Vaalitappion politiikkaa

Vasemmiston historiallinen sukellus eurovaaleissa ei ole jäänyt toimittajilta huomaamatta. On suorastaan liikuttavaa, kuinka valtamedia ottaa omakseen vasemmiston asian aina hävittyjen vaalien jälkeen. Viimeksi SDP:n romahdettua eduskuntavaaleissa 2007 jopa Hesari tuntui huolestuvan, että mitä demareille on tapahtumassa. Kuntavaalien epäselvän ”torjuntavoiton” jälkeen eurovaalit ovatkin mukava paluu selkeän synkkiin duunaritunnelmiin. Nyt voidaan taas asiantuntijoiden voimin porukalla pohtia, mikä on vikana, kun vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattava kansa ei äänestä vasemmistopuolueita.

Ennen vaaleja tämäntyylistä yhteiskunnallista analyysia on tietenkin turha odottaa.  Politiikan toimittajathan pyrkivät viimeiseen asti välttämään kaikkea ”poliittisuutta”. Vasemmiston ja oikeiston poliittinen jargon präntätään objektiivisuuden ja neutraaliuden nimissä sellaisenaan lehteen eikä niiden poliittista sisältöä eritellä eikä linjausten ja tavoitteiden käytännöllisiä vaikutuksia analysoida. Vaikeahan siinä on äänestäjän huomata eroja puolueiden välillä, kun kaikki vannovat yhteen ääneen palvelujen parantamisen ja työllisyyden nimeen.

Joka tapauksessa juuri vaalien jälkeinen keskustelu on kaikkein kiinnostavinta poliittista julkisuutta. Hävinneiden keskuudesta löytyy aina niitä, jotka tappion jälkeen uskaltavat sanoa toimittajille suorat sanat. Peli on jo menetetty, joten miksi ei purkaa patoutumia harrastamalla kunnon mediakritiikkiä ja arvostelemalla oman puolueen rappiotilaa, kun kerrankin joku jopa kuuntelee. Median kannalta on tietysti herkullisinta, jos päitä aletaan vaatia vadille puolueiden johdossa. Tosin Vasemmistoliiton Korhonen taisi laittaa pelin poikki turhan nopeasti ilmoittamalla erostaan jo kolmessa päivässä.

Silti tärkeintä on, niin myöhässä kuin se poliittisen vaikuttamisen kannalta tapahtuukin, että edes keskustellaan. Kaikkien mediavetoisten äidinmurhaprovoilujen ja –provosoitumisten sekaan eksyy aina myös järkeviä puheenvuoroja. Helsingin työväenyhdistyksen toimitusjohtaja Jorma Bergholm arvioi SDP:n ahdinkoa varsin tyhjentävästi radion Ykkösaamussa 9.6.

Pitää katsoa, mitä sosialidemokratia (…) ja mitä vasemmisto oikeasti on tehnyt. (…) Laman jälkeen, pitkän nousukauden aikana, suomalainen sosialidemokratia (…) hukkasi heikompien ihmisten etujen ajamisen. Suomi on muuttunut hyvinvointivaltiosta kilpailuyhteiskunnaksi, ja sosialidemokraatit ovat olleet tätä muutosta tekemässä (…) Kansalaisten luottamus siihen, että me olisimme muutoksen, tasa-arvoisen muutoksen luotettava edistäjä, tämä luottamus on mennyt. Ja nyt kansalaiset etsivät näille muutoksen tarpeilleen tulkkeja ja kanavia milloin perussuomalaisista, milloin vihreistä, milloin passivoitumalla…

Miten sosialidemokratia, joka on olemukseltaan tasa-arvon ja yhteiskunnallisen muutoksen puolue —  miten se 90-luvun loppupuolella ja tämän vuosituhannen alussa kallistui vahvojen ja jo muutoin pärjäävien ihmisten liikkeeksi.

SDP:n sisällä tuntuu selvästi kuplivan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä Lipposen paaluttaamaan markkinatalousajatteluun, josta Jutta Urpilainen ei ole (yrityksistään huolimatta?) pystynyt puoluetta irrottamaan. Jos liikkeen sisäisten jormabergholmien ääni toistuvien vaalitappioiden myötä voimistuu, joitakin edistyksellisiä avauksia voidaan vähitellen alkaa jopa odottaa. Henkilökohtaisesti yllätyin aamun Hesaria lukiessa, kun Maria Guzenina-Richardson vaati perusturvan irrottamista ansioturvasta. Melko radikaalia eturivin demarilta.

Mutta (edes) Guzenina-Richardson ei voi pelastaa vasemmistoa kriisiltä. Jotta siitä voidaan kääntyä uuteen nousuun, vasemmiston pitää luopua kahdesta keskeisestä ajatuspinttymästään:

– Työ on toimeentulon perusta.
– Talouskasvu on työllisyyden perusta.

Molemmissa periaatteissa voi sinänsä nähdä olevan (ja olleen historiallisesti) järkeä myös vasemmistolaisesta perspektiivistä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa ne eivät kuitenkaan enää tuota hyvinvointia ja tasa-arvoa edistävää politiikkaa vaan päinvastoin eriarvoisuutta, heikompiosaisten köyhdyttämistä ja kontrollia lisäävää politiikkaa. Näistä hokemista onkin tullut keskeisiä oikeiston ohjenuoria, ja siten ne oikeuttavat pääasiassa oikeistolaista politiikkaa – oli se sitten veronalennuksia, sääntelyn purkamista, sosiaaliturvan heikentämistä tai työmarkkinoiden joustavoittamista.

Vasemmiston on kertakaikkiaan sanouduttava irti näistä talouspoliittista eliittiä yli puolue- ja työmarkkinarajojen yhdistävistä ”totuuksista” – niin kivuliasta kuin se onkin. On myös ymmärrettävä, ettei niiden hylkäämisen tarvitse merkitä sitä, että samalla kieltää yhteiskunnalliset ”realiteetit”, kuten markkinatalouden. Kyse on vain siitä, että suhde niihin määritellään uudella tavalla. Uusien vasemmiston ohjenuorien pitääkin kuulua seuraavasti:

– Toimeentulo on perusoikeus ja taattava työstä riippumatta.
– Työllisyyttä ei rakenneta talouskasvulla vaan siitä riippumatta: erottamalla toisistaan työ ja toimeentulo ja vapauttamalla ihmiset näin tekemään töitä.
– Yhteiskunnallisten resurssien tasapuolinen jakaminen on olennaisempaa kuin talouskasvu.

On mahdotonta rakentaa tasa-arvoista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa työn ja talouskasvun varaan silloin, kun työhön ja talouskasvuun pyritään keinoilla, jotka lisäävät yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja rapauttavat julkisia palveluja. Vain tämän ”realiteetin” tunnustamalla vasemmisto voi irtautua työn ja talouskasvun välille rakentuneesta kehäajattelusta, joka globaalin markkinakilpailun oloissa ei tuota hyvinvointia vaan johtaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvuun.

Advertisement

Eurooppalainen salaliitto paljastui?

Ehti jo lupaavasti näyttää siltä, että näistäkin eurovaaleista selvittäisiin ilman minkäänlaista merkittävää julkista keskustelua eurooppalaisesta politiikasta. Toki se on yhä todennäköisin vaihtoehto. Mutta ainakin yksi toimittaja on tehnyt parhaansa: Hesarin oma Olli Kivinen, tuo väsymätön sananvapauden ja kansanvallan puolustaja.

Tunnetusti talouspoliittiseen eliittiin etäisyyttä pitävä ja omasta journalistisesta riippumattomuudesta huolehtiva Olli Kivinen on kaikessa sankarillisuudessaan tehnyt rohkean tempun: hän paljastaa kolumnissaan (HS 19.5.2009), mitä eurooppalaisten vaikuttajien kerma on kulissien takana juoniskellut European Council on Foreign Relationsin kokouksessa.

”ECFR:n keskusteluissa käsiteltiin erityisesti EU:n asemaa verrattuna muihin valtakeskuksiin, muotitermin mukaan napoihin.”

No nyt on pojilla kovat panokset pelissä. Kyseistä think tankia ei voi pitää minä tahansa herrojen keskiviikkokerhona (vapaamielisesti mukaan on toki otettu myös muutamia naisia, kuten Latvian ex-presidentti Vaira Vike-Freiberga – ja jopa kriittinen kansalaisyhteiskuntatutkija Mary Kaldor). ECFR on perustettu vuonna 2007 yhdysvaltalaisen vastineensa Council on Foreign Relationsin innoittamana. Sikäläistä poliittista eliittiä yli puoluerajojen yhdistävä CFR puolestaan on kaikkien ulkopoliittisten ajatushautomoiden äiti ja salaliittoteoreetikoiden lempiaihe.

Yhdysvalloissa tietty porukka epäilee, että CFR:n salaisella agendalla olisi… ei mikään muu kuin New World Order. Se tarkoittaisi mm. yhteisen maailmanhallituksen perustamista ja uuden maailmanvaluutan luomista dollarin tilalle. Koska kyseiset tavoitteet (todelliset tai kuvitellut) eivät tule kuuloonkaan amerikkalaiselle tosipatriootille ja edustavat siis suoranaista maanpetturuutta, tähtilipulle uskollinen nettiväki pyrkii väsymättä kaivamaan esiin republikaani- ja demokraattipoliitikkojen ja muiden vaikuttajien yhteyksiä tähän maan itsemääräämisoikeutta nakertavaan salaseuraan.

Salaliittoteoreetikkojen epäluulo on täysin oikeutettua. Georgeorwellilaista maailmankuvaa on kokonaisuutena vaikea niellä nikottelematta, mutta tässä tapauksessa konspirationistit osoittavat, mistä CFR:n tapaamisten epävirallisessa hengailussa pohjimmiltaan on kyse: suljettujen ovien takana rakennettavasta Yhdysvaltojen kansallisen eliitin yksimielisyydestä ulkopolitiikassa. Juuri samanlaisen ulkopoliittisen konsensuksen luomisen tarve kasvaa myös Euroopassa, ainakin Kivisen kolumnin perusteella:

”Useat puhujat korostivat, että EU:ta uhkaa vajoaminen kohti mitättömyyden tilaa… (–) EU on maailman suurin taloudellinen toimija, mutta juuri yhtenäisyyden ja erityisesti yhteisen ulkopolitiikan puute uhkaavat sen asemaa poliittisena toimijana…”

Kivinen ja muut ECFR:läiset pelkäävät, että EU:sta muodostuu pian pelkkä ”ylilentoalue, jolle Aasian ja Amerikkojen johtajat eivät viitsi laskeutua hoidellessaan keskenään maailman asioita”. Eurooppalainen eliitti on toisin sanoen huolissaan siitä, että kohta parhaat G-kokousten cocktail-kutsut käydään ilman heitä. Tämä oletetaan luonnollisesti koko Eurooppaa koskevaksi ongelmaksi: ”EU on hukannut otteensa yhdentymisen johtoajatukseen”, Kivinen valittaa.

Ai mihin? Tätä ennen elin siinä käsityksessä, että Euroopan yhdentymisen johtoajatus on maanosan vaurauden ja vakauden lisääminen. En tiennytkään, että EU:n pitää nämä tehtävänsä täyttääkseen kasvaa globaaliksi suurvallaksi, jolla on pääsy kaikkiin pöytiin ja jonka nimen USA:n, Kiinan, Intian ja Brasilian johtajat lausuvat kunnioittavasti kuiskaten. Olen päinvastoin elänyt siinä uskossa, että EU:ta ovat globaalissa katsannossa nimenomaan vahvistaneet kulttuurinen ja poliittinen moniäänisyys, keskittyminen kansalaisten ja ympäristön hyvinvointiin ja kriittinen suhtautuminen kaikenlaiseen geopoliittiseen pullisteluun.

Kivisen kolumnin luettuani tajuan kuitenkin olleeni täysin väärässä, sillä nykymenolla ”mitättömyys uhkaa EU:ta”. Syy tähän alati pahenevaan lamaannuksen tilaan, Kivinen opastaa, on paitsi ”vahvan” ja ”innostavan” johtajan puute myös ennen kaikkea suurten jäsenmaiden kykenemättömyys nähdä omaa nokkaansa pidemmälle. Kansalliset poliitikot ovat liiaksi sidoksissa äänestäjiinsä voidakseen tehdä ikäviä mutta suuren kuvan kannalta välttämättömiä päätöksiä EU:n taloudellisen ja poliittisen painoarvon kasvattamiseksi.

Tässä kohtaa pieni salaliittoteoreetikko minussa nostaa päätään. Ikävästi Kivisen kolumnia tulkiten kun voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että ECFR:ssä koetaan ongelmalliseksi erityisesti kansallinen demokratia ja poliittinen keskustelu. Asiat hoituisivat ECFR:n silmissä paljon sulavammin ylikansallisissa ja poliittiset rajalinjat ylittävissä eliitin keskustelukerhoissa, joissa yhteisistä toimenpiteistä sovitaan ilman hankalaa julkisuutta ja kankeaa demokraattista prosessia.

Pelkään pahoin, että tulevaisuuden Eurooppa rakentuu ECFR:n visiossa tehokkaan ylikansallisen johtoryhmän varaan, jonka suunnannäyttäjänä toimii valovoimainen paneurooppalainen tähtijohtaja. Tämä porukka ideoi ja toteuttaa EU:n talous- ja ulkopolitiikkaa. Kansallisten poliitikkojen tehtävä on hoitaa sosiaaliturvan kaltaisten rahareikien hallinnointi ennalta määrättyjen kehysten puitteissa, pitää yllä lumedemokratiaa ja suostutella, hämätä ja kontrolloida kansalaisia, noita EU-eliitin suurvaltapyrkimysten kiusallisia jarruttajia.

Toivottavasti sisäinen salaliittoteoreetikkoni on väärässä ja ECFR:ssä kokoontuvan euroeliitin tavoitteet ovat aidosti demokraattisia ja poliittista avoimuutta edistäviä. Joka tapauksessa Olli Kivisen kolumnin pitäisi kaiken järjen mukaan kirvoittaa eurovaalien alla julkista keskustelua EU:n ideasta ja eurooppalaisen yhteistyön keskeisistä tavoitteista. Tai sitten tämä on pelkkää toiveajattelua. Ehkä ECFR:n rummuttamat ajatukset EU:n ryhdistäytymisen, rivien tiivistämisen ja eliitin yhtenäisyyden tarpeesta ovat jo valmiiksi itsestäänselviä tavoitteita Suomen konsensusta korostavassa poliittisessa kulttuurissa.