Obaman jälki-ideologinen talouspolitiikka

Edellisen postauksen videossa puhuva Naomi Klein ottaa esiin presidentti Obaman roolin ”rahamarkkinoiden historian suurimmassa puhalluksessa”. Klein ihmettelee, miten reaalitalouden keynesiläinen elvytyspaketti yhdistyy Obaman talouspolitiikassa sulavasti (inho)uusliberalistiseen julkisen tuen syytämiseen finanssimarkkinoiden ryöstökapitalisteille.

Reaalitalouteen Obaman hallinto pumppaa noin biljoona dollaria (tosin suuri osa elvytyspaketista on veronalennuksia), ja Wall Streetille rahaa ilmeisesti ohjataan jopa nelinkertainen summa. Näyttäisi siltä, että Obama yrittää selvitä talouskriisistä olematta ikävä kenellekään: Wall Streetin pelurit pelastetaan, tuotantoa potkitaan liikkeelle ja vielä republikaanejakin lepytellään veronalennuksilla. Seurauksena on kuitenkin massiivinen velka, joka lopulta lankeaa kansalaisten maksettavaksi. Klein toteaa sen tylysti: ”Köyhät pelastavat rikkaat.”

Paul Street muistuttaa kirjassaan, että Obama on toistuvasti painottanut edustavansa uutta poliittista sukupolvea, joka on astunut ideologioiden tuolle puolen. Obama pitää itseään ”pragmaatikkona” ja on sanonut haluavansa edetä amerikkalaisia toisistaan erottavien ”vanhojen juopien” jälkeiseen aikaan. Siksi eriarvoisuuden radikaaliin vähentämiseen pyrkivä politiikka ja ylipäänsä yhteiskunnallisiin arvoihin perustuvat vaatimukset näyttäytyvät hänelle vaarallisena kiilusilmäisenä agitointina. Jos Obama olisi Suomen presidentti, hän takuuvarmasti vakuuttaisi vastakkainasettelujen ajan olevan ohi.

Talouskriisin oloissa presidentin ”post-ideologinen” politiikka uhkaa joka tapauksessa tulla todella kalliiksi. Obamalle pragmaattisuutta ja realismia näyttäisi nyt edustavan periaate, että maksajiksi eivät joudu ainakaan ne, jotka talouskriisin ovat saaneet aikaan.

Advertisement

‘The greatest heist in monetary history’

Kriittinen vasemmisto on kiteyttänyt uusliberalismin periaatteen jo vuosia sitten näppärään sanontaan ”kapitalismia köyhille, sosialismia rikkaille”. Viimeisten vuosikymmenten aikana globaali markkinatalous on kulkenut kriisistä toiseen, mutta aina on valtio tullut väliin ja pelastanut uppoavan laivan veronmaksajien rahoilla.

Siksi onkin hämmentävää, että nykyisessä talouskriisissä puhutaan niin paljon uusliberalismin kuolemasta – aivan kuin valtiolliset interventiot markkinoilla olisivat ennennäkemättömiä ja merkitsisivät hegemonisen poliittisen ideologian loppua. Valtiot päinvastoin näyttävät tekevän nyt kaikkensa, jotta globaaleihin finanssimarkkinoihin, kansainväliseen työnjakoon ja ”vapaakauppaan” perustuva kapitalismin malli voisi mahdollisimman pian taas palata pyörittämään maailmaa.

Toisaalta uusliberalismin lopusta taitavat puhua lähinnä valtamedian taloustoimittajat ja dramaturgiantajuiset poliitikot. Kriittinen vasemmisto näkee tilanteen huomattavasti realistisemmin. Esimerkiksi Naomi Klein katsoo nykyisen talouskriisin sopivan erinomaisesti omaan ”shokkiopin” malliinsa, jonka mukaan taloudellisia rakennemuutoksia on ajettu paikallisesti läpi suurten yhteiskunnallisten kriisien katveessa. Kyse on yksinkertaisesti ollut yhteisten resurssien kaappaamisesta harvojen käsiin.

Käsillä olevan talouskriisin keskellä toteutettavaa talouspolitiikaa Klein luonnehtii tylysti: ”the greatest heist in monetary history”. Kleinille kyse on siitä, että köyhimmät ja haavoittuvimmat ihmiset laitetaan maksamaan rikkaiden bisnesten pelastamisesta. Siitä on yksinkertaisimmillaan kysymys finanssisektorin valtavissa pelastuspaketeissa, jotka koituvat veronmaksajien maksettaviksi vuosikymmeniksi eteenpäin.