi neljään prosenttiin asettuva inflaatio ei välttämättä olisi lainkaan huono asia, vaan voisi auttaa keventämään yritysten, kotitalouksien ja julkisen sektorin velkataakkaa.

Päättäjien uskottavuus

Keskuspankkien kriittinen tarkastelu ei Suomessa ole kuulunut sen enempää poliitikkojen kuin valtamedioidenkaan tehtäväkenttään viime vuosikymmeninä. Siksi keskustelu rahapolitiikan ideoista ja keskuspankkien toimista sai Marinin tviitistä tervetulleen kipinän.

Käydyn keskustelun tarkastelu osoittaa, että keskustelua pitkälti ohjannut uusmonetaristinen paradigma puolustaa keskuspankkien tehtävää inflaation taltuttajina ja uskoo koronnostojen olevan tarpeellisia niiden aiheuttamista talousongelmista huolimatta. Paradigmaa kyseenalaistavat puolestaan arvostelevat keskuspankkien taipumista poliittisessa paineessa koronnostoihin toimien epäloogisuudesta ja reaalitaloudellisista seurauksista huolimatta.

Viime kädessä Marinin tviitin sisältämä kriittinen huomio ”rahapolitiikan vallitsevista ideoista” vaikuttaa kohdistuvan itse keskuspankkien toimien sijaan siihen yleiseen julkiseen keskusteluun, jossa rahapoliittisia ideoita muotoillaan ja sen paradigmaa ylläpidetään.

Pääministerin julkaisemana tviitti tuntuu kuvastavan ennen kaikkea ihmetystä siitä, että rahapolitiikkaa pidetään yleisesti hyvänä ja keskuspankkien uskottavuutta vahvistavana, kun se ajaa taloutta taantumaan. Mikäli vaaleilla valittu poliitikko pyrkisi tietoisesti lisäämään työttömyyttä ja perustelisi toimiaan avoimesti tällaisella pyrkimyksellä, häntä tuskin pidettäisiin uskottavana päättäjänä.