Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Sotajournalismin anatomia

”We journalists… have to be brave enough to defy those who seek our collusion in selling their latest bloody adventure in someone else’s country… That means always challenging the official story, however patriotic that story may appear, however seductive and insidious it is. For propaganda relies on us in the media to aim its deceptions not at a far away country but at you at home… In this age of endless imperial war, the lives of countless men, women and children depend on the truth or their blood is on us… Those whose job it is to keep the record straight ought to be the voice of people, not power.”
– John Pilger

Median roolista Yhdysvaltojen johtaman koalition syyskuun 11:nnen jälkeen aloittamissa sodissa on käyty paljon kriittistä keskustelua. Esimerkiksi se, että valtamedian toiminta ennen Irakin miehitystä ja sen aikana jätti paljon toivomisen varaa erityisesti USA:ssa ja Iso-Britanniassa, lienee jo varsin vakiintunut käsitys.

Uusimmassa dokumentissaan The War You Don’t See angloamerikkalaisen journalismin moraalinen omatunto John Pilger kertaa tavanomaisimmat länsimaisen uutismedian sotajournalismia kohtaan esitetyt kritiikit. Media antoi Bushin ja Blairin hallintojen edustajien sotapropagandan hallita julkista agendaa, viranomaisten esittämiä faktoja ei kunnolla tarkastettu, toimittajat lähtivät mukaan takomaan sotarumpuja, ja itse taistelujen alettua reportterit pääosin kulkivat tiiviisti länsimaisten joukkojen mukana. Kaikki tämä tapahtui olosuhteissa, joissa hallinto pyrki aktiivisesti manipuloimaan julkista agendaa ja tuottamaan hyökkäystä puoltavia kehyksiä ja narratiiveja. Näin valtavirran uutisvälineet käytännössä tukivat hallitusten pyrkimyksiä julkisesti oikeuttaa Irakin miehitys.

Viime vuosien sotauutisointikritiikin pohjalta voidaan muotoilla kolme teesiä:

  • Ilman median luomaa julkista tukea Irakin kaltaiset sotaretket eivät olisi mahdollisia.
  • Siksi tiettyjä geopoliittisia päämääriä tavoitteleva hallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen.
  • Valtamedia on suurimmaksi osaksi hallinnon alamainen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Toisin sanoen ainakin Irakin sota olisi kritiikin mukaan voitu välttää, mikäli media vain olisi ”täyttänyt tehtävänsä”, paljastanut Bushin hallinnon syöttämät valheet ja kyseenalaistanut vallinneen yltiöisänmaallisen sotarummutuksen. Vastaavasti Obaman hallinto on voinut turvallisin mielin laajentaa Afganistanin sotatoimia ja kiihdyttää terrorismin vastaisen sodan nimissä tehtäviä laittomia pommi-iskuja ainakin Pakistanissa ja Jemenissä, sillä näistä ei ole syntynyt minkäänlaista julkista kohua.

Toimittajat ovat totta kai tietoisia sekä kritiikistä että hallinnon pyrkimyksistä syöttää uutismediaan omaa poliittista linjaansa tukevaa asiaa. Miksi uutisvälineet silti toimivat kuten toimivat? Yksinkertaisimman selityksen mukaan valtamedia on ollut aktiivisesti mukana juonessa. Tiiviisti valtioon ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin sidoksissa olevat suuret mediayhtiöt ovat joko vilpittömästi kannattaneet tai vähintään katsoneet olevan niiden omien etujen mukaista olla kyseenalaistamatta terrorismin vastaisen sodan paradigmaa.

Akateemisemman selitysmallin tarjoaa ns. indeksointi-hypoteesi, johon Lance Bennett, Regina Lawrence ja Steven Livingston nojaavat amerikkalaisen lehdistön toimintaa 2000-luvulla ruotivassa kirjassaan When the Press Fails. Indeksointi-hypoteesin mukaan uutismedia toimii julkisuuden portinvartijana ja valikoi käyttämänsä lähteet ja esittämänsä näkökulmat. Näissä valinnoissa suositaan niitä tahoja, joilla nähdään olevan vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Lähteiden esittämien argumenttien uskottavuus tai totuudenmukaisuus ei ole tärkein valintakriteeri. Koska toimivan hallinnon edustajilla koetaan olevan suurin valta vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, uutismedia antaa vallanpitäjien yleensä määrittää poliittisen todellisuuden luonteen.

Hallinnon kontrolli uutisagendasta ei tietenkään ole täydellinen. Koska konflikti on tärkeä uutiskriteeri, erimielisyys poliittisen eliitin sisällä saa yleensä paljon tilaa mediassa. Tällöin uutismedia esittää erilaisia näkökulmia ja argumentteja, jotka voivat saattaa hallinnon valitseman linjan huonoon valoon ja lopulta myös estää valmisteilla olevat sotatoimet. Ongelmana on, että tätä toimittajien näkökulmasta ”legitiimin erimielisyyden” asetelmaa ei pääse syntymään niin kauan kuin poliittisen eliitin sisällä vallitsee laajamittainen konsensus. Ja juuri tämä on yleensä vallitseva tilanne maan ulkopoliittisen linjan suhteen: keskeiset poliittiset puolueet ovat yksimielisiä sodan ja ulkopolitiikan kysymyksistä. Uutismedian vastaavasti tukiessa tätä oletettua yksimielisyyttä vakavasti otettavien poliittisten toimijoiden on hyvin riskialtista alkaa julkisuudessa kyseenalaistaa vallitsevaa ulkopoliittista linjaa. Näin media osaltaan tukee poliittisten eliittien sisäistä ryhmäajattelua ja ehkäisee opposition muotoutumista.

On huomattava, että varsin suuri osa angloamerikkalaista mediaa kohtaan kohdistetusta kritiikistä on toimittajien itsensä esittämää. Esimerkiksi John Pilgerin dokumentissaan haastattelemat toimittajat ja uutispäälliköt ovat pitkälti samaa mieltä kritiikin kanssa. Noin vuosi Irakin sodan puhkeamisen jälkeen The New York Times jopa pyysi lukijoiltaan anteeksi tekemiään virheitä ja Bushin hallinnon esittämien väitteiden kriittisen tarkastelun laiminlyöntiä. ”Median” toiminta ulkopoliittisissa konflikteissa koetaan siis ongelmalliseksi usein myös toimittajien itsensä keskuudessa.

Kokonaan eri asia on, miten valtamedian nähdään voivan vastaisuudessa toimia toisin. Esitetyn journalistisen ja akateemisen keskustelun pohjalta voidaan eritellä kolmenlaisia ratkaisumalleja.

1) Journalismin kulttuurinen/ideologinen muutos. Media tekee moraalisen ryhtiliikkeen luopumalla pakonomaisesta objektiivisuuden illuusion ylläpidosta ja ottamalla toimintaansa ohjaaviksi johtotähdiksi julkisen edun, universaalit periaatteet ja kosmopoliitit ihanteet. Hyvä esimerkki tällaisesta argumentoinnista on John Pilgerin dokumenttinsa loppusanoissa esittämä ajatus siitä, että journalistien pitää vastustaa pahoja, kansalaisia tarkoituksella harhaan johtavia ja sotahulluja hallituksia ja puolustaa näiden imperialististen pyrkimysten uhreiksi joutuvia globaalin etelän viattomia siviilejä.

2) Journalististen käytäntöjen muutos. Uutismedia pyrkii irtautumaan haitallisesta viranomaisriippuvuudesta, lisää aidosti riippumattomien lähteiden käyttöä ja etsii aktiivisesti vaihtoehtoisia näkökulmia poliittisiin kysymyksiin. Bennett, Lawrence ja Livingston esittävät teoksensa lopussa, ettei poliittinen konflikti vallanpitäjien kesken voi olla ainoa tapa tarkastella hallituspolitiikan mielekkyyttä. Lehdistön pitää poliittisen pelin voittajien ja häviäjien analysoinnin sijaan keskittyä esittämään vaihtoehtoisia näkökulmia politiikkaan. Wikileaksin voidaan katsoa viimeisen vuoden aikana tarjonneen journalismille hyviä mahdollisuuksia irtautua hallinnon ohjailusta ja luoda uutisagendaa vaihtoehtoisista lähteistä ja julkisesta intressistä käsin. Poliittinen eliitti on kuitenkin toistaiseksi linnoittautunut varsin yksimielisesti vuotoja vastaan, eikä Wikileaks-vuodoilla ole tässä suhteessa ollut kovin merkittäviä poliittista järjestelmää ravisuttavia seurauksia.

3) Median rakenteellinen muutos. Itsenäisen neljännen valtiomahdin toiminta turvataan päästämällä se irti markkinariippuvuudesta. Yhdysvalloissa käytävässä journalismin kriisikeskustelussa esimerkiksi Robert McChesney ja John Nichols ovat vaatineet, että valtio astuu esiin ja takaa tutkivan journalismin mahdollisuudet tilanteessa, jossa markkinat eivät enää tuota riittäviä toimintaedellytyksiä demokraattista julkisuutta ylläpitävälle lehdistölle. (McChesney ja Nichols puhuvat kirjassaan The Death and Life of American Journalism tekemistä ehdotuksista esimerkiksi tällä videolla.)

Ikävä kyllä tässä kohtaa journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä.

Brittiläinen laatujännäri

Iso-Britannian astuminen tv-vaaliväittelyiden aikakaudelle on koittanut vain noin 50 vuotta muun maailman perässä, ja sensaationkäryä on heti ilmassa. Labourin ja konservatiivien johtajia vuosikymmeniä vaivannut pelko tv-väittelyiden ”arvaamattomuudesta” uhkaa käydä toteen liberaalidemokraattien ihmelapsen Nick Cleggin pyyhkiessä pöytää vanhojen valtapuolueiden kuluneilla naamoilla. Poliittinen asetelma on levällään pahiten miesmuistiin, eivätkä tuloksen ennustamista ainakaan helpota Iso-Britannian monimutkainen vaalijärjestelmä ja kuningaskunnan valtaoikeuksien luovuttaminen Walesille ja Skotlannille.

Yhtä kaikki saarivaltakunnan äänestäjät ovat päässeet nyt jo kahdesti nauttimaan livenä poliittisen valtataistelun käsinkosketeltavasta jännityksestä. Tarkoin säännellyt tv-väittelyt ITV:llä ja Sky Newsillä ovat kaikessa brittiläisessä kunnollisuudessaan olleet suorastaan neitseellisen puhtaita pyrkimyksiä demokraattisen julkisen debatin ideaaliin. Heti alussa pistää silmään, ettei toimittaja tuhlaa aikaa grillaamalla puoluejohtajia tuoreimpien gallupien ja keltaisen lehdistön käynnistämien loanheittokampanjoiden kaltaisella hölynpölyllä. Itse asiassa toimittaja ei kysy ehdokkailta mitään vaan keskittyy väittelyn tehokkaaseen moderointiin. Ehdokkaat puolestaan ovat hiottuja ammattipuhujia, tarttuvat kiitollisen nöyrästi studioyleisön esittämiin kysymyksiin, noudattavat annettuja aikarajoja ja heittelevät suoria haasteita toisilleen.

Näytelmän kruunaa kolmen puoluejohtajan dramaturgisesti onnistunut roolijako. David Cameron on aikaamme kuvaavan paradoksin, nationalistisen uusliberaali-konservatiivin, täydellinen karikatyyri: maahanmuutolle katto, pidempiä vankilatuomioita, kouluihin kuria ja järjestystä, ei veronkorotuksille, julkista ”tuhlausta” alas, ydinasepelote säilytettävä ja sitä rataa. Gordon Brownissa sekoittuu istuvan pääministerin väsynyttä vastuunkantoa, teknokraattista asiantuntijuutta ja äänestäjiä varoittelevaa isällisyyttä. Nick Clegg taas ottaa kaiken irti altavastaajan roolistaan, herkuttelee estottomasti vanhojen puolueiden jämähtyneisyydellä, tarjoaa häpeilemättömän populistisesti tuoretta naamaa ja uutta poliittista kulttuuria ja tasapainoilee obamamaisella idealismin ja pragmatismin trapetsilla.

Tätä voisi jopa kutsua täydelliseksi poliittiseksi teatteriksi, etenkin jos termillä ei olisi niin negatiivista kaikua. Nykyään poliittista teatteria käytetään mediassa yleisesti haukkumasanana, joka voidaan liittää käytännössä mihin tahansa julkisuudessa suoritettuun poliittiseen aktiin. Kutsumalla poliitikkojen, puolueiden tai etujärjestöjen keskinäinen konfliktia poliittiseksi teatteriksi väitetään tietenkin, että kyseessä on epäaito, kansalaisten sumuttamiseksi näytelty mitätön nokkapokka, jonka tarkoitus on peittää osapuolten välinen tosiasiallinen konsensus jossain laajemmassa ja periaatteellisemmassa kysymyksessä. Äänestäjien edessä esitetään räväköitä vastapuolta parjaavia puheenvuoroja, mutta kulissien takana neuvotellaan jo tulevasta hallitusohjelmasta – hyvissä ajoin ennen vaaleja. Nykymerkityksessään poliittinen teatteri onkin populistinen, eliitinvastainen puhetapa, joka vahvistaa ajatusta siitä, että ”kaikki ne ovat samanlaisia” – ja on siten omiaan heikentämään luottamusta poliitikkoihin ja koko poliittiseen järjestelmään.

Tavallaan leimakirves osuu maaliinsa; kukapa esimerkiksi tästä kinastelevasta nelikosta ei haluaisi istua samassa hallitusneuvottelupöydässä vuoden päästä keväällä. Tässä mielessä julkisella poliittisella diskurssilla todella on taipumus peittää näkyvistä se tosiasia, että käytännössä esimerkiksi suomalainen lumedemokratia on pitkälti yhteistyötä, neuvottelua ja lehmänkauppoja yli puoluerajojen. Ja onhan toisaalta niinkin, että olemukseltaan julkisuus viime kädessä on pelkkää retoriikkaa, näyteltyjä yleisöperformansseja, kun varsinainen politiikka, konkreettisen päätöksenteon ja vallankäytön merkityksessä, tapahtuu jossain muualla. Mutta jos kaikki poliittinen julkisuus on tavalla tai toisella kansalle esitettyä poliittista teatteria, miten erottaa hyvä teatteri huonosta?

Poliittista julkisuutta voidaan ajatella demokratiaan kuuluvana yhteisöllisenä rituaalina. Tämä pätee erityisesti vaaliväittelyihin, jotka ovat ennalta käsikirjoitettuja osia kansallisessa äänestysrituaalissa. Julkinen vaalikamppailu on siis tasaisin väliajoin toistuva yhteisöllisen itsetarkastelun hetki: mikä me olemme ja missä me menemme kansakuntana. Rituaalin päänäyttelijöiden eli poliittisten johtajien tehtävä on yhtäältä tarjota yleisölle samastumisen kohteita, siis kollektiivisen identiteetin rakennusaineita, ja toisaalta tehdä ymmärrettäväksi yhteiskunnallista muutosta, siis rakentaa jaettua narratiivia maailmasta ja paikastamme siinä. Rituaalia voidaan pitää onnistuneena, jos enemmistö katsojista tunnistaa edes joitakin sen esiintyjiä ja pystyy eläytymään heidän kertomuksiinsa.

Tästä näkökulmasta Britannian vaaliväittelyt ovat niin täydellistä poliittista teatteria, että ne ovat jopa vaarassa palauttaa luottamuksen politiikkaan, myös brittinuorisossa. Brownin, Cameronin ja Cleggin kolmiodraamaan tempautuessa haluaa katsojana jälleen uskoa siihen, että poliitikoissa ja puolueissa on eroja, arvovalinnoilla ja äänetyspäätöksellä on väliä ja vaalituloksella on merkitystä kansakunnan tulevaisuuden kannalta.