Brittiläinen laatujännäri

Iso-Britannian astuminen tv-vaaliväittelyiden aikakaudelle on koittanut vain noin 50 vuotta muun maailman perässä, ja sensaationkäryä on heti ilmassa. Labourin ja konservatiivien johtajia vuosikymmeniä vaivannut pelko tv-väittelyiden ”arvaamattomuudesta” uhkaa käydä toteen liberaalidemokraattien ihmelapsen Nick Cleggin pyyhkiessä pöytää vanhojen valtapuolueiden kuluneilla naamoilla. Poliittinen asetelma on levällään pahiten miesmuistiin, eivätkä tuloksen ennustamista ainakaan helpota Iso-Britannian monimutkainen vaalijärjestelmä ja kuningaskunnan valtaoikeuksien luovuttaminen Walesille ja Skotlannille.

Yhtä kaikki saarivaltakunnan äänestäjät ovat päässeet nyt jo kahdesti nauttimaan livenä poliittisen valtataistelun käsinkosketeltavasta jännityksestä. Tarkoin säännellyt tv-väittelyt ITV:llä ja Sky Newsillä ovat kaikessa brittiläisessä kunnollisuudessaan olleet suorastaan neitseellisen puhtaita pyrkimyksiä demokraattisen julkisen debatin ideaaliin. Heti alussa pistää silmään, ettei toimittaja tuhlaa aikaa grillaamalla puoluejohtajia tuoreimpien gallupien ja keltaisen lehdistön käynnistämien loanheittokampanjoiden kaltaisella hölynpölyllä. Itse asiassa toimittaja ei kysy ehdokkailta mitään vaan keskittyy väittelyn tehokkaaseen moderointiin. Ehdokkaat puolestaan ovat hiottuja ammattipuhujia, tarttuvat kiitollisen nöyrästi studioyleisön esittämiin kysymyksiin, noudattavat annettuja aikarajoja ja heittelevät suoria haasteita toisilleen.

Näytelmän kruunaa kolmen puoluejohtajan dramaturgisesti onnistunut roolijako. David Cameron on aikaamme kuvaavan paradoksin, nationalistisen uusliberaali-konservatiivin, täydellinen karikatyyri: maahanmuutolle katto, pidempiä vankilatuomioita, kouluihin kuria ja järjestystä, ei veronkorotuksille, julkista ”tuhlausta” alas, ydinasepelote säilytettävä ja sitä rataa. Gordon Brownissa sekoittuu istuvan pääministerin väsynyttä vastuunkantoa, teknokraattista asiantuntijuutta ja äänestäjiä varoittelevaa isällisyyttä. Nick Clegg taas ottaa kaiken irti altavastaajan roolistaan, herkuttelee estottomasti vanhojen puolueiden jämähtyneisyydellä, tarjoaa häpeilemättömän populistisesti tuoretta naamaa ja uutta poliittista kulttuuria ja tasapainoilee obamamaisella idealismin ja pragmatismin trapetsilla.

Tätä voisi jopa kutsua täydelliseksi poliittiseksi teatteriksi, etenkin jos termillä ei olisi niin negatiivista kaikua. Nykyään poliittista teatteria käytetään mediassa yleisesti haukkumasanana, joka voidaan liittää käytännössä mihin tahansa julkisuudessa suoritettuun poliittiseen aktiin. Kutsumalla poliitikkojen, puolueiden tai etujärjestöjen keskinäinen konfliktia poliittiseksi teatteriksi väitetään tietenkin, että kyseessä on epäaito, kansalaisten sumuttamiseksi näytelty mitätön nokkapokka, jonka tarkoitus on peittää osapuolten välinen tosiasiallinen konsensus jossain laajemmassa ja periaatteellisemmassa kysymyksessä. Äänestäjien edessä esitetään räväköitä vastapuolta parjaavia puheenvuoroja, mutta kulissien takana neuvotellaan jo tulevasta hallitusohjelmasta – hyvissä ajoin ennen vaaleja. Nykymerkityksessään poliittinen teatteri onkin populistinen, eliitinvastainen puhetapa, joka vahvistaa ajatusta siitä, että ”kaikki ne ovat samanlaisia” – ja on siten omiaan heikentämään luottamusta poliitikkoihin ja koko poliittiseen järjestelmään.

Tavallaan leimakirves osuu maaliinsa; kukapa esimerkiksi tästä kinastelevasta nelikosta ei haluaisi istua samassa hallitusneuvottelupöydässä vuoden päästä keväällä. Tässä mielessä julkisella poliittisella diskurssilla todella on taipumus peittää näkyvistä se tosiasia, että käytännössä esimerkiksi suomalainen lumedemokratia on pitkälti yhteistyötä, neuvottelua ja lehmänkauppoja yli puoluerajojen. Ja onhan toisaalta niinkin, että olemukseltaan julkisuus viime kädessä on pelkkää retoriikkaa, näyteltyjä yleisöperformansseja, kun varsinainen politiikka, konkreettisen päätöksenteon ja vallankäytön merkityksessä, tapahtuu jossain muualla. Mutta jos kaikki poliittinen julkisuus on tavalla tai toisella kansalle esitettyä poliittista teatteria, miten erottaa hyvä teatteri huonosta?

Poliittista julkisuutta voidaan ajatella demokratiaan kuuluvana yhteisöllisenä rituaalina. Tämä pätee erityisesti vaaliväittelyihin, jotka ovat ennalta käsikirjoitettuja osia kansallisessa äänestysrituaalissa. Julkinen vaalikamppailu on siis tasaisin väliajoin toistuva yhteisöllisen itsetarkastelun hetki: mikä me olemme ja missä me menemme kansakuntana. Rituaalin päänäyttelijöiden eli poliittisten johtajien tehtävä on yhtäältä tarjota yleisölle samastumisen kohteita, siis kollektiivisen identiteetin rakennusaineita, ja toisaalta tehdä ymmärrettäväksi yhteiskunnallista muutosta, siis rakentaa jaettua narratiivia maailmasta ja paikastamme siinä. Rituaalia voidaan pitää onnistuneena, jos enemmistö katsojista tunnistaa edes joitakin sen esiintyjiä ja pystyy eläytymään heidän kertomuksiinsa.

Tästä näkökulmasta Britannian vaaliväittelyt ovat niin täydellistä poliittista teatteria, että ne ovat jopa vaarassa palauttaa luottamuksen politiikkaan, myös brittinuorisossa. Brownin, Cameronin ja Cleggin kolmiodraamaan tempautuessa haluaa katsojana jälleen uskoa siihen, että poliitikoissa ja puolueissa on eroja, arvovalinnoilla ja äänetyspäätöksellä on väliä ja vaalituloksella on merkitystä kansakunnan tulevaisuuden kannalta.

Lakkohysteriaa ja konsensusta

Neuvottelut pysyvät pattitilanteessa, ja AKT:n tuhoisa työnseisaus satamissa jatkuu pian kolmatta viikkoa. Ahtaajalakko kustantaa 110 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Pienen avainryhmän häikäilemätön kiristys pysäyttää koko maan juuri, kun teollisuus on alkamassa nousta syvästä kriisistä.

Elinkeinoelämän Keskusliiton tulkinnat uusimmasta työmarkkinakonfliktista ovat viime päivinä tulleet harvinaisen selviksi. Viestintä on ollut tuloksekasta: EK on onnistunut nostattamaan akuutin kriisitietoisuuden, ja netin keskustelupalstoilla väitellään nyt verenmaku suussa lakko-oikeuteen kajoamisesta. Miten ollaan tultu tilanteeseen, jossa työnantajien löysät heitot kilpailukyvystä, Suomen maineesta ja työntekijöiden vastuuttomuudesta dominoivat julkista agendaa ja aiheuttavat lakkojen vastaista hysteriaa?

Suoranainen AKT:hen ja ay-toimintaan kohdistuva viha kertoo tietenkin surullista kieltään kansan kasvavasta vieraantumisesta ay-liikkeestä ja sen päämääristä. Moni palkansaaja tuntuu ottavan nykyiset työolot ja etuudet itsestään selvyyksinä, eikä niiden ymmärretä olevan historiallisen kamppailun tulosta. Toisaalta koko työväenliike näyttää nykyään vain sirpaleiselta joukolta järjestöjä, joista kukin keskittyy ajamaan omien jäsentensä välittömiä etuja. Kun työtaisteluja ei enää nähdä osana mitään jaettua yhteiskunnallista päämäärää, yhä useammin palkansaajajärjestöjen toiminta näyttäytyykin pelkkänä ahneutena. ”Proletariaatin asia” ei enää yhdistä laajoja kansanjoukkoja, ja silloin on helppo leimata lakkotoimet vaarallisena yhteisen veneen keikuttamisena.

Veneen keikuttamisesta ay-toimintaa pitäisi tosin olla vaikea tänä päivänä syyttää. Lakkojen määrä on vähentynyt dramaattisesti verrattuna aikaan ennen 1990-luvun lamaa. Muutenkin palkansaajajärjestöjen viestissä korostuvat konfrontaation sijaan sovinnon teemat: silloin, kun ay-liike vielä esiintyy yhteisenä rintamana, sen tehtävänä tuntuu olevan valitella, kuinka työnantajat ovat kadottaneet halun ”yhteiseen sopimiseen”. Keskusjärjestöjen esiintyminen on juuri niin kuuliaista, vastuullista ja yhteistä kansallista etua korostavaa kuin järjestelmä työntekijöiltä odottaakin. Palkintona ay-johtajat pääsevät mukaan laatimaan Suomen ”pelastusohjelmaa”, ja heille lankeaa kunnioitusta ja vahvan johtajan auraa valtamedian politiikan journalisteilta.

Valtamedian ja -eliitin syleily on Lauri Lylyn ja kumppanien kannalta luonnollisesti houkuttelevampi vaihtoehto kuin se julkinen höykytys, johon AKT:n Timo Räty toistuvasti joutuu. Mutta vallantavoittelulla on hintansa. Sen sijaan, että olisi kriittisen vasemmiston ja kansalaisjärjestöjen mukana kyseenalaistamassa vallitsevaa uusliberalistista kilpailukykyprojektia, ay-liike vaatii ponnekkaasti paluuta konsensuksen kultaiselle keskitielle. Tunnistamatta jää, että nykyisen porvarillisen hegemonian oloissa tämä konsensus tarkoittaa vain samaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalveluiden rapauttamisen tietä, jota ollaan tallattu viimeiset 20 vuotta. Samalla ay-liikkeeltä jäävät näkemättä keskeisimmät syyt julkisen uskottavuutensa ja legitimiteettinsä rapautumisessa.

Kyse on ennen kaikkea taloudellisen globalisaatiokertomuksen aiheuttamasta kollektiivisen mielenmaiseman muutoksesta. Tämä markkinoiden ylivaltaa korostava, median, poliitikkojen ja työnantajien yhteisesti jakama kertomus on läpäissyt yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Niinpä myös ay-liike on ryhtynyt toistamaan samaa mantraa kansallisesta kilpailukyvystä, tuottavuudesta ja verotuksen keventämisestä — ja on siten myös itse argumenttiin sisältyvien lähtöoletusten puristuksessa. Koska tähän vientiteollisuus- ja rahamarkkinavetoiseen globalisaatiopuheeseen kuuluvat lähtökohtaisesti oletukset kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventumisesta ja ay-liikkeen vaikutusvallan murenemisesta ylivoimaisten globaalien markkinavoimien edessä, palkansaajajärjestöt sahaavat vain omaa oksaansa yhtyessään muun talouspoliittisen eliitin punomaan narratiiviin.

Ay-liikkeen jatkuva pyrky yhteisiin pöytiin tekemään kolmikantaisia ”yhteiskuntasopimuksia” kertoo lopulta myös siitä, miten ristiriitainen ay-liikkeen suhde on vasemmistoon ja kansanvaltaan. Yhtäältä ay-liike ilmentää juuri sellaista solidaarisuuden ja yhdessä taistelemisen emansipatorista ihannetta, johon vasemmistolainen eetos on perinteisesti pohjannut. Toisaalta näkemys demokratiasta on (klassisen) liberalistinen; se ymmärretään vastakkaisten intressien kohtaamisena. Kyse on siis eräänlaisesta demokratian markkinamielikuvituksesta: demokratian uskotaan toteutuvan silloin, kun jokainen yhteiskunnallinen intressitaho puolustaa rationaalisesti omaa etuaan, ja kun nämä edut törmäävät tietyissä institutionaalisissa (”demokraattisen” järjestelmän) puitteissa, kuten kolmikantapöydissä tai tes-neuvotteluissa. Samalla ne, jotka jäävät näiden pöytien ulkopuolelle, ovat määritelmällisesti rajautuneet tämän ”demokratian” ulkopuolelle. Tällainen keskitetty ja rajattu osallistumisoikeus on yhä vaikeammin perusteltavissa sitä mukaa kuin työmarkkinat hierarkisoituvat, intressit hajautuvat ja yhtenäiskulttuurin illuusio murenee.

Eläkeiän korotus ja demokratian rappio

Keskustelu suomalaisen demokratian tilasta sai ilahduttavasti uutta potkua kevään mittaan. Helmikuussa tv:ssä esitetty Annika Grofin dokumentti Liikkumavara herätti vakavia kysymyksiä edustuksellisen demokratian toimivuudesta ja koko eduskuntalaitoksen työn mielekkyydestä. Katja Boxberg ja Taneli Heikka puolestaan kyseenalaistivat Lumedemokratia-pamfletissaan täkäläisen konsensuskulttuurin, jossa asiat sovitaan pienissä piireissä suljettujen ovien takana ja avoin poliittinen keskustelu näivettyy.

Keskusteluun toi tuoreeltaan värinää hallituksen päätös yleisen eläkeiän korottamisesta 65 vuoteen. Autoritaariseen tyyliin esiintynyt pääministeri Vanhanen viestitti korotuksesta ilmoitusluonteisena asiana. Puhe ”Rukan lumilla” syntyneestä päätöksestä herätti pahennusta mutta nosti esiin myös periaatteellisemman kysymyksen edustuksellisen demokratian oikeutuksesta: miten on mahdollista, että pääministeri yhdessä muutaman avainministerin kanssa voi päättää suomalaisten eläkeiän muuttamisesta ilman minkäänlaista julkista keskustelua asiasta?

Hallituksen ilmoitus nostatti välittömästi julkisen vastarinnan paitsi oppositiossa myös palkansaajajärjestöissä, joilta ei ollut kysytty asiasta mitään. Eläkejärjestelmän asiantuntijat esittivät kritiikkiä päätöstä kohtaan. Mielipidetiedustelujen perusteella uutisoitiin, että myös enemmistö kansalaisista vastusti eläkeiän korottamista. Painostuksen alla hallitus kertoi lopulta peruuttavansa päätöksensä.

Uutisoinnin perusteella monella tapaa kyseenalaisen ja ilmeisen heikosti valmistellun eläkepäätöksen pyörtäminen oli tottakai myönteinen asia. Demokratian toimivuuden kannalta tapahtumat jättivät kuitenkin paljon kysyttävää. Hallituksen itsevaltainen sanelu loukkasi kansanvallan periaatetta, mutta tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ilman äänestäjien valtakirjaa vaikuttavien palkansaajajärjestöjen painostus käänsi hallituksen pään.

Oppositio esiintyi mielellään kohun keskellä hallitusta vastustavan ”kansanliikkeen” äänitorvena. Jutta Urpilaisen puhe kansanvallan voitosta oli kuitenkin tyhjää, sillä kansalaisille ei ole esimerkiksi sosialidemokraattisessa puolueessa tarjottu mitään keinoa vaikuttaa puolueen päätöksiin yksittäisissä kysymyksissä. Kansanliikkeen johtoon asettautuminen on poliitikolta tyhjää populismia kunnes tämä pystyy selvittämään, mikä on se mekanismi, jolla kansalaisten vaatimukset kanavoituivat poliittisiin puolueisiin.

Kansalaisen näkökulmasta eläkeiän korotuksen julkinen käsittely vain kasvatti poliittisen voimattomuuden tunnetta. Vaikka yksi kaikkien työntekijöiden elämään olennaisesti vaikuttava mutta kansalaisilta pimitetty päätös peruutettiin, mikään ei takaa, etteikö yhtä tärkeitä asioita jatkossakin junailtaisi suljettujen ovien takana ennen niiden julkistamista eduskunnan muodollisesti hyväksyttäviksi. Näinhän asiat on lumedemokratiassa totuttu hoitamaan.

Kyse ei ole niinkään pääministerin ja hallituksen harkitsemattomasta toiminnasta eläkeasiassa vaan siitä, että suomalainen järjestelmä antaa mahdollisuuden päätöksentekoon, jota ei voida pitää likimainkaan demokraattisena. Tämä romuttaa koko poliittisen vallankäytön oikeutusta. Kansalaiset tarvitsevat vakuutuksen siitä, että heillä on tarvittaessa valta puuttua heitä itseään koskeviin päätöksiin silloin, kun päätökset ovat huonosti perusteltuja tai ne on tehty ilman demokratiaan kuuluvaa avointa julkista keskustelua.

Mikä sitten on vaihtoehto? Kansanvaltaa lisäisi olennaisesti mahdollisuus kumota huonoksi koettuja lakeja kansanäänestyksellä. Samalla kansanäänestys parantaisi myös edustuksellisen demokratian oikeutusta. Hallituksen esittämä ja eduskunnan siunaama päätös olisi huomattavasti nykyistä helpompi hyväksyä, kun sen tietäisi olevan loppukädessä demokraattisen hyväksynnän varassa.

Pamfletissaan Opas suoraan demokratiaan Rolf Büchi kuvaa Sveitsin edustuksellista demokratiaa, jota täydennetään lukuisilla kansanäänestyksillä ja kansalaisaloitteilla. Sveitsissä kansanäänestyksiä järjestetään säännöllisesti kymmeniä vuosittain kunnan, kantonin ja liittovaltion tasolla. Äänestyksistä eivät päätä hallitus ja eduskunta vaan ne järjestetään kansalaisjärjestöjen ja -ryhmien kerättyä riittävän määrän nimiä aloitteeseen äänestyksen järjestämisestä. Samoin toimitaan kansalaisten omien lakialoitteiden kanssa: saatuaan aluksi tarpeeksi kannatusta ne etenevät valmisteluun ja päätyvät lopulta kansan äänestettäviksi.

Kyse suorassa demokratiassa ei ole edustuksellisten instituutioiden ohittamisesta vaan niiden kansanvaltaisesta valvonnasta ja lopulta myös tukemisesta. Kansanedustuslaitos valjastetaan aivan eri tavalla tukemaan demokratiaa kuin Suomessa, jossa äänestäjien tahtoa vastaan toimivia poliitikkoja ihaillaan vahvoina johtajina. Rolf Büchin mukaan tulokset Sveitsin suorasta demokratiasta ovat myönteisiä niin kansalaisten poliittisen osallistumisen, julkisen keskustelun kuin yleisen kansalaistyytyväisyyden ja yhteiskunnallisen vakaudenkin kannalta. Suomessa on korkea aika ottaa askelia kohti suoran demokraattisen osallistumisen muotoja.

(Suppeampi versio tästä kirjoituksesta julkaistiin Aamulehden mielipidepalstalla 30.3.2009.)