Sotajournalismin anatomia

”We journalists… have to be brave enough to defy those who seek our collusion in selling their latest bloody adventure in someone else’s country… That means always challenging the official story, however patriotic that story may appear, however seductive and insidious it is. For propaganda relies on us in the media to aim its deceptions not at a far away country but at you at home… In this age of endless imperial war, the lives of countless men, women and children depend on the truth or their blood is on us… Those whose job it is to keep the record straight ought to be the voice of people, not power.”
– John Pilger

Median roolista Yhdysvaltojen johtaman koalition syyskuun 11:nnen jälkeen aloittamissa sodissa on käyty paljon kriittistä keskustelua. Esimerkiksi se, että valtamedian toiminta ennen Irakin miehitystä ja sen aikana jätti paljon toivomisen varaa erityisesti USA:ssa ja Iso-Britanniassa, lienee jo varsin vakiintunut käsitys.

Uusimmassa dokumentissaan The War You Don’t See angloamerikkalaisen journalismin moraalinen omatunto John Pilger kertaa tavanomaisimmat länsimaisen uutismedian sotajournalismia kohtaan esitetyt kritiikit. Media antoi Bushin ja Blairin hallintojen edustajien sotapropagandan hallita julkista agendaa, viranomaisten esittämiä faktoja ei kunnolla tarkastettu, toimittajat lähtivät mukaan takomaan sotarumpuja, ja itse taistelujen alettua reportterit pääosin kulkivat tiiviisti länsimaisten joukkojen mukana. Kaikki tämä tapahtui olosuhteissa, joissa hallinto pyrki aktiivisesti manipuloimaan julkista agendaa ja tuottamaan hyökkäystä puoltavia kehyksiä ja narratiiveja. Näin valtavirran uutisvälineet käytännössä tukivat hallitusten pyrkimyksiä julkisesti oikeuttaa Irakin miehitys.

Viime vuosien sotauutisointikritiikin pohjalta voidaan muotoilla kolme teesiä:

  • Ilman median luomaa julkista tukea Irakin kaltaiset sotaretket eivät olisi mahdollisia.
  • Siksi tiettyjä geopoliittisia päämääriä tavoitteleva hallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen.
  • Valtamedia on suurimmaksi osaksi hallinnon alamainen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Toisin sanoen ainakin Irakin sota olisi kritiikin mukaan voitu välttää, mikäli media vain olisi ”täyttänyt tehtävänsä”, paljastanut Bushin hallinnon syöttämät valheet ja kyseenalaistanut vallinneen yltiöisänmaallisen sotarummutuksen. Vastaavasti Obaman hallinto on voinut turvallisin mielin laajentaa Afganistanin sotatoimia ja kiihdyttää terrorismin vastaisen sodan nimissä tehtäviä laittomia pommi-iskuja ainakin Pakistanissa ja Jemenissä, sillä näistä ei ole syntynyt minkäänlaista julkista kohua.

Toimittajat ovat totta kai tietoisia sekä kritiikistä että hallinnon pyrkimyksistä syöttää uutismediaan omaa poliittista linjaansa tukevaa asiaa. Miksi uutisvälineet silti toimivat kuten toimivat? Yksinkertaisimman selityksen mukaan valtamedia on ollut aktiivisesti mukana juonessa. Tiiviisti valtioon ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin sidoksissa olevat suuret mediayhtiöt ovat joko vilpittömästi kannattaneet tai vähintään katsoneet olevan niiden omien etujen mukaista olla kyseenalaistamatta terrorismin vastaisen sodan paradigmaa.

Akateemisemman selitysmallin tarjoaa ns. indeksointi-hypoteesi, johon Lance Bennett, Regina Lawrence ja Steven Livingston nojaavat amerikkalaisen lehdistön toimintaa 2000-luvulla ruotivassa kirjassaan When the Press Fails. Indeksointi-hypoteesin mukaan uutismedia toimii julkisuuden portinvartijana ja valikoi käyttämänsä lähteet ja esittämänsä näkökulmat. Näissä valinnoissa suositaan niitä tahoja, joilla nähdään olevan vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Lähteiden esittämien argumenttien uskottavuus tai totuudenmukaisuus ei ole tärkein valintakriteeri. Koska toimivan hallinnon edustajilla koetaan olevan suurin valta vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, uutismedia antaa vallanpitäjien yleensä määrittää poliittisen todellisuuden luonteen.

Hallinnon kontrolli uutisagendasta ei tietenkään ole täydellinen. Koska konflikti on tärkeä uutiskriteeri, erimielisyys poliittisen eliitin sisällä saa yleensä paljon tilaa mediassa. Tällöin uutismedia esittää erilaisia näkökulmia ja argumentteja, jotka voivat saattaa hallinnon valitseman linjan huonoon valoon ja lopulta myös estää valmisteilla olevat sotatoimet. Ongelmana on, että tätä toimittajien näkökulmasta ”legitiimin erimielisyyden” asetelmaa ei pääse syntymään niin kauan kuin poliittisen eliitin sisällä vallitsee laajamittainen konsensus. Ja juuri tämä on yleensä vallitseva tilanne maan ulkopoliittisen linjan suhteen: keskeiset poliittiset puolueet ovat yksimielisiä sodan ja ulkopolitiikan kysymyksistä. Uutismedian vastaavasti tukiessa tätä oletettua yksimielisyyttä vakavasti otettavien poliittisten toimijoiden on hyvin riskialtista alkaa julkisuudessa kyseenalaistaa vallitsevaa ulkopoliittista linjaa. Näin media osaltaan tukee poliittisten eliittien sisäistä ryhmäajattelua ja ehkäisee opposition muotoutumista.

On huomattava, että varsin suuri osa angloamerikkalaista mediaa kohtaan kohdistetusta kritiikistä on toimittajien itsensä esittämää. Esimerkiksi John Pilgerin dokumentissaan haastattelemat toimittajat ja uutispäälliköt ovat pitkälti samaa mieltä kritiikin kanssa. Noin vuosi Irakin sodan puhkeamisen jälkeen The New York Times jopa pyysi lukijoiltaan anteeksi tekemiään virheitä ja Bushin hallinnon esittämien väitteiden kriittisen tarkastelun laiminlyöntiä. ”Median” toiminta ulkopoliittisissa konflikteissa koetaan siis ongelmalliseksi usein myös toimittajien itsensä keskuudessa.

Kokonaan eri asia on, miten valtamedian nähdään voivan vastaisuudessa toimia toisin. Esitetyn journalistisen ja akateemisen keskustelun pohjalta voidaan eritellä kolmenlaisia ratkaisumalleja.

1) Journalismin kulttuurinen/ideologinen muutos. Media tekee moraalisen ryhtiliikkeen luopumalla pakonomaisesta objektiivisuuden illuusion ylläpidosta ja ottamalla toimintaansa ohjaaviksi johtotähdiksi julkisen edun, universaalit periaatteet ja kosmopoliitit ihanteet. Hyvä esimerkki tällaisesta argumentoinnista on John Pilgerin dokumenttinsa loppusanoissa esittämä ajatus siitä, että journalistien pitää vastustaa pahoja, kansalaisia tarkoituksella harhaan johtavia ja sotahulluja hallituksia ja puolustaa näiden imperialististen pyrkimysten uhreiksi joutuvia globaalin etelän viattomia siviilejä.

2) Journalististen käytäntöjen muutos. Uutismedia pyrkii irtautumaan haitallisesta viranomaisriippuvuudesta, lisää aidosti riippumattomien lähteiden käyttöä ja etsii aktiivisesti vaihtoehtoisia näkökulmia poliittisiin kysymyksiin. Bennett, Lawrence ja Livingston esittävät teoksensa lopussa, ettei poliittinen konflikti vallanpitäjien kesken voi olla ainoa tapa tarkastella hallituspolitiikan mielekkyyttä. Lehdistön pitää poliittisen pelin voittajien ja häviäjien analysoinnin sijaan keskittyä esittämään vaihtoehtoisia näkökulmia politiikkaan. Wikileaksin voidaan katsoa viimeisen vuoden aikana tarjonneen journalismille hyviä mahdollisuuksia irtautua hallinnon ohjailusta ja luoda uutisagendaa vaihtoehtoisista lähteistä ja julkisesta intressistä käsin. Poliittinen eliitti on kuitenkin toistaiseksi linnoittautunut varsin yksimielisesti vuotoja vastaan, eikä Wikileaks-vuodoilla ole tässä suhteessa ollut kovin merkittäviä poliittista järjestelmää ravisuttavia seurauksia.

3) Median rakenteellinen muutos. Itsenäisen neljännen valtiomahdin toiminta turvataan päästämällä se irti markkinariippuvuudesta. Yhdysvalloissa käytävässä journalismin kriisikeskustelussa esimerkiksi Robert McChesney ja John Nichols ovat vaatineet, että valtio astuu esiin ja takaa tutkivan journalismin mahdollisuudet tilanteessa, jossa markkinat eivät enää tuota riittäviä toimintaedellytyksiä demokraattista julkisuutta ylläpitävälle lehdistölle. (McChesney ja Nichols puhuvat kirjassaan The Death and Life of American Journalism tekemistä ehdotuksista esimerkiksi tällä videolla.)

Ikävä kyllä tässä kohtaa journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä.

Sotarikosten valkopesurit

Kesän kiinnostavin mediakriittinen keskustelu käytiin kesä-heinäkuun taitteessa, kun Yhdysvaltain laatulehdet joutuivat osaksi George W. Bushin hallinnon aikaisten rikosten jälkipyykkiä. Kohu sai alkunsa Harvardin yliopiston opiskelijoiden tekemästä tutkimuksesta (pdf), jonka mukaan maan uutislehdistön suhtautuminen Guantánamon vankien kuulustelussa käytettyyn vesikidutukseen muuttui Bushin presidenttikauden aikana. Lehdistö nimittäin lakkasi kutsumasta vesikidutusta (waterboarding) kidutukseksi sen jälkeen, kun julkisuuteen alkoi vuonna 2004 tihkua todisteita siitä, että CIA oli käyttänyt menetelmää kuulusteluissa. Aiempina vuosikymmeninä samat tutkimuksessa tarkastellut sanomalehdet (The New York Times, The Los Angeles Times, The Wall Street Journal ja USA Today) olivat säännönmukaisesti puhuneet menetelmästä kidutuksena viitatessaan muiden valtioiden kuulustelukäytäntöihin.

Julkisuudessa noussut kohu johtavien uutisvälineiden lingvistisistä valinnoista liittyy laajempaan keskusteluun Bushin hallinnon terrorismin vastaisen sodan varjolla tekemistä laittomuuksista, joista (sota)vankien kiduttaminen sai epäilemättä laajinta huomiota kansainvälisesti. Muita olivat mm. vankien luovutukset maille, joissa kidutuksen tiedettiin olevan yleinen kuulustelukäytäntö, kansalaisoikeuksien kaventaminen kotimaassa, salakuunteluohjelma sekä presidentin käskyvallan laajentaminen. Näiden joukossa kiduttaminen nousee esiin varsinkin siksi, että Bush teetätti hallintonsa lainoppineilla erityisen juridisen oikeutuksen vesikidutukselle ja muille ”tehostetuille kuulustelumenetelmille”. Päätöksentekoon osallistuneet henkilöt ovat sittemmin myös väsymättä puolustaneet kyseisiä menetelmiä julkisuudessa ja väittäneet niiden olevan (tai olleen) korvaamaton osa maan turvallisuuspolitiikkaa.

Yhdysvaltalaisen valtamedian hampaattomuus Bushin hallinnon tekemien laittomuuksien ja terrorismin vastaisen sodan lukuisten ”ylilyöntien” edessä on herättänyt keskustelua jo pidempään sekä tutkija- että toimittajapiireissä (puhumattakaan kriittisestä blogosfääristä), ja Harvardista kantautuneet tiedot tuskin muuttivat kenenkään aiempia käsityksiä valtamedian suoriutumisesta tehtävästään vallan vahtikoirana. Tuoreen tutkimustuloksen myötä mediakriitikot kuitenkin saivat jälleen hyvän tilaisuuden tarttua aiheeseen ja pakottivat samalla huonoon valoon joutuneiden lehtien päätoimittajat puolustuskannalle. Tutkimushan toi ilmi, että amerikkalaisen laatulehdistön suhtautuminen vesikidutukseen kansainvälisen lainsäädännön yksiselitteisesti tuomitsemana kuulustelumenetelmänä muuttui, kun kävi ilmi, että Yhdysvaltain viranomaiset harjoittavat sitä. Ehkä raskauttavimpana asiassa pidettiin sitä, että päätös vesikidutukseen suhtautumisesta oli useissa uutismedioissa ollut ilmeisen tietoinen. Tai kuten The Washington Postin toimituspäällikkö Cameron W. Barr totesi vastauksessaan kriitikoille:

”After the use of the term ‘torture’ became contentious, we decided that we wouldn’t use it in our voice to describe waterboarding and other harsh interrogation techniques authorized by the Bush administration… But we often cited others describing waterboarding as torture in stories that mentioned the technique.”

Barrin puolustus valottaa hyvin politiikan journalistin näkökulmaa asiaan. Vesikidutusta saatettiin kohdella sinä itsenään niin pitkään kuin sen laittomuudesta ja tuomittavuudesta vallitsi konsensus oman maan poliittisessa eliitissä. Mutta kun Bushin hallinto terrorismin vastaisen sodan kiihkossaan alkoi aggressiivisesti tuoda julkisuuteen turvallisuuspoliittisia, eettisiä ja juridisia argumentteja vesikidutuksen puolesta, menetelmästä tuli kiistanalainen – se politisoitui. Tässä tilanteessa objektiivisuuden nimeen vannoville politiikan journalisteille oli luontaista astua taaksepäin ja omaksua ”neutraali” suhtautumistapa kiistaan. Siten Washington Postin sivuilla alkoi esiintyä “erilaisia näkemyksiä” vesikidutuksen laillisuudesta ja journalistit tuottivat faktuaalista tietoa vesikiduksesta menetelmänä, mutta samalla lehti päätti olla ottamatta kantaa kiistanalaiseen asiaan ja pidättäytyi “omalla äänellään” (siis toimittajien äänellä) kidutus-termin käytöstä.

Kriitikoiden silmissä Barrin selitys ei luonnollisesti tyydyttänyt, ja Harvardin tutkimuksesta onkin vedetty useampiakin raskauttavia johtopäätöksiä. Sitä tulkittiin mm. klassisena osoituksena lehdistön kaksoisstandardista, joka tuomitsee ihmisoikeusrikkomukset muualla mutta katsoo sormien läpi oman hallituksen väärinkäytöksiä. Lehdistö osoitti samalla täydellistä alamaisuutta liittovaltion hallintoa kohtaan toistamalla kuuliaisesti sen propagandaa, jossa kidutuksesta on tehty ”tehostettu kuulustelumenetelmä” ja jossa kansainvälisellä oikeudella pyyhitään takamusta. Kriitikkojen mukaan se, että vesikidutus on kidutusta, on fakta eikä mielipide, ja fakta se oli myös lehdistölle aiempina vuosikymmeninä. Lehdistö muutti siis käsitystään “totuudesta” sen mukaan, mitä maan hallinto väitti asiasta. Näin lehdistöstä tuli propagandan väline – ja siten viime kädessä osallinen kansainväliseen ihmisoikeusrikokseen.

Ansiokkaat valtamedian vahtikoirat blogosfäärissä ja vaihtoehtomediassa nostivat kritiikillään esiin kiinnostavia ongelmia journalistisissa käytännöissä. Yksi keskeisiä politiikan journalismin periaatteita on pyrkimys objektiivisuuteen ja neutraaliuteen, ja uutisartikkelissa se toteutuu mm. kuulemalla vastakkaisia näkemyksiä ja esittämällä kiistanalaisen asian “molemmat puolet” (useimmiten asiassa kuin asiassa tosiaan nähdään tasan kaksi vastakkaista näkökulmaa). Tämä käytäntö auttaa välttämään median “puolueellisuutta” ja varmistaa sen “reilun ja tasapainoisen” uutisjournalismin, jolla mm. Fox News perinteisesti ylpeilee. Vesikidutus-esimerkki osoitti kriitikoille kuitenkin, että pyrkimys “neutraaliuteen” kiistakysymyksessä ei itse asiassa olekaan neutraaliutta vaan väistämätöntä puolen valitsemista: tuomalla esiin rikokseen syyllistyvien argumentteja tasaveroisina kansainvälisen oikeuden puolustajien kanssa lehdistö oikeutti käsitystä kuulustelumenetelmän luonteen kiistanalaisuudesta ja vahvisti kidutuksen puolestapuhujien moraalirelativismia. Neutraalin raportoijan rooliin takertuminen tilanteessa kuin tilanteessa nähtiin jopa merkkinä siitä, että lehdistö – ja sen myötä laajemmin koko yhteiskunta – on menettänyt kykynsä erottaa oikean väärästä. Kaikki argumentit pitää suodattaa poliittisen prisman läpi, jolloin niistä tulee journalismin silmissä aina samanarvoisia (tai yhtä arvottomia).

Glenn Greenwaldin ja muiden tapausta käsitelleiden johtopäätökset ovat osuvia ja amerikkalaisen laatulehdistön kannalta kivuliaita. Toisaalta kriitikoille voidaan myös esittää vastakysymys: miten uutismedian olisi heidän mielestään pitänyt toimia vesikidutusasiassa, ja millä perusteilla he oikeuttaisivat toisenlaisen toiminnan? Jos poliittinen eliitti esittää asiasta erisuuntaisia argumentteja, toimittajalla (tai journalismilla sosiaalisena käytäntönä) ei ole oikein mitään ammatillista keinoa määritellä, mikä perustelu on pätevämpi kuin toinen. Toki artikkelissa voidaan tuoda ilmi, että vesikidutus on yksiselitteisesti kansainvälisen lain määritelmien mukaisesti kidutusta. Mutta hallinnon spin doctorit tuottavat tälle vääjäämättä jonkun vasta-argumentin, ja tasapuolisuuden nimissä sitä ei voi jättää julkaisematta.

Tässä tapauksessa laatulehtien ansiona voidaankin ehkä nähdä se, että ne ylipäänsä pitivät laillista ja eettistä kysymystä vesikidutuksen olemuksesta esillä julkisessa keskustelussa ja antoivat tilaa erilaisille perusteluille (sen sijaan että olisivat vaienneet asian kuoliaaksi). Nykyisessä medioitunessa politiikassa on kuitenkin selvää, ettei keskustelu lopu niin sanotusti parhaan argumentin tultua ilmaistua: julkisessa keskustelussa ei ole yhteisiä kriteerejä, joilla paras argumentti erottuisi, eikä siten mitään lopullista julkista mielipidettä. Voidaan myös kysyä, olisiko edes toivottavaa, että toimittaja tai toimituspäällikkö ottaisi omiin käsiinsä, mikä argumentti on paras. Ehkä enintä, mitä journalismilta voi näissä oloissa vaatia, on tutkia ja valottaa yleisölle niitä valtaprosesseja ja -suhteita, joissa argumentit ja määrittelyt syntyvät.

Greenwaldin ja kumppaneiden kritiikin taustalla on epäilemättä ajatus siitä, että toimimalla riippumattomammin vallanpitäjistä ja tuomitsemalla yksiselitteisesti vesikidutuksen rikokseksi ja sen juridisen oikeutuksen kansainvälisen lain vastaiseksi amerikkalainen lehdistö New York Timesin johdolla olisi luonut julkista painetta kidutuksen lopettamiseksi ja syyllisten saattamiseksi jälkeenpäin edesvastuuseen tuomioistuimen edessä. Tässä kriitikot ovat varmasti oikeassa. Mediatutkimuksen näkökulmasta tapaus osoittaakin paitsi uutismedian pakonomaisen neutraaliuden ja objektiivisuuden vaateen myös sen, miten riippuvainen journalismi on – instituutiona ja ammatillisten käytäntöjensä kautta – poliittisesta järjestelmästä ja miten paljon vallankäyttäjillä on julkista määrittelyvaltaa. Tämä on laajempi ongelma journalismin ja koko demokraattisen yhteiskunnan kannalta.

Pitää kuitenkin muistaa, että lopulta laittomiin kuulustelumenetelmiin syyllistyneiden ja ne valtuuttaneiden pitäisi joutua oikeuden eteen täysin riippumatta siitä, mitä mieltä maan lehdistössä ollaan asiasta. Ei voi olla toivottavaa, että rikoksista joutuu tilille vain, jos maan poliittinen järjestelmä päättää valtamedian (tai ”yleisen mielipiteen”) painostuksen myötä kääntyä entistä hallintoa vastaan. Itse asiassa Bushin hallinnon syytteeseen asettamisen ei pitäisi olla millään tavalla presidentti Obaman käsissä.

Juuri tästä syystä median arvostelu vääristä sanavalinnoista vesikidutuksen kohdalla menee lopulta maalistaan ohi. Katse pitää sen sijaan kääntää Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmään ja kysyä, miksi se on niin impotentti. Miten se(kin) voi olla niin riippuvainen poliittisesta järjestelmästä, ettei toteuta tehtäväänsä, kun lakia rikotaan tällä tasolla? Harvardin tutkimuksen vanavedessä noussut mediakriittinen keskustelu antoi helposti ymmärtää, että nimenomaan valtamedian pitäisi (voida) tuomita ja määrittää, mikä on laitonta. Kun on kysymys sotarikoksesta, tulisi kuitenkin ensisijaisesti tarkastella oikeuslaitoksen riippumattomuutta eikä keskittyä median väärinrepresentointeihin.

Sodan ja rauhan Obama

Monen mielestä Barack Obama julkisti presidenttikautensa merkittävimmän ja kauaskantoisimman päätöksen tiistaina ilmoittamalla, että Yhdysvallat lähettää 30 000 sotilasta lisää Afganistaniin. West Pointin puheesta syntyikin mittava kansallinen ja kansainvälinen debatti. Myönteisissä länsimielisissä arvioissa korostetaan Obaman tavoitetta siirtää vastuu maan turvallisuudesta afganistanilaisten omiin käsiin mahdollisimman pikaisesti ja aloittaa joukkojen vetäminen pois heinäkuussa 2011. Näin George W. Bushin menestykseksi tulkittu vuoden 2007 ”vyörytys” Irakissa uusittaisiin nyt Afganistanissa.

Kriittiset äänet osoittavat lukuisia heikkouksia suunnitelmassa: Irakin sisäisen tilanteen osittainen rauhoittuminen ei ollut seurausta joukkojen lisäämisestä. Talibanin ja paikallisväestön vastarinta vain kasvaa sotatoimien eskaloituessa Afganistanissa. Sotimisessa Afganistanin syrjäseuduilla ei ole mitään järkeä, sillä maassa on Yhdysvaltojen omienkin arvioiden mukaan vain satakunta Al-Qaidan terroristia jäljellä. Toimenpiteiden todellinen kohde on Pakistan, mutta sinne Yhdysvallat voi hyökätä vain salaisilla CIA:n operoimilla kauko-ohjatuilla lennokeilla.

Keskustelu ei kuitenkaan rajoitu vain kysymykseen Afganistan-strategian järkevyydestä. Kyse on samalla Obaman henkilökohtaisesta arvioinnista: miten maailma voi hyväksyä todennäköisesti tuhansia siviilejä tappavan operaation rauhannobelia piakkoin noutamaan lähtevältä presidentiltä? Obama itse teki West Pointissa jälleen parhaansa vaikuttaakseen hyvältä tyypiltä ja perusteli puolituntisessa puheessaan ratkaisuaan sekä käytännöllisesti että ideologisesti — rauhan asiallahan tässä ollaan. Mitä päätös Afganistanin sotatoimien eskaloimisesta siis paljastaa Obamasta?

Osa Obaman yleisöstä on edelleen vakuuttunut hänen vaikuttimiensa puhtaudesta. Vaikka Obama nyt väliaikaisesti turvautuukin sotilaalliseen voimaan, pidemmällä tähtäimellä hän olisi edelleen siirtämässä Yhdysvaltoja pidättyvämmän voimankäytön aikaan. Afganistanin vyörytystä onkin tulkittu koko ”terrorismin vastaisen sodan huipentumana”, jonka myötä Yhdysvallat olisi irtautumassa tästä maailmanrauhaa uhkaavasta järjettömyydestä. Jopa jotkut tuoretta päätöstä sulana hulluutena pitävät uskovat Obaman edelleen olevan vilpitön hyvissä aikeissaan. Tai kuten Michael Moore sen sanoo: Obama on huonojen neuvonantajien uhri.

Täysin vastakkaista kantaa edustavat ne, joille Obaman Afganistan-päätös on osoitus tietoisesta Bushin sotaopin jatkamisesta. Vuonna 2002 Bush julkisti West Pointissa räikeästi kansainvälisiä periaatteita rikkovan opin, jonka mukaan Yhdysvalloilla on oikeus ennaltaehkäiseviin iskuihin missä pain maailmaa tahansa, jos se kokee olevansa välittömästi tai tulevaisuudessa uhattuna. Obama ei ole sanoutunut tästä opista irti. Päinvastoin, seitsemän vuotta myöhemmin hän näytti West Pointissa antavan sille tukensa vihjaamalla, ettei Al-Qaidan vastainen taistelu rajoitu (jatkossakaan) AfPakiin, vaan se ulotetaan tarpeen mukaan myös Somalian ja Jemenin kaltaisiin ”terrorismin turvasatamiin”.

Merkittävin ero Obaman ja Bushin välillä ei ehkä olekaan sotilaallisten päätöksien sisältö vaan niiden perustelu. Toisin kuin Bush, Obama ei West Pointin puheessaan edes yrittänyt pyhittää lisääntyvää tappamista afganistanilaisen demokratian, ihmisoikeuksien ja naisten aseman parantumisen retoriikalla. Obama on siis tekemässä selkeää pesäeroa sotilaallisen voimankäytön ja liberaalin demokratian levittämisen välille — muissa yhteyksissähän Obama on puhunut kauniisti ihmisoikeuksista. Kyse on samalla sen myöntämisestä, että Yhdysvallat toimii vain suojellakseen omia etujaan. Kuten Glenn Greenwald huomauttaa, Obama perusteli toimenpiteitä ja niiden rajauksia Afganistanissa nyt suoraan kansallisella intressillä: Yhdysvallat haluaa vain varmistaa, ettei Afganistanista pääse enää tulemaan terrorismin pesäkettä, ja varsinainen valtionrakennus jätetään sen jälkeen afganistanilaisille itselleen.

Mieliä liikuttavan ideologisen vimman puuttuessa Obaman puhetta onkin helppo tulkita jälleen yhtenä osoituksena uuden presidentin pragmatismista. Puheellaan Obama tuntui taas yrittävän miellyttää kaikkia: Afganistaniin lähetetään lisäjoukkoja, mutta samalla otetaan tavoitteeksi nopea vetäytyminen. Sotatoimille ei aseteta selkeää takarajaa, mutta ei myöskään omaksuta liian suuria tavoitteita. Operaatioon osoitetaan taas kymmeniä ellei satoja miljardeja dollareita lisää rahaa, mutta samalla on tarkoituksena saattaa loppuun kansakuntaa köyhdyttävä sotiminen ja alkaa huolehtia kansantalouden vajeesta.

Juuri tämän julkisuudessa tulkitun pragmatismin takia Barack Obama tuskin leimautuu Afganistanin sotatoimista yhtä voimakkaasti kuin George W. Bush Irakin miehityksestä. Obamalla ei ole sotahullun leimaa, hän on onnistunut luomaan kuvan itsestään rauhan miehenä, hän ei aloittanut sotaa Afganistanissa, operaatiolla on YK:n valtuutus, ja hänellä on yhä aikaa tehdä kansainvälisessä politiikassa myönteisinä pidettyjä läpimurtoja. Vain jos kaikki menee Afganistanissa tai Pakistanissa penkin alle tai jos Obama siirtää (avoimet) sotatoimet uusiin maihin, kuten Somaliaan tai Jemeniin, hänestä voi alkaa muotoutua kuva sotapresidenttinä.

Toivoa sopii, mutta sotiminen tuskin päättyy Afganistaniin. Kuten Robert L. Borosage toteaa, jatkuva sodankäynti on varmin merkki romahtavasta imperiumista. Aina löytyy uusi vihollinen, aina on olemassa uusi uhka, joka täytyy kohdata. Bushia pidättyvämmästä retoriikastaan huolimatta Obama näyttää edelleen olevan terrorismin vastaisen sodan ideologian vanki.

Pragmatismin ylistys

Lehdistö ei mitään vierasta niin paljon kuin idealistista poliitikkoa. Poliitikon arvostettavimpana ominaisuutena pidetään epäpoliittisuutta. Toimittajille epäpoliittisuus tarkoittaa sitä, että päätökset perustellaan objektiivisilla tosiasioilla, laskelmilla ja asiantuntijalausunnoilla. Päätösten pitää lisäksi olla taloudellisia ja edistää tehokkuutta. Koska näitä tavoitteita ja perusteluita pidetään neutraaleina ja yleispätevinä, ne eivät ole arvoihin perustuvia valintoja eivätkä edusta ”ideologista” ajattelua.

Kyse ei tunnu olevan pelkästään suomalaisen median ominaisuudesta. Juuri taipumaton ja änkyrämäinen ideologisuus oli se piirre, joka länsimaista liberaalia lehdistöä taisi eniten ärsyttää George W. Bushissa. Kahden presidenttikautensa aikana Bush muun muassa aloitti pari sotaa, perusti CIA:n salaisen vankilaverkoston ja kidututti kylmäverisesti sotavankeja. Lisäksi hän käynnisti omien kansalaistensa salakuunteluohjelman, esti kantasolututkimuksen, kielsi ulkopuoliset lahjoitukset aborttia tukeville järjestöille ja pysytteli visusti kansainvälisten ilmastosopimusten ulkopuolella.

Mutta ongelma liberaalille medialle ei ehkä sittenkään ollut se, mitä Bush oikeasti teki ja sai aikaan. Sen sijaan presidentin tapa pitää itsepintaisesti kiinni konservatiivisista periaatteistaan, seisoa järkähtämättä päätöstensä takana ja julistaa ilosanomaansa vapaudesta, demokratiasta ja toivon majakasta oli toimittajille liikaa. Bush pyrki vetoamaan järjen sijasta yleisönsä moraalitajuun ja tunteisiin, ja hän perusteli päätöksiään periaatteilla, ihanteilla ja arvoilla. Toisin sanoen W. ei kuunnellut ”järkipuhetta”.

Nyt kun Obaman presidenttikausi on ohittanut maagisen sadan päivän rajapyykin, kaikki itseään kunnioittavat poliittiset kolumnistit ovat esittäneet omat arvionsa alkukauden saavutuksista ja kompasteluista – mutta ennen kaikkea uuden presidentin johtamistyylistä. Ja voi sanoa, että journalistit pitävät siitä mitä näkevät. Kuten LA Timesin Christi Parsons ja Janet Hook kiteyttävät: ”Obama panee pragmatismin lupaustensa edelle”.

Mediassa alkaa vähitellen muodostua jaettu käsitys Obamasta johtajana. Hän voi olla idealisti puheissa (kuten junnu-Bushkin oli), mutta päätöksensä Obama tekee käytännöllisten poliittisten kalkulaatioiden, ei ideologisten arvolähtökohtien pohjalta. Mitä sitten pidetään osoituksina Obaman ”pragmaattisuudesta”: yrittää estää armeijan vanhojen kidutuskuvien julkistamisen, jatkaa Bushin aikaisia terroristiepäiltyjen erityisiä sotaoikeudenkäyntejä. Obama ei myöskään ole kieltänyt sotavankien mahdollista luovuttamista kuulusteltavaksi toisiin maihin eikä ole suostunut asettamaan tutkimusta Bushin hallinnon tekemistä sotarikoksista.

Ei liene yllätys, että liberaalit tahot ovat alkaneet ilmaista raivoansa viimeaikaisista takinkäännöksistä. Monessa suhteessa Obaman politiikka onkin ollut karmivaa jatkoa Bushin kaudelle. Mutta mitä väliä päätösten varsinaisesta sisällöstä: politiikan toimittajien silmissä Obaman suosio tuntuu vain kasvavan. Onhan hän pragmaattinen keskitien kulkija, joka uskaltaa vahvan johtajan lailla nousta myös oman puolueensa arvoliberaaleja idealisteja vastaan.