Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen ”pelasi peliä”, ”venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, ”suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas ”valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään ”politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat ”ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?

Politiikan medioitunut ajojahti

Mediatutkimuksessa muistetaan nykyisin paikassa kuin paikassa käyttää trendikäsitteitä ’medioituminen’ ja/tai ’mediatisoituminen’. Niillä viitataan yhtäältä erilaisten viestintävälineiden merkityksen kasvuun arkipäivässä, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja tavassamme ymmärtää maailmaa: ennen pitkää kaikki, minkä havaitsemme ja tiedämme sosiaalisesta todellisuudesta, on jonkun median (so. aistimme ylittävän teknisen apparaatin) välittämää. Yhteiskunnan tasolla medioituminen toisaalta viittaa siihen, miten yhteiskunnallisten instituutioiden oma toimintalogiikka muuttuu median kasvavan merkityksen myötä: muusikot tekevät biisejä radiosoittoa varten, urheilulajien sääntöjä muutetaan television lähetysaikoihin sopiviksi, yritykset tuhlaavat resurssejaan imagoaan kirkastavaan viherpesuun. Ja politiikka on tietenkin muuttunut silkaksi mediapeliksi.

Ehkä vakuuttavin osoitus medioitumisesta on yhteiskunnan kasvava herkistyminen tiedotusvälineiden toiminnalle. Se ilmenee etenkin mediakritiikin yleistymisenä — Ruotsissa lapsetkin ymmärtävät jo protestoida lelumainosten ahdistavia sukupuolirooleja vastaan. Tuskin yhtään merkittävää aihetta nouseekaan nykyisin julkisuuteen ilman, että keskustelu jossain vaiheessa kääntyy ”median rooliin” kyseisessä ilmiössä. Lisääntyvä tietoisuus tiedotusvälineiden voimasta muovata julkisia käsityksiä on tietysti enimmäkseen myönteinen ilmiö, ja parhaimmillaan se pakottaa tiedotusvälineet pohtimaan omaa rooliaan ja omia käytäntöjään. Näin kävi ainakin koulusurmauutisoinnin yhteydessä: jokelalaisten nuorten johdolla esitetty voimakas arvostelu tiedotusvälineiden menettelytapoja kohtaan vaikutti osaltaan siihen, että toimittajat olivat huomattavasti varovaisempia Kauhajoella.

Yleistä herkistymistä tiedotusvälineiden toiminnalle voidaan toisaalta käyttää myös hyväksi. Pääministeri Vanhanen on osoittanut, että aiempaa mediakriittisemmässä ilmastossa vanhat nyrkkisäännöt eivät enää päde: tiedotusvälineiden arvostelu ei enää merkitsekään varmaa tappiota poliitikolle. Päinvastoin, päättäväinen ”etelän mediaa” vastaan nouseminen lisää Vanhasta kohtaan tunnettua arvostusta ja tuplaa Matin sympatiapisteet. Vastaavasti tiedotusvälineiden yleinen arvostus on vaarassa heiketä, mikä voi pidemmän päälle johtaa valtamedian ja yleisön välisen suhteen etääntymiseen. Se osoittaa, että myös media riskeeraa nykyään itsensä tällaisissa korkean profiilin uskottavuuskamppailuissa.

Yleisön kasvavaa mediakriittisyyttä ajatellen tiedotusvälineiden ongelmana on nyt se, että vallankäyttäjiä kohtaan kriittinen journalismi alkaa entistä helpommin vaikuttaa ”ajojahdilta”. Tässä suhteessa tapaus Ilkka Kanerva saattoi olla ratkaiseva käännekohta: tiedotusvälineet voittivat poliittisen pelin, mutta journalismin arvostus yleisön silmissä kärsi ehkä raskaastikin. Ei tarvinnut tuntea mitään sympatiaa itse Ikeä kohtaan tullakseen kansalaisena vihaiseksi siitä, miten omavaltaisesti ja poliittisesti merkityksettömän asian takia ministeri savustettiin ulos. Vaalirahamyrskyn silmään joutuneen Vanhasen kohdalla yleisö on siis jo valmiiksi varpaillaan ja tulkitsee pääministerin perässä säntäävää sopulilaumaa helposti pelkäksi poliittista ruumista jahtaavaksi, asioiden järkevää hoitoa estäväksi häiriköksi.

Median näkökulmasta tällainen arvostelu tuntuu tietenkin kohtuuttomalta. Suurin osa toimittajista epäilemättä katsoo, ettei vallankäyttäjien tekemisten penkomisessa ole suinkaan kyse kollektiivisesta ajojahdista vaan kriittisen journalismin perustehtävästä: journalistin kutsumus on kaivaa esiin totuus salailevien vallankäyttäjien hämäräpuuhista, ja poliittisten johtopäätösten tekeminen jää muille. Ne itsekriittisemmätkin toimittajat, jotka myöntävät, että journalistit tekevät valintoja ja voisivat Vanhasen lautakauppojen ja säätiökytkyjen sijaan keskittyä myös laajempiin rakenteellisiin epäkohtiin vaalirahoituksessa, luultavasti puolustavat tässä tapauksessa vahvasti median toimintaa. Ainakin Voima-lehden toimittaja Susanna Kuparinen piti Pressiklubissa 11.9. Vanhasen ajojahtia täysin perusteltuna tilanteessa, jossa pääministeri voi ”valehdella” eduskunnan edessä ilman vaikutusta hallituksensa nauttimaan luottamukseen. Tästä näkökulmasta edustuksellinen demokratia on lakannut toimimasta niin kuin sen pitäisi, ja journalismin tehtävänä on pitää asiasta meteliä niin kauan, että korruptoitunut hallinto on lopulta pakotettu eroamaan.

Kuparisen lausunto on erinomainen esimerkki sellaisesta toimittajan itseymmärryksestä, joka korostaa median roolia vallan vahtikoirana ja näkee näin viime kädessä puolustavansa demokratian ihanteita. Normaalioloissa poliitikkojen kannanottoja ja virallista agendaa säyseästi kyseenalaistamaton toimittaja muuttuukin skandaalin koittaessa herkeämättömäksi räksyttäjäksi, vallanpitäjien pahimmaksi painajaiseksi. Vaalirahakohu osoittaa, miten kriittinen poliittinen journalismi voi toimia vallankäytön moraalinvartijana, rikkomusten paljastajana ja ajan henkeen kuulumattomien toimintatapojen tuomitsijana.

Toisaalta kohu osoittaa myös, miten vahtikoiran rooli ja siihen liittyvä journalistinen identiteetti törmäävät omiin rajoihinsa.  Skandaali vaalirahoituksesta on jämähtänyt kilvoitteluksi siitä, kuka onnistuu terävimmin tuomitsemaan poliitikkojen moraalin ja kyvyttömyyden myöntää omia väärinkäytöksiä. Samalla valtamedialla tuntuu olevan vähän kiinnostusta virittää julkista keskustelua siitä, miten poliittista toimintaa pitäisi yhteiskunnassa rahoittaa ja miten poliittisen ja taloudellisen vallan läheistä ja demokratian vastaista suhdetta pitäisi purkaa. Journalistit keskittyvät siis suomalaisen korruption penkomiseen, ja puolueiden rahoitusta koskevan lainsäädännön muuttaminen nähdään ”poliittisen järjestelmän” tehtävänä. Sen sijaan, että politiikan ja talouden suhteen sääntely esitettäisiin yhteisenä kansalaiskeskustelun teemana, johon kaikkien pitäisi voida vaikuttaa, lainsäädäntö on toimittajille vain perinteistä politiikkaa, jonka he näkevät puolueiden ja eturyhmien välisenä pelinä ja johon he ottavat mahdollisimman paljon etäisyyttä.

Pelkkä vallan vastaisuus ei siten riitä täyttämään journalismin yhteiskunnallista tehtävää. Toimittajien pitäisi sen lisäksi ymmärtää itsensä poliittisista päätöksistä käytävän julkisen keskustelun kävijöinä ja välittäjinä. Itse asiassa vallan vahtikoira -identiteetti kääntyy helposti näitä laajempia deliberatiivisen demokratian ihanteita vastaan. Kun ”politiikka” samastetaan ”vallankäyttöön”, journalismista tulee vallan vastaisuuden lisäksi myös politiikan vastaista. Tällöin valtamedia ei pysty toimimaan poliittisen keskustelun välineenä, ja sen yleisö vieraantuu demokraattisesta prosessista.

Pitkään pinnalla ollut ajatus ”politiikan medioitumisesta” on toistaiseksi tarkoittanut lähinnä muutosta ns. poliittisessa viestinnässä: viestintätoimistot laativat puolueiden vaaliohjelmia ja poliitikot miettivät, miten parhaiten lisätä omaa kannatusta median ehdoilla ja sen toimintatapoja hyväksi käyttäen. Samaan aikaan journalismin suhde politiikkaan ei ole muuttunut — ellei medioitumiskehitys sitten ole entisestään lisännyt toimittajakunnan epäluuloa ja vierastusta kaikkea pr-vetoista puoluepolitikointia kohtaan. Demokratian syveneminen edellyttäisi kuitenkin muutakin kuin poliittisten kähmintöjen paljastamista ja vallankäytön lisääntyvää ”avoimuutta”; median ja politiikan välisen suhteen muutoksen pitäisi ulottua myös journalistisiin käytäntöihin ja journalistisen itseymmärryksen tasolle. Ehkä politiikan medioitumisesta pitäisikin puhua vasta sitten, kun kansalaiset voivat pelkän statistin roolin sijasta osallistua itse poliittiseen prosessiin — viestintävälineiden avulla tietenkin.