Media kansallisesti kallellaan

Keskustan vaalikampanjoinnin loppukiriin kuuluu perinteisesti valtamedian syyttäminen poliittisesta kampanjajournalismista ja kepun tarkoitushakuisesta mustamaalaamisesta. Näin tuoreinta puoluesihteeri Jarmo Korhosen mediakritiikkiä tulkitsi Hesarin Juha Akkanen politiikan toimittajalle tyypillisen ivallisessa vastauksessaan ”Kepu ei petä koskaan”. Ehkä Akkasen provosoitumisen taustalla värisee vielä 90-luvun trauma, jonka Paavo Väyrysen myyttinen ”mediapeli”-argumentti sai aikaan toimittajakunnassa. Tai ehkä keskustan ja valtakunnallisen median kitka on vielä vanhempaa perua.

Korhosen ja kepulaisten syytökset ”etelän median” vääristelevästä uutisoinnista muistuttavat erehdyttävästi amerikkalaisesta keskustelusta tuttua käsitettä ”media bias”, joka kääntyy kömpelösti ja tilanteesta riippuen esimerkiksi vääristelyksi tai kallellaan olemiseksi. Erityisen suosittu ajatus vääristelevästä mediasta on konservatiivisten republikaanien keskuudessa. He katsovat rutiininomaisesti, että sikäläistä valtamediaa ja erityisesti maan ns. laatulehdistöä hallitsee ”liberal bias”: New York Timesin, Washington Postin ja LA Timesin kaltaiset lehdet ovat syytösten mukaan systemaattisesti liberaalisti kallellaan. Ne kun suhtautuvat itsestäänselvyyksinä esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin evoluutioteoria, oikeus aborttiin tai seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvo.

Syytöksiin kallellaan olemisesta ei amerikkalaisissa tiedotusvälineissä kuitenkaan voida suhtautua samalla kepeydellä kuin jolla Juha Akkanen täällä kuittaa kepulaisten kritiikin. Yhdysvalloissa poliittinen uutisointi on erityisesti sähköisen median puolella täyttä sotaa, jossa kilpailevien uutislähteiden kimppuun hyökätään armotta. Samalla pelko vääristelysyytöksistä johtaa toimituksissa helposti pakonomaiseen takertumiseen journalistisen objektiivisuuden strategioihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on pidetty mm. ilmastonmuutosjournalismia. Siinä valtamedialla oli – myös Suomessa – pitkään tapana antaa ”tasapuolisuuden nimissä” tilaa koko ilmastonmuutoksen kyseenalaistaville tutkijoille, vaikka heidän asemansa akateemisessa kentässä olisi ollut täysin marginaalinen eikä heidän tutkimuksensa olisi läpäissyt tiedeyhteisön sisäisiä kriteerejä.

Yhdysvalloissa keskustelu ”media biasista” on arkipäivää myös tutkijoiden keskuudessa, mutta eurooppalaisessa akateemisessa tutkimuksessa median kallellaan olemisen ajatusta pikemminkin kartetaan. Tuntuu siltä, että ”biasia” pidetään nykyisessä sosiaalisen konstruktionismin dominoimassa eurooppalaisessa tutkimuksessa lähinnä vulgaarina yksinkertaistuksena. Ajatus ”vääristymisestä” kun näyttäisi määritelmällisesti olettavan, että olisi olemassa joku aito ja objektiivinen asiaintila, jonka media sitten vääristää. Tätä oletusta konstruktionistin on vaikea hyväksyä. Siksi eurooppalainen intellektuelli puhuu ”biasin” sijasta representaatioista, diskursseista ja kehyksistä. Hän ei pyri todistamaan, miten media ajautuu ”poliittiseen kampanjajournalismiin”, vaan analysoi mieluummin tapoja, joilla ”media rakentaa sosiaalista todellisuutta”.

Eurooppalaisen mediatutkimuksen käsitteelliset valinnat ovat perusteltuja. Välillä tekisi silti mieli turvautua kallellaan olemisen tai vääristämisen väitteeseen myös täkäläisessä mediakritiikissä. Ajatus vääristelystä kun on journalistien itsensä käyttämää kieltä, ja sellaisesta mediaa syyttäminen näyttää selvästi kiinnittävän heidän huomionsa. Hienommat representaatioiden ja hegemonisten diskurssien nimissä esitetyt kritiikit toimittajat sivuuttavat olkaa kohauttamalla. Sen sijaan löysätkin huudahdukset etelän median kampanjajournalismista tuntuvat poikkeuksetta provosoivan toimittajat mukaan mediakriittiseen keskusteluun. Joskus tutkijat voisivat tämän pinnallisen ja ”väärillä” käsitteillä käydyn keskustelun karttamisen sijaan nöyrästi osallistua siihen, yksinkertaistavien väärintulkintojenkin riskillä.

Mikä sitten olisi sellainen epäkohta mediassa, jonka itse ottaisin ”biasin” näkökulmasta esiin? Millä tavoin suomalainen valtamedia törkeimmin ”vääristelee” todellisuutta?

Katson, että Jarmo Korhonen on täysin oikeassa vaatiessaan eurovaaligallupeja; media todella mittaa nyt aivan vääriä kannatuslukuja. Mutta ongelma on vielä paljon tätä syvempi: valtamedia systemaattisesti vääristelee todellisuutta uskottelemalla, ettei EU:ta ole olemassa. Media ei kerro juuri mitään EU:sta instituutiona ja päätöksentekojärjestelmänä, jonka vaikutus suomalaisten elämään ja tulevaisuuteen on jo suurempi kuin kansallisen hallituksen ja parlamentin. Jos suomalainen media olisi ”poliittisesti objektiivinen”, se aloittaisi välittömästi EU-asioiden käsittelyn omassa osiossaan uutisissa ja omalla vakituisella osastollaan lehdissä kotimaan, politiikan ja ulkomaan rinnalla.  EU:n poliittisista ja virkamiesjohtajista tulisi tunnettuja henkilöitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa, ja EU-parlamentin suurimpien poliittisten ryhmien väliset keskeiset aatteelliset kiistakysymykset olisivat kaikille tuttuja. Vasta tällöin EU olisi konkreettisesti olemassa julkisena poliittisena instituutiona.

Uutisoimalla täysin riittämättömästi EU:sta, sen päätöksenteosta ja komission ja parlamentin toiminnasta media vääristää käsitystämme poliittisen vallan jakautumisesta ja ylipäänsä yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Suomalaisen valtamedian vaarallisin vääristymä on siis ”kansallinen bias”: media tuottaa vääristyneen illuusion siitä, että kansallisilla päätöksentekoprosesseilla hallitaan kansallisesti jaettua todellisuutta ja että ne ovat, ellei ainoa, niin ainakin keskeisin keino kollektiivisesti hallita yhteisiä asioita. Globaali yhteiskunnallinen todellisuus ei vastaa tätä vääristystä, ja tuloksena on passivoitumista, voimistuvaa tunnetta vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä ja demokratian taantumista.