Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Advertisement

Luottamuksenrakennusviikot

Poikkeuksellinen kotimaisen politiikan kevät on ollut hyvää aikaa myös politiikan journalismin ja julkisuuden näkökulmasta. Jo ennen eduskuntavaaleja Perussuomalaisten kannatuksen nousu kärjisti puolueiden välisten linjaeroja, millä oli julkista keskustelua elähdyttäviä vaikutuksia. Mikä tärkeintä, keskustelu ei päättynyt vaalien jälkeenkään, kuten normaalisti on tapana. Ilmapiiri on ollut jo pidemmän aikaa sähköistynyt ja suomalaiselle poliittiselle kulttuurille epätavallisen avoin. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tästä pitäisi oppia?

Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen ”vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.

Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa ”jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.

Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.

Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti ”luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen ”epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.

Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (’conspiracy’ polveutuu sanasta ’conspire’, siis kirjaimellisesti ’yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.

Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.

Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut ”vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.

Lakkohysteriaa ja konsensusta

Neuvottelut pysyvät pattitilanteessa, ja AKT:n tuhoisa työnseisaus satamissa jatkuu pian kolmatta viikkoa. Ahtaajalakko kustantaa 110 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Pienen avainryhmän häikäilemätön kiristys pysäyttää koko maan juuri, kun teollisuus on alkamassa nousta syvästä kriisistä.

Elinkeinoelämän Keskusliiton tulkinnat uusimmasta työmarkkinakonfliktista ovat viime päivinä tulleet harvinaisen selviksi. Viestintä on ollut tuloksekasta: EK on onnistunut nostattamaan akuutin kriisitietoisuuden, ja netin keskustelupalstoilla väitellään nyt verenmaku suussa lakko-oikeuteen kajoamisesta. Miten ollaan tultu tilanteeseen, jossa työnantajien löysät heitot kilpailukyvystä, Suomen maineesta ja työntekijöiden vastuuttomuudesta dominoivat julkista agendaa ja aiheuttavat lakkojen vastaista hysteriaa?

Suoranainen AKT:hen ja ay-toimintaan kohdistuva viha kertoo tietenkin surullista kieltään kansan kasvavasta vieraantumisesta ay-liikkeestä ja sen päämääristä. Moni palkansaaja tuntuu ottavan nykyiset työolot ja etuudet itsestään selvyyksinä, eikä niiden ymmärretä olevan historiallisen kamppailun tulosta. Toisaalta koko työväenliike näyttää nykyään vain sirpaleiselta joukolta järjestöjä, joista kukin keskittyy ajamaan omien jäsentensä välittömiä etuja. Kun työtaisteluja ei enää nähdä osana mitään jaettua yhteiskunnallista päämäärää, yhä useammin palkansaajajärjestöjen toiminta näyttäytyykin pelkkänä ahneutena. ”Proletariaatin asia” ei enää yhdistä laajoja kansanjoukkoja, ja silloin on helppo leimata lakkotoimet vaarallisena yhteisen veneen keikuttamisena.

Veneen keikuttamisesta ay-toimintaa pitäisi tosin olla vaikea tänä päivänä syyttää. Lakkojen määrä on vähentynyt dramaattisesti verrattuna aikaan ennen 1990-luvun lamaa. Muutenkin palkansaajajärjestöjen viestissä korostuvat konfrontaation sijaan sovinnon teemat: silloin, kun ay-liike vielä esiintyy yhteisenä rintamana, sen tehtävänä tuntuu olevan valitella, kuinka työnantajat ovat kadottaneet halun ”yhteiseen sopimiseen”. Keskusjärjestöjen esiintyminen on juuri niin kuuliaista, vastuullista ja yhteistä kansallista etua korostavaa kuin järjestelmä työntekijöiltä odottaakin. Palkintona ay-johtajat pääsevät mukaan laatimaan Suomen ”pelastusohjelmaa”, ja heille lankeaa kunnioitusta ja vahvan johtajan auraa valtamedian politiikan journalisteilta.

Valtamedian ja -eliitin syleily on Lauri Lylyn ja kumppanien kannalta luonnollisesti houkuttelevampi vaihtoehto kuin se julkinen höykytys, johon AKT:n Timo Räty toistuvasti joutuu. Mutta vallantavoittelulla on hintansa. Sen sijaan, että olisi kriittisen vasemmiston ja kansalaisjärjestöjen mukana kyseenalaistamassa vallitsevaa uusliberalistista kilpailukykyprojektia, ay-liike vaatii ponnekkaasti paluuta konsensuksen kultaiselle keskitielle. Tunnistamatta jää, että nykyisen porvarillisen hegemonian oloissa tämä konsensus tarkoittaa vain samaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalveluiden rapauttamisen tietä, jota ollaan tallattu viimeiset 20 vuotta. Samalla ay-liikkeeltä jäävät näkemättä keskeisimmät syyt julkisen uskottavuutensa ja legitimiteettinsä rapautumisessa.

Kyse on ennen kaikkea taloudellisen globalisaatiokertomuksen aiheuttamasta kollektiivisen mielenmaiseman muutoksesta. Tämä markkinoiden ylivaltaa korostava, median, poliitikkojen ja työnantajien yhteisesti jakama kertomus on läpäissyt yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Niinpä myös ay-liike on ryhtynyt toistamaan samaa mantraa kansallisesta kilpailukyvystä, tuottavuudesta ja verotuksen keventämisestä — ja on siten myös itse argumenttiin sisältyvien lähtöoletusten puristuksessa. Koska tähän vientiteollisuus- ja rahamarkkinavetoiseen globalisaatiopuheeseen kuuluvat lähtökohtaisesti oletukset kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventumisesta ja ay-liikkeen vaikutusvallan murenemisesta ylivoimaisten globaalien markkinavoimien edessä, palkansaajajärjestöt sahaavat vain omaa oksaansa yhtyessään muun talouspoliittisen eliitin punomaan narratiiviin.

Ay-liikkeen jatkuva pyrky yhteisiin pöytiin tekemään kolmikantaisia ”yhteiskuntasopimuksia” kertoo lopulta myös siitä, miten ristiriitainen ay-liikkeen suhde on vasemmistoon ja kansanvaltaan. Yhtäältä ay-liike ilmentää juuri sellaista solidaarisuuden ja yhdessä taistelemisen emansipatorista ihannetta, johon vasemmistolainen eetos on perinteisesti pohjannut. Toisaalta näkemys demokratiasta on (klassisen) liberalistinen; se ymmärretään vastakkaisten intressien kohtaamisena. Kyse on siis eräänlaisesta demokratian markkinamielikuvituksesta: demokratian uskotaan toteutuvan silloin, kun jokainen yhteiskunnallinen intressitaho puolustaa rationaalisesti omaa etuaan, ja kun nämä edut törmäävät tietyissä institutionaalisissa (”demokraattisen” järjestelmän) puitteissa, kuten kolmikantapöydissä tai tes-neuvotteluissa. Samalla ne, jotka jäävät näiden pöytien ulkopuolelle, ovat määritelmällisesti rajautuneet tämän ”demokratian” ulkopuolelle. Tällainen keskitetty ja rajattu osallistumisoikeus on yhä vaikeammin perusteltavissa sitä mukaa kuin työmarkkinat hierarkisoituvat, intressit hajautuvat ja yhtenäiskulttuurin illuusio murenee.

Vaalitappion politiikkaa

Vasemmiston historiallinen sukellus eurovaaleissa ei ole jäänyt toimittajilta huomaamatta. On suorastaan liikuttavaa, kuinka valtamedia ottaa omakseen vasemmiston asian aina hävittyjen vaalien jälkeen. Viimeksi SDP:n romahdettua eduskuntavaaleissa 2007 jopa Hesari tuntui huolestuvan, että mitä demareille on tapahtumassa. Kuntavaalien epäselvän ”torjuntavoiton” jälkeen eurovaalit ovatkin mukava paluu selkeän synkkiin duunaritunnelmiin. Nyt voidaan taas asiantuntijoiden voimin porukalla pohtia, mikä on vikana, kun vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattava kansa ei äänestä vasemmistopuolueita.

Ennen vaaleja tämäntyylistä yhteiskunnallista analyysia on tietenkin turha odottaa.  Politiikan toimittajathan pyrkivät viimeiseen asti välttämään kaikkea ”poliittisuutta”. Vasemmiston ja oikeiston poliittinen jargon präntätään objektiivisuuden ja neutraaliuden nimissä sellaisenaan lehteen eikä niiden poliittista sisältöä eritellä eikä linjausten ja tavoitteiden käytännöllisiä vaikutuksia analysoida. Vaikeahan siinä on äänestäjän huomata eroja puolueiden välillä, kun kaikki vannovat yhteen ääneen palvelujen parantamisen ja työllisyyden nimeen.

Joka tapauksessa juuri vaalien jälkeinen keskustelu on kaikkein kiinnostavinta poliittista julkisuutta. Hävinneiden keskuudesta löytyy aina niitä, jotka tappion jälkeen uskaltavat sanoa toimittajille suorat sanat. Peli on jo menetetty, joten miksi ei purkaa patoutumia harrastamalla kunnon mediakritiikkiä ja arvostelemalla oman puolueen rappiotilaa, kun kerrankin joku jopa kuuntelee. Median kannalta on tietysti herkullisinta, jos päitä aletaan vaatia vadille puolueiden johdossa. Tosin Vasemmistoliiton Korhonen taisi laittaa pelin poikki turhan nopeasti ilmoittamalla erostaan jo kolmessa päivässä.

Silti tärkeintä on, niin myöhässä kuin se poliittisen vaikuttamisen kannalta tapahtuukin, että edes keskustellaan. Kaikkien mediavetoisten äidinmurhaprovoilujen ja –provosoitumisten sekaan eksyy aina myös järkeviä puheenvuoroja. Helsingin työväenyhdistyksen toimitusjohtaja Jorma Bergholm arvioi SDP:n ahdinkoa varsin tyhjentävästi radion Ykkösaamussa 9.6.

Pitää katsoa, mitä sosialidemokratia (…) ja mitä vasemmisto oikeasti on tehnyt. (…) Laman jälkeen, pitkän nousukauden aikana, suomalainen sosialidemokratia (…) hukkasi heikompien ihmisten etujen ajamisen. Suomi on muuttunut hyvinvointivaltiosta kilpailuyhteiskunnaksi, ja sosialidemokraatit ovat olleet tätä muutosta tekemässä (…) Kansalaisten luottamus siihen, että me olisimme muutoksen, tasa-arvoisen muutoksen luotettava edistäjä, tämä luottamus on mennyt. Ja nyt kansalaiset etsivät näille muutoksen tarpeilleen tulkkeja ja kanavia milloin perussuomalaisista, milloin vihreistä, milloin passivoitumalla…

Miten sosialidemokratia, joka on olemukseltaan tasa-arvon ja yhteiskunnallisen muutoksen puolue —  miten se 90-luvun loppupuolella ja tämän vuosituhannen alussa kallistui vahvojen ja jo muutoin pärjäävien ihmisten liikkeeksi.

SDP:n sisällä tuntuu selvästi kuplivan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä Lipposen paaluttaamaan markkinatalousajatteluun, josta Jutta Urpilainen ei ole (yrityksistään huolimatta?) pystynyt puoluetta irrottamaan. Jos liikkeen sisäisten jormabergholmien ääni toistuvien vaalitappioiden myötä voimistuu, joitakin edistyksellisiä avauksia voidaan vähitellen alkaa jopa odottaa. Henkilökohtaisesti yllätyin aamun Hesaria lukiessa, kun Maria Guzenina-Richardson vaati perusturvan irrottamista ansioturvasta. Melko radikaalia eturivin demarilta.

Mutta (edes) Guzenina-Richardson ei voi pelastaa vasemmistoa kriisiltä. Jotta siitä voidaan kääntyä uuteen nousuun, vasemmiston pitää luopua kahdesta keskeisestä ajatuspinttymästään:

– Työ on toimeentulon perusta.
– Talouskasvu on työllisyyden perusta.

Molemmissa periaatteissa voi sinänsä nähdä olevan (ja olleen historiallisesti) järkeä myös vasemmistolaisesta perspektiivistä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa ne eivät kuitenkaan enää tuota hyvinvointia ja tasa-arvoa edistävää politiikkaa vaan päinvastoin eriarvoisuutta, heikompiosaisten köyhdyttämistä ja kontrollia lisäävää politiikkaa. Näistä hokemista onkin tullut keskeisiä oikeiston ohjenuoria, ja siten ne oikeuttavat pääasiassa oikeistolaista politiikkaa – oli se sitten veronalennuksia, sääntelyn purkamista, sosiaaliturvan heikentämistä tai työmarkkinoiden joustavoittamista.

Vasemmiston on kertakaikkiaan sanouduttava irti näistä talouspoliittista eliittiä yli puolue- ja työmarkkinarajojen yhdistävistä ”totuuksista” – niin kivuliasta kuin se onkin. On myös ymmärrettävä, ettei niiden hylkäämisen tarvitse merkitä sitä, että samalla kieltää yhteiskunnalliset ”realiteetit”, kuten markkinatalouden. Kyse on vain siitä, että suhde niihin määritellään uudella tavalla. Uusien vasemmiston ohjenuorien pitääkin kuulua seuraavasti:

– Toimeentulo on perusoikeus ja taattava työstä riippumatta.
– Työllisyyttä ei rakenneta talouskasvulla vaan siitä riippumatta: erottamalla toisistaan työ ja toimeentulo ja vapauttamalla ihmiset näin tekemään töitä.
– Yhteiskunnallisten resurssien tasapuolinen jakaminen on olennaisempaa kuin talouskasvu.

On mahdotonta rakentaa tasa-arvoista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa työn ja talouskasvun varaan silloin, kun työhön ja talouskasvuun pyritään keinoilla, jotka lisäävät yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja rapauttavat julkisia palveluja. Vain tämän ”realiteetin” tunnustamalla vasemmisto voi irtautua työn ja talouskasvun välille rakentuneesta kehäajattelusta, joka globaalin markkinakilpailun oloissa ei tuota hyvinvointia vaan johtaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvuun.

‘The greatest heist in monetary history’

Kriittinen vasemmisto on kiteyttänyt uusliberalismin periaatteen jo vuosia sitten näppärään sanontaan ”kapitalismia köyhille, sosialismia rikkaille”. Viimeisten vuosikymmenten aikana globaali markkinatalous on kulkenut kriisistä toiseen, mutta aina on valtio tullut väliin ja pelastanut uppoavan laivan veronmaksajien rahoilla.

Siksi onkin hämmentävää, että nykyisessä talouskriisissä puhutaan niin paljon uusliberalismin kuolemasta – aivan kuin valtiolliset interventiot markkinoilla olisivat ennennäkemättömiä ja merkitsisivät hegemonisen poliittisen ideologian loppua. Valtiot päinvastoin näyttävät tekevän nyt kaikkensa, jotta globaaleihin finanssimarkkinoihin, kansainväliseen työnjakoon ja ”vapaakauppaan” perustuva kapitalismin malli voisi mahdollisimman pian taas palata pyörittämään maailmaa.

Toisaalta uusliberalismin lopusta taitavat puhua lähinnä valtamedian taloustoimittajat ja dramaturgiantajuiset poliitikot. Kriittinen vasemmisto näkee tilanteen huomattavasti realistisemmin. Esimerkiksi Naomi Klein katsoo nykyisen talouskriisin sopivan erinomaisesti omaan ”shokkiopin” malliinsa, jonka mukaan taloudellisia rakennemuutoksia on ajettu paikallisesti läpi suurten yhteiskunnallisten kriisien katveessa. Kyse on yksinkertaisesti ollut yhteisten resurssien kaappaamisesta harvojen käsiin.

Käsillä olevan talouskriisin keskellä toteutettavaa talouspolitiikaa Klein luonnehtii tylysti: ”the greatest heist in monetary history”. Kleinille kyse on siitä, että köyhimmät ja haavoittuvimmat ihmiset laitetaan maksamaan rikkaiden bisnesten pelastamisesta. Siitä on yksinkertaisimmillaan kysymys finanssisektorin valtavissa pelastuspaketeissa, jotka koituvat veronmaksajien maksettaviksi vuosikymmeniksi eteenpäin.