Sotarikosten valkopesurit

Kesän kiinnostavin mediakriittinen keskustelu käytiin kesä-heinäkuun taitteessa, kun Yhdysvaltain laatulehdet joutuivat osaksi George W. Bushin hallinnon aikaisten rikosten jälkipyykkiä. Kohu sai alkunsa Harvardin yliopiston opiskelijoiden tekemästä tutkimuksesta (pdf), jonka mukaan maan uutislehdistön suhtautuminen Guantánamon vankien kuulustelussa käytettyyn vesikidutukseen muuttui Bushin presidenttikauden aikana. Lehdistö nimittäin lakkasi kutsumasta vesikidutusta (waterboarding) kidutukseksi sen jälkeen, kun julkisuuteen alkoi vuonna 2004 tihkua todisteita siitä, että CIA oli käyttänyt menetelmää kuulusteluissa. Aiempina vuosikymmeninä samat tutkimuksessa tarkastellut sanomalehdet (The New York Times, The Los Angeles Times, The Wall Street Journal ja USA Today) olivat säännönmukaisesti puhuneet menetelmästä kidutuksena viitatessaan muiden valtioiden kuulustelukäytäntöihin.

Julkisuudessa noussut kohu johtavien uutisvälineiden lingvistisistä valinnoista liittyy laajempaan keskusteluun Bushin hallinnon terrorismin vastaisen sodan varjolla tekemistä laittomuuksista, joista (sota)vankien kiduttaminen sai epäilemättä laajinta huomiota kansainvälisesti. Muita olivat mm. vankien luovutukset maille, joissa kidutuksen tiedettiin olevan yleinen kuulustelukäytäntö, kansalaisoikeuksien kaventaminen kotimaassa, salakuunteluohjelma sekä presidentin käskyvallan laajentaminen. Näiden joukossa kiduttaminen nousee esiin varsinkin siksi, että Bush teetätti hallintonsa lainoppineilla erityisen juridisen oikeutuksen vesikidutukselle ja muille ”tehostetuille kuulustelumenetelmille”. Päätöksentekoon osallistuneet henkilöt ovat sittemmin myös väsymättä puolustaneet kyseisiä menetelmiä julkisuudessa ja väittäneet niiden olevan (tai olleen) korvaamaton osa maan turvallisuuspolitiikkaa.

Yhdysvaltalaisen valtamedian hampaattomuus Bushin hallinnon tekemien laittomuuksien ja terrorismin vastaisen sodan lukuisten ”ylilyöntien” edessä on herättänyt keskustelua jo pidempään sekä tutkija- että toimittajapiireissä (puhumattakaan kriittisestä blogosfääristä), ja Harvardista kantautuneet tiedot tuskin muuttivat kenenkään aiempia käsityksiä valtamedian suoriutumisesta tehtävästään vallan vahtikoirana. Tuoreen tutkimustuloksen myötä mediakriitikot kuitenkin saivat jälleen hyvän tilaisuuden tarttua aiheeseen ja pakottivat samalla huonoon valoon joutuneiden lehtien päätoimittajat puolustuskannalle. Tutkimushan toi ilmi, että amerikkalaisen laatulehdistön suhtautuminen vesikidutukseen kansainvälisen lainsäädännön yksiselitteisesti tuomitsemana kuulustelumenetelmänä muuttui, kun kävi ilmi, että Yhdysvaltain viranomaiset harjoittavat sitä. Ehkä raskauttavimpana asiassa pidettiin sitä, että päätös vesikidutukseen suhtautumisesta oli useissa uutismedioissa ollut ilmeisen tietoinen. Tai kuten The Washington Postin toimituspäällikkö Cameron W. Barr totesi vastauksessaan kriitikoille:

”After the use of the term ‘torture’ became contentious, we decided that we wouldn’t use it in our voice to describe waterboarding and other harsh interrogation techniques authorized by the Bush administration… But we often cited others describing waterboarding as torture in stories that mentioned the technique.”

Barrin puolustus valottaa hyvin politiikan journalistin näkökulmaa asiaan. Vesikidutusta saatettiin kohdella sinä itsenään niin pitkään kuin sen laittomuudesta ja tuomittavuudesta vallitsi konsensus oman maan poliittisessa eliitissä. Mutta kun Bushin hallinto terrorismin vastaisen sodan kiihkossaan alkoi aggressiivisesti tuoda julkisuuteen turvallisuuspoliittisia, eettisiä ja juridisia argumentteja vesikidutuksen puolesta, menetelmästä tuli kiistanalainen – se politisoitui. Tässä tilanteessa objektiivisuuden nimeen vannoville politiikan journalisteille oli luontaista astua taaksepäin ja omaksua ”neutraali” suhtautumistapa kiistaan. Siten Washington Postin sivuilla alkoi esiintyä “erilaisia näkemyksiä” vesikidutuksen laillisuudesta ja journalistit tuottivat faktuaalista tietoa vesikiduksesta menetelmänä, mutta samalla lehti päätti olla ottamatta kantaa kiistanalaiseen asiaan ja pidättäytyi “omalla äänellään” (siis toimittajien äänellä) kidutus-termin käytöstä.

Kriitikoiden silmissä Barrin selitys ei luonnollisesti tyydyttänyt, ja Harvardin tutkimuksesta onkin vedetty useampiakin raskauttavia johtopäätöksiä. Sitä tulkittiin mm. klassisena osoituksena lehdistön kaksoisstandardista, joka tuomitsee ihmisoikeusrikkomukset muualla mutta katsoo sormien läpi oman hallituksen väärinkäytöksiä. Lehdistö osoitti samalla täydellistä alamaisuutta liittovaltion hallintoa kohtaan toistamalla kuuliaisesti sen propagandaa, jossa kidutuksesta on tehty ”tehostettu kuulustelumenetelmä” ja jossa kansainvälisellä oikeudella pyyhitään takamusta. Kriitikkojen mukaan se, että vesikidutus on kidutusta, on fakta eikä mielipide, ja fakta se oli myös lehdistölle aiempina vuosikymmeninä. Lehdistö muutti siis käsitystään “totuudesta” sen mukaan, mitä maan hallinto väitti asiasta. Näin lehdistöstä tuli propagandan väline – ja siten viime kädessä osallinen kansainväliseen ihmisoikeusrikokseen.

Ansiokkaat valtamedian vahtikoirat blogosfäärissä ja vaihtoehtomediassa nostivat kritiikillään esiin kiinnostavia ongelmia journalistisissa käytännöissä. Yksi keskeisiä politiikan journalismin periaatteita on pyrkimys objektiivisuuteen ja neutraaliuteen, ja uutisartikkelissa se toteutuu mm. kuulemalla vastakkaisia näkemyksiä ja esittämällä kiistanalaisen asian “molemmat puolet” (useimmiten asiassa kuin asiassa tosiaan nähdään tasan kaksi vastakkaista näkökulmaa). Tämä käytäntö auttaa välttämään median “puolueellisuutta” ja varmistaa sen “reilun ja tasapainoisen” uutisjournalismin, jolla mm. Fox News perinteisesti ylpeilee. Vesikidutus-esimerkki osoitti kriitikoille kuitenkin, että pyrkimys “neutraaliuteen” kiistakysymyksessä ei itse asiassa olekaan neutraaliutta vaan väistämätöntä puolen valitsemista: tuomalla esiin rikokseen syyllistyvien argumentteja tasaveroisina kansainvälisen oikeuden puolustajien kanssa lehdistö oikeutti käsitystä kuulustelumenetelmän luonteen kiistanalaisuudesta ja vahvisti kidutuksen puolestapuhujien moraalirelativismia. Neutraalin raportoijan rooliin takertuminen tilanteessa kuin tilanteessa nähtiin jopa merkkinä siitä, että lehdistö – ja sen myötä laajemmin koko yhteiskunta – on menettänyt kykynsä erottaa oikean väärästä. Kaikki argumentit pitää suodattaa poliittisen prisman läpi, jolloin niistä tulee journalismin silmissä aina samanarvoisia (tai yhtä arvottomia).

Glenn Greenwaldin ja muiden tapausta käsitelleiden johtopäätökset ovat osuvia ja amerikkalaisen laatulehdistön kannalta kivuliaita. Toisaalta kriitikoille voidaan myös esittää vastakysymys: miten uutismedian olisi heidän mielestään pitänyt toimia vesikidutusasiassa, ja millä perusteilla he oikeuttaisivat toisenlaisen toiminnan? Jos poliittinen eliitti esittää asiasta erisuuntaisia argumentteja, toimittajalla (tai journalismilla sosiaalisena käytäntönä) ei ole oikein mitään ammatillista keinoa määritellä, mikä perustelu on pätevämpi kuin toinen. Toki artikkelissa voidaan tuoda ilmi, että vesikidutus on yksiselitteisesti kansainvälisen lain määritelmien mukaisesti kidutusta. Mutta hallinnon spin doctorit tuottavat tälle vääjäämättä jonkun vasta-argumentin, ja tasapuolisuuden nimissä sitä ei voi jättää julkaisematta.

Tässä tapauksessa laatulehtien ansiona voidaankin ehkä nähdä se, että ne ylipäänsä pitivät laillista ja eettistä kysymystä vesikidutuksen olemuksesta esillä julkisessa keskustelussa ja antoivat tilaa erilaisille perusteluille (sen sijaan että olisivat vaienneet asian kuoliaaksi). Nykyisessä medioitunessa politiikassa on kuitenkin selvää, ettei keskustelu lopu niin sanotusti parhaan argumentin tultua ilmaistua: julkisessa keskustelussa ei ole yhteisiä kriteerejä, joilla paras argumentti erottuisi, eikä siten mitään lopullista julkista mielipidettä. Voidaan myös kysyä, olisiko edes toivottavaa, että toimittaja tai toimituspäällikkö ottaisi omiin käsiinsä, mikä argumentti on paras. Ehkä enintä, mitä journalismilta voi näissä oloissa vaatia, on tutkia ja valottaa yleisölle niitä valtaprosesseja ja -suhteita, joissa argumentit ja määrittelyt syntyvät.

Greenwaldin ja kumppaneiden kritiikin taustalla on epäilemättä ajatus siitä, että toimimalla riippumattomammin vallanpitäjistä ja tuomitsemalla yksiselitteisesti vesikidutuksen rikokseksi ja sen juridisen oikeutuksen kansainvälisen lain vastaiseksi amerikkalainen lehdistö New York Timesin johdolla olisi luonut julkista painetta kidutuksen lopettamiseksi ja syyllisten saattamiseksi jälkeenpäin edesvastuuseen tuomioistuimen edessä. Tässä kriitikot ovat varmasti oikeassa. Mediatutkimuksen näkökulmasta tapaus osoittaakin paitsi uutismedian pakonomaisen neutraaliuden ja objektiivisuuden vaateen myös sen, miten riippuvainen journalismi on – instituutiona ja ammatillisten käytäntöjensä kautta – poliittisesta järjestelmästä ja miten paljon vallankäyttäjillä on julkista määrittelyvaltaa. Tämä on laajempi ongelma journalismin ja koko demokraattisen yhteiskunnan kannalta.

Pitää kuitenkin muistaa, että lopulta laittomiin kuulustelumenetelmiin syyllistyneiden ja ne valtuuttaneiden pitäisi joutua oikeuden eteen täysin riippumatta siitä, mitä mieltä maan lehdistössä ollaan asiasta. Ei voi olla toivottavaa, että rikoksista joutuu tilille vain, jos maan poliittinen järjestelmä päättää valtamedian (tai ”yleisen mielipiteen”) painostuksen myötä kääntyä entistä hallintoa vastaan. Itse asiassa Bushin hallinnon syytteeseen asettamisen ei pitäisi olla millään tavalla presidentti Obaman käsissä.

Juuri tästä syystä median arvostelu vääristä sanavalinnoista vesikidutuksen kohdalla menee lopulta maalistaan ohi. Katse pitää sen sijaan kääntää Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmään ja kysyä, miksi se on niin impotentti. Miten se(kin) voi olla niin riippuvainen poliittisesta järjestelmästä, ettei toteuta tehtäväänsä, kun lakia rikotaan tällä tasolla? Harvardin tutkimuksen vanavedessä noussut mediakriittinen keskustelu antoi helposti ymmärtää, että nimenomaan valtamedian pitäisi (voida) tuomita ja määrittää, mikä on laitonta. Kun on kysymys sotarikoksesta, tulisi kuitenkin ensisijaisesti tarkastella oikeuslaitoksen riippumattomuutta eikä keskittyä median väärinrepresentointeihin.

Arvotonta journalismia

Vanhan sanonnan mukaan paras tapa lopettaa poliittinen väittely asiasta kuin asiasta on peräänkuuluttaa ”laajaa julkista arvokeskustelua”. Kasku ei kuvaa niinkään politiikan kuin julkisuuden luonnetta. Suomalaisessa mediassa ei ole nykyisin mitään mahdollisuutta käydä arvokeskustelua.

Tasavallan ainoa poliittinen debattiohjelma A-talk on potentiaalinen foorumi julkiselle arvokeskustelulle. Parhaimmillaan se onnistuukin tuomaan havainnollisesti esiin poliittisia vastakkainasetteluja ja valottamaan puolueiden tai intressiryhmien erilaisia arvomaailmoja. (Mahdollisuudet kasvavat erityisesti aina silloin, kun herrat Heinäluoma, Sasi ja Zyskowicz onnistutaan pitämään poissa studiosta.) Oleellisinta A-talkin debateissa ei luonnollisesti ole niinkään se, millaiseen lopputulokseen studiovieraiden kesken päädytään, vaan millaisia ajatuksia kameran edessä näytelty varjonyrkkeily herättää yleisön mielissä. Valitettavasti kuitenkin ohjelman toimittajat rajaavat toisinaan voimakkaasti sitä, millaiset argumentit ja ajatusmallit näyttäytyvät hyväksyttävinä ja normaaleina.

Uusimmassa turkistarhausta käsitelleessä lähetyksessä asetettiin a-talkmaiseen tapaan hätkähdyttävän karulla tavalla nokikkain kaksi täysin vastakkaista arvomaailmaa: eläinten oikeuksia puolustava etiikka sekä tehokkuutta ja kasvua korostava talousajattelu. Ohjelman mittaan vahvistui, että edelleen 2000-luvun Suomessa yksi kolmen suurimman puolueen edustajista voi perustella julkisesti petoeläinten häkkitarhausta puhtaasti taloudellisella rationaalisuudella piittaamatta edes retorisella tasolla eläinten oikeuksiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Sen sijaan, että olisi kyseenalaistanut keskustan Antti Rantakankaan tarjoamaa työllisyysnäkökohtaa periaatteellisena oikeutuksena turkistarhaukselle, toimittaja Jan Andersson lypsi Rantakankaalta keskustelun mittaan vain lisää talousmoraalisia kannanottoja eläinten hyväksikäytön jatkamisen puolesta.

Arvokeskustelun vaikeus

A-talkin turkistarhausjakso oli insertteineen ja kysymyksenasetteluineen selkeästi käsikirjoitettu elinkeinopoliittisesta näkökulmasta. Vastakohtana aiemmille eläinoikeusaktivistien provosoimille keskusteluille, joissa ministeri Sirkka-Liisa Anttila ajettiin puolustuskannalle, tällä kertaa käsittely kääntyikin päälaelleen: Anni Sinnemäen edustama eläinten oikeuksia puolustava kanta asetettiin kyseenalaiseksi taloudellisista näkökulmista käsin. Lopulta keskustelu turkistuotannon eettisyydestä muuttui hämmästyttävällä tavalla kysymykseksi vihreiden haluttomuudesta tehdä asiasta ”kynnyskysymystä” — ja siten osoitukseksi puolueen epäluotettavuudesta ja epärehellisyydestä.

Argumentin kulku: Koska vihreät väittävät puolustavansa turkiseläinten oikeuksia, vihreiden pitää kantaa eläinten jatkuvasta pahoinvoinnista poliittinen vastuu. Ja jos vihreät kerran eivät suostu asettamaan koko poliittista toimintakykyään alttiiksi eläinten puolesta, silloin muidenkaan ei tarvitse tehdä mitään. Esimerkiksi keskustan ei tarvitse kantaa turkistarhauksesta mitään vastuuta, koska he eivät väitäkään puolustavansa eläimiä vaan talouskasvua ja yrittäjiä. Eläinten oikeuksien puolustaminen asetetaan näin yksin vihreiden harteille, ja me muut vapaudumme synnintaakasta.

Tällainen logiikan nyrjähdys ei tietenkään ole poikkeuksellista. Itse asiassa vihreät joutuvat toistuvasti vastaavan ilmiön kohteeksi julkisuudessa: puolueen eettiset vaatimukset kääntyvät vihamielisiksi lausunnoiksi vihreitä itseään vastaan. A-talk-toimittaja Jan Anderssonin tapauksessa on kuitenkin vaikea uskoa suoranaiseen vihreitä kohtaan tunnettuun inhoon. Vihreiden vastaisuutta on siksi tarkasteltava toiselta kantilta: ilmiö, joka näyttäytyy usein vihana vihreitä kohtaan, on itse asiassa vain kykenemättömyyttä käydä arvokeskustelua.

Vihreät on ainoa puolue, eli julkisuuden näkökulmasta vakavasti otettava poliittinen toimija, joka toistuvasti esittää avoimia arvovaatimuksia harjoitettavan politiikan perustaksi (ja on vaatimuksissaan ”moraalisesti oikeassa”: eläinten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin työllisyys, luonnonsuojelu on arvokkaampaa kuin talouskasvu, hyvinvointi on tavoiteltavampaa kuin kulutus jne.). Luonnollista tässä tilanteessa olisi pakottaa muut puolueet vastaamaan vihreiden haasteeseen esittämällä niille kysymys vaatimukseen sisältyvästä arvomaailmasta käsin. Esimerkiksi Rantakankaalta olisi A-talkissa selkeästi pitänyt kysyä: ”Onko sinun ja keskustan mielestä hyväksyttävää tavoitella talouskasvua ja työllisyyttä eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista piittaamatta?”

On tärkeää ymmärtää, että politiikan toimittajalle tällaisen kysymyksen esittäminen ns. tyhjästä olisi vaikeaa: vallitsevan politiikan suurten metatavoitteiden (talouskasvun ja työllisyyden) kyseenalaistaminen vaikuttaisi vahvasti asenteelliselta ja siten epäammattimaiselta. Nyt kuitenkin toimittaja voisi täysin uskottavasti esittää kysymyksen lausumalla sen ”vihreiden suulla”. Vihreät tavallaan toimivat tässä journalistisen objektiivisuuden antajina, jolloin kysymys ei olisi toimittajan ”oma”. Toimittaja vain neutraalisti ”välittäisi” julkista arvokeskustelua poliittisen puolueiden välillä.

Arvoituksellinen muutos

Vihreiden ansiosta suomalainen julkisuus voisikin olla täynnä mielenkiintoista arvokeskustelua: perustulo, työajan lyhentäminen, kulutusvalinnat, maaseudun tarkoitus… Suomalaiset politiikan toimittajat eivät kuitenkaan hallitse lainkaan arvoargumentteja (arvoista toimittajat ymmärtävät ainoastaan taloutta, jota ei luonnollisesti edes mielletä arvoksi), eivätkä he siksi pysty haastamaan muita puolueita arvokeskusteluun vihreiden tai minkään muunkaan puolueen agendalla. Sen sijaan toimittajat tekevät sen ainoan asian, jonka osaavat: kääntävät vihreiden julkitulot politiikan journalismin kielelle ja tulkitsevat kannanottoja arvolausumien sijaan poliittisina manöövereinä. Tämä johtaa julkisuuden kääntymiseen ”vihareaktioksi” vihreitä vastaan. Syntyy kuva siitä, että vihreät käyttävät eettisiä argumentteja vain poliittisen pisteiden kalasteluun eivätkä oikeasti puolusta tai aja väittämiään tavoitteita.

Journalistisen kulttuurin näköalattomuuden ja pelin skeeman läpitunkevuuden takia poliittisessa julkisuudessa ei siis ole mahdollista keskustella arvoista. Samaan aikaan blogit ja keskustelupalstat kyllä roihuavat arvokeskustelua. Tämä kansalaisdebatti ei kuitenkaan tunnu koskaan johtavan mihinkään, koska sillä ei ole minkäänlaista institutionaalista tukea tai yhteyttä demokraattiseen päätöksentekoon. Siksi yhteiskunnalliset arvomuutokset — ja niitä heijastelevat päätökset — tapahtuvat kaiken julkisen keskustelun ulkopuolella.

Yhtäkkiä vain tapahtuu jotain, josta meidän pitäisi ymmärtää, että hallitsevat arvot ovat muuttuneet. Aivan kuten yhtäkkiä ”huomasimme”, että vaali- ja puoluerahoituksen ”maan tapaa” ei enää voi pitää moraalisesti hyväksyttävänä eikä normaalina. Miten tähän on tultu, siitä kenelläkään ei ole kuvaa. Koko yhteiskunnan ”arvomuutos” näyttäytyi täysin sattumanvaraiselta, yhden poliitikon pahaa-aavistamattomasta möläytyksestä alkaneelta mediavetoiselta tapahtumavyöryltä. Myös päätös turkistarhauksen lopettamisesta syntyy aikanaan yhtä arvoituksellisella tavalla.

Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen ”pelasi peliä”, ”venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, ”suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas ”valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään ”politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat ”ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?

Media kansallisesti kallellaan

Keskustan vaalikampanjoinnin loppukiriin kuuluu perinteisesti valtamedian syyttäminen poliittisesta kampanjajournalismista ja kepun tarkoitushakuisesta mustamaalaamisesta. Näin tuoreinta puoluesihteeri Jarmo Korhosen mediakritiikkiä tulkitsi Hesarin Juha Akkanen politiikan toimittajalle tyypillisen ivallisessa vastauksessaan ”Kepu ei petä koskaan”. Ehkä Akkasen provosoitumisen taustalla värisee vielä 90-luvun trauma, jonka Paavo Väyrysen myyttinen ”mediapeli”-argumentti sai aikaan toimittajakunnassa. Tai ehkä keskustan ja valtakunnallisen median kitka on vielä vanhempaa perua.

Korhosen ja kepulaisten syytökset ”etelän median” vääristelevästä uutisoinnista muistuttavat erehdyttävästi amerikkalaisesta keskustelusta tuttua käsitettä ”media bias”, joka kääntyy kömpelösti ja tilanteesta riippuen esimerkiksi vääristelyksi tai kallellaan olemiseksi. Erityisen suosittu ajatus vääristelevästä mediasta on konservatiivisten republikaanien keskuudessa. He katsovat rutiininomaisesti, että sikäläistä valtamediaa ja erityisesti maan ns. laatulehdistöä hallitsee ”liberal bias”: New York Timesin, Washington Postin ja LA Timesin kaltaiset lehdet ovat syytösten mukaan systemaattisesti liberaalisti kallellaan. Ne kun suhtautuvat itsestäänselvyyksinä esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin evoluutioteoria, oikeus aborttiin tai seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvo.

Syytöksiin kallellaan olemisesta ei amerikkalaisissa tiedotusvälineissä kuitenkaan voida suhtautua samalla kepeydellä kuin jolla Juha Akkanen täällä kuittaa kepulaisten kritiikin. Yhdysvalloissa poliittinen uutisointi on erityisesti sähköisen median puolella täyttä sotaa, jossa kilpailevien uutislähteiden kimppuun hyökätään armotta. Samalla pelko vääristelysyytöksistä johtaa toimituksissa helposti pakonomaiseen takertumiseen journalistisen objektiivisuuden strategioihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on pidetty mm. ilmastonmuutosjournalismia. Siinä valtamedialla oli – myös Suomessa – pitkään tapana antaa ”tasapuolisuuden nimissä” tilaa koko ilmastonmuutoksen kyseenalaistaville tutkijoille, vaikka heidän asemansa akateemisessa kentässä olisi ollut täysin marginaalinen eikä heidän tutkimuksensa olisi läpäissyt tiedeyhteisön sisäisiä kriteerejä.

Yhdysvalloissa keskustelu ”media biasista” on arkipäivää myös tutkijoiden keskuudessa, mutta eurooppalaisessa akateemisessa tutkimuksessa median kallellaan olemisen ajatusta pikemminkin kartetaan. Tuntuu siltä, että ”biasia” pidetään nykyisessä sosiaalisen konstruktionismin dominoimassa eurooppalaisessa tutkimuksessa lähinnä vulgaarina yksinkertaistuksena. Ajatus ”vääristymisestä” kun näyttäisi määritelmällisesti olettavan, että olisi olemassa joku aito ja objektiivinen asiaintila, jonka media sitten vääristää. Tätä oletusta konstruktionistin on vaikea hyväksyä. Siksi eurooppalainen intellektuelli puhuu ”biasin” sijasta representaatioista, diskursseista ja kehyksistä. Hän ei pyri todistamaan, miten media ajautuu ”poliittiseen kampanjajournalismiin”, vaan analysoi mieluummin tapoja, joilla ”media rakentaa sosiaalista todellisuutta”.

Eurooppalaisen mediatutkimuksen käsitteelliset valinnat ovat perusteltuja. Välillä tekisi silti mieli turvautua kallellaan olemisen tai vääristämisen väitteeseen myös täkäläisessä mediakritiikissä. Ajatus vääristelystä kun on journalistien itsensä käyttämää kieltä, ja sellaisesta mediaa syyttäminen näyttää selvästi kiinnittävän heidän huomionsa. Hienommat representaatioiden ja hegemonisten diskurssien nimissä esitetyt kritiikit toimittajat sivuuttavat olkaa kohauttamalla. Sen sijaan löysätkin huudahdukset etelän median kampanjajournalismista tuntuvat poikkeuksetta provosoivan toimittajat mukaan mediakriittiseen keskusteluun. Joskus tutkijat voisivat tämän pinnallisen ja ”väärillä” käsitteillä käydyn keskustelun karttamisen sijaan nöyrästi osallistua siihen, yksinkertaistavien väärintulkintojenkin riskillä.

Mikä sitten olisi sellainen epäkohta mediassa, jonka itse ottaisin ”biasin” näkökulmasta esiin? Millä tavoin suomalainen valtamedia törkeimmin ”vääristelee” todellisuutta?

Katson, että Jarmo Korhonen on täysin oikeassa vaatiessaan eurovaaligallupeja; media todella mittaa nyt aivan vääriä kannatuslukuja. Mutta ongelma on vielä paljon tätä syvempi: valtamedia systemaattisesti vääristelee todellisuutta uskottelemalla, ettei EU:ta ole olemassa. Media ei kerro juuri mitään EU:sta instituutiona ja päätöksentekojärjestelmänä, jonka vaikutus suomalaisten elämään ja tulevaisuuteen on jo suurempi kuin kansallisen hallituksen ja parlamentin. Jos suomalainen media olisi ”poliittisesti objektiivinen”, se aloittaisi välittömästi EU-asioiden käsittelyn omassa osiossaan uutisissa ja omalla vakituisella osastollaan lehdissä kotimaan, politiikan ja ulkomaan rinnalla.  EU:n poliittisista ja virkamiesjohtajista tulisi tunnettuja henkilöitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa, ja EU-parlamentin suurimpien poliittisten ryhmien väliset keskeiset aatteelliset kiistakysymykset olisivat kaikille tuttuja. Vasta tällöin EU olisi konkreettisesti olemassa julkisena poliittisena instituutiona.

Uutisoimalla täysin riittämättömästi EU:sta, sen päätöksenteosta ja komission ja parlamentin toiminnasta media vääristää käsitystämme poliittisen vallan jakautumisesta ja ylipäänsä yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Suomalaisen valtamedian vaarallisin vääristymä on siis ”kansallinen bias”: media tuottaa vääristyneen illuusion siitä, että kansallisilla päätöksentekoprosesseilla hallitaan kansallisesti jaettua todellisuutta ja että ne ovat, ellei ainoa, niin ainakin keskeisin keino kollektiivisesti hallita yhteisiä asioita. Globaali yhteiskunnallinen todellisuus ei vastaa tätä vääristystä, ja tuloksena on passivoitumista, voimistuvaa tunnetta vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä ja demokratian taantumista.