Siinä missä vuosi 2011 muistetaan kansainvälisessä uutismediassa Lähi-idän, Etelä-Euroopan ja Yhdysvaltojen populaareista kansannousuista, 2010 oli Wikileaksin vuosi. Wikileaks hallitsi kansainvälistä uutisagendaa läpi vuoden: huhtikuussa se toi näyttävästi esiin videon Bagdadin ilmaiskusta, heinäkuussa tulivat Afganistanin sotaraportit, lokakuussa Irakin miehitystä koskevat dokumentit, ja marraskuun lopussa alkoivat diplomaattisähkeiden vähittäiset paljastamiset. Wikileaksin ansiosta kaikkialla alettiin puhua vuotosivustoista, ja vuodenvaihteessa 2011–2012 myös Suomessa saatiin omakohtaista kosketusta tähän uuteen ja innostavaan ilmiöön, kun VRLeaks alkoi vuotaa Valtion Rautateitä koskevia hämmentäviä paljastuksia.
Sittemmin Wikileaksin julkinen ja maailmanpoliittinen painoarvo on jokseenkin notkahtanut, ei vähiten sen rahoituskuvioiden mutkistuttua huomattavasti Yhdysvaltojen hallinnon kyettyä painostamaan PayPalin ja muut maksulaitokset sulkemaan vuotosivuston rahaliikenteen. Viime lokakuussa Wikileaks ehti jo ilmoittaa keskeyttävänsä toimintansa rahoitusvaikeuksien takia, ja juuri tätä kirjoitettaessa aloitetut, Syyrian hallintoon kohdistuvat sähköpostivuodot ovat ensimmäisiä elonmerkkejä Wikileaksista sitten alkuvuoden Stratfor-vuotojen. Lisäksi Julian Assangea vastaan käynnistyi valtaisa mustamaalauskampanja sekä ajojahti, joka toistaiseksi on edennyt pisteeseen, jossa Assange on päätynyt piileskelemään Ecuadorin Lontoon-suurlähetystöön estääkseen luovutuksensa Ruotsin viranomaisille.
Assangen ja Wikileaksin tulevaisuus on siis hämärän peitossa; uusimmat vuodot voivat tietysti muuttaa tilannetta nopeastikin. Mutta vaikka Wikileaksin toiminta onkin ollut jo jonkin aikaa varsin lamaantunutta, keskustelu sen yhteiskunnallisesta merkityksestä käy edelleen vilkkaana. Yksi keskustelussa toistuvasti nouseva kysymys on, mikä Wikileaksin kaltainen vuotosivusto oikeastaan on ja miten sen toiminta tulee ymmärtää.
Aktivismista journalismiksi
Noustessaan vuonna 2010 maailmanpolitiikan agendan keskiöön Wikileaks innoitti etenkin vasemmistolaisia intellektuelleja ja tutkijoita. Vuotosivustoa on sittemmin tulkittu – usein innostuneeseen sävyyn – esimerkkinä uudenlaisesta internet-pohjaisesta kansalaisaktivismista, joka haastaa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön olennaisesti kuuluvan salailun ja luottamuksellisen tiedon varaan rakentuvien verkostojen logiikan. Tämä uusi aktivismi hyödyntää internetiä kollektiivisesti ja anonyymisti murentaakseen vallan ja salailun verkostoja sekä kääntääkseen julkista agendaa tukemaan tavoitteitaan. Esimerkiksi Lähi-idän diktatuurihallintojen esittämien valheiden ja yleisen vehkeilyn julkisen paljastumisen on monesti tulkittu antaneen lisäpontta vuoden 2011 kansannousuille alueella. Länsimaissa Wikileaksin sen sijaan teki erityisen kiehtovaksi paitsi sen selkeä suuntautuminen maailman ainoaa supervaltaa vastaan myös vuotosivuston kyky murtaa länsimaisten hallitusten dominoimaa julkista agendaa kansainvälisissä viestimissä ja niissä vallitsevia hegemonisia narratiiveja länsimaiden käymistä sodista.
Wikileaks on siis luontevaa ymmärtää yhdenlaisena ylikansallisen aktivismin muotona sekä esimerkkinä verkottuneen mediayhteiskunnan tarjoamista mahdollisuuksista horjuttaa totuttua valtatasapainoa hallitusten ja kansalaisten välillä. Wikileaks aloitti toimintansa sekalaisena yksittäisten dokumenttien vuotosivustona. Yksinkertaisella ”no more secrets”-periaatteella toimien se tarjosi ”whistleblowereille” perinteisille tiedotusvälineille vaihtoehtoisen kanavan vuotaa asiakirjoja. Sittemmin Wikileaksin toimintaperiaate on muuttunut huomattavasti, ja erityisesti vuodesta 2010 lähtien Wikileaksin vuodot ovat olleet tarkkaan harkittuja. Niillä on ollut selkeä kohde ja pyrkimys vaikuttaa tiettyihin instituutoihin, kriiseihin tai ongelmiin. Wikileaksin vuotoaktivismilla on siis selvästi poliittiseen vaikuttamiseen ja yhteiskunnallisten ja globaalien valtasuhteiden muuttamiseen liittyviä tarkoitusperiä, ja samalla avoimuudesta näyttäisi alkuaikojen itseisarvosta tulleen enemmän välinearvo tiettyjen ”suurempien” tavoitteiden saavuttamiseksi.
Verkkoa hyödyntävän kansalaisaktivismin lisäksi on kuitenkin myös muita tapoja hahmottaa ja käsitteellistää vuotosivuston logiikkaa ja yhteiskunnallista merkitystä. Yksi keskeinen kysymys on vuotosivuston suhde journalismiin ja sen rooli mediana eli tiedotusvälineenä. Viimeaikaisessa uutisoinnissa on usein piirtynyt kuva Wikileaksista uutismedian käyttämänä lähteenä. Syntyy helposti käsitys siitä, että Wikileaks itsessään on dokumenttien vuotaja, ja Julian Assangen toistuva vertailu vaikkapa Pentagon Papers -sankarivuotaja Daniel Ellsbergiin vain vahvistaa tällaista väärinkäsitystä. Toki tässä on osin myös perää, erityisesti niissä tapauksissa, joissa Wikileaks on luovuttanut saamiaan asiakirjoja eteenpäin valitsemilleen tiedotusvälineille. Mutta tarkemmin ajatellen on tietysti selvää, että julkaistessaan sivuillaan salattuja dokumentteja vuotosivusto on samalla itsekin tiedotusväline.
Myös Assange itse on halunnut esittää Wikileaksin journalistisena toimintana. Tällä on akateemisen mielenkiinnon lisäksi myös juridista merkitystä: lehdistönvapauteen liittyvät oikeudet suojelisivat sen toimintaa esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon asettamilta syytteiltä valtion vastaisesta toiminnasta. Toisaalta myös Wikileaksin oma uskottavuus alkoi vuoden 2010 aikana rakentua yhä enemmän sen varaan, että vuotosivusto toimii journalistisen harkinnan pohjalta eikä päästä verkkoon tietoja, jotka voisivat esimerkiksi vaarantaa yksittäisten henkilöiden turvallisuutta – oli kyse sitten amerikkalaisista sotilaista Afganistanissa, amerikkalaisten tiedustelupalvelujen käyttämistä paikallisista tietolähteistä tai muista yksityishenkilöistä, joiden henkilöllisyys olisi voinut suorasti tai epäsuorasti paljastua vuodetuissa asiakirjoissa. Vuotojen saadessa valtavan kansainvälisen mediahuomion ja vuotojen potentiaalisen vaikutuksen näin moninkertaistuessa myös arvostelu sivustoa kohtaan alkoi kasvaa. Wikileaksin muuttikin lennosta toimintatapojaan ja päätyi paitsi ennakkotarkastamaan ja osin sensuroimaan sille vuodettuja asiakirjoja myös koordinoimaan niiden julkituomista yhteistyössä maailman johtavien laatulehtien kanssa. Kunnes syykuussa 2011, Wikileaksin jouduttua itse tietovuodon kohteeksi, Assange päätti dumpata loput diplomaattisähkeet verkkoon sellaisenaan – seurauksista välittämättä.
Assangen tavoin myös VRLeaks-sivuston ylläpitäjä Mikko Nyman on kuvannut toimintaansa journalismiksi. Journalisti-lehden tekemässä haastattelussa Nyman kertoo aina tarkistavansa sivulla julkaistavien dokumenttien aitouden sekä muun sisäpiiritiedon oikeellisuuden. VRLeaks muistuttaa (laatu)journalismia myös tutkivan otteensa puolesta: ”Olen pöyhinyt syvemmältä ja pyrkinyt käsittelemään analyyttisesti asioita, jotka aiemmin ovat syystä tai toisesta jääneet huomiotta”, Nymanin kuvailee toimintaansa Journalisti-lehdelle. Tuomalla esiin julkisessa omistuksessa olevan yhtiön toimintatapoja ja muuten pimentoon jääviä epäkohtia Nymanin tarkoituksena on palvella julkista etua ja yleisön oikeutta saada tietää paitsi jokapäiväiseen arkeensa liittyvistä päätöksistä myös yleisemmin institutionaaliseen vallankäyttöön julkisessa yhtiössä pesiytyneistä käytännöistä.
Journalismista terrorismiksi
Vuotosivustojen asema tiedotusvälineinä ei kuitenkaan ole kiistaton. Erityisesti ne tahot, joiden toimintaa Wikileaksin paljastukset ovat syystä tai toisesta häirinneet, ovat esittäneet hyvin erisuuntaisia tulkintoja siitä, mitä Wikileaks tekee. Esimerkiksi Alexander Stubb ei selvästikään allekirjoittanut ajatusta Wikileaksista hyväksyttävänä osana journalismia tuomitessaan diplomaattisähkeiden vuotamisen ja julkisen käsittelyn. Uudenlaista avoimuutta hallintoon ja kansainväliseen diplomatiaan tuovalla imagolla ratsastanut silloinen ulkoministeri ei jostain syystä pitänyt Wikileaksin vuotojen tuomasta avoimuudesta ja kieltäytyi jopa kategorisesti kommentoimasta Wikileaks-vuodoista raportoineille tiedotusvälineille Suomea koskevia paljastuksia vedoten siihen, että kyseiset dokumentit oli ”varastettu” ja ”laittomasti” julkaistu.
Stubbin vaikenemista ja perusteluja voi pitää naurettavina, mutta ne kalpenevat amerikkalaisten reaktioiden rinnalla. Atlantin vastarannalla Wikileaks-vuodot tuomittiin laajasti uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Tuomalla julki Afganistanin ja Irakin sotilasoperaatioihin liittyvää arkipäiväistä dokumentointia sekä diplomaattisähkeisiin sisältyviä kontakteja ja tiedustelutietoja vuotojen tulkittiin vaarantavan sekä amerikkalaisia sotilaita ja siviilejä että Yhdysvaltojen etuja noin laajemminkin ympäri maailmaa. Tältä pohjalta olikin helppo vetää johtopäätös, että Wikileaks palvelee Yhdysvaltojen vihollisten intressejä – ja globaalissa sodassa terrorismia vastaan se siten kuuluu sille väärälle puolelle.
Wikileaksin nimittäminen terrorismiksi kuulostaa äkkiseltään lähinnä korkealentoiselta, yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluvalta sekoilulta, jota ei ole syytä ottaa vakavasti. (Toisaalta väitetyn diplomaattisähkeiden vuotajan Bradley Manningin vähintäänkin kidutusta lähentelevä kohtelu kertoo siitä kostonhimosta, jolla amerikkalaishallinto on reagoinut vuotoihin.) Huomionarvoista on kuitenkin, että myös Stubbin ajattelussa Wikileaks edustaa rikollista, laitonta ja siten lainsuojatonta toimintaa (itse vuotojen esiin tuomat epärehellisyydet, petokset ja mahdolliset sotarikokset eivät luonnollisesti ansaitse vastaavaa tuomiota). Ajatus Wikileaksista väärällä puolella historiaa ja uhkaamassa länsimaisia intressejä paistaa siis läpi myös Stubbin suhtautumisesta; ja länsimaisten intressien uhmaaminen on viime aikoina usein samastettu terrorismiin tai ainakin terrorismin tukemiseen – oli kyse sitten Irakista, Iranista tai Afganistanista.
Jos siis omaksutaan länsimaisiin geopoliittisiin intresseihin sitoutunut uuskonservatiivis-stubbilainen näkökulma, Wikileaksin tuomitseminen ”hyökkäyksenä” ja sen samastaminen terrorismiin tulee loogiseksi. Toisaalta tällainen päättely ei kaikessa helppoudessaan vielä ole järin valaisevaa. Mutta jos Wikileaks todella on ”terrorismia”, onko se poikkeus vai pikemminkin sääntö? Perinteisesti yksittäiset tietovuodot, samoin kuin nykyiset internetin mahdollistamat kokonaiset vuotosivustot, ottavat tähtäimeensä tietyt vallan instituutiot. Wikileaksin tapauksessa tämä instituutio sattuu (erityisesti mitä tulee vuoteen 2010) olemaan maailmanjärjestelmän hegemonisen vallan virkaa toimittava Amerikan Yhdysvallat, jonka oma terrorisminvastaisen sodan diskurssi sekoittaa kuviota ja tekee Wikileaksin ”terrorismista” liian selvää. Kiinnostavampaa onkin kysyä, ovatko kaikki vuotosivustot osa terrorismin logiikkaa.
Luottamusta vai epäluottamusta?
Asiaa voi lähestyä pohtimalla luottamuksen yhteiskunnallista problematiikkaa ja vuotosivustojen roolia yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa ja rapauttamisessa. Luottamus tulee tässä yhteydessä ymmärtää erityisesti sosiologisena käsitteenä. Sosiologisesti tarkasteltuna luottamus on välttämätön osa yhteisön tai yhteiskunnan toimintakykyä: yhtäältä luottamus tekee mahdolliseksi yhteisen toiminnan ja sopimusten teon ja toisaalta sopimukset lisäävät luottamusta sitoessaan toimijoita keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön siteisiin. Yhtenäiskulttuurin murentuessa ja erilaisten kapitalisoitumis-, globalisoitumis-, detraditionalisoitumis-, medioitumis- ja individualisoitumiskehitysten seurauksena monet yhteiskuntatieteilijät ovat olleet huolissaan yhteiskunnallisen luottamuksen rapautumisesta.
Vastaväitteenä näille kulttuurin rappiota julistaville puheenvuoroille on kuitenkin esitetty, ettei luottamus sinänsä ole vähentynyt yhteiskunnassa (jos sitä ylipäänsä on mielekästä määrällisesti mitata) mutta sen rakentumisen tavat ovat muutoksessa. Tämän näkökulman mukaan luottamus ei (”enää”) perustu yhdenmukaisuuteen ja traditioihin vaan se kasvaa pikemminkin aktiivisesta asioiden selvittämisestä sokean hyväksynnän sijasta. Tällöin erilaisten yhteiskunnan kontrolli- ja valvontamekanismien voi yhtäältä katsoa vähentävän luottamusta (jatkuvaa epäilyä ilmentävä tarve varmistaa kohteen luotettavuus) mutta toisaalta tuottavan luottamusta ”järjestelmään”, jossa väärinkäytökset tulevat ilmi ja jossa niistä koituu tekijöilleen seurauksia.
Kuten esimerkiksi Richard Collins argumentoi, journalismilla on perinteisesti ollut tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa. Raportoidessaan poliittisten ja julkista intressiä edustavien toimijoiden sekä instituutioiden tekemisistä se tuottaa kaikenlaisen yhteiskunnallisen vallankäytön tilivelvollisuutta. Vastaavasti kansalaiset ovat luottaneet tähän ”neljänteen valtiomahtiin” osin juuri siksi, että he ovat uskoneet tiedotusvälineiden valvovan yhteiskunnallista vallankäyttöä ja edustavan täten kansalaisten etua suhteessa institutionaalista valtaa käyttävään eliittiin.
Terrorismin voi vastaavasti nähdä tavoittelevan yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamista. Terrorismilla pyritään nakertamaan luottamusta yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan, lisäämään yleistä turvattomuutta ja epävarmuutta ja paljastamaan näin yhteiskunnallisen järjestyksen haavoittuvuus. Näin terrorismi pyrkii rikkomaan yhteiskunnassa vallitsevan status quon hallitsijoiden ja hallittavien välillä ja avaamaan kenties tilan uudenlaisen järjestyksen muotoilemiselle. Tästä näkökulmasta vuotosivustot voi mieltää eräänlaiseksi ”terrorismin” muodoksi, mikäli niiden oletetaan lisäävän turvattomuuden tunnetta, epävarmuutta ja yleistä yhteiskunnallista epäluottamusta.
Vuotosivustojen tuomitsemisessa journalismiksi tai terrorismiksi keskeiseksi kysymykseksi nousee siis: edistävätkö vuotosivustot yhteiskunnallista luottamusta vai nakertavatko ne sitä?
Mikä tutkijoita on erityisesti innostanut Wikileaksin ja VRLeaksin kaltaisissa vuotosivustoissa on, että ne näyttävät ilmentävän melko uudenlaista ulottuvuutta vallankäytön tilivelvollisuuden rakenteissa. Enää yhteiskunnallisen vallankäytön valvonta ei ole (rikosseuraamusjärjestelmän ohella) pelkästään mediayhtiöiden ja institutionalisoituneen journalismin harteilla, vaan nyt myös kansalaiset ja aktivistit ovat löytäneet uusia tapoja haastaa valtaa käyttäviä instituutioita ja tuoda julki vallan väärinkäytöksiä. Yleensäkin internet on tarjonnut kansalaisille mahdollisuuden nostaa esiin tärkeinä pitämiään asioita ja luoda ”omaa” kriittistä julkisuutta.
Innokkaimmat nettitutkijat, kuten W.H. Dutton, ovatkin nimittäneet internetiä ja sen ”verkottuneita yksilöitä” uudeksi viidenneksi valtiomahdiksi, joka ottaa samalla valvontaansa myös neljännen: itsesääntelymekanismien lisäksi journalismia reguloivat nyt myös aktiiviset kansalaiset, jotka järjestävät sosiaalisessa mediassa boikottikampanjoita ja ilmaisevat kollektiivista paheksuntaansa niin yksittäisiä toimittajia kuin kokonaisia mediatalojakin kohtaan. Internet on tuonut kansalaisille uusia mahdollisuuksia saattaa instituutioita tilivelvollisiksi, ja tässä kansalaisten verkkomobilisaatiossa vuotosivustot edustavat vain tiettyä, tavallaan radikaaleinta kärkeä.
Luottamuksen paradoksit
Alma Median, VR:n tai Yhdysvaltojen hallinnon kaltaisten instituutioiden kannalta voimistuva kansalaisten verkossa muodostama ”viides valtiomahti” on tietysti kiusallinen ilmiö tuottaessaan niille jatkuvan paljastumisen uhkan. Instituutioiden nauttima luottamus perustuu niiden perinteiseen tunnettuuteen ja rakentuu pitkällä aikavälillä, ja vuotojen tai sosiaalisen median vihakampanjoiden synnyttämät julkiset skandaalit helposti romuttavat instituution huolella vaalittua brändiä kansalaisten ja kuluttajien sokean luottamuksen arvoisena kohteena.
Modernisti voidaan toisaalta ajatella niinkin, että instituutoiden nauttima luottamus rakentuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa instituution ja kansalaisten välillä. Luotettavuutta ei täten voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan instituutioiden on jatkuvasti lunastettava nauttimansa luottamus toimimalla luottamusta herättävällä tavalla. Instituutio voi itse pyrkiä parantamaan luotettavuuttaan avoimuudella: tuomalla esiin relevantit intressinsä, eturistiriitansa ja suhteensa muihin intressiryhmiin. Mutta vastaavasti voidaan ajatella, että instituutioiden luotettavuus on osin sidottu myös siihen, miten hyvin niitä voidaan pitää tilivelvollisina ja kuinka uskottavana niiden valvontaa pidetään.
Vuotosivustot, kuten Wikileaks ja VRLeaks voidaan näkökulmasta riippuen ymmärtää siis sekä luottamusta rapauttavina että luottamusta rakentavina toimijoina. Vuodoilla paljastetaan pääosin instituutiota koskevaa epämieluisaa tietoa: tämä on omiaan herättämään yleistä epäluottamusta instituutiota kohtaan. Lisäksi, tuodessaan ilmi vallan väärinkäytöksiä, korruptiota ja muita rikkeitä institutionaalisen vallankäytön keskuksissa vuotosivustot voivat heikentää yleisemminkin yhteiskunnallista luottamusta. Tällöin usko siihen, että yhteiskunnallinen vallankäyttö ja kansalaisten elämään vaikuttavien instituutioiden toiminta nojautuvat yleisesti hyväksytyille periaatteille, arvoille ja normeille sekä toimivalle, oikeudenmukaiselle ja tasapuoliselle valvonta- ja sanktiokoneistolle, horjuu.
Toisaalta vuotosivustojen toiminnassa on kyse moderniin luottamukseen oleellisesti kuuluvasta selvittämisen ja tutkimisen periaatteesta: luottamus syntyy ennemmin tutkimalla ja selvittämällä kuin sokean hyväksynnän kautta. Vuotosivustoja voidaankin pitää riippumattomina vahtikoirina, jotka tuovat esiin epäkohtia vallankäytössä ja yhteiskunnallisissa instituutioissa. Vastaavasti näin kasvava terve epäluottamus instituutioita kohtaan ja siitä seuraava instituutioiden julkinen valvonta mahdollisesti kasvattavat kiinnijäämisen riskiä ja hillitsevät väärinkäytöksiä.
Mutta voidaan toki ajatella niinkin, että esimerkiksi Finnwatchin kaltainen järjestäytynyt ja erikoistunut kansalaisvalvonnan käytäntö paradoksaalisesti jopa vahvistaa luottamusta suuryhtiöihin. Kun yhtiöiden valvonta näyttää näin institutionalisoituneen luotettavalta kuulostavalle brändille, rakentuu helposti uskoa siihen, että Keskon, Nesteen ja Stora Enson kaltaisten yhtiöiden täytyy (sanan molemmissa merkityksissä) toimia pääpiirteittäin moitteettomasti, sillä muuten valvontamekanismimme puuttuisivat asiaan ja saisivat aikaan valtaisan mekkalan yhtiöitä vastaan. Todellisuudessa tilanne on tietenkin paljon huonompi; kansalaisyhteiskunnan voimavarat harjoittaa aktiivista valvontaa ovat heikot ja ylikansalliset yhtiöt voivat pitkälti huoletta toimia vastuuttomuuden ja tilivelvottomuuden pohjalta.
Vuotosivustot ja muut verkossa toimivat kansalaisvalvonnan muodot eivät tarvitse perinteistä uutismediaa toimintaansa, mutta kuten Wikileaksin ja VRLeaksin esimerkit osoittavat, pääosin vain valtamedian huomion kautta ne voivat saavuttaa laajempaa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Median rooli luottamuksen rakentamisessa liittyy nimenomaan vahtikoiran rooliin, ja viides valtiomahti onkin vahvasti riippuvainen neljännestä kyetäkseen tuottamaan instituutioiden tilivelvollisuutta. Onnistuessaan vuotosivustot voivat pitkällä tähtäimellä lisätä yleistä uskoa siihen, että yhteiskunnallisia instituutioita valvotaan ja väärinkäytökset paljastuvat. Tämä puolestaan voi siis vahvistaa yleistä yhteiskunnallista luottamusta ja samalla myös luottamusta instituutioihin – oli se sitten perusteltua tai ei.
On myös olennaista huomioida, että tiedotusvälineiden positiivinen toimintakyky vallan vahtikoirina on vahvasti kytkeytynyt niitä itseensä kohtaan tunnettuun luottamukseen: vain riippumattomiksi, journalistisia standardeja korkeassa arvossa pitäviksi miellettyjen viestimien voidaan ajatella täyttävän tehtäväänsä, pitävän vallanpitäjiä tilivelvollisina ja edustavan yleistä julkista intressiä. Vuotosivustojen rooli yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa näyttäisi aivan vastaavasti olevan osin riippuvainen niitä itseään kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Siksi myös niiden pitää toiminnassaan noudattaa samantyyppisiä luotettavuuden kriteerejä kuin muidenkin instituutioiden ja uutismedian. Tästä näkökulmasta tulevatkin ymmärrettäviksi sekä Wikileaksin että VRLeaksin nokkamiesten toistuva viittaminen journalistisiin periaatteisiin sivustojen toiminnassa.
Mediaseuraaja 