Pragmatismin ylistys

Lehdistö ei mitään vierasta niin paljon kuin idealistista poliitikkoa. Poliitikon arvostettavimpana ominaisuutena pidetään epäpoliittisuutta. Toimittajille epäpoliittisuus tarkoittaa sitä, että päätökset perustellaan objektiivisilla tosiasioilla, laskelmilla ja asiantuntijalausunnoilla. Päätösten pitää lisäksi olla taloudellisia ja edistää tehokkuutta. Koska näitä tavoitteita ja perusteluita pidetään neutraaleina ja yleispätevinä, ne eivät ole arvoihin perustuvia valintoja eivätkä edusta ”ideologista” ajattelua.

Kyse ei tunnu olevan pelkästään suomalaisen median ominaisuudesta. Juuri taipumaton ja änkyrämäinen ideologisuus oli se piirre, joka länsimaista liberaalia lehdistöä taisi eniten ärsyttää George W. Bushissa. Kahden presidenttikautensa aikana Bush muun muassa aloitti pari sotaa, perusti CIA:n salaisen vankilaverkoston ja kidututti kylmäverisesti sotavankeja. Lisäksi hän käynnisti omien kansalaistensa salakuunteluohjelman, esti kantasolututkimuksen, kielsi ulkopuoliset lahjoitukset aborttia tukeville järjestöille ja pysytteli visusti kansainvälisten ilmastosopimusten ulkopuolella.

Mutta ongelma liberaalille medialle ei ehkä sittenkään ollut se, mitä Bush oikeasti teki ja sai aikaan. Sen sijaan presidentin tapa pitää itsepintaisesti kiinni konservatiivisista periaatteistaan, seisoa järkähtämättä päätöstensä takana ja julistaa ilosanomaansa vapaudesta, demokratiasta ja toivon majakasta oli toimittajille liikaa. Bush pyrki vetoamaan järjen sijasta yleisönsä moraalitajuun ja tunteisiin, ja hän perusteli päätöksiään periaatteilla, ihanteilla ja arvoilla. Toisin sanoen W. ei kuunnellut ”järkipuhetta”.

Nyt kun Obaman presidenttikausi on ohittanut maagisen sadan päivän rajapyykin, kaikki itseään kunnioittavat poliittiset kolumnistit ovat esittäneet omat arvionsa alkukauden saavutuksista ja kompasteluista – mutta ennen kaikkea uuden presidentin johtamistyylistä. Ja voi sanoa, että journalistit pitävät siitä mitä näkevät. Kuten LA Timesin Christi Parsons ja Janet Hook kiteyttävät: ”Obama panee pragmatismin lupaustensa edelle”.

Mediassa alkaa vähitellen muodostua jaettu käsitys Obamasta johtajana. Hän voi olla idealisti puheissa (kuten junnu-Bushkin oli), mutta päätöksensä Obama tekee käytännöllisten poliittisten kalkulaatioiden, ei ideologisten arvolähtökohtien pohjalta. Mitä sitten pidetään osoituksina Obaman ”pragmaattisuudesta”: yrittää estää armeijan vanhojen kidutuskuvien julkistamisen, jatkaa Bushin aikaisia terroristiepäiltyjen erityisiä sotaoikeudenkäyntejä. Obama ei myöskään ole kieltänyt sotavankien mahdollista luovuttamista kuulusteltavaksi toisiin maihin eikä ole suostunut asettamaan tutkimusta Bushin hallinnon tekemistä sotarikoksista.

Ei liene yllätys, että liberaalit tahot ovat alkaneet ilmaista raivoansa viimeaikaisista takinkäännöksistä. Monessa suhteessa Obaman politiikka onkin ollut karmivaa jatkoa Bushin kaudelle. Mutta mitä väliä päätösten varsinaisesta sisällöstä: politiikan toimittajien silmissä Obaman suosio tuntuu vain kasvavan. Onhan hän pragmaattinen keskitien kulkija, joka uskaltaa vahvan johtajan lailla nousta myös oman puolueensa arvoliberaaleja idealisteja vastaan.

Voiko oikeistolainen uskoa itseään?

”You’re not speaking your conscience.”

Bill O’Reilly ja David Letterman väittelevät oikeistolaisten tv- ja radio-ohjelmien olemuksesta. Lettermanin mielestä kaapeliverkon suosituinta ’uutisshowta’ Foxilla vetävä äärikonservatiivi O’Reilly on ”liian fiksu uskoakseen itse mitä sanoo”. O’Reillyn ohjelmassaan harrastama öykkärimäinen oikeistolaisuus on liberaalin Lettermanin silmissä pelkkä tietoinen performanssi.

Lettermanin ja O’Reillyn sananvaihto muistuttaa tutusta tilanteesta, jossa vasemmistoliberaali kohtaa oikeistokonservatiivin. Kummankin on vaikea uskoa (ja sietää), että puheena olevasta asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Mutta vasemmistolaisen ja oikeistolaisen käsitys siitä, mistä mielipide-erot johtuvat, poikkeavat olennaisesti toisistaan.

Oikeistolainen selittää vasemmistoliberaalin outoja näkemyksiä sillä, että tämä punanuttu on joko otteensa todellisuuteen menettänyt idealisti tai ideologian sumentama änkyrä. Vasemmistolainen sen sijaan ei puhtaasti pysty uskomaan, että oikeistolais-konservatiiviset näkemykset voisivat olla aitoja: kukaan asioihin perehtynyt ja kirjoja lukenut ihminen ei voi sisimmässään uskoa oikeistolais-konservatiiviseen maailmankuvaan. Molemmat halveksuvat vastapuolen argumentteja ja molempien on vaikea ottaa toista vakavasti. Mutta vasemmistoliberaalin asenteessa on jotain vielä kyynisempää ja vainoharhaisempaa kuin oikeistolaisen: ainakaan konservatiivi ei ajattele vasemmistolaisen valehtelevan hänelle päin naamaa.

O’Reillya haastatteleva Letterman siis jakaa sen liberaaleille ja vasemmistolaisille intellektuelleille varsin tavanomaisen ajatuksen, että konservatiivit ja oikeistolaiset ovat epäaitoja eivätkä oikeasti usko siihen, mitä puhuvat. Oikeistolaiset ja taantumukselliset mielipiteet tulevat liberaaleille ymmärrettäviksi vain sitä kautta, että niiden esittäjä pelaa jollain tavalla omaan pussiinsa, kiihottaa tietoisesti tyhmää kansaa tai on esimerkiksi tv-kanavan omistajien tai muiden tahojen sätkynukke.

Liberaaleille on vaikea hyväksyä ja ymmärtää, että konservatiiviset ja oikeistolaiset mielipiteet voivat aidosti tulla esittäjän omasta taustasta ja arvomaailmasta, joka näyttäytyy esittäjälleen yhtä aukottomana ja luonnollisena selityksenä maailmalle kuin omistussuhteisiin, luokkataisteluun ja väärään tietoisuuteen liittyvät selitysmallit näyttäytyvät vasemmistoliberaaleille.

Järkevää ja itseään rationaalisena pitävää liberaalia vaivaa usein kyvyttömyys ymmärtää ja hyväksyä sitä, että poliitikassa on kyse aidoista ideologisista, arvoihin ja maailmankatsomukseen liittyvistä erimielisyyksistä. Tästä on lyhyt älyllinen loikkaus kehittelemään erilaisia salaliittoteorioita selittämään mediassa rakentuvaa taantumuksellista maailmankuvaa. Niillä on yksinkertaisempi selittää historiaa ja politiikkaa kuin monimutkaisella, yhteiskunnallisten ongelmien kulttuuriseen määrittelyyn ja puhetapoihin perustuvalla lähtökohdalla.