Velan dispositiivi

Europäättäjien hiljentyessä muiden mukana juhlasesonkiin (joulu tulikin jo osalle) ja odottamaan seuraavaa ”käänteentekevää” kokoontumista euroalueen velkakriisin selvittämiseksi on aika hieman vetää viimeaikaisten tapahtumien lankoja yhteen. Kokonaisuutena vuosi 2011 on ollut melko epätodellista aikaa seurata, miten Euroopan päättäjät ovat päämäärätietoisesti kuskanneet koko maanosaa päätös päätökseltä kohti syvenevää kriisiä toimenpiteiden kaikkinaisesta järjettömyydestä ja niiden reaalitaloudelle ilmeisen tuhoisista seurauksista välittämättä. Vaikka Kreikan, Irlannin ja Portugalin velkakriisien leviämisestä suuriin jäsenmaihin varoiteltiin jo vuonna 2010 ja aiemminkin, euroeliitti ei tehnyt puolessatoista vuodessa mitään, mikä olisi kääntänyt monien eturivin talousanalyytikkojenkin katastrofaaliseksi tunnistaman kurssin.

Tämän arkijärkeä uhmaavan laman ruokkimisen taustalla voidaan tietysti aavistaa olevan monenlaisia motiiveja. Yhtäältä toimenpiteitä voidaan tarkastella yksinkertaisesti seurauksena käsittämättömän kapeakatseisesta ja vaillinaisesta talousymmärryksestä, joka estää tunnistamasta eurokriisin todellista alkuperää ja rakenteellisia juuria ja langettaa syyn ykskantaan ”vastuuttomasti” käyttäytyneiden alijäämämaiden hallitusten niskoille. Toisen selityksen tarjoaa taloustieteilijä Christian Marazzin esittämä (h/t Timo) spekulaatio siitä, että kriisin syventäminen on ollut erityisesti Saksan taholta tietoista toimintaa, jonka taustalla on pyrkimys hajottaa euro ja perustaa uusi valuuttablokki kilpailukyvyn, ylijäämäisen vaihtotaseen ja vyönkiristyspolitiikan nimiin vannovien jäsenmaiden kesken.

Kolmas selittävä motiivi konservatiivisen euroeliitin itsepintaiselle lamapolitiikalle voi olla Naomi Kleinin kuvaama shokkidoktriini, jossa kriisit nähdään oivallisina tilaisuuksina toteuttaa uusliberalistisen ideologian mukaisia mutta kansalaisten enemmistön yleensä vastustamia, hyvinvaltion rakenteita heikentäviä talouspoliittisia uudistuksia. Kuten eurooppalaisten vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien taloustieteilijöiden uusimmassa muistiossa (pdf) todetaan, julkisen sektorin leikkausten lisäksi kovat vaatimukset yksityistämisistä ja työmarkkinasääntelyn purkamisesta ovat arkipäivää monissa taantumaan jo ajautuneissa Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Latviassa ja Romaniassa luonnollisesti puhumattakaan Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Italiasta. Suomi seuraa perässä vuonna 2012, kun talousluvut painuvat tarpeeksi huonoiksi ”rakenteellisten uudistusten” oikeuttamisen kannalta.

Tällaiset spekulaatiot euroeliitin toiminnan taustalla olevista piilomotiiveista ja kriisin tarkoituksellisesta kärjistämisestä menevät suorien todisteiden puutteessa hieman salaliittoteoretikoinnin puolelle. On kuitenkin syytä tähdentää, että vuonna 2012 syvenevä taantuma ja sen aiheuttanut Euroopan julkinen velkakriisi ovat nimenomaan poliittisen toiminnan välitöntä seurausta – toisin kuin vuonna 2008 USA:n asuntolainamarkkinoilta liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, joka vuonna 2009 levisi reaalitalouteen. Tuolloin puhkesi melko klassinen markkinakupla, kun asuntojen hintakehitys tyssäsi ja luotot laukesivat lainanantajien ja niitä edelleen rahoittaneiden investointipankkien käsiin. Julkisella velkarahalla ja keskuspankkien suoran rahoituksen kautta tuetut finanssimarkkinat elpyivät kuitenkin nopeasti, ja reaalitalous pääsi vuonna 2010 jälleen vauhtiin – kunnes Kreikan valtion rahoitusongelmat alkoivat tiivistyä. On olennaista ymmärtää, että finanssimarkkinoiden näkökulmasta tässä tilanteessa ei olisi ollut mitään syytä, miksi koko maailmantalouden kasvu ja taantumasta toipuminen eivät olisi voineet jatkua, eikä mitään syytä ajautua ns. double dip -taantumaan, kunhan vain euroalueen julkisten lainojen takaus olisi ollut taattu. Puolentoista vuoden syvenevän kriisin aikana euroeliitti – Saksan hallitus ja EKP etunenässään – ei kuitenkaan ole suostunut antamaan moista takausta, ja näin loppuvuonna 2011 löydämme itsemme “väistämättömän” taloustaantuman partaalta.

Tästä tapahtumien syy-seurausketjun ilmeisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia, on uskomatonta, miten euroeliitti nyt keskittyy julkisissa puheenvuoroissaan ja esittämissään ratkaisutoimenpiteissään liki pelkästään julkisen sektorin velkaan. Suurin osa kaavailluista toimenpiteistä liittyvät siihen, miten EU:n sääntöjä halutaan uudistaa, jotta valtioiden velanotto saadaan kiristyvien sanktioiden uhalla kuriin. Mitään perustelua sille, miten julkisen velanoton rajoittaminen ratkaisisi euroaluetta piinaavat epätasapainoisten markkinoiden ongelmat ja tuottaisi jatkossa vakaan talouskehityksen, ei anneta. Tosiasiassahan asia on juuri päinvastoin: viemällä julkiselta sektorilta mahdollisuuden ottaa velkaa yksityisen sektorin ajautuessa kupliin ja kriiseihin (joita heikosti säännelty finanssikapitalismi jatkuvasti tuottaa) EU:n entistä kireämmät säännöt pahentavat ja syventävät tulevia kriisejä. Julkisen velanoton rajoittaminen, riisuessaan valtioilta mahdollisuuden lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja rahoittaa sosiaaliturvalla ihmisten mahdollisuuksia kuluttaa, ei sen enempää ratkaise yleistä talouden velkaongelmaa kuin tuota väitettyä kasvua ja vakauttakaan.

Sosiaalisesti konstruoitu velkatalous

Euron kriisi ja sen ”ratkaisuksi” järjestetyt lukemattomat kokoukset ovat siis viimeisen puolentoista vuoden aikana kertoneet lähinnä tarinaa siitä, miten toimimattomaan talousortodoksiaan jääräpäisesti ripustautuneet EU-päättäjät ovat edenneet laput silmillä kohti euroalueen romuttumista ja syvää lamaa. On kuitenkin syytä yrittää välillä hahmottaa myös hieman laajempaa kuvaa: miten nykyinen velkakriisi sekä siihen reagoimista ohjaavat hallitsevat poliittiset puhetavat ovat ilmauksia pidempiaikaisesta poliittisesta ja markkinakehityksen logiikasta. Christian Marazzi viittaa tähän puhumalla Michel Foucault’n hengessä ”dispositiivista”:

Tällä hetkellä näen [uusliberaalin etiikan kehityksessä] eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.

Ehkä tärkein asia, jonka neljä vuotta jatkunut, rahoitusmarkkinoiden pystyssä pysymistä toistuvasti uhannut kriisi on toivottavasti mahdollisimman monelle opettanut, on tosiaan se, että (kaikki) raha on velkaa. Niinpä talouskasvu, ymmärrettynä tuotannon kasvuun kytkeytyvänä rahan määrän kasvuna, merkitsee samalla taloudessa olevan kokonaisvelan kasvua. Lisäksi, koska talouskasvu edellyttää tuotannollisia investointeja, velanotto (tai luotonanto) on talouskasvun edellytys. Ja vastaavasti, velan määrän vähentäminen merkitsee rahan määrän vähenemistä taloudessa, mikä puolestaan johtaa investointien vähenemiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen. Kapitalistisen rahatalousjärjestelmän toiminta perustuu siis keskeisesti velkaan, ja velka on näin keskeissä asemassa myös järjestelmän hallinnan logiikkaa ymmärrettäväksi tekevissä ajatusmalleissa ja puhetavoissa. Siksi lieneekin tässä yhteydessä sopivampaa puhua ”velan dispositiivista” kuin Marazzin mainitsemasta ”syyllistämisen dispositiivista”.

Mikä sitten on ”dispositiivi”? Lyhyesti ilmaistuna dispositiivilla tarkoitetaan puhetavan (eli diskurssin), siihen perustuvan inhimillisen toiminnan sekä tämän toiminnan materiaalisen ilmentymän muodostamaa kokonaisuutta. Mikään näistä ei elä irrallaan toisistaan: diskurssit liittyvät aina sosiaaliseen toimintaan ja materiaaliseen todellisuuteen, eikä materiaalista todellisuutta ole sosiaalisesti olemassa ilman siihen liittyvää puhetapaa. Dispositiivin ajatus tuo esiin, miten diskurssit eivät ole ”vain” puhetapoja vaan ilmenevät konkreettisina materiaalisia muotoutumina, oli kyse sitten sosiaalisesta toiminnasta tai tämän toiminnan materiaalisista tuloksista.

Finanssimarkkinat voidaan ymmärtää ”velan dispositiivin” nykyisin ehkä keskeisimpänä materiaalisena ilmentymänä. Pörssin perinteisenä tehtävänä on välittää halukkaiden sijoittajien pääomaa tuotannollisiin investointeihin, joten velan keskeinen rooli taloudessa ymmärretään rahoitusmarkkinoilla hyvin. Mutta tämän lisäksi velka merkitsee finanssimarkkinoille kauppatavaraa. Nykyisen velkakriisin taustalla onkin globaalien rahoitusmarkkinoiden 1970-luvulta alkanut kiihtyvä kasvu. Arvopapereiden ja valuutan kauppaamiseen keskittyvät finanssimarkkinat ovat paisuneet moninkertaisi suhteessa ns. reaalitalouteen eli materiaalisten hyödykkeiden tuotantoon. Samalla rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu on merkinnyt luonnollisesti velan jatkuvaa kasvua. Raha ja velka ovat lisääntyneet, mutta valtaosa lisäyksestä on tapahtunut finanssimarkkinoiden ”sisällä”, ja vain pieni osa tästä arvonkasvusta on valunut reaalitalouden piiriin eli tuottavaan toimintaan. Finanssimarkkinoiden ylikansallistuessa ja sääntelyn heikentyessä sijoittajat ovat alkaneet pitää velkamarkkinoita tuottoisampana kohteena kuin reaalitalouden investointeja, mikä on edistänyt rahan kasaantumista spekulatiivisiksi kupliksi.

Mutta velan dispositiivi (velkaan liittyvät puhetavat, niiden ymmärrettäväksi tekemät velanotto ja velan kauppaaminen sekä tämän toiminnan tuloksena muodostuvat markkinarakenteet) ei ilmene ainoastaan finanssimarkkinoina tai laajemmin kapitalistisena rahatalousjärjestelmänä (joka sitoo Marazzin sanoin myös yrittäjät, sijoittajat ja kuluttajat ”tuottamaan oman velkansa”). Samalla tavalla velan dispositiivin voi nähdä ilmenevän myös politiikassa ja julkisen vallan rakenteissa. Mutta siinä missä velka ymmärretään kapitalistisen markkinatalouden sfäärissä yhtäältä välttämättömänä tuotantotekijänä ja toisaalta spekulatiivisen kaupankäynnin kohteena, politiikan kentällä velkaa pidetään nykyisin ongelmana ja siitä puhutaan pääosin moraalisin sanankääntein. Politiikassa velka (Schuld) on jälleen syntiä (Schuld), kuten Marazzi toteaa.

On syytä korostaa tämän moralistisen velkakäsityksen historiallisuutta kahdella tapaa. Yhtäältä velan paheellisuutta korostava puhe voidaan nähdä melko ikiaikaisena, ja esimerkkejä voidaan kaivaa uskonnollisista ja filosofisista kirjoituksista tuhansien vuosien takaa. Toisaalta eurokriisin kirvoittama moraalipuhe voidaan liittää hyvin spesifiin, juuri tälle aikakaudelle tyypilliseen velkakäsitykseen, jonka taustalla on uusklassinen talousteoria. Toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista toimintaa jäsentänyt keynesiläisyys lähestyi velkaa huomattavasti pragmaattisemmin ja näki esimerkiksi julkisen velanoton tarpeellisena suhdannevaihteluja tasoittavana toimenpiteenä. Sen sijaan uusklassinen talousteoria pitää velkaantumista haitallisena, koska se ymmärtää rahan (ja samalla velan) väärin: teoria perustuu eksogeeniseen, neutraaliin rahakäsitykseen, jonka mukaan rahan määrän lisääminen taloudessa johtaa inflaatioon.

Uusklassiseen talousteoriaan perustuvan velan poliittisen dispositiivin diskursiivinen puoli ilmenee siis kaikkialla kaikuvassa syntipuheessa. Dispositiivin materiaalinen puoli vastaavasti ilmenee talouspolitiikkaa ohjaavissa käytännöissä ja rakenteissa. Esimerkiksi EU:n julkisten instituutioiden voidaan katsoa rakentuvan tämän raha- ja velkakäsityksen varaan: niiden pyrkimyksenä on kontrolloida julkista velkaa ja rajoittaa julkista kulutusta. Näin EU:n ja erityisesti EMU:n rakenteet ja säännöt todentavat velan uusklassista dispositiivia.

Myös euroeliitin nykyisenä julkituotuna pyrkimyksenä oleva projekti ”euron pelastamiseksi” on johdonmukaista jatkoa ja uusin diskursiivis-materiaalinen ilmentymä velan dispositiiville. Tavoitteena on jäsenmaiden budjettikurin tiukentaminen perussopimustasolla eli euromaiden rahasuvereniteetin poistamisen jatkaminen budjettisuvereniteetin viemisellä. Velan dispositiivin näkökulmasta tarkoitus on toisin sanoen vahvistaa niitä materiaalisia rakenteita tai institutionaalisia järjestelyjä, jotka sitovat jäsenmaiden hallitukset entistä tiukemmin ”julkinen velka on syntiä” ‑oppinuoraan sekä siitä loogisesti seuraavaan vyönkiristyspolitiikkaan (jota luonnollisesti pidetään moraalisesti hyveellisenä toimintana). Moralistinen velan dispositiivi selittää myös hyvin tähänastisia eurokriisin julkisuudessa hallitsevia selitystapoja (”syynä on ylivelkaantuminen”) sekä ratkaisuyrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan puuttuessaan täysin väärään asiaan (julkiseen kulutukseen).

Velkamoralismin umpikujat

Dispositiivin ajatus auttaa samalla ymmärtämään, että vaikka moralistinen velkakäsitys johtaa tuhoisaan talouspolitiikkaan, kriittisen vasemmiston on vaikea tehdä asialle mitään. Mitkä olisivat ne puhetavat ja materiaaliset ilmentymät, jotka haastaisivat uusliberalismin? Perustulo, työtakuu, funktionaalinen rahoitus, finanssimarkkinavero sekä muut vasemmistolaiset päämäärät ja ratkaisumallit tarvitsisivat materiaalista ja institutionaalista ilmiasua tullakseen tulevaa poliittista toimintaa jäsentäviksi vaihtoehdoiksi. Viime vuosien kriisit eivät kuitenkaan tunnu olleen riittävän dramaattisia saadakseen aikaan tällaisia institutionaalisia muutoksia.

On silti muistettava, että vaikka julkisen kulutuksen syntinä ymmärtävällä velan dispositiivilla on näin hallitseva ja institutionaalisesti vankka asema Euroopassa, sitä ei kuitenkaan tarvitse pitää täysin aukottomana ja voittamattomana valtarakenteena. Päinvastoin, sen hegemonia saattaa olla näennäisestä vankkuudestaan huolimatta yllättävänkin heikolla pohjalla. Ensinnäkin moralistista velan dispositiota ylläpitävä rakenne (euroalue) voi hyvinkin romahtaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja osoittaa näin Timo Soinin johtavaksi euro-oraakkeliksi.

Toiseksi velan dispositiivia ylläpitävät instrumentit, kuten budjettialijäämiä rajoittavat vakaussopimukset, voivat jatkossakin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun ”parhaillekin” valtioille osoittautuu mahdottomaksi pitäytyä niiden puitteissa. Lisäksi syntisen velan dispositiivin varaan rakennetut instituutiot, tärkeimpänä EKP, ovat hyvin lähellä joutua luopumaan pyhistä periaatteistaan ja muuttamaan toimintalogiikkaansa julkista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua tukevaan paradigmaan. Ja kolmanneksi euron kriisin jatkuva pitkittyminen on merkinnyt mahdollisuuksia ja aikaa synnin dispositiivin ajatusrakenteiden ja premissien kriittiselle tarkastelulle ja kasvattanut väistämättä tilaa vaihtoehtoiselle talousajattelulle. Tämä on ollut nähtävissä esimerkiksi siinä, miten julkisen velan syntinä näkevän dispositiivin ehkä voimakkaimmin kiistävä uuschartalistinen talousteoria ja sen selitykset eurokriisin syistä ja ratkaisutavoista ovat levinneet ja tulleet yhä vahvemmin osaksi myös valtavirran talouskeskustelua erityisesti anglosaksisessa laatujournalismissa.

On myös hyvä huomata, että samalla, kun Eurooppa tekee kaikkensa supistaakseen julkista kulutustaan, Yhdysvalloissa julkinen velanotto pitää edelleen taloutta pinnalla ja vetää sitä jopa kohti kasvu-uraa. Jos tällainen ymmärrys julkisen sektorin taloutta tukevasta ja kasvua edistävästä roolista on mahdollinen Yhdysvalloissa, jossa perinteisesti on suhtauduttu hyvin epäilevästi valtion oikeutukseen puuttua ”vapaiden markkinoiden” toimintaan, miksi vastaavan keynesiläisen ”järkivelkaantumisen” ajatus ei voisi jälleen saada jalansijaa myös perinteisesti valtioon hyvinvoinnin viimekätisenä takaajana uskovassa Euroopassa?

Advertisement

Suvereniteetti ja velkakriisi

Onko valtio talouspoliittisesti suvereeni, jos sillä periaatteessa on valta päättää valuutastaan, verotuksestaan ja julkisesta kulutuksestaan mutta jos se käytännössä lainaa käyttövaransa rahoitusmarkkinoilta niiden määräämän koron mukaan tai on sitoutunut ulkoiseen valuuttaan? Kysymys valtion itsemääräämisoikeuden teoriasta ja käytännöstä tuntuu olevan avainasemassa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kuristavan velkakriisin ratkaisussa.

Oletus valtion suvereniteetin heikentymisestä on muotoutunut jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jo 1980-luvulla, kun ylikansallisten pääomavirtojen ja kaupan sääntelyä länsimaissa löysennettiin (“vapauttamisesta” on aina väärin näissä yhteyksissä puhua) ja kun IMF saneli velkaantuneiden kehitysmaiden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, myös muut kuin uusmarxilaiset kapitalismiteoreetikot alkoivat korostaa kansantalouksien riippuvuutta niille ulkoisista voimista. Lopullisesti usko valtioiden suvereniteettiin tuntui romahtavan 1990-luvun globalisaatiokeskustelussa, jossa monet ennakoivat kansallisvaltioiden kuihtumista sekä ulkoisten (pääoma- ja kulttuuriset virrat, ylikansalliset poliittiset rakenteet, siirtolaisuus jne.) että sisäisten (erilaiset alueelliset autonomiapyrkimykset, kansallisen identiteetin heikkeneminen) prosessien puristuksessa.

Sittemmin akateeminen globalisaatiokirjallisuus on paisunut monivivahteiseksi keskusteluksi, jossa kukaan ei luonnollisestikaan halua vaikuttaa naiivilta esittämällä liian rajuja yksinkertaistuksia tai dogmaattisia julistuksia kansallisvaltion kuolemasta. Sen sijaan puhutaan valtioiden muuttuvasta (ja eriarvoisesta) asemasta ja roolista osana globaalihallinnan rakenteita, verkostoja ja käytäntöjä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikka valtioilla nähdään olevan edelleen keskeisin valta erilaisten toimenpiteiden ja politiikkojen toimeenpanossa, toiminnan tavoitteita, perusteita ja politiikan sisältöjä muotoillaan yhä enemmän ylikansallisella tasolla. Samalla itse suvereniteetin käsite jää usein varsin hahmottomaksi ja abstraktiksi metaforaksi, jolla lähinnä viitataan myyttiseen aikaan “ennen” globalisaatiota tai kansallisvaltioiden “kultakauteen” toisen maailmansodan jälkeen.

Abstraktia teesiä globalisaatiosta ja suvereniteettien murenemisesta voi kuitenkin pohtia konkreettisesti tarkastelemalla esimerkiksi vuodesta 2008 saakka jatkunutta finanssikriisiä, joka on monin paikoin johtanut julkisen talouden kriiseihin etenkin länsimaissa. Kyse ei ole vain siitä, että Yhdysvaltojen asuntolainakuplan puhkeamisen nopeasti synnyttämä globaali finanssikriisi osoitti valtioiden (tai ”kansantalouksien”) olevan syvästi riippuvaisia toisistaan ja oman kontrollinsa ulkopuolella olevista prosesseista. Vielä kouriintuntuvampi näyttö suvereniteetin katoamisesta on se, että monet valtiot ovat yhtäkkiä epävarmoja rahoituksen saamisesta omiin menoihinsa. Juuri tästä on kyse keväästä 2010 lähtien jatkuvasti voimistuneessa “velkakriisi”-diskurssissa, jonka varjolla hallitukset harjoittavat nurinkurista finanssipolitiikkaa ja tekevät julkisen talouden leikkauksia. Aivan kuten IMF ehdollisti rahoituksensa kehitysmaille 1980-luvulla, nyt myös rikkaat teollisuusmaat säätävät julkiset menonsa ja talouspolitiikkansa sellaisiksi kuin uskovat rahoitusmarkkinoiden haluavan. Oireellista onkin, että kun luottoluokituslaitos Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltojen luottoluokitusta, se vaati samalla suurempia leikkauksia Medicare-ohjelmaan ja sosiaaliturvaan. Ei siis ihme, että valtiovarainministeri Kataisen julistama “niskalenkki markkinoista” on (netti)julkisuudessa nopeasti muotoutunut esimerkiksi samanlaisesta absurdin todellisuuspakoisesta hehkutuksesta kuin G.W. Bushin klassinen “Mission Accomplished”-julistus vuonna 2003.

Näissä olosuhteissa onkin yllättävää, että se rahoitusmarkkinoiden ilmeinen niskalenkki valtioista, jota EU-johtajien hätäkokoukset, pankkien pelastuspaketit ja julkisen talouden vyönkiristykset näyttävät heijastavan, saattaa itse asiassa olla vain näköharha – tai ainakin vain yksi, varsin konventionaalinen tapa ymmärtää valtion ja rahoitusmarkkinoiden suhde. Niin sanottu moderni rahateoria (MMT) korostaa valtioiden, ja nimenomaan keskuspankkien, roolia rahoitusmarkkinoiden toiminnan viimekätisenä takaajana. Niinpä MMT:n periaatteita oivallisesti selventävässä Raha ja talous -blogissa on analysoitu finanssikriisiä sekä käynnissä olevaa julkisen rahoituksen kriisiä hyvin erilaisin sanankääntein kuin valtavirtajulkisuudessa. Kyse on täysin vaihtoehtoisesta näkökulmasta ja tulkinnasta: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo kyhätyt ja vaikkapa Saksassa vielä suunnitteilla olevat pankkien pelastuspaketit edustavat valtavirtajulkisuudessa rahoitusmarkkinoiden niskalenkkiä valtioista (ns. Too Big To Fail -argumentti), mutta MMT:n näkökulmasta pankkien ajautuminen julkisen rahoituksen piiriin osoittaa sen, miten rahoitusmarkkinat ovat loppupeleissä täysin riippuvaisia valtioista ja keskuspankkien lainarahasta.

MMT siis muistuttaa valtioiden suvereniteetista suhteessa markkinoihin: valtiot määräävät sen valuutan, jolla liikepankkien on operoitava ja verot maksettava, ja liikepankit tarvitsevat nimenomaan keskuspankin liikkeelle laskemaa rahaa keskinäiseen maksuliikenteeseensä. Samalla tavoin MMT huomauttaa, että koska keskuspankeilla on suvereeni oikeus luoda rahaa, ne voisivat periaatteessa milloin tahansa kuitata julkisen velan vain naputtelemalla kyseisen summan velkaantuneen valtion tilille. Miksi näin ei käytännössä tehdä, on näkökulmasta riippuen poliittinen (oikeiston ylivalta), teoreettis-ideologinen (uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin ylivalta) ja juridinen (EMU:n säännöt) kysymys ja osoittaa valtioiden suvereniteetin olevan teorian lisäksi myös hyvin käytännöllinen ongelma.

MMT:tä eli (uus)chartalismia kohtaan suuntaamassaan kritiikissä Eetu Virén tarttuu nimenomaan modernin rahateorian väitteeseen valtioiden rahapoliittisesta suvereniteetista. Virénin mukaan valtioiden rahapoliittinen suvereniteetti on ainoastaan “teoreettinen”, sillä “käytännössä” rahoitusmarkkinoilla on nykyään valta rajoittaa valtioiden kulutusta ja siten ne ovat nousseet todellisen suvereenin asemaan:

1970-luvulta alkaen rahan luomisen mekanismit ovat alkaneet voimakkaasti noudattaa globaalien finanssimarkkinoiden määrittämää logiikkaa. Käytännössä valtiot joutuvat rahoittamaan juoksevia menojaan finanssimarkkinoilta otetulla velalla (siis keskuspankkirahoituksen sijaan suoraan markkinoille myytävilä obligaatioilla) ja siksi markkinoiden antamilla luottoluokituksilla ja niiden määrittämällä korkotasolla on äärimmäisen keskeinen merkitys valtioiden taloudelle. Rahapoliittinen suvereniteetti on myös niillä valtioilla, joilla on oma vapaasti kelluva valuutta, ainoastaan teoreettinen, koska finanssimarkkinat muodostavat rahan luomista ohjaavan konvention, jonka myös rahansa pörssiin sijoittaneet amerikkalaiset kotitaloudet ja instituutiot ovat hyväksyneet.

Kirjoituksensa kommenttiosiossa Virén jatkaa:

Ymmärrän kyllä uuschartalistisen näkemyksen siitä, että keskuspankki “voisi” rahoittaa suoraan valtiota. Tämä näkemys on kuitenkin mielestäni puhtaasti “teoreettinen” ja siinä mielessä “utopistinen” (…) Tämä funktionalistinen näkemys siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä ei minusta poikkea mitenkään siitä, että valtio “voisi” käyttää nykyisestä budjetista osan mihin tahansa sen sijaan että se nyt käytetään verovähennyksiin rikkaille jne. Yritykseni oli (…) sanoa, että rahan luomista ohjaavat todelliset mikrotason valtasuhteet ovat sellaisia, että en pidä poliittisesti realistisena tällaisia teoreettisia spekulaatioita siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä. Tämänhetkisen lainsäädännön ja siten poliittisen tilanteen mukaan se ei “voisi” tehdä niin.

Vaikka rahan luomisen mekanismien finanssivetoistuminen on toisaalta tietoisen politiikan tulosta, (…) ovat finanssimarkkinat “yleisenä mielipiteenä”, jonka esimerkiksi amerikkalaiset kuluttajat ovat hyväksyneet tai jossa ne ovat mukana, nykyisin todellinen rahapoliittinen suvereeni (ja keskuspankin suvereniteetti on teoreettinen).

Raha ja talous -blogin toinen kirjoittaja Jussi Ahokas vastaa Virénille saman kirjoituksen kommenttiosiossa. Kuten vastaus osoittaa, MMT:n näkökulmasta rahoitusmarkkinoiden kutsuminen suvereeniksi on täydellistä puppua: moderni rahatalous ei yksinkertaisesti toimi siten.

Finanssimarkkinoiden nostamiselle taloudelliseksi suvereeniksi ei ole perusteita, minkä globaali finanssikriisikin erinomaisesti osoitti. Jos keskuspankit ympäri maailmaa eivät olisi huolehtineet rahoitusmarkkinoiden ja -laitosten likviditeetin riittävyydestä, tämä valtarakennelma olisi romahtanut.

Aina voidaan tietysti spekuloida maailmalla, jossa liikepankit eivät ole riippuvaisia keskuspankeista ja jossa niiden keskinäiset velkasitoumukset selvitetään muulla kuin keskuspankkirahalla, mutta nykyinen järjestelmä ei ole sellainen. Siksi tässäkin keskustelussa neochartalismia kohtaan esitetyltä kritiikiltä putoaa kokonaan pohja pois (…)

Virénin ja Ahokkaan väittelyn taustalla on kaksi hyvin erilaista tapaa lähestyä vallan ja suvereniteetin kysymystä. MMT:n näkökulmasta suvereniteetti määrittyy ”teknisesti” tarkastelemalla todellista rahan liikettä ja tileillä tehtäviä operaatioita, joissa keskuspankeilla on nykyjärjestelmässä täysin keskeinen merkitys. Virén puolestaan näkee rahan ennen kaikkea poliittisena ja valtasuhteena, jossa vähemmän merkittävää on se, miten raha teknisesti liikkuu, kuin se, miten markkinoiden ja valtioiden suhde on sosiaalisesti ja poliittisesti konstruoitu. Erilaisista johtopäätöksistään huolimatta Virén ja Ahokas voivatkin molemmat yhtyä Henry Fordilta lainattuun ajatukseen siitä, että jos totuus pankkijärjestelmän toiminnasta ymmärrettäisiin, vallankumous tapahtuisi huomenna. Ahokkaan sanoin:

Jos ihmiset ymmärtäisivät, että heidän muodostamansa valtio, jota ohjataan vielä jossain määrin demokraattisesti useissa länsimaissa, voi muuttaa talouden suunnan käyttämällä suvereenin oikeuttaan, yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Se, että ihmisten talousymmärrystä yritetään hämärtää sekä oikeiston että vasemmiston toimesta esimerkiksi siten, että valtion taloudellinen suvereniteetti kiistetään ilman todellisuudesta nousevia perusteita, on valtava ongelma ja omalta osaltaan supistaa demokratian tilaa yhteiskunnassamme. Jos tahtoa poliittiseen kamppailuun löytyy, olisi suotavaa, että kamppailu perustuisi reaalitodellisuuden muuttamiseen eikä unimaailmojen muuttamiseen.

Virénin ja Ahokkaan debatti on kiinnostava osoitus siitä, miten ymmärryksemme maailmantalouden toiminnasta ja finanssijärjestelmän luonteesta vaikuttaa siitä tehtäviin poliittisiin johtopäätöksiin. Virénin argumentointi muistuttaa vahvasti yhteiskuntatieteellisen ja kriittisenkin globalisaatioteorian rakentamaa narratiivia 1970-luvulta jatkuneesta historiallisesta kehityksestä, jossa globaalien rahoitusmarkkinoiden asema on jatkuvasti voimistunut ja vastaavasti demokraattisen päätöksenteon ja “politiikan” ala kutistunut. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa keskeiset julkisen vallan liikkumavaraa rajoittavat päätökset tehdään jossain aivan muualla kuin edustuksellisten instituutioiden puitteissa: rahoituslaitoksissa, luottoluokituslaitoksissa, IMF:ssä ja muissa kansainvälisissä järjestöissä – sekä euron piirissä nykyisin myös valtioiden kontrollista pitkälti riippumattomassa Euroopan keskuspankissa. Ahokkaan ja muiden chartalistien tarkoituksena ei varmastikaan ole kiistää tätä historiantulkintaa. Valottamalla MMT:n avulla rahoituksen todellisia mekanismeja he kuitenkin haluavat tuoda esiin, että demokratiaa, taloudellista vakautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta uhkaava kehityskulku olisi lopulta varsin yksinkertaista kääntää – jos vain talouspolitiikkaa ohjaisi jälleen ymmärrys valtion tosiasiallisesta rahapoliittisesta suvereniteetista.

Obaman jälki-ideologinen talouspolitiikka

Edellisen postauksen videossa puhuva Naomi Klein ottaa esiin presidentti Obaman roolin ”rahamarkkinoiden historian suurimmassa puhalluksessa”. Klein ihmettelee, miten reaalitalouden keynesiläinen elvytyspaketti yhdistyy Obaman talouspolitiikassa sulavasti (inho)uusliberalistiseen julkisen tuen syytämiseen finanssimarkkinoiden ryöstökapitalisteille.

Reaalitalouteen Obaman hallinto pumppaa noin biljoona dollaria (tosin suuri osa elvytyspaketista on veronalennuksia), ja Wall Streetille rahaa ilmeisesti ohjataan jopa nelinkertainen summa. Näyttäisi siltä, että Obama yrittää selvitä talouskriisistä olematta ikävä kenellekään: Wall Streetin pelurit pelastetaan, tuotantoa potkitaan liikkeelle ja vielä republikaanejakin lepytellään veronalennuksilla. Seurauksena on kuitenkin massiivinen velka, joka lopulta lankeaa kansalaisten maksettavaksi. Klein toteaa sen tylysti: ”Köyhät pelastavat rikkaat.”

Paul Street muistuttaa kirjassaan, että Obama on toistuvasti painottanut edustavansa uutta poliittista sukupolvea, joka on astunut ideologioiden tuolle puolen. Obama pitää itseään ”pragmaatikkona” ja on sanonut haluavansa edetä amerikkalaisia toisistaan erottavien ”vanhojen juopien” jälkeiseen aikaan. Siksi eriarvoisuuden radikaaliin vähentämiseen pyrkivä politiikka ja ylipäänsä yhteiskunnallisiin arvoihin perustuvat vaatimukset näyttäytyvät hänelle vaarallisena kiilusilmäisenä agitointina. Jos Obama olisi Suomen presidentti, hän takuuvarmasti vakuuttaisi vastakkainasettelujen ajan olevan ohi.

Talouskriisin oloissa presidentin ”post-ideologinen” politiikka uhkaa joka tapauksessa tulla todella kalliiksi. Obamalle pragmaattisuutta ja realismia näyttäisi nyt edustavan periaate, että maksajiksi eivät joudu ainakaan ne, jotka talouskriisin ovat saaneet aikaan.