Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen ”pelasi peliä”, ”venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, ”suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas ”valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään ”politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat ”ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?

Vahtikoira vaalirahoituksen jäljillä

Valtamedia saa paljon anteeksi puolueiden vaalirahoituksen epäselvyyksien väsymättömällä penkomisella. Susan Ruususella mässäily, Ilkka Kanervan ajojahti, Alex Stubbin jumalointi, Timo Soinin hännystely sekä lukuisa joukko muita törkeitä ylilyöntejä on edes vähän helpompi sulattaa, kun media osoittaa kyntensä kerrankin oikeassa asiassa. Tällaisessa johtavien poliitikkojen haastamisessa ja sinnikkäässä pyrkimyksessä selvittää perimmäinen ”totuus” ollaan suorastaan journalismin ammatillisten ja filosofisten ihanteiden äärellä.

Ainakin periaatteessa. Raadollisemmin tulkiten toimittajia ajaa vaalirahoitusskandaalin pariin jokin aivan muu kuin demokratian ja journalismin eettiset ideaalit. Vaalirahoituksen epäselvyydet on nimittäin kerrankin sellainen poliittisen journalismin aihe, joka tarjoaa toimittajille vapauden unohtaa ammatti-identiteettiin kuuluva etääntynyt ja korostetun neutraali suhde politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään. Tarjoutuu oikeutettu tilaisuus kohdistaa moraalista paheksuntaa. Yleensä moralisointi on iltapäivä- ja juorulehtien yksinoikeutta, mutta nyt myös poliittiset toimittajat saavat osallistua siihen puhtain sydämin ja antaumuksella.

On vaikea tehdä muutakaan johtopäätöstä kuin että vaalirahoitusuutisoinnissa on kyse nimenomaan moraalisen närkästyksen herättämisestä – ei pyrkimyksestä nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä suomalaisen demokratian toimivuudesta ja edistää näin poliittisen kulttuurin muutosta terveempään suuntaan. Tämä siksi, että julkinen kommentointi vaalirahoituksesta keskittyy kysymyksiin yksittäisten poliitikkojen ”uskottavuudesta”. Haetaan poliittista ruumista eikä esitetä vaatimuksia vaalirahoituksen epäkohtien korjaamisesta tai pohdita rahoituksen soveltuvuutta demokratian periaatteisiin.

Tai onhan journalisteilla sentään yksi vaatimus. Vaatimus ”avoimuudesta”. Keskustan ja muiden puolueiden pitää ”avoimesti” kertoa, kenen taskulla kukakin on ollut ennen vaaleja. Sitten pöytä on median näkökulmasta puhdas, ja toimittajat voivat palata perinteiseen neutraalin tiedottajan rooliinsa uutisoimaan vuosittaisista puoluetuista kuin jokakeväisestä stipendienjaosta. Käy kuten paljon porua herättäneiden maataloustukien ja verotietojen julkistamisten kanssa kävi: kun kaikki on ”julkista”, yhteiskunnallinen epäkohta arkistuu eikä mikään muutu. Aivan samoin kuin Nalle Wahlroos jatkaa Suomen suurimpiin kuuluvien maataloustukien nostamista, suuret puolueet jatkavat isoimpien puoluetukien keräämistä.

Tämä todella vaikuttaa valtamedian tavoitteelta asiassa. On huvittavaa, miten Matti Vanhasen lausuntojen kimpussa hyörivät journalistit muistavat jokaisessa kommentissaan huomauttaa, että itse vaalirahoituksessa ei ole mitään väärää. Toimittajat tuntuvat aidosti ihmettelevän, miksi Vanhanen ja puoluesihteeri Jarmo Korhonen ovat alkujaankaan peitelleet suhteitaan rahoittajiinsa. Tosiaan, miksi? Ehkä Vanhanen ja Korhonen pelkäsivät, ettei poliitikkojen ”laillinen” lahjonta ole aivan yhtä itsestään selvä toimintaperiaate kansalaisille kuin mitä se näyttää olevan toimittajille.

Poliittisen järjestelmän toimintaan tottuneiden ja sen pelisäännöt hyväksyneiden toimittajien näkökulmasta on ilmeisen ok, että taloudellinen valta pääsee Suomessa vaikuttamaan suoraan poliittiseen vallankäyttöön – kunhan kyse on ”julkisesta” korruptiosta. Sillä mitä muuta rahan vastaanottamisesta sopiminen yritysjohtajien kanssa on kuin korruptiota? Erottelu ”salaisen” ja ”julkisen” lahjonnan välillä on puhdasta saivartelua. Kumpi tässä siis oikeasti on suurempi rikos: rahan vastaanottaminen vai sen salaaminen?

Tätä kysymystä toimittajat eivät osaa tai halua esittää. On aina helppoa nostattaa populaaria moraalista närkästystä ”vanhoja” puolueita ja niiden vallan juovuttamia poliitikkoja kohtaan. Helpompaa ainakin kuin kannustaa poliitikkoja, tutkijoita ja kansalaisia julkiseen keskusteluun poliittisen järjestelmän ja demokraattisen prosessin muutostarpeista. Kun tällaista keskustelua ei pystytä käymään, äänestäjä ei saa minkäänlaista vakuutusta siitä, että asioita voisi muuttaa parempaan. Vaalirahakohusta jää ainoastaan vaikutelma koko poliittisen järjestelmän alennustilasta.

Niinpä en voi muuta kuin asettua siihen (ainoaan tarjolla olevaan) tuohtuneen äänestäjän rooliin, johon moralisoivan vaalirahoitusuutisoinnin on tarkoituskin minut lietsoa. Mikään ei olekaan politiikkaan pettyneen kansalaisen silmissä niin herkullinen näky kuin puheistaan kiinni jäänyt päättäjä. Siispä: Antaa mennä, vallan vahtikoirat! Jatkakaa verijälkien seuraamista, älkääkä lopettako uusien paljastusten kaivamista! Pitäkää ne roistot löysässä hirressä niin kauan, että poliittinen ruumis haisee!

Media kansallisesti kallellaan

Keskustan vaalikampanjoinnin loppukiriin kuuluu perinteisesti valtamedian syyttäminen poliittisesta kampanjajournalismista ja kepun tarkoitushakuisesta mustamaalaamisesta. Näin tuoreinta puoluesihteeri Jarmo Korhosen mediakritiikkiä tulkitsi Hesarin Juha Akkanen politiikan toimittajalle tyypillisen ivallisessa vastauksessaan ”Kepu ei petä koskaan”. Ehkä Akkasen provosoitumisen taustalla värisee vielä 90-luvun trauma, jonka Paavo Väyrysen myyttinen ”mediapeli”-argumentti sai aikaan toimittajakunnassa. Tai ehkä keskustan ja valtakunnallisen median kitka on vielä vanhempaa perua.

Korhosen ja kepulaisten syytökset ”etelän median” vääristelevästä uutisoinnista muistuttavat erehdyttävästi amerikkalaisesta keskustelusta tuttua käsitettä ”media bias”, joka kääntyy kömpelösti ja tilanteesta riippuen esimerkiksi vääristelyksi tai kallellaan olemiseksi. Erityisen suosittu ajatus vääristelevästä mediasta on konservatiivisten republikaanien keskuudessa. He katsovat rutiininomaisesti, että sikäläistä valtamediaa ja erityisesti maan ns. laatulehdistöä hallitsee ”liberal bias”: New York Timesin, Washington Postin ja LA Timesin kaltaiset lehdet ovat syytösten mukaan systemaattisesti liberaalisti kallellaan. Ne kun suhtautuvat itsestäänselvyyksinä esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin evoluutioteoria, oikeus aborttiin tai seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvo.

Syytöksiin kallellaan olemisesta ei amerikkalaisissa tiedotusvälineissä kuitenkaan voida suhtautua samalla kepeydellä kuin jolla Juha Akkanen täällä kuittaa kepulaisten kritiikin. Yhdysvalloissa poliittinen uutisointi on erityisesti sähköisen median puolella täyttä sotaa, jossa kilpailevien uutislähteiden kimppuun hyökätään armotta. Samalla pelko vääristelysyytöksistä johtaa toimituksissa helposti pakonomaiseen takertumiseen journalistisen objektiivisuuden strategioihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on pidetty mm. ilmastonmuutosjournalismia. Siinä valtamedialla oli – myös Suomessa – pitkään tapana antaa ”tasapuolisuuden nimissä” tilaa koko ilmastonmuutoksen kyseenalaistaville tutkijoille, vaikka heidän asemansa akateemisessa kentässä olisi ollut täysin marginaalinen eikä heidän tutkimuksensa olisi läpäissyt tiedeyhteisön sisäisiä kriteerejä.

Yhdysvalloissa keskustelu ”media biasista” on arkipäivää myös tutkijoiden keskuudessa, mutta eurooppalaisessa akateemisessa tutkimuksessa median kallellaan olemisen ajatusta pikemminkin kartetaan. Tuntuu siltä, että ”biasia” pidetään nykyisessä sosiaalisen konstruktionismin dominoimassa eurooppalaisessa tutkimuksessa lähinnä vulgaarina yksinkertaistuksena. Ajatus ”vääristymisestä” kun näyttäisi määritelmällisesti olettavan, että olisi olemassa joku aito ja objektiivinen asiaintila, jonka media sitten vääristää. Tätä oletusta konstruktionistin on vaikea hyväksyä. Siksi eurooppalainen intellektuelli puhuu ”biasin” sijasta representaatioista, diskursseista ja kehyksistä. Hän ei pyri todistamaan, miten media ajautuu ”poliittiseen kampanjajournalismiin”, vaan analysoi mieluummin tapoja, joilla ”media rakentaa sosiaalista todellisuutta”.

Eurooppalaisen mediatutkimuksen käsitteelliset valinnat ovat perusteltuja. Välillä tekisi silti mieli turvautua kallellaan olemisen tai vääristämisen väitteeseen myös täkäläisessä mediakritiikissä. Ajatus vääristelystä kun on journalistien itsensä käyttämää kieltä, ja sellaisesta mediaa syyttäminen näyttää selvästi kiinnittävän heidän huomionsa. Hienommat representaatioiden ja hegemonisten diskurssien nimissä esitetyt kritiikit toimittajat sivuuttavat olkaa kohauttamalla. Sen sijaan löysätkin huudahdukset etelän median kampanjajournalismista tuntuvat poikkeuksetta provosoivan toimittajat mukaan mediakriittiseen keskusteluun. Joskus tutkijat voisivat tämän pinnallisen ja ”väärillä” käsitteillä käydyn keskustelun karttamisen sijaan nöyrästi osallistua siihen, yksinkertaistavien väärintulkintojenkin riskillä.

Mikä sitten olisi sellainen epäkohta mediassa, jonka itse ottaisin ”biasin” näkökulmasta esiin? Millä tavoin suomalainen valtamedia törkeimmin ”vääristelee” todellisuutta?

Katson, että Jarmo Korhonen on täysin oikeassa vaatiessaan eurovaaligallupeja; media todella mittaa nyt aivan vääriä kannatuslukuja. Mutta ongelma on vielä paljon tätä syvempi: valtamedia systemaattisesti vääristelee todellisuutta uskottelemalla, ettei EU:ta ole olemassa. Media ei kerro juuri mitään EU:sta instituutiona ja päätöksentekojärjestelmänä, jonka vaikutus suomalaisten elämään ja tulevaisuuteen on jo suurempi kuin kansallisen hallituksen ja parlamentin. Jos suomalainen media olisi ”poliittisesti objektiivinen”, se aloittaisi välittömästi EU-asioiden käsittelyn omassa osiossaan uutisissa ja omalla vakituisella osastollaan lehdissä kotimaan, politiikan ja ulkomaan rinnalla.  EU:n poliittisista ja virkamiesjohtajista tulisi tunnettuja henkilöitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa, ja EU-parlamentin suurimpien poliittisten ryhmien väliset keskeiset aatteelliset kiistakysymykset olisivat kaikille tuttuja. Vasta tällöin EU olisi konkreettisesti olemassa julkisena poliittisena instituutiona.

Uutisoimalla täysin riittämättömästi EU:sta, sen päätöksenteosta ja komission ja parlamentin toiminnasta media vääristää käsitystämme poliittisen vallan jakautumisesta ja ylipäänsä yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Suomalaisen valtamedian vaarallisin vääristymä on siis ”kansallinen bias”: media tuottaa vääristyneen illuusion siitä, että kansallisilla päätöksentekoprosesseilla hallitaan kansallisesti jaettua todellisuutta ja että ne ovat, ellei ainoa, niin ainakin keskeisin keino kollektiivisesti hallita yhteisiä asioita. Globaali yhteiskunnallinen todellisuus ei vastaa tätä vääristystä, ja tuloksena on passivoitumista, voimistuvaa tunnetta vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä ja demokratian taantumista.