Demokraattiset vallankumoukset ja “normaalin” hegemonia

”Conditions here are so much better than in Eastern Europe as to bear no comparison. But our rights in the United Kingdom remain unformulated, conditional upon the goodwill of the government and the compassion of bureaucrats.”

Näin kirjoitti vuonna 1988 joukko näkyviä brittiliberaaleja, joiden paljon huomiota saaneessa Charter88-manifestissa vaadittiin demokraattisia uudistuksia Yhdistyneen kuningaskunnan perustuslakiin. Keskellä Margaret Thatcherin autoritaarisen hallituksen valtakautta julkaistu Charter88 oli menestys ja sai nopeasti kymmeniätuhansia allekirjoittajia joka puolelta maata. Myöhemmin manifesti ja sen ympärille muodostunut kansanliike toimivat alkutahteina New Labourin rakentamisessa 1990-luvun alussa.

Berliinin muurin ja sosialistisen järjestelmän romahduksen 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa artikkelissaan Anthony Barnett samastaa Itä-Euroopan mullistukset Britanniassa kasvaneeseen tyytymättömyyteen. Yhtenä alkuperäisen Charter88-manifestin laatijana Barnett tulkitsee sekä brittien että itäeurooppalaisten ymmärtäneen 80-luvun lopulla, etteivät kansalaisvapauksien tila ja poliittisen järjestelmän toiminta enää vastanneet sitä, mitä pidettiin yleisesti säädyllisenä.

Barnettin mukaan Itä-Euroopan mullistuksissa olikin kyse ”normaalin” voitosta. Keskiluokan johtamissa mielenosoituksissa ei niinkään ollut tavoitteena vallankumous kuin kansalaisten halu elää ”normaalia” elämää. Olennaista oli, että länsimaisesta vapaan kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden mallista oli itäeurooppalaisten mielissä tullut normaalia, ja yksilöiden vapauksia kansalaisina ja kuluttajina rajoittavasta sosialismista epänormaalia. Britanniassa halu ”normalisoida” oman maan demokraattinen prosessi tarkoitti mm. vaatimusta parlamentin ylähuoneen päärlien perinnöllisen aseman lopettamista (josta parlamentti teki periaatepäätöksen vasta vuonna 2007). Myös saarivaltiossa vaaditut uudistukset nähtiin siirtymisenä kohti mannermaisen demokratian normaaliutta.

Barnettin tulkinta, jonka mukaan sosialististen järjestelmien romahdus Itä-Euroopassa oli vastaus kansalaisten muuttuneeseen käsitykseen normaalista, muistuttaa hätkähdyttävästi suomalaista poliittista nykykeskustelua. Täkäläisen vaalirahoitusskandaalin aikanahan on toistettu lukemattomia kertoja ajatusta, jonka mukaan vuosikymmeniä vallinnutta ”maan tapaa” ei enää pidetä moraalisesti hyväksyttävänä – siis normaalina. Muistellessaan Charter88-liikkeen alkutaivalta Barnett toteaa:

”There was a strange sense of exhilaration in being part of something so obviously plausible and possible yet also profoundly, well, revolutionary in terms of the chaps in charge in the UK, their culture of entitlement and command.”

Barnettin nostalgisointi tuo mieleen, miten myös suomalaisen eliitin poliittinen kulttuuri on nojannut itsestään selvinä pidettyihin etuoikeuksiin ja käsityksiin omasta määräysvallasta. Viimeisin uutisointi kansanedustajien sopeuttamiseläkkeistä vastaavasti osoittaa, ettei tällaisiä etuoikeuksiä enää nähdä julkisuudessa osana ”tätä päivää”. Samoin kuin Gorbatšov glasnostillaan, Matti Vanhasen hallitus rukkaa nyt poliittisen järjestelmän pelisääntöjä vastaamaan (lehdistön) yleistä käsitystä ”normaalista” länsimaisesta avoimuuden kulttuurista.

Vaalirahoituskohussa ja kansanedustajien etuuksien kriittisessä tarkastelussa kyse on pitkälti journalistien ikiomasta vallankumouksesta. Hallitsevan (”normaalin”) kulttuurin muutoksen näkökulmasta mediavetoisia poliittisia skandaaleja tärkeämpi ilmiö saattaa kuitenkin olla keskiluokan kasvava irtaantuminen vallitsevasta hallintotavasta. Näyttää siltä, että yhä suurempi osa kansasta kokee epäluottamusta viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn tehdä kaikkia koskevia päätöksiä. Sikainfluenssan ympärillä vellova levottomuus on osoitus paitsi kansalaisten tyytymättömyydestä viranomaistoimenpiteiden ja tiedottamisen suhteen myös syvemmästä epäilystä turvallista rokotetta tarjoavien viranomaisten luotettavuutta kohtaan. Vastaavaa epäilyä esitetään yhä useammin myös esimerkiksi kansallisia ravitsemussuosituksia kohtaan.

Sama epäluulo viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan on näkynyt tietoverkkojen hallintaa koskevissa kysymyksissä. Tapaus Lex Nokia näytti julkisuudessa yhden yrityksen kansanedustuslaitokselta tilaamalta, kansalaisvapauksia kaventavalta hankkeelta. Samaan aikaan kiistat nettipiratismista ja tekijänoikeuslainsäädännöstä viittaavat siihen, että kasvava osa kansasta elää jo lain väärällä puolella, mikä ei voi olla kestävä tilanne. Postmoderni keskiluokka saattaakin jo monessa suhteessa elää eri todellisuudessa kuin mihin kansallinen hallinto pystyy vastaamaan tai mitä se pystyy hahmottamaan. Korkeasti koulutettu väestö hankkii itseään koskevaa tietoa ylikansallisesta julkisuudesta ja globaaleista tietoverkoista. Samalla perinteisen asiantuntija- ja viranomaisvallan asema suhteellistuu. Viranomaisten patronisoiva suhtautuminen kansalaisiin ja kykenemättömyys käydä dialogia eivät enää tunnu normaaleilta.

Kyse ei ole vain epäilystä poliitikkojen ja viranomaisten tiedollista kyvykkyyttä kohtaan. Jos kansalaiset voisivat olettaa, että asetukset ja lait tehdään avoimen julkisen keskustelun ja riippumattomien asiantuntijoiden suositusten pohjalta, levottomuus ei olisi niin suurta. Mutta epäilyt siitä, että lääkefirmat pääsevät sanelemaan rokotustarpeet, elintarviketeollisuus ravitsemussuositukset, suurteollisuus viestintälainsäädännön, suurkaupan ketjut kaavoituksen ja etujärjestöt verotuksen, eläkkeet ja sosiaaliturvan, nakertavat luottamusta hallituksen, kansanedustajien ja viranomaisten kykyyn ja tahtoon tehdä oikeita ja puolueettomia päätöksiä.

Nykyisessä poliittisen järjestelmän kriisissä ei siis ole kyse vain puolueiden korruptoituneista käytännöistä, vaan se on tulosta laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. Nykykriisissä olisikin ituja radikaalille demokraattiselle uudistukselle. Viimeaikaisen julkisuuden ansiosta tiedämme jo, kuinka noloa hallituksen leimasimena toimivan eduskunnan työ on, kuinka pienet etujärjestöt pääsevät sanelemaan hallitusohjelmaa suljettujen ovien takana ja miten alan asiantuntijat ohitetaan olkaa kohauttamalla esimerkiksi verotusasioissa. Tästä on vain pieni älyllinen loikka vaatimaan, että kansalaisilla olisi suora kontrolli edustuksellisten instituutioiden toimintaan. Päätöksentekijät on saatava kuuntelemaan paremmin julkista keskustelua ja kansalaiskeskustelua, ja se onnistuu vain saattamalla heidän tekemänsä päätökset viime kädessä kansalaisten arvioitaviksi.

Ainoa varma tapa suojella päätöksentekoa erityisintressien ohjailulta on hajauttaa se koko kansalle. Näissä oloissa ei ehkä ollakaan enää kaukana siitä, että suoraan demokratiaan kuuluva ajatus kansalaisten itsenäisestä harkinnasta ja kyvystä yhteiseen päätöksentekoon muuttuisi pienen piirin idealismista osaksi valtavirtaa. Kuten Anthony Barnettin analyysi Berliinin muurin murtumiseen johtaneista tapahtumista antaa olettaa, kansalaisten osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon suoran demokratian keinoin muuttaa demokraattisen prosessin sitten, kun se nähdään ”normaalina” ja nykyinen ylhäältä saneltu järjestys epänormaalina.

‘The greatest heist in monetary history’

Kriittinen vasemmisto on kiteyttänyt uusliberalismin periaatteen jo vuosia sitten näppärään sanontaan ”kapitalismia köyhille, sosialismia rikkaille”. Viimeisten vuosikymmenten aikana globaali markkinatalous on kulkenut kriisistä toiseen, mutta aina on valtio tullut väliin ja pelastanut uppoavan laivan veronmaksajien rahoilla.

Siksi onkin hämmentävää, että nykyisessä talouskriisissä puhutaan niin paljon uusliberalismin kuolemasta – aivan kuin valtiolliset interventiot markkinoilla olisivat ennennäkemättömiä ja merkitsisivät hegemonisen poliittisen ideologian loppua. Valtiot päinvastoin näyttävät tekevän nyt kaikkensa, jotta globaaleihin finanssimarkkinoihin, kansainväliseen työnjakoon ja ”vapaakauppaan” perustuva kapitalismin malli voisi mahdollisimman pian taas palata pyörittämään maailmaa.

Toisaalta uusliberalismin lopusta taitavat puhua lähinnä valtamedian taloustoimittajat ja dramaturgiantajuiset poliitikot. Kriittinen vasemmisto näkee tilanteen huomattavasti realistisemmin. Esimerkiksi Naomi Klein katsoo nykyisen talouskriisin sopivan erinomaisesti omaan ”shokkiopin” malliinsa, jonka mukaan taloudellisia rakennemuutoksia on ajettu paikallisesti läpi suurten yhteiskunnallisten kriisien katveessa. Kyse on yksinkertaisesti ollut yhteisten resurssien kaappaamisesta harvojen käsiin.

Käsillä olevan talouskriisin keskellä toteutettavaa talouspolitiikaa Klein luonnehtii tylysti: ”the greatest heist in monetary history”. Kleinille kyse on siitä, että köyhimmät ja haavoittuvimmat ihmiset laitetaan maksamaan rikkaiden bisnesten pelastamisesta. Siitä on yksinkertaisimmillaan kysymys finanssisektorin valtavissa pelastuspaketeissa, jotka koituvat veronmaksajien maksettaviksi vuosikymmeniksi eteenpäin.