//
agendalla
demokratia, media, politiikka, Suomi

Eläkeiän korotus ja demokratian rappio

Keskustelu suomalaisen demokratian tilasta sai ilahduttavasti uutta potkua kevään mittaan. Helmikuussa tv:ssä esitetty Annika Grofin dokumentti Liikkumavara herätti vakavia kysymyksiä edustuksellisen demokratian toimivuudesta ja koko eduskuntalaitoksen työn mielekkyydestä. Katja Boxberg ja Taneli Heikka puolestaan kyseenalaistivat Lumedemokratia-pamfletissaan täkäläisen konsensuskulttuurin, jossa asiat sovitaan pienissä piireissä suljettujen ovien takana ja avoin poliittinen keskustelu näivettyy.

Keskusteluun toi tuoreeltaan värinää hallituksen päätös yleisen eläkeiän korottamisesta 65 vuoteen. Autoritaariseen tyyliin esiintynyt pääministeri Vanhanen viestitti korotuksesta ilmoitusluonteisena asiana. Puhe ”Rukan lumilla” syntyneestä päätöksestä herätti pahennusta mutta nosti esiin myös periaatteellisemman kysymyksen edustuksellisen demokratian oikeutuksesta: miten on mahdollista, että pääministeri yhdessä muutaman avainministerin kanssa voi päättää suomalaisten eläkeiän muuttamisesta ilman minkäänlaista julkista keskustelua asiasta?

Hallituksen ilmoitus nostatti välittömästi julkisen vastarinnan paitsi oppositiossa myös palkansaajajärjestöissä, joilta ei ollut kysytty asiasta mitään. Eläkejärjestelmän asiantuntijat esittivät kritiikkiä päätöstä kohtaan. Mielipidetiedustelujen perusteella uutisoitiin, että myös enemmistö kansalaisista vastusti eläkeiän korottamista. Painostuksen alla hallitus kertoi lopulta peruuttavansa päätöksensä.

Uutisoinnin perusteella monella tapaa kyseenalaisen ja ilmeisen heikosti valmistellun eläkepäätöksen pyörtäminen oli tottakai myönteinen asia. Demokratian toimivuuden kannalta tapahtumat jättivät kuitenkin paljon kysyttävää. Hallituksen itsevaltainen sanelu loukkasi kansanvallan periaatetta, mutta tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ilman äänestäjien valtakirjaa vaikuttavien palkansaajajärjestöjen painostus käänsi hallituksen pään.

Oppositio esiintyi mielellään kohun keskellä hallitusta vastustavan ”kansanliikkeen” äänitorvena. Jutta Urpilaisen puhe kansanvallan voitosta oli kuitenkin tyhjää, sillä kansalaisille ei ole esimerkiksi sosialidemokraattisessa puolueessa tarjottu mitään keinoa vaikuttaa puolueen päätöksiin yksittäisissä kysymyksissä. Kansanliikkeen johtoon asettautuminen on poliitikolta tyhjää populismia kunnes tämä pystyy selvittämään, mikä on se mekanismi, jolla kansalaisten vaatimukset kanavoituivat poliittisiin puolueisiin.

Kansalaisen näkökulmasta eläkeiän korotuksen julkinen käsittely vain kasvatti poliittisen voimattomuuden tunnetta. Vaikka yksi kaikkien työntekijöiden elämään olennaisesti vaikuttava mutta kansalaisilta pimitetty päätös peruutettiin, mikään ei takaa, etteikö yhtä tärkeitä asioita jatkossakin junailtaisi suljettujen ovien takana ennen niiden julkistamista eduskunnan muodollisesti hyväksyttäviksi. Näinhän asiat on lumedemokratiassa totuttu hoitamaan.

Kyse ei ole niinkään pääministerin ja hallituksen harkitsemattomasta toiminnasta eläkeasiassa vaan siitä, että suomalainen järjestelmä antaa mahdollisuuden päätöksentekoon, jota ei voida pitää likimainkaan demokraattisena. Tämä romuttaa koko poliittisen vallankäytön oikeutusta. Kansalaiset tarvitsevat vakuutuksen siitä, että heillä on tarvittaessa valta puuttua heitä itseään koskeviin päätöksiin silloin, kun päätökset ovat huonosti perusteltuja tai ne on tehty ilman demokratiaan kuuluvaa avointa julkista keskustelua.

Mikä sitten on vaihtoehto? Kansanvaltaa lisäisi olennaisesti mahdollisuus kumota huonoksi koettuja lakeja kansanäänestyksellä. Samalla kansanäänestys parantaisi myös edustuksellisen demokratian oikeutusta. Hallituksen esittämä ja eduskunnan siunaama päätös olisi huomattavasti nykyistä helpompi hyväksyä, kun sen tietäisi olevan loppukädessä demokraattisen hyväksynnän varassa.

Pamfletissaan Opas suoraan demokratiaan Rolf Büchi kuvaa Sveitsin edustuksellista demokratiaa, jota täydennetään lukuisilla kansanäänestyksillä ja kansalaisaloitteilla. Sveitsissä kansanäänestyksiä järjestetään säännöllisesti kymmeniä vuosittain kunnan, kantonin ja liittovaltion tasolla. Äänestyksistä eivät päätä hallitus ja eduskunta vaan ne järjestetään kansalaisjärjestöjen ja -ryhmien kerättyä riittävän määrän nimiä aloitteeseen äänestyksen järjestämisestä. Samoin toimitaan kansalaisten omien lakialoitteiden kanssa: saatuaan aluksi tarpeeksi kannatusta ne etenevät valmisteluun ja päätyvät lopulta kansan äänestettäviksi.

Kyse suorassa demokratiassa ei ole edustuksellisten instituutioiden ohittamisesta vaan niiden kansanvaltaisesta valvonnasta ja lopulta myös tukemisesta. Kansanedustuslaitos valjastetaan aivan eri tavalla tukemaan demokratiaa kuin Suomessa, jossa äänestäjien tahtoa vastaan toimivia poliitikkoja ihaillaan vahvoina johtajina. Rolf Büchin mukaan tulokset Sveitsin suorasta demokratiasta ovat myönteisiä niin kansalaisten poliittisen osallistumisen, julkisen keskustelun kuin yleisen kansalaistyytyväisyyden ja yhteiskunnallisen vakaudenkin kannalta. Suomessa on korkea aika ottaa askelia kohti suoran demokraattisen osallistumisen muotoja.

(Suppeampi versio tästä kirjoituksesta julkaistiin Aamulehden mielipidepalstalla 30.3.2009.)

Advertisements

Keskustelu

Trackbacks/Pingbacks

  1. Päivitysilmoitus: Suora kansanvalta – lisää mutu-tuntumaa päätöksentekoon « Eikö ketään edes hävetä - syyskuu 3, 2009

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkisto

Syötä osoitteesi saadaksesi tiedon tämän blogin uusimmasta kirjoituksesta sähköpostiisi.

%d bloggers like this: