Terveysreformi syntyi vastatuuleen

Yhdysvaltojen ”historiallinen” terveydenhuoltouudistus on lopulta odotetusti hyväksytty kongressin äänestyksissä. Täkäläisestä ulkopuolisesta näkökulmasta pitkän lainsäädäntöprosessin päätös (kähinä tosin jatkunee vielä senaatissa) määritellään luonnollisesti Obaman ja demokraattien ”voitoksi”. Yhtäältä siksi, että republikaanipuolue teki kaikkensa estääkseen lain hyväksymisen (puoluepoliittinen voitto). Toisaalta siksi, että terveydenhuoltouudistus oli demokraattien vuosikymmeniä kestänyt ikuisuusprojekti (aatteellinen voitto).

Lain läpimenon aikaansaaman demarihehkutuksen takana olevaa terveydenhuoltouudistuksen monimutkaista todellisuutta on maallikkona melko hankala arvioida. Vähänkin kriittistä amerikkalaismediaa seuraamalla on toki ymmärtänyt uuden lainsäädännön olevan kaukana täydellisestä. Vähemmän selväksi on jäänyt, onko laki jopa niin huono suhteessa nykytilanteeseen, että se olisi pitänyt kokonaan hylätä. Tästä kriittisessä vasemmistossa on esitetty ristiriitaisia arvioita.

Tarve laajamittaiseen terveydenhuoltouudistukseen on nähdäkseni perustunut kolmeen keskeiseen asiaan. Ensiksi kaikki yhdysvaltalaiset on haluttu saada sairausvakuutuksen piiriin, kun nyt 47 miljoonaa ihmistä on täysin ilman turvaa sairauden varalta. Toiseksi valtion terveysmenojen nopea kasvu on pakko saada lähivuosina hallintaan väestön ikääntyessä ja julkisen velkaantumisen lisääntyessä. Kolmanneksi sairausvakuutusmaksujen jatkuva kallistuminen, hoidon ja korvausten saannin vaikeus ja näistä seuraava yksityinen velkaantuminen on pitänyt saada kuriin tiukentamalla sairausvakuutusyhtiöiden sääntelyä.

Jokaisen kolmen tavoitteen osalta nyt hyväksytty lakiesitys on vähintäänkin pettymys. Laki ei luo universaalia terveydenhuoltoa eikä sairausvakuutusta vaan jättää yhä n. 15 miljoonaa yhdysvaltalaista ilman turvaa. Toisaalta samalla se pakottaa reilut 30 miljoonaa uutta amerikkalaista ostamaan vakuutuksen sakon uhalla. Vielä ongelmallisempaa saattaa kuitenkin olla se, ettei uudistuksen toivotuista kustannusvaikutuksista sen enempää valtiolle kuin yrityksille ja kansalaisillekaan ole pitäviä takeita — velkaantuminen tulee näillä näkymin vain jatkumaan. Tämä johtuu yhtäältä siitä, ettei uudistus luo viimeiseen asti palloteltua ns. julkista vaihtoehtoa eli kaikille tarjolla olevaa valtiollista sairausvakuutusta, joka loisi yksityisille vakuutusyhtiöille paineita pitää oma hinnoittelunsa kurissa. Toisaalta jotkut arvostelijat ovat katsoneet, etteivät lain sääntelypykälät nykymuodossaan riitä estämään vakuutusyhtiöitä jatkamasta röyhkeää hinnoitteluaan ja syrjiviä korvauskäytäntöjä vaan päinvastoin takaavat yhtiöille 30 miljoonaa uutta asiakasta riistettäviksi.

Nämä ja monet muut terveydenhuoltouudistukseen liittyneet käytännön kysymykset ovat jääneet pitkälti pimentoon Yhdysvaltojen ulkopuolella. Muun maailman kannalta merkittävintä tässä historialliseksi leimatussa lakihankkeessa onkin ollut se, tarkoittaako reformi olennaista suunnanmuutosta yhdysvaltalaisessa politiikassa ja yhteiskuntakehityksessä: Ottaako USA askeleen lähemmäs länsimaisten hyvinvointivaltioiden periaatteita ja käytäntöjä? Heijastaako demarien voitto laajempaa voimasuhteiden kääntymistä liberaalien ja konservatiivien välillä? Onko oikeistolainen ideologia joutunut puolustuskannalle ja vasemmistolainen progressivismi saanut vihdoin takaisin yhteiskunnallisen aloitteen? Lienee sanomattakin selvää, että tällaisella tuulten kääntymisellä olisi potentiaalisesti laajoja heijastusvaikutuksia myös muualla maailmassa.

Jos republikaanien aina yhtä toimivalla sosialismikortilla ratsastavaa julkista pelottelukampanjaa olisi yhtään uskominen, voisi jopa kuvitella jotain historiallista olevan Amerikassa tekeillä. Valitettavasti terveydenhuoltouudistuksen opetukset ovat kuitenkin yllä esitettyjen kysymysten suhteen varsin lohduttomia. Ensinnäkin lakiesityksen liki täydellinen vesittyminen johtui pitkälti siitä, että demokraatit yksinkertaisesti vetivät lakiesityksestä pois valtavan määrän alkuperäisiä vaatimuksiaan ja tavoitteitaan. Vuoron perään luovuttiin sairausvakuutuksen valtiollistamisesta eli yksityisen vakuutustoiminnan lopettamisesta (single payer -malli), julkisesta vaihtoehdosta, universaalista terveydenhuollosta ja vakuutusyhtiöiden tiukasta valvonnasta. Tästä lain käytännön vaikutusten minimoinnista huolimatta demokraatit eivät saaneet yhtään republikaania käännettyä uudistuksen puolelle (lukuun ottamatta Olympia Snowen yhdelle lain varhaisemmalle versiolle antamaa tukea).

Toiseksi, yli vuoden kestänyt lain säätämisprosessi toi esiin, miten koko Yhdysvaltojen demokraattinen järjestelmä on likipitäen selvitystilassa. Republikaanien kyyninen poliittisen opportunismin taktiikka ja ajautuminen äärioikealle osoittivat, että presidentti Obaman bipartisanship- eli puolueiden välisen yhteistyön ideaali ja pyrkimys parantaa poliittista kulttuuria epäonnistuivat surkeasti. Lisäksi, ja osin juuri jyrkän puoluepoliittisen kahtiajaon takia, lakihanke oli valmistelun eri vaiheissa useita kertoja yhden tai muutaman ratkaisevan puoltoäänen varassa, mikä antoi muutamalle oikeistodemokraatille suhteettoman kiristysvallan lain sisältöön. Tämä puolestaan toi esiin vakuutusyhtiöiden mahdollisuudet käytännössä suoraan vaikuttaa lakiin ostamiensa yksittäisten kansanedustajien ja senaattoreiden kautta.

Terveydenhuoltouudistusta demokraattien luomana ja läpi runnomana hankkeena ei toki sinänsä voi kiistää puolueen tärkeimpänä voimannäyttönä Obaman presidenttikauden aikana. Silti kulunut vuosi on pikemminkin osoittanut jos ei varsinaisesti republikaanien niin yleisemmin oikeistovoimien pysyvän valta-aseman. Valtaisan misinformaatio- ja propagandakampanjan uudistusta vastaan pystyttäneet Fox News ja Glenn Beck, konservatiivinen puheradio ja Rush Limbaugh, teekutsuliike ja Sarah Palin takasivat kaikki yhdessä sen, että julkinen määrittelyvalta terveydenhuoltouudistuksessa valui nopeasti oikeistolle. Demokraattien pakittamisen terveydenhuoltouudistuksessa voikin tulkita paitsi osoitukseksi liike-elämän ja vaalirahoittajien vaikutusvallasta lainsäädäntöprosessissa myös peloksi äänestäjien mahdollisesta vastareaktiosta tässä äärikonservatiivien hallitsemassa poliittisessa ilmastossa. Se siitä historiallisten tuulten kääntymisestä.

Voiko oikeistolainen uskoa itseään?

”You’re not speaking your conscience.”

Bill O’Reilly ja David Letterman väittelevät oikeistolaisten tv- ja radio-ohjelmien olemuksesta. Lettermanin mielestä kaapeliverkon suosituinta ’uutisshowta’ Foxilla vetävä äärikonservatiivi O’Reilly on ”liian fiksu uskoakseen itse mitä sanoo”. O’Reillyn ohjelmassaan harrastama öykkärimäinen oikeistolaisuus on liberaalin Lettermanin silmissä pelkkä tietoinen performanssi.

Lettermanin ja O’Reillyn sananvaihto muistuttaa tutusta tilanteesta, jossa vasemmistoliberaali kohtaa oikeistokonservatiivin. Kummankin on vaikea uskoa (ja sietää), että puheena olevasta asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Mutta vasemmistolaisen ja oikeistolaisen käsitys siitä, mistä mielipide-erot johtuvat, poikkeavat olennaisesti toisistaan.

Oikeistolainen selittää vasemmistoliberaalin outoja näkemyksiä sillä, että tämä punanuttu on joko otteensa todellisuuteen menettänyt idealisti tai ideologian sumentama änkyrä. Vasemmistolainen sen sijaan ei puhtaasti pysty uskomaan, että oikeistolais-konservatiiviset näkemykset voisivat olla aitoja: kukaan asioihin perehtynyt ja kirjoja lukenut ihminen ei voi sisimmässään uskoa oikeistolais-konservatiiviseen maailmankuvaan. Molemmat halveksuvat vastapuolen argumentteja ja molempien on vaikea ottaa toista vakavasti. Mutta vasemmistoliberaalin asenteessa on jotain vielä kyynisempää ja vainoharhaisempaa kuin oikeistolaisen: ainakaan konservatiivi ei ajattele vasemmistolaisen valehtelevan hänelle päin naamaa.

O’Reillya haastatteleva Letterman siis jakaa sen liberaaleille ja vasemmistolaisille intellektuelleille varsin tavanomaisen ajatuksen, että konservatiivit ja oikeistolaiset ovat epäaitoja eivätkä oikeasti usko siihen, mitä puhuvat. Oikeistolaiset ja taantumukselliset mielipiteet tulevat liberaaleille ymmärrettäviksi vain sitä kautta, että niiden esittäjä pelaa jollain tavalla omaan pussiinsa, kiihottaa tietoisesti tyhmää kansaa tai on esimerkiksi tv-kanavan omistajien tai muiden tahojen sätkynukke.

Liberaaleille on vaikea hyväksyä ja ymmärtää, että konservatiiviset ja oikeistolaiset mielipiteet voivat aidosti tulla esittäjän omasta taustasta ja arvomaailmasta, joka näyttäytyy esittäjälleen yhtä aukottomana ja luonnollisena selityksenä maailmalle kuin omistussuhteisiin, luokkataisteluun ja väärään tietoisuuteen liittyvät selitysmallit näyttäytyvät vasemmistoliberaaleille.

Järkevää ja itseään rationaalisena pitävää liberaalia vaivaa usein kyvyttömyys ymmärtää ja hyväksyä sitä, että poliitikassa on kyse aidoista ideologisista, arvoihin ja maailmankatsomukseen liittyvistä erimielisyyksistä. Tästä on lyhyt älyllinen loikkaus kehittelemään erilaisia salaliittoteorioita selittämään mediassa rakentuvaa taantumuksellista maailmankuvaa. Niillä on yksinkertaisempi selittää historiaa ja politiikkaa kuin monimutkaisella, yhteiskunnallisten ongelmien kulttuuriseen määrittelyyn ja puhetapoihin perustuvalla lähtökohdalla.