Terveysreformi syntyi vastatuuleen

Yhdysvaltojen ”historiallinen” terveydenhuoltouudistus on lopulta odotetusti hyväksytty kongressin äänestyksissä. Täkäläisestä ulkopuolisesta näkökulmasta pitkän lainsäädäntöprosessin päätös (kähinä tosin jatkunee vielä senaatissa) määritellään luonnollisesti Obaman ja demokraattien ”voitoksi”. Yhtäältä siksi, että republikaanipuolue teki kaikkensa estääkseen lain hyväksymisen (puoluepoliittinen voitto). Toisaalta siksi, että terveydenhuoltouudistus oli demokraattien vuosikymmeniä kestänyt ikuisuusprojekti (aatteellinen voitto).

Lain läpimenon aikaansaaman demarihehkutuksen takana olevaa terveydenhuoltouudistuksen monimutkaista todellisuutta on maallikkona melko hankala arvioida. Vähänkin kriittistä amerikkalaismediaa seuraamalla on toki ymmärtänyt uuden lainsäädännön olevan kaukana täydellisestä. Vähemmän selväksi on jäänyt, onko laki jopa niin huono suhteessa nykytilanteeseen, että se olisi pitänyt kokonaan hylätä. Tästä kriittisessä vasemmistossa on esitetty ristiriitaisia arvioita.

Tarve laajamittaiseen terveydenhuoltouudistukseen on nähdäkseni perustunut kolmeen keskeiseen asiaan. Ensiksi kaikki yhdysvaltalaiset on haluttu saada sairausvakuutuksen piiriin, kun nyt 47 miljoonaa ihmistä on täysin ilman turvaa sairauden varalta. Toiseksi valtion terveysmenojen nopea kasvu on pakko saada lähivuosina hallintaan väestön ikääntyessä ja julkisen velkaantumisen lisääntyessä. Kolmanneksi sairausvakuutusmaksujen jatkuva kallistuminen, hoidon ja korvausten saannin vaikeus ja näistä seuraava yksityinen velkaantuminen on pitänyt saada kuriin tiukentamalla sairausvakuutusyhtiöiden sääntelyä.

Jokaisen kolmen tavoitteen osalta nyt hyväksytty lakiesitys on vähintäänkin pettymys. Laki ei luo universaalia terveydenhuoltoa eikä sairausvakuutusta vaan jättää yhä n. 15 miljoonaa yhdysvaltalaista ilman turvaa. Toisaalta samalla se pakottaa reilut 30 miljoonaa uutta amerikkalaista ostamaan vakuutuksen sakon uhalla. Vielä ongelmallisempaa saattaa kuitenkin olla se, ettei uudistuksen toivotuista kustannusvaikutuksista sen enempää valtiolle kuin yrityksille ja kansalaisillekaan ole pitäviä takeita — velkaantuminen tulee näillä näkymin vain jatkumaan. Tämä johtuu yhtäältä siitä, ettei uudistus luo viimeiseen asti palloteltua ns. julkista vaihtoehtoa eli kaikille tarjolla olevaa valtiollista sairausvakuutusta, joka loisi yksityisille vakuutusyhtiöille paineita pitää oma hinnoittelunsa kurissa. Toisaalta jotkut arvostelijat ovat katsoneet, etteivät lain sääntelypykälät nykymuodossaan riitä estämään vakuutusyhtiöitä jatkamasta röyhkeää hinnoitteluaan ja syrjiviä korvauskäytäntöjä vaan päinvastoin takaavat yhtiöille 30 miljoonaa uutta asiakasta riistettäviksi.

Nämä ja monet muut terveydenhuoltouudistukseen liittyneet käytännön kysymykset ovat jääneet pitkälti pimentoon Yhdysvaltojen ulkopuolella. Muun maailman kannalta merkittävintä tässä historialliseksi leimatussa lakihankkeessa onkin ollut se, tarkoittaako reformi olennaista suunnanmuutosta yhdysvaltalaisessa politiikassa ja yhteiskuntakehityksessä: Ottaako USA askeleen lähemmäs länsimaisten hyvinvointivaltioiden periaatteita ja käytäntöjä? Heijastaako demarien voitto laajempaa voimasuhteiden kääntymistä liberaalien ja konservatiivien välillä? Onko oikeistolainen ideologia joutunut puolustuskannalle ja vasemmistolainen progressivismi saanut vihdoin takaisin yhteiskunnallisen aloitteen? Lienee sanomattakin selvää, että tällaisella tuulten kääntymisellä olisi potentiaalisesti laajoja heijastusvaikutuksia myös muualla maailmassa.

Jos republikaanien aina yhtä toimivalla sosialismikortilla ratsastavaa julkista pelottelukampanjaa olisi yhtään uskominen, voisi jopa kuvitella jotain historiallista olevan Amerikassa tekeillä. Valitettavasti terveydenhuoltouudistuksen opetukset ovat kuitenkin yllä esitettyjen kysymysten suhteen varsin lohduttomia. Ensinnäkin lakiesityksen liki täydellinen vesittyminen johtui pitkälti siitä, että demokraatit yksinkertaisesti vetivät lakiesityksestä pois valtavan määrän alkuperäisiä vaatimuksiaan ja tavoitteitaan. Vuoron perään luovuttiin sairausvakuutuksen valtiollistamisesta eli yksityisen vakuutustoiminnan lopettamisesta (single payer -malli), julkisesta vaihtoehdosta, universaalista terveydenhuollosta ja vakuutusyhtiöiden tiukasta valvonnasta. Tästä lain käytännön vaikutusten minimoinnista huolimatta demokraatit eivät saaneet yhtään republikaania käännettyä uudistuksen puolelle (lukuun ottamatta Olympia Snowen yhdelle lain varhaisemmalle versiolle antamaa tukea).

Toiseksi, yli vuoden kestänyt lain säätämisprosessi toi esiin, miten koko Yhdysvaltojen demokraattinen järjestelmä on likipitäen selvitystilassa. Republikaanien kyyninen poliittisen opportunismin taktiikka ja ajautuminen äärioikealle osoittivat, että presidentti Obaman bipartisanship- eli puolueiden välisen yhteistyön ideaali ja pyrkimys parantaa poliittista kulttuuria epäonnistuivat surkeasti. Lisäksi, ja osin juuri jyrkän puoluepoliittisen kahtiajaon takia, lakihanke oli valmistelun eri vaiheissa useita kertoja yhden tai muutaman ratkaisevan puoltoäänen varassa, mikä antoi muutamalle oikeistodemokraatille suhteettoman kiristysvallan lain sisältöön. Tämä puolestaan toi esiin vakuutusyhtiöiden mahdollisuudet käytännössä suoraan vaikuttaa lakiin ostamiensa yksittäisten kansanedustajien ja senaattoreiden kautta.

Terveydenhuoltouudistusta demokraattien luomana ja läpi runnomana hankkeena ei toki sinänsä voi kiistää puolueen tärkeimpänä voimannäyttönä Obaman presidenttikauden aikana. Silti kulunut vuosi on pikemminkin osoittanut jos ei varsinaisesti republikaanien niin yleisemmin oikeistovoimien pysyvän valta-aseman. Valtaisan misinformaatio- ja propagandakampanjan uudistusta vastaan pystyttäneet Fox News ja Glenn Beck, konservatiivinen puheradio ja Rush Limbaugh, teekutsuliike ja Sarah Palin takasivat kaikki yhdessä sen, että julkinen määrittelyvalta terveydenhuoltouudistuksessa valui nopeasti oikeistolle. Demokraattien pakittamisen terveydenhuoltouudistuksessa voikin tulkita paitsi osoitukseksi liike-elämän ja vaalirahoittajien vaikutusvallasta lainsäädäntöprosessissa myös peloksi äänestäjien mahdollisesta vastareaktiosta tässä äärikonservatiivien hallitsemassa poliittisessa ilmastossa. Se siitä historiallisten tuulten kääntymisestä.

Advertisement

Politiikka 1, journalismi 0

”All in all, it was one of the most remarkably congenial and cordial moments in the politics of America.”

Näin kuvasi ABC:n toimittaja Jim Wooten presidentti Bill Clintonin ja edustajainhuoneen johtavan republikaanin Newt Gingrichin välillä käytyä julkista keskustelutilaisuutta vuonna 1996. Kyseessä oli amerikkalaisittain ennennäkemätön town hall -tyylinen kansalaisten kysymys- ja vastaussessio, jossa pyrittiin rakentamaan yhteisymmärrystä presidentin ja republikaanien välille.

Media ja kansakunta olivat ihmeissään, kun myrkyttyneen poliittisen ilmapiirin keskellä käytiin yhtäkkiä sivistynyt ja syvällinen keskustelu ajankohtaisista asioista molemminpuolisen kunnioituksen hengessä. Poliittiset viholliset Clinton ja Gingrich toivat perustellen julki erimielisyytensä mutta tunnustivat samalla yksimielisyyden monissa keskeisissä tavoitteissa. Jälkeenpäin uutisraporteissa kuvailtiin tilaisuuden rakentavaa sävyä ja huomioitiin, miten kärjistetyt kielikuvat, loanheitto ja poliittisten irtopisteiden tavoittelu puuttuivat kokonaan tästä ainutlaatuisesta hetkestä.

Jotain samaa yritti perjantaina saavuttaa Barack Obama seistessään Baltimoressa  edustajainhuoneen republikaanien edessä laajasti televisioidussa tilaisuudessa, vain päivää State of the Union -puheensa jälkeen. Amerikkalaismediassa jälleen ennennäkemättömäksi kuvattu keskustelu oli loistavaa viihdettä. Obama vastasi suorasukaisesti mutta taitavasti republikaaniedustajien kriittisiin kysymyksiin elvytyksestä, sairausvakuutusuudistuksesta, energiapolitiikasta — ja kulutti itse valtavasti energiaa vakuuttaakseen vastustajansa poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen välttämättömyydestä.

Obama puhui rohkeasti ja vilpittömän oloisesti ja yritti takoa republikaanien mieliin, etteivät nämä voi jatkaa presidentin mustamaalauskampanjaa mediassa haukkumalla tätä radikaaliksi sosialistiksi, joka tuhoaa Amerikan. Näin toimiessaan GOP ajaa itsensä nurkkaan, sillä pian äänestäjät eivät hyväksy republikaaneilta minkäänlaista yhteistyötä ”hullun bolshevikin” kanssa, Obama järkeili.

Parhaimmillaan Obama oli kuitenkin perustellessaan omaa politiikkaansa — jälleen kerran — pragmaattiseksi ja epäideologiseksi. Hän argumentoi, että presidentin ja republikaanien tavoitteet ovat pohjimmiltaan yhteisiä: terveydenhuollon kustannukset on saatava kuriin budjettivajeen hallitsemiseksi, palomiesten ja lääkäreiden työpaikkoja on turvattava julkisin varoin ja niin edelleen. Olisi myönnettävä, että molemmat puolueet pyrkivät suurissa kysymyksissä toimimaan ”amerikkalaisten parhaaksi”. Kyse on siis vain keinoista, joista puolueilla on erimielisyyksiä.

Obama lupasi tarttua ilolla kaikkiin republikaaneilta tuleviin lakiehdotuksiin julkisten kustannusten säästämiseksi ja lamasta selviämikseksi — kunhan ne todetaan ”riippumattomien asiantuntijoiden toimesta” toimiviksi. Vakuuttaessaan muun muassa, että hänen hallintonsa on jo ottanut joitakin republikaanien ehdotuksia mukaan lakipaketteihin, ja kertoessaan henkilökohtaisesti lukeneensa republikaanien terveydenhuoltolakiehdotuksen Obama onnistuikin luomaan mielikuvan siitä, että hänen hallintonsa tekee rationaalisin perustein parhaita mahdollisia päätöksiä.

Kokonaisuutena tämä amerikkalaisessa järjestelmässä poikkeuksellinen presidentin kyselytunti loi vaikuttavan illuusion siitä, että näin demokratia toimii. Yhteisistä asioista keskusteltiin deliberatiivisessa hengessä järkevien, toisiaan kunnioittavien ja isänmaan parasta ajavien kansanedustajien kesken. Mutta jos republikaanikansanedustajatkin ovat oikeasti näin fiksua porukkaa, mikä sitten on mädättänyt poliittisen kulttuurin? Puoluepolitikointi, jatkuva vaalikampanjointi ja pikavoittojen haku. Sekä tietysti kyyninen, peliä seuraava ja sound biteja metsästävä poliittinen journalismi, joka näyttää palkitsevan juuri pikkusieluisesta oppositiopolitikoinnista ja sisällöttömästä loanheitosta.

Uskollisena tavoilleen media on jälkikäteen lähes yksimielisesti tulkinnut tilaisuutta pelin skeeman kautta Obaman ”murskavoittona” republikaaneista, ja moni konservatiivi katuu jo koko kyselytunnin televisiointia. Baltimoren Q&A-sessiolla onkin pidemmässä tarkastelussa todennäköisesti yhtä olematon vaikutus Yhdysvaltojen poliittiseen ilmapiiriin kuin Clintonin ja Gingrichin liennytyksellä aikanaan. Silti Obaman esiintyminen GOP:n kokouksessa asettaa kysymyksen valtavirran journalismille. Mihin oikeastaan tarvitaan nykyisenkaltaista lehdistöä ja sen portinvartijan roolia, jos rakentavin, valaisevin ja innostavin poliittinen keskustelu käydään suorassa lähetyksessä parhaaseen katseluaikaan kansanedustajien kesken ja heidän itsensä luoman agendan mukaisesti?