Tiesitkö, että näin kuukautta ennen vaaleja tulevan hallituksen hallitusohjelma on jo hyvää vauhtia muotoutumassa? Näin totesi viime viikolla tutkija Anu Kantola viitaten ministeriöissä virkamies- ja lobbarivetoisesti tehtävään suunnittelu- ja ohjelmatyöhön, joka ulottuu yli vaalikausien ja jonka tulokset päätyvät tavallisesti liki sellaisenaan hallitusohjelmiin vaalituloksista riippumatta. Samaisessa A-studion jutussa näytettiin myös, miten Fortumin lobbari Esa Hyvärinen käy keskustalaisen valtiosihteeri Mika Rossin pakeilla ajamassa ydinvoiman lisärakentamista myös seuraavan hallituksen agendalle – sopivasti päivää ennen Fukushiman onnettomuutta.
Tällaiset paljastukset eivät tietenkään tule yllätyksenä niille, jotka muistavat taannoisen “uutisen” siitä, miten Paavo Lipponen ja Iiro Viinanen sopivat yhteisestä talousohjelmasta vuonna 1994 yli puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja. Tai niille, jotka muistavat mm. Perheyritysten liiton olleen näkyvässä roolissa nykyisen hallitusohjelman laadinnassa neljä vuotta sitten. Kiinnostavaa A-studion pätkässä kuitenkin on, että Kantola ja Rossi asetetaan – kömpelösti toimittajan välityksellä – etäväittelemään siitä, onko suomalaisessa virkamiesvetoisessa päätöksentekokulttuurissa kenties jotain pielessä. Tyylikkäästi Rossi torppaa Kantolan ajatukset tutkijan elitisminä – ja paradoksaalisesti myös “kansanvallan vähättelynä”.
Kokonaisuutena A-studion juttu on harvinainen esimerkki politiikan ja päätöksenteon pelisääntökeskustelusta. Siis keskustelusta siitä, miten edustuksellinen demokratia Suomessa toimii ja mitä ongelmia siinä on. Kuten Kantola ohjelmassa toteaa, aiheesta käydään hyvin vähän julkista keskustelua. Tässäkin tapauksessa kyse on ainoastaan yhdestä asiasta: ministeriöiden virkamiesten vallasta ja heidän asemastaan politiikan agendan asettajina. Sen lisäksi on paljon muitakin politiikan pelisääntöihin liittyviä kysymyksiä, joita ei juuri koskaan käsitellä julkisuudessa. Kuten vaikkapa se, miksi Suomessa voidaan muodostaa vain enemmistöhallituksia, joiden ansiosta hallitus voi sanella lainsäädännön kumileimasimena toimivalle eduskunnalle. Tai se, miksi kaikki hallitukset ovat käytännössä porvarihallituksia keskustan tai kokoomuksen ollessa aina osa hallituskoalitiota, jolloin aidosti vasemmistolaisen politiikan agendan luominen on mahdotonta.
Miksi Suomessa ei käydä julkista keskustelua tämänkaltaisista asioista? A-studion toimittaja Sanna Ukkola yrittää Rossia haastatellessaan hieman kyseenalaistaa hallitusneuvottelujen – nykypolitiikassa kenties keskeisimmän yksittäisen vallankäyttöprosessin – käymistä suljettujen ovien takana. Hän saa Rossilta odotetun vastauksen: eihän siitä mitään tulisi jos… Asiat ovat siis aina olleet näin, ja on pelkästään epärealistista kuvitella, että ne voisivat muuttua. Nimenomaan realismia kuitenkin on, että asiat muuttuvat ajan myötä, ja myös pelisäännöt muuttuvat. Esimerkiksi lobbareiden määrän lisääntyminen Säätytalossa viime vuosina on selkeä osoitus siitä, että hallitusneuvottelujen pelisäännöt ovat muuttuneet. Arvot ja toimintatavat muuttuvat, mutta tämä kaikki tapahtuu ilman julkista keskustelua.
Ei politiikan pelisääntökeskustelu silti aivan täysin ole kateissa julkisuudesta. Ilmeisin esimerkki on “maan tapa” eli vaalirahoitus, josta vuonna 2008 syttynyt roihu ei vieläkään ole sammunut. Tosin julkisuuden keskittyessä väärinkäytöksiin ja salailuun itse pelisäännöistä puhuminen on keskustelussa jäänyt “avoimuuden” ja “läpinäkyvyyden” vaatimisen tasolle. Itse järjestelmää, jossa poliitikot ja vanhat puolueet kytkeytyvät läheisiin riippuvuussuhteisiin voimakkaiden intressiryhmien kanssa, ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Kiinnostavampi poikkeus pelisääntöasioista puhumattomuuden sääntöön onkin vielä pitempään jatkunut uuvuttava vääntö “kahden lautasen politiikasta”. Siinä missä vaalirahoitus nousi keskusteluun juridisen skandaalin ja korruptioepäilyjen myötä, presidentin valtaoikeudet nousivat julkisuuteen siitä syntyneen poliittisen konfliktin takia. Puolueissa ja poliittisessa eliitissä laajemminkin oli hyvin erisuuntaisia mielipiteitä asiasta, ja lisäksi ainakin Helsingin Sanomilla tuntui olevan voimakasta tarvetta pitää “ongelmaa” esillä, jotta presidentin valtaoikeuksia kavennettaisiin.
Valtamedian aktiivinen rooli kahden lautasen ongelman kärjistäjänä on kuitenkin harvinainen poikkeus. Yleisemmin ottaen lienee selvää, että mikäli poliittisen kentän sisällä ei voimistu intressiä muuttaa politiikan pelisääntöjä tai politiikan tekoon ei liity mahdollista moraaliskandaalia, aihe ei nouse julkiseen keskusteluun. Enemmistöhallitukset, virkamiesvalta, työmarkkinajärjestöjen valta, neuvottelujen käynti julkisuudelta piilossa ja poliittiset nimitykset ovat asioita, joista nykypuolueilta tuntuu olevan turha odottaa avauksia. Puhumattakaan suorasta demokratiasta.
Tämän kaltaisissa asioissa keskustelun käynnistämisen vastuu lepäisi pitkälti journalismilla. Vaikka avoimuuden lisääminen on journalismin julkilausuttu ihanne, käytännössä toimittajat eivät ole järin hyviä sen enempää avaamaan kuin kyseenalaistamaankaan politiikan pelisääntöjä vaan ottavat ne mieluummin itsestäänselvyyksinä. Kyseenalaistajan rooli on epäkiitollinen, eikä poliitikkojen kommentteja ja sisäpiirin tietoja eduskunnassa kärkkyvä politiikan toimittaja halua saada troublemakerin – eikä varsinkaan naiivin idealistin – leimaa otsaansa. On parempi mukautua pelisääntöihin, yrittää hyödyntää niitä nimettömien vuotojen ja yksinoikeudella saatujen haastattelujen muodossa, ja antaa niiden muuttua omia aikojaan jos ovat muuttuakseen. Siellä ovien takana.
Mediaseuraaja 