Kuusi pointtia journalismista ja koronakriisistä

Koronapandemia – tai pikemminkin sen aiheuttama yhteiskunnallisen muutoksen kiihtyminen ja tähän kytkeytyvä poliittisten kamppailujen voimistuminen – innoitti myös tämän blogin päättämään pitkän hiljaiselonsa. Paluun ensimmäisessä kirjoituksessa teen muutaman hajahuomion toistaiseksi varsin vähälle huomiolle jääneestä asiasta eli siitä, mitä koronakriisi tuo esiin journalismin yhteiskunnallisesta roolista.

Ensiksi koronakriisi on osoittanut, miten täydellisen riippuvaisia olemme kansallisista uutismedioista sellaisen tiedon tuottajina, johon voimme luottaa. Modernien yhteiskuntien toiminta olisi mahdotonta ilman laajamittaiseen tiedonvälitykseen erikoistunutta järjestelmää sen yhtenä erikoistuneena osajärjestelmänä. Yhteiskunnan funktionaalisena osana mediajärjestelmä informoi kansalaisia merkittävistä kehityskuluista heidän luonnollisessa ja sosiaalisessa ympäristössään sekä siitä, miten päätöksenteko- ja viranomaisjärjestelmät vastaavat näihin kehityskulkuihin.

Kriisiaikoina luotettavan tiedon tarve korostuu, mikä näkyy myös yleisöjen käyttäytymisessä. Esimerkiksi Euroopan yleisradioyhtiöiden tuore raportti osoittaa, että julkisen palvelun median verkkouutisten lukijamäärät yli kaksinkertaistuivat maaliskuussa 2020 suhteessa normaaliin. Maaliskuussa New York Timesille vuodettu Facebookin sisäinen muistio puolestaan osoitti Facebookin kävijäliikenteen kääntyneen Yhdysvalloissa selvään kasvuun koronaepidemian puhjettua, ja samalla uutisten lukeminen ja jakelu alustalla lisääntyi huomattavasti. Lisäksi uutislähteissä nimenomaan korkean laadun uutisvälineet kasvattivat osuuttaan jaoista ja klikkauksista, kun monet tabloidi- ja viihdeuutislähteet ovat menettäneet klikkauksia.

On ilmeistä, että koronapandemian kaltaiset yhteiskunnalliset poikkeustilat ovat ammattimaiselle journalismille onnenpotkuja. Monet ammatilleen omistautuneet toimittajat kokevat epäilemättä olevansa tehtyjä nimenomaan kriisitilanteita varten. Tällaisina aikoina he löytävät jälleen perustehtävänsä ja todellisen yhteiskunnallisen tarkoituksensa.

Toiseksi, kolikon toinen puoli on, että koronaviruksen kaltaisten kansallisten hätätilojen aikoina ammattimainen uutismedia muuttuu käytännössä valtionhallinnon epäviralliseksi haaraksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hallitukset ja viranomaiset ottavat kansalliset uutisvälineet ”haltuunsa” saattaakseen välttämättömät tiedonantonsa kansalaisten tietoon. Tämän lisäksi uutisvälineet itse alkavat aktiivisesti ohjeistaa ihmisiä viranomaisten tavoin. Luotetut uutisankkurit, keskusteluohjelmien vetäjät ja lehdistön puolella ihan rivitoimittajatkin kertovat nyt toistuvasti mitä kansalaiset saavat ja eivät saa tehdä ja miten heidän tulee ajatella ja miten ei pidä ajatella. (Esimerkiksi tulevana ”vappuna ihmisten on aika kaivettava esiin itsekuri” (sic), toimittaja Eliisa Aikkila ohjeistaa tänään Helsingin Sanomissa.)

Tehdessään päätöksiä siitä, mitä julkaista ja mitä ei, journalistit pyrkivät jopa hallitsemaan kollektiivisia tunteitamme. Pommitettuaan meitä päivien ajan varoittavilla uutisilla viruksen leviämisestä toimitukset kokevat yllättäen tarpeen julkaista myönteisiä juttuja viruksesta toipuneista tai terveydenhuollon työntekijöistä arjen sankareina. Kriisitietoisuuden ohella on pidettävä yllä taistelumieltä ja vahvistettava yhteenkuuluvuuden tunnetta kamppailussa yhteistä vihollista vastaan.

Kolmanneksi, median muuttuminen hallinnon epäviralliseksi haaraksi tuottaa ilmeisen jännitteen suhteessa journalismin tehtävään toimia liberaaleissa demokratioissa itsenäisenä vallan vahtikoirana. Siirtyessään kriisimoodiin etenkin kaikkein vaikutusvaltaisimmat kansalliset uutisvälineet päätyvät tiiviiseen yhteistyöhön julkishallinnon kanssa. Tällöin ne väistämättä sisäistävät hallinnon pyrkimyksiä ja päämääriä ”kansallisen edun” nimissä, vaikka ovat samaan aikaan kivuliaan tietoisia siitä, että niiden pitäisi pysyä tästä hallinnosta riippumattomina ja säilyttää kriittinen valvontatehtävänsä palvellaakseen ”julkista etua”. Yksittäisille uutisvälineille on vaativa tehtävä yhdistää nämä kaksi roolia, tai tasapainotella niiden välillä. Miten harjoittaa kriittistä valvontaa ja antaa tilaa viranomaisten kritiikille ilman, että murentaa viranomaisten kyvyn kamppailla epidemiaa vastaan?

Neljänneksi, hallitusten ja kansallisten uutisvälineiden yhteiset toimet ovat monessa maassa onnistuneet yllättävän tehokkaasti epidemian etenemisen hidastamisessa viime viikkoina. Tämä ei kuitenkaan välttämättä kerro siitä, että kaikki väestöryhmät olisivat yhtä lailla kuuliaisia kansalaisia ja harjoittaisivat sosiaalisen etäisyyden pitoa viranomaiskehotusten takia ja yhteisen edun eetoksen ohjaamina. Sen sijaan kyse voi olla pikemminkin henkilökohtaisesta riskiarviosta.

Liberaalit yhteiskunnat ovat ruokkineet ihmisissä kokemusta omista kyvyistä, omaehtoisuudesta ja vastuusta ennen kaikkea itsellemme. Koemme kykenevämme itse arvioimaan toimintaamme ja sen seurauksia sen tiedon pohjalta, jota saamme. Emme tarvitse viranomaisia (tai toimittajia!) kertomaan meille, mikä on vastuullinen tapa käyttäytyä. Tämän lisäksi osa väestöstä suhtautuu epäilevästi tai suorastaan kapinallisesti julkisiin auktoriteetteihin. Jatkossa läntisten hallintojen keskeiseksi haasteeksi epäilemättä tuleekin estää se, ettei välittömän vaaran tunteen lievittyminen saisi suuria väkijoukkoja luopumaan oma-aloitteisesta sosiaalisesta eristäytymisestä ja muista varotoimista.

Viidenneksi, nykyinen verkkoviestintäympäristö vaikeuttaa virallisia koronatoimia. Vaikka valtakunnallisten uutisvälineiden seuranta on kasvanut merkittävästi, monet ihmiset eivät edelleenkään seuraa perinteisiä medioita ja muodostavat käsityksensä tapahtumista pääosin sosiaalisen median kanavien kautta. Viranomaiset toki pyrkivät valjastamaan myös verkkoalustat ja sosiaalisen median tavoittaakseen alati hajaantuvat yleisöt ja ovat esimerkiksi rekrytoineet suosittuja tubettajia levittämään virallisia suosituksia ja kumoamaan valeuutisia.

Koronavirusta koskevien huhujen ja misinformaation määrä on kuitenkin käytännössä hallitsematon. Reuters-instituutin tuoreen raportin mukaan sitä tuottavat ja levittävät suurelta osin tavalliset käyttäjät tai julkkikset, joiden on vaikea erottaa tosiasioita fiktiosta tai jotka eivät luota tietoon, jota viranomaiset kertovat. Osittain kyse on tarkoituksellisesta toiminnasta paniikin ja epäjärjestyksen lietsomiseksi. Viime vuosina yltynyt keskustelu disinformaation uhkasta ei osoita pelkästään sitä, että tiedosta on tullut entistä tärkeämpänä pidettu poliittisen ”sodan” väline. Se myös korostaa, miten hallinto ja sitä myötäilevä eliitti mieltävät julkisuuden väestön biopoliittisen hallinnan välineenä.

Kuudes ja viimeinen pointtini on, että meidän on erotettava tämä informaatiosodankäynti ja -vaikuttaminen varsinaisesta poliittisesta ja julkisesta keskustelusta. Tällä tarkoitan sitä, että moninaiset pyrkimykset manipuloida yleistä mielipidettä, ja kasvava tietoisuus niistä, tuottavat helposti skeptisyyttä mediaa ja julkista keskustelua kohtaan. On kuitenkin pidettävä mielessä, että koronaepidemian yhteiskunnallisista seurauksista käydään tästä huolimatta täysin oikeutettua poliittista ja ideologista kamppailua. Kollektiiviset vastauksemme virukseen tulevat vahvasti muokkaamaan poliittista taloutta, ja tämän kriisinjälkeisen maailman suunnasta käydään jo kovaa kamppailua. Oleellinen osa tästä kamppailusta käydään julkisuudessa, jota valtavirtamedian narratiivit puolestaan vahvasti muovaavat.

Väestönhallinnan ja vallankäytön kriittisen tarkkailun ohella journalismin kolmas keskeinen tehtävä onkin toimia julkisen poliittisen keskustelun edistäjänä ja siten demokratiaan keskeisesti kuuluvan ideologisen kamppailun areenana. Valitettavasti juuri tässä roolissaan journalismi saattaa suoriutua – jälleen kerran – kaikkein heikoimmin.

Eurokriisin julkiset puheavaruudet

Eurokriisistä risteilee julkisessa keskustelussa paljon erilaisia selitysmalleja, ratkaisuesityksiä ja syytöksiä eri toimijoita kohtaan. Tikun nokkaan nostetaan vuorotellen yksittäiset jäsenmaat ja niiden talouspolitiikka, EU:n ministerineuvosto ja sen pelastuspaketit, komissio ja sen ajamat julkisen talouden vyönkiristysohjelmat tai EKP ja sen rahapolitiikka. Yksi kriisijulkisuuden monisuuntaisuuden seuraus on, että käsitykset siitä, minkä tahon pitäisi ottaa vastuu kriisin ratkaisusta, jäävät helposti epäselviksi. EU:n monitasoiset ja tilivelvollisuutta hämärtävät päätöksentekojärjestelmät eivät luonnollisesti selkiytä tilannetta.

Sekavasta vastuukeskustelusta käy hyvänä esimerkkinä se, miten Euroopan keskuspankin keskeinen merkitys kriisinhoidossa on nostettu erityisesti vuodesta 2012 lähtien toistuvasti esiin julkisuudessa niin poliitikkojen kuin asiantuntijoiden ja virkamiestenkin toimesta. Usein kuuleekin väitteen, että vain EKP voi ratkaista eurokriisin. Suomen Pankin osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo huomauttaa kuitenkin aiheellisesti, että on usein nurinkurista vaatia poliittisella päätöksenteolla tarkoituksella demokraattisen valvonnan ulkopuolelle asetetun EKP:n ryhtyvän toimiin, jotka rikkovat sille säädettyjä rajoituksia ja periaatteita. Keskuspankkirahan liikkeellelaskijana EKP:llä toki on määritelmällisesti sellainen asema euroalueella, että se voisi varsin yksinkertaisesti ratkaista kriisin akuutit ongelmat, kuten jäsenmaiden lainansaantiongelmat, sekä avata tien talouskasvua ja työllisyyttä tukeville finanssipoliittisille toimenpiteille. Käytännössä kuitenkin EKP:n toiminnalle on Maastrichtin sopimuksessa jo vuonna 1992 asetettu tiukat rajat, jotka suoraan kieltävät tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen.

Suuri osa EKP:n avainroolia koskevasta keskustelusta onkin syytä tulkita arvosteluna ja vaatimuksina poliittisia päättäjiä kohtaan. Keskuspankin toimintaan kohdistuvan (valistuneen) kritiikin taustalla on yleensä vaatimus EKP:n mandaatin muuttamisesta poliittisella päätöksenteolla siten, että se valtuutettaisiin tai se suorastaan säädettäisiin hoitamaan kriisiä omilla rahapoliittisilla keinoillaan. Esitettyjä EKP:n keinoja olisivat esimerkiksi lainakorkojensa kanssa vaikeuksissa olevien euromaiden joukkovelkakirjojen korkojen asettaminen tietylle tasolle, korkeampaan inflaatiotavoitteeseen siirtyminen, kasvu- ja/tai työllisyysastetavoitteen asettaminen nykyisen inflaatiotavoitteen rinnalle sekä euromaiden hallitusten suoran rahoittamisen salliminen. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo toteaa, tällaisiin EKP:n mandaattimuutoksiin olisi eurooppalaisilla päätöksentekijöillä ollut jo runsaasti aikaa siitä lähtien, kun virheet EMU:n rakenteissa ja institutionaalisissa säännöissä vuonna 2010 nostettiin esiin kriisin puhkeamista selittävinä ja sitä alati pahentavina tekijöinä. Tähän ei kuitenkaan ole ollut sitä kuuluisaa poliittista tahtoa.

Eurokriisin ratkaisusta puhuttaessa katse pitää toisin sanoen kohdistaa poliittisiin päätöksentekijöihin. Viimeksi eurooppalaiset päätöksentekijät kokoontuivat Eurooppa-neuvoston muodossa Brysselissä maaliskuun puolivälissä. Valtamedian huomio tosin kääntyi samaan aikaan pidettyyn euroryhmän kokoukseen, jossa lyötiin alkutahdit muutamaa viikkoa myöhemmin kärjistyneeseen Kyproksen kriisiin. Koko eurokriisin ratkaisun kannalta paljon merkittävämpänä kokouksena voidaan kuitenkin pitää juuri Eurooppa-neuvoston kokousta, jonka asialistalla oli nimenomaan laajempi keskustelu kriisipolitiikasta ja sitä ohjaavista periaatteista. Tätä debattia suomalainen valtamedia kuvasi kädenvääntönä vyönkiristäjien ja ”löysempää” kasvupolitiikkaa vaativien välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen hieman tarkemmin ajankohtaista eurokriisikeskustelun kontekstia, jonka puitteissa eurooppalainen päätöksentekoeliitti tapasi Brysselissä. Hahmotan tilannetta erottelemalla kolme julkisessa keskustelussa esiintyvää kriisin puheavaruutta. Puheavaruuksilla tarkoitan sisäisesti jokseenkin yhtenäisiä kriisiä koskevia puhetapoja, jotka lähestyvät kriisiä tietystä näkökulmasta ja tarjoavat sille tietynlaisia selityksiä ja ratkaisumalleja. Kutsun näitä kolmea toisistaan poikkeavaa ja toisilleen vastakkaista puheavaruutta fiskaalisen tasapainottamisen eli vyönkiristyksen linjaksi, nationalistiseksi apupakettien kritiikkilinjaksi sekä taloustieteelliseksi vyönkiristyksen kritiikkilinjaksi. Puheavaruudet ovat sinänsä karkeita yleistyksiä, niiden väliset rajat ovat häilyviä ja myös niiden sisällä esiintyy paljon ristiriitoja ja näkemyseroja. Niinpä esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on voinut arvostella EU-komissiota liian tiukan leikkauspolitiikan vaatimisesta kriisimailta, vaikka, kuten komission maaliskuisessa raportissa (pdf) osuvasti todetaan, molemmat tahot jakavat yhteisen peruslinjan – eli operoivat hallitsevan vyönkiristyslinjan puheavaruuden puitteissa. Vastaavasti nationalistisen ja taloustieteellisen puheavaruuden sisälle mahtuu merkittäviä näkemys- ja argumentaatioeroja.

eurokriisi puhav kuv2

Tarkastelen kutakin puheavaruutta vuorollaan mutta samalla ymmärrän niiden olevan keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa ‒ joskin yleensä epäsuorassa, sillä julkisuudessa ne kohtaavat toisiaan edelleen harvoin. Kriisin alkuaikoina fiskaalisen vakauttamisen puheavaruus oli valtamedian rakentamassa julkisuudessa hallitsevassa asemassa, mutta talousvaikeuksien syventyessä sen kyky dominoida keskustelua, selittää kriisiä uskottavasti ja oikeuttaa siihen pohjaavaa vyönkiristyspolitiikkaa on heikentynyt. Alusta asti sitä nousi monissa maissa haastamaan nationalistinen linja, jonka painoarvo on sittemmin kasvanut. Viime aikoina kuitenkin myös taloustieteellinen kritiikki on saanut enemmän jalansijaa julkisuudessa. Yhdessä haastajat ovat pakottaneet vyönkiristyslinjaa edelleen tiukasti ajavan euroeliitin yhä ahtaammalle ja uhanneet sen hallitsevaa asemaa sekä eurokriisin selittäjänä että poliittisten toimenpiteiden julkisena määrittäjänä.

Hyökkäyksestä siilipuolustukseen

Keväällä 2010 Euroopan Unionin komission, IMF:n, OECD:n ja pohjoisen Euroopan hallitusten yhteinen rintama oli voimissaan ja pääsi ensimmäisenä määrittämään tarvittavia toimenpiteitä Kreikan akuuteista ongelmista puhjenneen kriisin ratkaisuksi. Taustalla oli tulkinta, joka korosti ongelmiin ajautuneiden maiden liiallista julkista velkaantumista kriisin pääasiallisena syynä ja valtioille lainanneen pankkisektorin romahtamisen riskiä sen keskeisenä olemuksena. Tuloksena oli yhtäältä pankkien pelastamiseen tähtäävien apupakettien rakenteluun ja toisaalta julkisten sektorien ”tervehdyttämiseen” tähtäävä linja, joka on pitkälti määrittänyt eurokriisin politiikkaa näihin päiviin saakka.

Hieman samaan tapaan kuin aikanaan Irakin sotaa, euromaiden julkisen sektorin kontolle sälytettyjä pankkien pelastuspaketteja ja samanaikaisia vaikeuksiin joutuneiden maiden taloudet romuttaneita vyönkiristystoimia on perusteltu eri yhteyksissä erilaisilla ja ajan myötä hieman muuttuvilla argumenteilla. Kriisin alkuaikoina näennäisesti velkaongelmiin joutuneille maille mutta käytännössä saksalaisille, ranskalaisille, yhdysvaltalaisille ja brittipankeille suunnatut pelastuspaketit runnottiin läpi puhtaasti shokkidoktriinin mukaisella pelottelulla lopullisesta tuhosta, mikäli pankkien saatavat jätettäisiin maksamatta yhteisestä kassasta. Taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen aiheuttaneita vyönkiristyssäännöksiä puolestaan ryyditettiin moraalipuheilla yli varojensa eläneestä, laiskasta ja vilunkia harjoittaneesta Etelä-Euroopasta. Pahimman paniikin ja kiihkon laannuttua virallisen puheavaruuden on kuitenkin vallannut ekonomistinen asiantuntijapuhe, jossa valittuja toimenpiteitä on perusteltu markkinoiden luottamuksen palauttamisella ja sen myötä kestävän kasvun mahdollistamisella. Erityisesti talouskomissaari Olli Rehn on kunnostautunut ekonomistisen asiantuntija-argumentoinnin takuumiehenä, joka on väsymättä valanut luottamusta markkinoille ja uskoa tulevaisuuteen: valoa on ollut aina nähtävissä tunnelin päässä.

Ekonomistisen hallinnan oppien (pdf) mukaisesti euromaiden julkisten sektorien leikkaamista eli ”fiskaalista sopeuttamista” sävyttää hienojakeinen puheenparsi, jossa suositeltavat toimenpiteet esitetään huolellisesti suunniteltuina ja kirurgisen tarkasti kohdennettuina parhaiden mahdollisten ”kasvuvaikutusten” varmistamiseksi. Virallinen puheavaruus muistaa korostaa myös solidaarisuuden ja tasapuolisen taakanjaon kaltaisia periaatteita sekä osoittaa asiaankuuluvaa myötätuntoa eniten kärsiviä kohtaan. Katkelma jo edellä mainitusta komission raportista ”The debate on fiscal policy in Europe: beyond the austerity myth” (pdf) käy erinomaisesta esimerkistä:

”The composition of fiscal adjustment should be carefully designed. That often means some emphasis on expenditure restraint, but needs to go beyond that in order to pick-up growth-friendly measures in an encompassing manner. Spreading the costs across the population and confronting vested interests which often protect less productive spending help generate a sense that everyone pays their fair share. Besides, implementing structural fiscal reforms, such as pension reforms, improve public sustainability (and medium-term growth) without weighing on aggregate demand in the short-run, although not all consolidation can go this route in practice.”

Ajan kuluessa ja Euroopan taloustilanteen heiketessä materiaalinen todellisuus on kuitenkin alkanut huolestuttavasti nakertaa fiskaalisen vakauttamisen puheavaruuden tarjoamien selitysmallien ja perusteluiden uskottavuutta. Kun näyttö luottamuksen palautumisesta ja kasvun alkamisesta viivästyy kuukaudesta, kvartaalista ja vuodesta toiseen, kritiikki vyönkiristystoimenpiteitä kohtaan on saanut yhä enemmän tilaa myös valtavirtajulkisuudessa. Alkuaikojen itseluottamusta puhkuneesta, tuomiopäivä- ja moraaliretoriikan sävyttämästä hyökkäysvaihteesta fiskaalisen vakauttamisen linjaa ajavat tahot ovat joutuneet yhä ahtaampiin puolustusasemiin. Kun virallisten perusteluiden ilmeisimmät puutteet ovat alkaneet julkisesti paljastua, vyönkiristäjien on ollut pakko reagoida tilanteeseen ja keksiä uusia argumentteja oikeuttamaan valittua linjaa. Viimeisimpänä vetona on ollut klassinen TINA-argumentointi ja EU:n ”institutionaalisiin puitteisiin” vetoaminen. Kun kriisi on vain pahentunut eivätkä toimenpiteet ole tuottaneet lievitystä (finanssimarkkinoiden jonkinasteisesta rauhoittamisesta huolimatta) reaalitalouden kurjistumiseen, ilmeisen epäonnistumisen edessä on vedottu siihen, että päättäjillä ei yksinkertaisesti ole ollut muuta vaihtoehtoa.

Hallitsevan vyönkiristyslinjan kannattajien kokemaa uudenlaista epätoivoa kuvaa hyvin komissaari Rehnin hiljattain esittämä kysymys ”mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet”. Tällainen ”kassa on tyhjä”-tyylinen maalaisjärkeily näyttäisikin olevan se viimeinen pakopaikka vyönkiristäjille, joiden muut argumentit valitun politiikan tueksi ovat menettäneet uskottavuutensa. Aiempi yksiselitteinen kieltäytyminen elvytyspolitiikasta julkisten sektorien tarkoitukselliseksi supistamiseksi (koska se ”tervehdyttää”, ”tasapainottaa”, ”vakauttaa”, ”palauttaa luottamuksen” tai on muuten vain moraalisesti sopiva rangaistus yli varojensa eläneille) on argumentoinnissa käännetty muotoon ”ei ole varaa elvyttää”. Tällaisella Suomessa 90-luvun lama-aikana kovaan suosioon nousseella kirstunvartijaretoriikalla on arvattavasti paljon tarttumapintaa tiedotusvälineissä, ja Rehnin uusi argumentti siirtyikin nopeasti myös ainakin joidenkin Helsingin Sanomien toimittajien järkeilyyn.

Ennen kuin palaamme ”mistä rahat?”-kysymykseen ja siihen, miten vastaus tähän muotoillaan taloustieteellisessä puheavaruudessa, käydään läpi nationalistinen kritiikki. Populistisen maalaisjärkeilyyn vetoavan vyönkiristysretoriikan tarkoitus kun on ensi sijassa vastata juuri nationalistisen apupakettikritiikin heittämään populismin haasteeseen ja viedä siltä terää.

Suvereniteetin puolustajat

Hallitsevan eurokriisipolitiikan nationalistisen kritiikin voi kiteyttää kysymykseen ”miksi Suomi osallistuu kriisinhoitoon?”. Populistinen muoto kritiikistä ammentaa yhtäältä perinteisestä kansallista suvereniteettia puolustavasta euroskeptisyydestä, joka on ollut Timo Soinin erikoisalaa, ja toisaalta kulttuurirasistisista virtauksista, joiden mukaan suomalaisten veronmaksajien eläteiksi ei pidä langettaa yli varojensa eläneitä etelän kansoja. Hienostuneempi nationalistisen kritiikin muoto on tarttunut eurokriisissä käytävään valtakamppailuun ja tulkinnut Suomen vetävän tässä pelissä toistuvasti lyhimmän korren. Tämän näkökulman mukaan suuret jäsenmaat ovat käyttäneet EU:ta ja ”yhteisvastuun” periaatetta härskisti hyväkseen sälyttääkseen omien pankkiensa ongelmat kaikkien niskaan. Erityisesti Taloussanomien toimittaja Jan Hurri on nostanut esiin jäsenmaiden välisen kamppailun ja EU:n sisäisen valtapolitiikan näkökulmaa eurokriisiin esittäen joukon kiusallisia kysymyksiä Saksan linjaa kuuliaisesti seuranneelle Kataisen sixpack-hallitukselle.

Kipeiden EVVR- ja EVM-päätösten tultua valmiiksi ja Irlannin, Kreikan ja Portugalin lainaohjelmien ja uusien avunpyyntöjen seuratessa toisiaan turruttavalla toistuvuudella apupakettien vastainen nationalistinen kritiikki on ainakin toistaiseksi jossain määrin laantunut. Tilalle on noussut kaikenlaisen EU:n liittovaltiokehityksen vastustaminen: vallan siirtyminen Brysseliin koetaan nyt suurimpana uhkana. Toki neuvoston, komission ja troikan lainaohjelmiin pakotetuille maille asettamat tiukat vyönkiristyskuurit on näissä piireissä hyväksytty jos ei muuta niin ansaittuna kollektiivisena rangaistuksena etelän kansojen leväperäisyydestä. Yleensä eurooppalaiseen poliittiseen integraatioon on kuitenkin suhtauduttu syvällä epäluuloisuudella, sen kun on tulkittu luovan vain uusia ”yhteisvastuun” ja ”moraalikadon” käytäntöjä ja siten pahentavan juuri suomalaisten niskaan kaatuvaa mantereen laajuista elättiongelmaa.

Toisaalta nationalistisen kritiikin puheavaruuteen kytkeytyy myös tärkeitä demokratian puolustukseen liittyviä puheenvuoroja. Kuten Kyproksen lainapakettineuvotteluiden kohdalla jälleen kerran todistettiin, eurokriisin hoidossa on omaksuttu päätöksentekoprosesseja, jotka vähät välittävät demokratian periaatteista ja demokraattisista instituutioista. Päätöksiä runnotaan toistuvasti läpi keinotekoisten ja usein itse asetettujen takarajojen kynnyksellä pidetyissä maratonkokouksissa suljettujen ovien takana edustukselliset demokraattiset instituutiot ohittaen ‒ puhumattakaan avoimesta eri vaihtoehtojen välillä puntaroivasta, erilaiset intressi- ja asiantuntijaryhmät ja kansalaiset osallistavasta julkisesta keskustelusta. Kansallista demokratiaa puolustavissa puheenvuoroissa on nostettu myös esiin, miten kansallisten parlamenttien suvereniteettia on kavennettu ja yhä pidemmälle vietyä kaventamista suunnitellaan osana sixpack-säännöstöjä ja muita jäsenmaiden budjettivaltaan puuttuvia käytäntöjä.

Kansallista edustuksellista päätöksentekoa puolustavaa ja EU:n päätöksentekokäytäntöjen epädemokraattisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää sinänsä tärkeänä. Kuitenkin tätä kansallisen suvereniteetin puolustamisen mielekkyyttä heikentää se, että valtion talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden kannalta aivan keskeinen rahapoliittinen suvereniteetti on jo aikaa sitten luovutettu, toisin sanoen Euroopan talous- ja rahaliittoon liityttäessä, pois kansallisista käsistä. Niin kauan kuin tämän itsemääräämisoikeuden kannalta elintärkeän komponentin eli oman kansallisen valuutan palauttamista ei vaadita, kansallisen suvereniteetin ja demokratian puolustus näyttäytyy auttamatta epäuskottavana. Tähän tuntuu kuitenkin olevan harvalla valmiutta ‒ ei edes Soinilla.

Nationalistisen kritiikin voimistuminen eurokriisin keskellä huolettaa joka tapauksessa monia eurooppamielisiä federalisteja. Heidän katsannossaan kritiikissä on kyse lähinnä tunkkaisesta ja nurkkakuntaisesta euroskeptisyydestä. Taustalla tuntuu olevan ajatus, jonka mukaan suuri eurooppalainen projekti ilmenee nimenomaan Euroopan unionissa ja sen instituutioissa, ja siksi niiden takana on seistävä kaikissa olosuhteissa niiden harjoittaman politiikan ja EMU:n taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista huolimatta. Sen sijaan, että EU:n voitaisiin instituutiona nähdä ‒ tietyssä historiallisessa kontekstissa ‒ kääntyneen eurooppalaisia valistuksen arvoja ja Ranskan vallankumouksen periaatteita vastaan (ja nationalistisen kritiikin legitiimit puolet tunnustettaisiin), EU:n nykykehitystä määräävien johtajien odotetaan asemansa puolesta automaattisesti olevan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon airueita.

Eurofiilien huolessa on siis kyse perustavalla tavalla epäpoliittisesta ymmärryksestä EU:n integraatiosta ja sitä viimeiset kolme vuosikymmentä ohjanneista talouspoliittisista opeista. Juuri näihin taloustieteellinen kritiikki on pyrkinyt puuttumaan ‒ näkökulmasta riippuen joko pelastaakseen Euroopan unionin tai hajottaakseen sen pelastaakseen eurooppalaiset.

Vyönkiristyksestä täystyöllisyyteen

Taloustieteiden lähtökohdista kumpuava kritiikki eurokriisin virallista politiikkaa kohtaan kiteytyy sanomaan ”vyönkiristys ei toimi”. Taloustieteellisen puheavaruuden voi jakaa kahteen päälinjaan, taloustieteen valtavirtakritiikkiin ja heterodoksiseen kritiikkiin. Valtavirtataloustieteen kriittisen eurokriisikommentaarin näkyvimmiksi keskustelijoiksi ovat nousseet Paul Krugman, Martin Wolf ja Paul De Grauwe sekä Suomessa Pertti Haaparanta. Heidän pääviestinsä on ollut, että nykyiset ”avustettaville” maille pakotetut vyönkiristysehdot ovat paitsi tarpeetonta inhimillistä kärsimystä tuottavia myös reaalitalouden toipumisen kannalta järjettömiä, sillä taantumasta nousemiseen tarvitaan nimenomaan julkisen elvytyksen varaan rakentuvaa kasvupolitiikkaa.

Vähintä mitä europäättäjien pitäisi valtavirtakriitikkojen mukaan ymmärtää olisi, etteivät kaikki euromaat ainakaan voi supistaa julkisia sektorejaan samaan aikaan: jostain on tultava se kysyntä, joka alkaa kasvattaa yksityisen sektorin tuottoja, luottamusta yhä uusiin voittoihin ja siten investointihalukkuutta. Se, että kaikki samaan aikaan vähentävät kotimaista kysyntää julkista kulutusta leikkaamalla ja odottavat kasvun tulevan viennistä, on lopulta kaikkia kurjistavaa politiikkaa. Siksi pohjoisen Euroopan kysynnän pitäisi tässä tilanteessa alkaa kannatella etelää, ja euroalueen pitäisi päästä sisäisissä vaihtotaseissaan tasapainoon. Merkittävää on, että velkakriisissä kamppaileville maille armottomia vyönkiristyspaketteja sorvaamassa ollut mutta koko Euroopan talouskehityksestä huolehtiva ja mantereen laajuiseen ”solidaarisuuteen” perustava komissio on tästä periaatteesta samaa mieltä. Yllä jo siteeratussa raportissaan se toteaa:

”For vulnerable countries of the euro area that face a large external sustainability gap, external growth is the only sustainable way to grow out of their debts. They must undergo rebalancing but their adjustment should indeed not be unduly hampered, and ideally should be fostered by concomitant changes elsewhere. The improved current balances in the periphery thus have to be matched by rebalancing trends also in euro area countries that feature large current account surpluses.”

Pahaksi onneksi vaihtotaseiltaan ylijäämäisille pohjoisen Euroopan maille, joiden talouspolitiikkaa julkisessa keskustelussa yleensä vuolaasti ylistetään, on ollut tyypillistä nimenomaan vientivetoinen, muita maita velkaannuttava kasvustrategia. Niillä ei myöskään näytä olevaan minkäänlaisia aikomuksia muuttaa suuntaa, vaikka esimerkiksi Saksassa palkat ovatkin viime aikoina hieman nousseet. Suomessa vaihtotase on eurokriisin puhjettua kääntynyt pitkän ylijäämäkauden jälkeen jopa hieman negatiiviseksi (velkaannumme siis ulkomaille), mutta paljonpuhuvasti tämä on saanut aikaan valtavan huolen päätöksentekoeliitissä, käynnistänyt välittömästi rummutuksen maan kansainvälisen kilpailukyvyn romahtamisesta ja tuottanut vaatimuksia sisäisestä devalvaatiosta palkankorotukset jäädyttämällä. Mitä nopeammin takaisin vientivetoiseen kasvuun, sen parempi. Ongelmana on, että tällä kertaa samaa ajetaan läpi yhtä aikaa koko euroalueella, ja kriitikkojen mukaan seuraukset näkyvät lähes koko maanosan pitkäkestoisena taantumana sekä kituliaan kasvun aikakautena hamaan tulevaisuuteen.

Valtavirtataloustieteen edustajat ovat globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana tehneet selkeää pesäeroa uusklassiseen ortodoksiaan ja ottaneet askelia keynesiläiseen suuntaan korostamalla valtion roolia suhdanteiden tasaajana. Niinpä niin euromaiden kuin Britannian ja Yhdysvaltojenkin viimeaikaiset julkisten sektorien vyönkiristystoimet ovat saaneet osakseen varsin yksiäänisen tuomion taloustieteilijöiltä. Samalla he ovat osoittaneet joukon keskeisiä heikkouksia sekä hallitsevassa eurokriisipolitiikassa että Euroopan talous- ja rahaliiton institutionaalisessa rakenteessa, jotka estävät valtioita toteuttamasta taantumaa helpottavia ja kasvua tukevia toimenpiteitä. Valtavirtataloustieteen rajoitteena on kuitenkin ollut kyvyttömyys tarkastella rahoitussektorin toimintaa ja roolia makrotaloudessa, jolloin käsitys eritoten rahapolitiikan vaikutuksista on jäänyt vaillinaiseksi.

Juuri näihin kysymyksiin heterodoksinen taloustiede ja erityisesti modernin rahateorian (MMT) puolestapuhujat (pdf) ovat tuoneet tärkeää valaistusta. Tämä niin sanottu jälkikeynesiläinen koulukunta, jota Suomessa ovat edustaneet erityisesti Raha ja talous -blogin tutkijat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, ei ole ainoastaan pyrkinyt avartamaan kuvaa talouden toiminnasta nimenomaan velanottoon perustuvana rahataloutena ja siten auttanut ymmärtämään eurokriisin etenemisen syitä ja seurauksia. Se on myös osallistunut hallitsevasta kriisipolitiikasta käytävään keskusteluun tuottamalla vyönkiristyksen ongelmia osoittavan kritiikin lisäksi joukon kauaskantoisia ehdotuksia vaihtoehtoisesta, modernin rahateorian premisseihin perustavasta talouspolitiikasta.

Jälkikeynesiläisten tarkoituksena ei siis ole ainoastaan tarjota keinot akuutin eurokriisin sammuttamiseksi vaan ohjata euroalue perustavalla tavalla uudenlaiseen talouspolitiikkaan ja sitä tukevaan institutionaaliseen järjestykseen. Tällöin valtion harjoittamaa finanssipolitiikkaa eivät ohjaisi rahan saatavuuden, velan hinnan tai verotulojen kaltaiset rajoitteet, vaan julkisen sektorin kulutus- ja verotuspäätökset tehtäisiin arvioimalla niiden mielekkyys reaalitalouden kokonaiskehityksen kannalta – sekä puhtaasti poliittis-ideologisiin tavoitteisiin liittyvin perustein (esimerkiksi kysymällä ”kuinka suuren julkisen sektorin haluamme” sen sijaan, että kysyttäisiin ”kuinka suureen julkiseen sektoriin meillä on varaa”). Keskeisiä elementtejä jälkikeynesiläisten eurovisioissa ovat yleisemminkin keskustellun EKP:n mandaatin laajentamisen lisäksi niin sanottuun funktionaaliseen julkisen kulutuksen rahoitukseen siirtyminen, euroalueen sisäisten vaihtotaseiden tasapainottaminen tulonsiirroilla ylijäämämaista alijäämämaihin sekä aktiivisen finanssi- ja investointipolitiikan sekä julkisen sektorin työtakuujärjestelmän avulla toteutettava täystyöllisyys.

Puheavaruudet ja eurokriisin muuttuva politiikka

Eurokriisin talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua voidaan hahmottaa yllä kuvatun virallisen vyönkiristyslinjan, nationalistisen apupakettikritiikin ja taloustieteellisen vyönkiristyskritiikin kolmijaon avulla. Ne tuottavat samalla ne ristiriitaiset puhetavat ja argumentointityylit, joiden ristiaallokossa poliittinen päätöksenteko luovii ja joista poliitikot myös ammentavat kommentoidessaan julkisuudessa eurokriisiä. Onkin kiinnostavaa havainnoida, miten vaikkapa SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen argumentoinnissa vaihtelevat vuoroin fiskaaliseen tasapainottamiseen nojaava järkeily, nationalistisiin sentimentteihin vetoava pankkien ja sijoittajien pelastuspakettikritiikki ja taloustieteellisestä vyönkiristyskritiikistä ammentava puhe ”himoleikkaamisen” vaaroista. Tilanteesta riippuen Urpilainen ottaa luovasti käyttöön näitä toisilleen ristiriitaisia puheavaruuksia perustellakseen hallituksen tai puolueensa ‒ yhtä lailla ristiriitaisia ‒ päätöksiä.

Poliittiset johtajat ovat siis hyvin tietoisia ympärillään vellovasta eurokriisikeskustelusta ja siinä risteilevistä puheavaruuksista. Niinpä jo pelkästään poliittisten puheenvuorojenkin pohjalta voidaan havaita eurokriisistä käytävän keskustelun edistyneen monin tavoin kolmen vuoden aikana, ja tasaisesti kurjistuneella euroalueen taloustilanteella (siis ”todellisuudella”) on ollut vaikutuksia sitä kuvaaviin ja selittäviin puhetapoihin. Toisaalta itse todellisuudesta ja sen tulkinnasta käydään luonnollisesti jatkuvaa määrittelykamppailua siten, että esimerkiksi Euroopan komissio pyrkii, oikeuttaakseen ajamansa vyönkiristyspolitiikan, toistuvasti tulkitsemaan talouden indikaattoreista, miten vyönkiristystoimet ovat tuottamassa tulosta, ”luottamus” euroalueeseen on paranemassa ja kasvu on aivan nurkan takana.

Mitä Brysselin Eurooppa-neuvoston maaliskuinen kokous sitten kertoi eurokriisin puheavaruuksien tämänhetkisestä valtatasapainosta? Kokouksen kehystäminen valtamediassa kamppailuksi ”elvyttävän kasvupolitiikan” ja ”tervehdyttävän vyönkiristyksen” kannattajien välillä oli hyvä osoitus siitä, miten taloustieteellinen vyönkiristysten kritiikki on viimeistään Ranskan presidentinvaaleista lähtien saanut aiempaa enemmän jalansijaa eurooppalaisessa keskustelussa. Suomessa vyönkiristyslinjan kyseenalaistuminen näkyi vastikään hallituksen budjettiriihessä, jossa vielä hallitusneuvottelujen aikaan sovituista säästöohjelmista jouduttiin tinkimään ja vaalikauden alijäämätavoitteet kaikessa hiljaisuudessa haudattiin. Hallitus joutuikin perusteluissaan sekoittelemaan luovasti julkisen talouden sopeuttamispuhetta sekä kasvua tukevaa taloustieteellistä puhetapaa keskenään luodakseen kuvaa budjetin kyvystä edistää molempia tavoitteita samaan aikaan. Sekä itse budjettia koskevat päätökset että niitä perustelemaan hyödynnetyt puhetavat kuvaavat, miten paineet eurokriisin politiikkaa tähän saakka ohjannutta vyönkiristyslinjaa kohtaan jatkuvasti kasvavat. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole johtanut varsinaiseen suunnanmuutokseen: reaalitaloutta kurjistava ”sopeutuspolitiikka” jatkuu.

Oppitunti globaalihallinnan julkisuuksista

Lyhennetty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu Politiikasta.fi-sivustolla.

Keskustelu median roolista kansainvälisessä politiikassa on vilkastunut viime vuosina. Autoritaarisia hallintoja kaataneiden kansannousujen ja muun viimeaikaisen ruohonjuuritason liikehdinnän yhteydessä on kiinnitetty toistuvasti huomiota blogien, Facebookin, Twitterin ja YouTuben kaltaisten viestintävälineiden käyttöön massojen mobilisoinnissa ja puhuttu internetin ”mullistavasta” vaikutuksesta yhteiskunnallisissa ja poliittisissa muutoksissa. Myös globaalit 24-tuntiset uutiskanavat, joihin länsimaissa ehdittiin jo 1990-luvulla tottua, ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla, kun kentälle on ilmestynyt Al Jazeeran, Russia Todayn, PressTV:n ja CNC Worldin kaltaisia, länsimaista tiedonvälitystä haastavia kilpailijoita. Viestintäteknologisten ja globaalin mediakentän muutosten myötä mediatutkijoilla on paitsi kasvavaa julkista kysyntää myös tutkimuksellista haastetta osallistua laajempiin akateemisiin ja populaareihin debatteihin maailmanpolitiikasta.

Mitä edellytyksiä mediatutkijoilla sitten on tarkastella maailmanpoliittisia prosesseja ja globaalihallintaan liittyvää vallankäyttöä? Populaarissa ja pitkälti myös akateemisessa mediakeskustelussa huomio on viime aikoina kiinnittynyt voimakkaasti sosiaalisiin medioihin ja niiden totuttuja tiedonsaannin ja viestinnän käytäntöjä sekä näihin nojaavia valtarakenteita horjuttavaan potentiaaliin. Tämä usein varsin teknologiakeskeinen ja epäanalyyttinen pintakuohu peittää kuitenkin alleen monet muut lähtökohdat ja kysymyksenasettelut, joiden kautta mediatutkijat ovat pyrkineet lähestymään ylikansalliseen vallankäyttöön liittyviä ilmiöitä.

Median roolia kansainvälisessä politiikassa voidaankin tarkastella useista eri näkökulmista. Viime aikoina tutkimuksessa on käsitelty esimerkiksi sotauutisointia, tiedotusvälineiden ja kansallisten hallintojen välistä suhdetta, journalismin uutisointi-, esitys- ja lähdekäytäntöjä, sosiaalisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen mediankäyttöä, vaihtoehtomedioita, median diskursiivista ja ideologista vaikutusvaltaa sekä ylikansallisen tietoisuuden ja julkisuuden rakentumista.

Viime vuosien kiinnostavimpana maailmanpoliittisena mediailmiönä voitaneen varsin turvallisesti pitää Wikileaksia. Vaikka monet ylikansallisen vallankäytön käytännöistä valtiovierailuista ja huippukokouksista niin sanottuun julkisuusdiplomatiaan pyrkivät hyödyntämään julkisuutta, juuri hallitsevia valtarakenteita haastavat aktivismin ja vastarinnan muodot ovat kirkkaimpia ilmentymiä pyrkimyksistä valjastaa media ja julkisuus maailmanpoliittisen muutoksen välineiksi. Tässä mielessä Amy Goodmanin Lontoossa toissa vuonna moderoima Slavoj Žižekin ja Julian Assangen välinen keskustelu Wikileaksin poliittisesta merkityksestä tarjoaakin kiinnostavan oppitunnin median kytkeytymisestä globaaliin vallankäyttöön ja hallintaan.

Kun Goodman, Assange ja Žižek kokoontuivat heinäkuussa 2011 keskustelemaan Wikileaksin ja sen välittämien vuotojen merkityksestä, ilmassa väreili käsin kosketeltavaa optimismia. Vuoden 2010 globaalia uutisagendaa olivat hallinneet Yhdysvaltain johtamia sotia ja maan globaalia diplomatiaa koskevat jättimäiset paljastukset. Kevättä 2011 taas olivat pitkälti määrittäneet kansannousut arabimaissa. Diktatuureja, vallan väärinkäyttöä, kansalaisoikeuksien rajoittamista ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden muotoja vastaan noussut kansalaisyhteiskunta näytti voimaansa sekä kaduilla että kyberavaruudessa, ja Wikileaksilla näytti olleen oma roolinsa ”arabikadun” herättäjänä ja antiautoritaaristen protestien katalysaattorina. Oltiinko todistamassa globaalia imperiumia vastaan nousevan ”väen” heräämistä? Vai oliko kyse pelkästä silmänlumeesta, pintakuohunnasta, jonka varjolla ylikansallisen hallintakoneiston onnistui entisestään tiukentaa biopoliittisen ruumiin ideologista kontrollia?

Wikileaksin informaatiosota

Tilaisuuden moderaattorin roolissa Amy Goodman (alkaen videon kohdasta 0:04:03‒) pohjustaa aluksi keskustelua seikkaperäisellä kuvauksella yhdestä Wikileaksin maineikkaimmasta tempauksesta. Kyse on ns. Collateral Murder -videosta, jolla Wikileaks toi julki amerikkalaissotilaiden aseettomiin siviileihin kohdistuneen helikopterihyökkäyksen Bagdadissa vuonna 2007. Pitkän linjan aktivistina ja amerikkalaisella vaihtoehtomedian kentällä leipätyötään tehneenä kansalaisjournalistina Goodmanille on luontaista tarttua juuri helikopterivideoon pyrkiessään hahmottamaan Wikileaksin poliittista merkitystä. Vuodetun videon julkistaminen oli sähköisen median logiikkaa noudattava uutistapahtuma, joka tarjosi toimittajien käyttöön rajua kuvamateriaalia. Samalla vuoto istui täydellisesti amerikkalaisessa progressiivisessa vaihtoehtojournalismissa suosittuun tarkastelukehikkoon: se paljasti salassa pidettyä, mahdollisesti rikollista toimintaa ja kyseenalaisia toimintakäytäntöjä Yhdysvaltain käymässä, liberaalien karsastamassa ja kansainvälisesti laajasti tuomitussa sodassa.

Goodmanin tulkinnassa Wikileaksissa tuntuukin olevan kyse ennen kaikkea klassisesta ”whistleblowingista”. Sen tärkein merkitys kiteytyy niissä sankarillisissa toisinajattelijoissa, jotka kääntyvät omia valtaa väärinkäyttäviä instituutioitaan vastaan ja tuovat esiin niihin pesiytyneitä mädännäisyyksiä. Antaessaan vuotajille kanavan ja suojellessaan viimeiseen asti heidän anonymiteettiään Wikileaks jatkaa moraaliselta integriteetiltään vahvan, vallan syvimpiä kerroksia tutkivan journalismin perinnettä.

Tästä näkökulmasta vuodoissa on kyse vastarinnasta, iskusta vallankäytön julkisuudenhallintaan kytkeytyvään ulottuvuuteen. Tällöin oletuksena on, että globaalia valtaa käyttävät instituutiot, kuten länsimaiset hallitukset, tiedustelupalvelut ja sotavoimat, ovat ainakin jossain määrin tilivelvollisia paitsi omien kansalaistensa myös globaalin yleisön julkiselle mielipiteelle. Pitääkseen yllä vallankäyttönsä oikeutusta hallinnot pyrkivät kontrolloimaan niistä itsestään ja ympäröivästä todellisuudesta olemassa olevaa tietoa.

Tuomalla esiin pimitettyä ja raskauttavaa informaatiota instituutioiden toiminnasta vuodot nakertavat vallankäyttäjien legitimiteettiä ja pakottavat niitä korjaamaan toimintaansa yleisen mielipiteen ja kansainvälisten normien mukaiseksi. Mitä heikommaksi hallinto kokee mahdollisuutensa kontrolloida informaatiovirtoja ja estää kielteisiä paljastuksia, sen suurempi paine sillä on välttää kansainvälistä lakia ja normeja rikkovia toimintatapoja. Wikileaks tulee näin ymmärrettäväksi kamppailuna tiedosta ja julkisesta mielipiteestä, mikä tekee vuotosivustosta informaatiosodankäynnin muodon ja välineen: Wikileaks edustaa kansalaisyhteiskunnan vastarintaa valtiollisten instituutioiden informaation kontrolliin perustuvalle hallinnalle ja tuottaa näin valvontavaltaa ja vallan tilivelvollisuutta.

Miten relevantteina näitä informaatiosodan ja valvontavallan näkökulmaan liittyviä esioletuksia voi pitää? Skeptikko väittäisi, että jälkimodernin mediaspektaakkelin turruttamat yleisöt ovat jo nähneet kaiken, eivätkä vuodot ja paljastukset itsessään riitä saattamaan valtaa pitäviä instituutioita kriisiin. Julkisuuksien pirstaloituminen, uutismedian kaupallistuminen ja viihteellistyminen, yleisöjen ”tyhmentyminen”, taukoamaton skandaalijournalismi ja yleinen julkisen keskustelun rappio ovat tuottaneet kulttuurisen apatian olotilan, jossa sellaiset hyveet ja käytännöt kuin informaatio, ”totuus” ja kriittinen journalismi ovat menettäneet kykynsä tuottaa tilivelvollisuutta kansallisten ja taloudellisten intressiensä puitteissa operoiville valtakeskuksille.

Edes paljastukset talous- ja sotarikoksista eivät ole riittäneet saattamaan vastuullisia tilille: niin Wall Streetin pankkiirit kuin Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja hallinnon viranomaisetkin ovat toistaiseksi selvinneet tekosistaan ilman yhtään oikeudenkäyntiä. Raskauttavat vuodot väärinkäytöksistä eivät ole myöskään onnistuneet tuottamaan uudenlaisia moraalisesti kestäviä liiketoiminnan ja ulkopolitiikan käytäntöjä. Niinpä keinottelu finanssimarkkinoilla jatkuu kuten ennenkin, ja vaikka Yhdysvallat on lopettanut kidutukset ja vankien luovutukset kiduttaville maille – mikäli presidentti Obamaa on uskominen – maan nykyinen hallinto on vastaavasti lisännyt dramaattisesti miehittämättömillä lennokeilla tehtävien murhaiskujen määrää ilman merkittävää julkista tai poliittista valvontaa. Vielä vähemmän vuodot ja informaatio ovat onnistuneet muuttamaan kansainvälisen politiikan realiteetteja. Yhdysvallat jatkaa sekä yksipuolisia iskujaan Afrikassa ja Lähi-idässä että Israelin järkähtämätöntä tukemista, vaikka ne olisivat tärkeimpiä yksittäisiä syitä globaalin julkisen mielipiteen Amerikan-vastaisuuteen. Valitun politiikan julkisen oikeutuksen puute ei näytä lopulta olevan merkittävä rajoitus globaalille vallankäytölle.

Imperiumin vastahyökkäys

Tuntuu siis monesti liioitellulta ja idealistiselta väittää, että tieto voisi yhä muuttaa maailmaa – etenkään sananvapauden majakoiksi julistautuneissa länsimaissa. Tästä huolimatta ei voi ohittaa tapaa, jolla establishment myös länsimaissa on hyökännyt Wikileaksia ja sen paljastuksia vastaan. Vuotojen kohteeksi joutuneet instituutiot eivät ole suinkaan nostaneet käsiään pystyyn, vaan ne ovat vastanneet informaatiosodankäyntiin kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla. Kaikkiaan hallinnan koneistojen vastaisku Wikileaksin hyökkäykseen on ollut voimakas ja järjestelmällinen: vuotajia on vangittu ja asetettu syytteeseen, Wikileaksin rahoituskanavat on suljettu ja vuotojen synnyttämää kielteistä julkisuutta on pyritty minimoimaan perinteisin pr-hallinnan keinoin.

Sotilaallista ja hallinnollista valtaa käyttävien instituutioiden voimakas hyökkäys Wikileaksia vastaan ja erilaiset Wikileaksin toimintaa vaikeuttavat julkiset toimenpiteet ovat epäsuoria merkkejä siitä, että informaatiolla ja mediakeskustelulla on yhä merkitystä. Assange pitääkin (videon kohdasta 34:30‒) Yhdysvaltain hallinnon Wikileaksiin kohdistamia sensuuritoimenpiteitä rohkaisevana merkkinä siitä, että valta edelleen on jossain määrin tilivelvollista. Ja vastaavasti Slavoj Žižek viittaa samantapaisiin näkökulmiin selittäessään (41:25‒), missä mielessä Wikileaksiin amerikkalaismediassa kohdistetut terrorismisyytökset osuvat maaliinsa: jos Wikileaksia tarkastellaan sodankäynnin kehikossa, sen imperiaalisen sortojärjestelmän informaatiohallintaa häiritsevää toimintaa voidaan kärjistetysti kutsua eräänlaiseksi terrorismiksi.

Näkökulma sopii myös hyvin yhteen Assangen itsensä vuonna 2006 hahmotteleman salaliittoajattelun (pdf) kanssa. Kuten muutamat Assangen poliittista filosofiaa arvioineet kirjoittajat ovat päätelleet, Wikileaksin perustamisen taustalla voidaan nähdä olleen pyrkimys tehdä mahdottomaksi tiedon salassa pitämiseen perustuvien autoritaaristen, tilivelvottomien ja suhteetonta valtaa käyttävien verkostojen toiminta. Tässä ajattelussa vuotojen tarkoitus on rikkoa verkostojen toiminnalle keskeisen informaation jaon edellyttämä keskinäinen luottamus, ja siten Wikileaksin toimintaperiaatetta voi todella kuvata jonkinlaisena hajottamiseen ja tuhoamiseen tähtäävänä terrorismina.

Usko sekä tiedon että julkisen päiväjärjestyksen kontrollin keskeiseen rooliin vallankäytössä ei siis tunnu rapistuneen sen enempää hallintokoneistojen kuin vastarintaliikkeidenkään keskuudessa. Lisäksi, vaikka länsimaiden hallinnot eivät olisi huolissaan vuotojen vaikutuksesta julkiseen legitimiteettiinsä omien kansalaistensa silmissä, vuotojen voidaan kokea uhkaavan läntisiä intressejä tukevan politiikan harjoittamista muualla maailmassa. Esimerkiksi Lähi-idässä monien johtajien on julkisen mielipiteen kasvavan Amerikan-vastaisuuden takia yhä vaikeampaa harjoittaa yhteistyötä Yhdysvaltain hallinnon kanssa, ja siksi näitä yhteistyökuvioita joudutaan pitämään mahdollisimman pitkälle salassa ja poissa julkisesta keskustelusta. Autoritaaristen johtajien tukemisen poliittinen hinta on vastaavasti saatettu länsimaissa kokea entistä kovemmaksi vuotojen seurauksena. Julian Assange itse perustelee Wikileaksin merkitystä tähän tapaan esittäessään seikkaperäisen tulkinnan Tunisiaa koskevien diplomaattisähkevuotojen vaikutuksesta Ben Alin regiimin murentumisessa (1:28:54‒).

Propagandakoneisto ja julkinen päiväjärjestys

On tietysti hankalaa arvioida, missä määrin Wikileaksin harjoittama informaatiosota todella on ollut tehokasta ja kuinka paljon sen välittämät Afganistanin ja Irakin sotia koskevat vuodot ovat vaikuttaneet esimerkiksi länsimaiden politiikkaan Lähi-idässä. Kuten todettua, vuotojen kohteiksi joutuneet instituutiot ovat tehokkaasti puolustautuneet ”iskuja” vastaan. Niinpä esimerkiksi Collateral Murder -tapausta tutkinut Marouf A. Hasian päätyy analyysissaan siihen, että Yhdysvaltain puolustusvoimien onnistui varsin täydellisesti minimoida helikopterivideon shokeeraava todistusvoima eristämällä se viestinnässään yksittäistapaukseksi ja normalisoimalla retorisesti videolla havaittava toiminta osaksi vaikean ja vaarallisen sodan päivittäistä kaaosta.

Samaan viittaa myös Slavoj Žižek selittäessään (18:20‒), millaisilla ideologisilla, arkijärkeen vetoavilla väitteillä imperiumit rationalisoivat toimintaansa väistämättä kuuluvan barbaarisen väkivallan: sodassa tapahtuu aina kamalia asioita, sivullisia uhreja ei voi välttää, tietoa on pakko salata ja informaatiota hallita. Länsimainen yleisö on siis varsin hyvin tietoinen omien hallintojensa harjoittamasta päivittäisestä väkivallasta ja sorrosta, mutta se ollaan useimmiten valmiita hiljaisesti hyväksymään väistämättömänä ja jopa välttämättömänä osana imperiumin toimintaa ‒ toisin sanoen rauhan, vakauden ja vapauden ylläpitoa.

Hasianin ja Žižekin argumenteista yleistäen voisikin päätellä, että varsinaisesti mikään yksittäinen Wikileaksin välittämä vuoto länsimaiden käymistä sodista ei ole saanut aikaan niin rajua paljastumisen, häpeän, moraalisen tuomion tai oikeudellisten rangaistusvaatimusten aaltoa, että se olisi kääntänyt maan ulkopoliittista kurssia tai pudottanut päitä hallinnossa. Yhdysvaltain lähetystösähkevuodot ovat toki luku sinänsä, ja vaikkei nielisikään sellaisenaan Assangen versiota Tunisian tapahtumista, vuotojen alueellisia ja paikallisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa ei ole syytä aliarvioida. Erityisesti länsimaiden hallinnot näyttäisivät kuitenkin ainakin päällisin puolin selviytyneen vuodoista varsin vähin vaurioin.

Tästä ne voivat ainakin osittain kiittää maidensa johtavia tiedotusvälineitä. Monissa tapauksissa uutismedia on antautunut hallinnon informaatiosotatoimenpiteiden välineeksi toistamalla uskollisesti johtavien poliitikkojen ja viranomaisten kannanottoja ja kyseenalaistamatta niiden totuudellisuutta tai oikeutusta. Länsimaisen valtamedian toimintaa voikin Wikileaksin tapauksessa tulkita Edward Hermanin ja Noam Chomskyn muotoileman propagandamallin avulla. Sen mukaan valtamedia institutionaalisten käytäntöjensä ja intressiensä mukaisesti toimii pääsääntöisesti yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen eliitin suukappaleena muita yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Keskeinen osa Hermanin ja Chomskyn kuvaamaa median toimintalogiikkaa on asettaa mille tahansa informaatiolle joukko suodattimia, jotka takaavat sen, etteivät eliittien intressejä uhkaavat näkemykset saa irrallista sivumainintaa merkittävämpää julkisuutta tai yleistä hyväksyntää. Toisin sanoen tiedotusvälineiden taloudelliset ja ideologiset rajoitteet saavat aikaan niiden taipumuksen uusintaa yhteiskunnan vallitsevia valtarakenteita.

Media on siis keskeinen osapuoli informaatiosodassa. Kuten ryöpytys BBC:n uutisankkurin niskaan viime joulukuussa taltioidussa haastattelussa osoittaa, Assange itse ymmärtää hyvin valtamedian taloudelliset ja ideologiset rajoitteet ja sen lähtökohtaisen taipumuksen uusintaa vallitsevia valtarakenteita ‒ tai toistuvasti asettua vallan puolelle vastarintaa vastaan. Kuitenkin tuodessaan julki länsimaiden sotiin ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä massiivisia asiakirjavuotoja Wikileaks kutsui yhteistyöhön joukon tarkkaan valittuja, arvostettuja ja siten vallankäyttäjien silmissä uskottavuutta nauttivia tiedotusvälineitä eri puolilla maailmaa. Julian Assangen kertomus (24:17‒) tästä yhteistyöstä paljastaakin varsin vivahteikkaan käsityksen mediasta osana poliittista vallankäyttöä.

Tarkastelemalla uutismedian omistussuhteita, organisaatiokulttuureja, toimituskäytäntöjä, päiväjärjestystä ja hallitsevia puhetapoja on monin tavoin perusteltua väittää sen toimivan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin äänitorvena ja olevan instituutiona osa vallitsevien valtasuhteiden ylläpitoa. Tästä huolimatta Assange uskoo samojen instituutoiden myös toimivan yhteiskunnallisten valtakamppailujen resurssina ja kenttänä, jota Wikileaksin kaltainen vastarintaorganisaatio voi käyttää hyväksi ‒ ja jota sen on pakko pyrkiä hyödyntämään saadakseen vuodoillaan aikaan mahdollisimman suuria poliittisia vaikutuksia.

Samaan johtopäätökseen päätyvät myös Herman ja Chomsky, joiden propagandamalli ei nimestään huolimatta suinkaan esitä länsimaisia tiedotusvälineitä hallintojen vapaasti käytettävissä olevina passiivisina megafoneina. Eliittejä suosivista rakenteellis-ideologisista lähtökohdistaan huolimatta valtamedian vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan myös kansalaisyhteiskunnan on mahdollista saavuttaa voittoja informaatiosodankäynnin keinoin. Toisaalta poliittiseen muutokseen tähtäävä vastarinta ei myöskään internetin ja näennäisesti portinvartijattoman verkkoviestinnän aikakaudella voi kääntää selkäänsä institutionaaliselle valtamedialle. Kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskeisimpiä tavoitteita on edelleen pyrkiä kaikin keinoin vaikuttamaan hallitsevien tiedotusvälineiden agendaan ja niiden suosimiin näkökulmiin suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Agendan eli julkisten puheenaiheiden asettaminen sekä kehysten eli tapahtumien uutisoinnille rutiininomaisten näkökulmien määrittäminen ovat tiedotusvälineiden käyttämän vallan keskeisimpiä ja usein huomaamattomimpia muotoja. Informaatiosodankäyntiä päällisin puolin luonnehtivien yksittäisten paljastusten, uutisvoittojen ja skandaalien sijaan olennaisinta Wikileaksin vuodoissa saattaakin olla niiden kumulatiivinen vaikutus yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Siviiliuhreista piittaamattomia sodankäynnin käytäntöjä, hallintojen läpinäkymättömyyttä, kyseenalaisia motiiveja ja ulkopolitiikan kaksoisstandardeja alleviivaavat vuodot ovat tiedotusvälineissä tulleet osaksi jo valmiiksi varsin kielteistä sotauutisointia. Rutiininomaiset uutiset taistelujen jatkumisesta, konfliktien näennäisestä päättymättömyydestä, uusista siviiliuhreista ja yleisestä näköalattomuudesta terrorismin vastaisen sodankäynnin suhteen ovat ajan mittaan nakertaneet länsimaiden käymien sotien oikeutusta kansalaisten silmissä, lisänneet hallitsevan politiikan arvostelua ja voimistaneet monessa maassa hallitusten painetta vetää sotilaansa pois Lähi-idästä.

Wikileaks-vuodot ovat entisestään lisänneet sodalle kriittistä julkisuutta, ja niiden valtava volyymi on taannut pitkään jatkuvan paljastusten ja kielteisten uutisten virran, jonka rakentamaa metanarratiivia poliitikkojen ja viranomaisten on vaikea kääntää edukseen. Brittilehdistön Irak-uutisointia koskevan tutkimuksensa pohjalta Piers Robinsonin johtama tutkimusryhmä korostaa juuri näiden uutisoinnin pitkän aikavälin vaikutusten merkitystä Irakin sodasta rakentuneen kriittisen julkisen mielipiteen ja poliittisen keskustelun muovaajina Iso-Britanniassa.

Tässä suhteessa Wikileaksin kulttuurinen vaikutusvalta kiteytyykin siinä, että se on tarjonnut kansallisille tiedotusvälineille uusia näkökulmia omien hallintojen käymiin sotiin sekä ennen kaikkea viranomaisista riippumattoman tietolähteen. Julian Assange tuo esiin juuri tämän kuvaillessaan (24:17‒), miten Wikileaks nimenomaan pyrki eri tavoin ohittamaan valtamedian uutisointiin vaikuttavia ”suodattimia” (tässä hän viittaa suoraan Hermanin ja Chomskyn propagandamalliin). Vuotojen myötä länsimaisten hallintojen muovaamaa maailmanjärjestystä arvosteleva narratiivi on läpäissyt ainakin hetkellisesti myös valtavirran uutisorganisaatiot. Mikä vielä tärkeämpää, vuodot ovat auttaneet toimittajien kyseenalaistamaan omia lähdekäytäntöjään sekä viranomaistahojen jakamaa tietoa: diplomaattisähkevuotojen julkisuutta Australiassa ja Israelissa tarkastelleet mediatutkijat Robert Handley ja Amani Ismail ovat arvioineet, että vuodot antoivat journalisteille mahdollisuuksia kyseenalaistaa yleensä itsestään selvänä pidettyä ”kansallisen edun” konsensusta kyseisten maiden ulkopolitiikassa. Tätä mahdollista journalistisen kulttuurin muutosta Assange pitääkin yhtenä keskeisistä ja pidempiaikaisista Wikileaksin vaikutuksista.

Vastahegemonia ja vallankumouksellisen subjektin kasvatus

Mikäli tulkitaan Assangen omia kirjoituksia vuodelta 2006, Wikileaksin alkuperäisenä tavoitteena oli salaliittojen eli autoritaaristen informaatioverkostojen murtaminen informaatiosodankäynnin keinoin. Kuten imperiumin raivoisa vastaisku on osoittanut, tämä tavoite on alkanut vaikuttaa varsin etäiseltä ja näyttäytyy jälkikäteen lähinnä nuoren hakkeriradikaalin villiltä päiväunelta. Lontoossa, viitisen vuotta salaliittokirjoittelunsa jälkeen, Assange kuvaileekin toimintansa taustalla olevia tarkoitusperiä varsin toisenlaisin sanamuodoin (1:02:35‒). Uutta muotoilua voi pitää luontaisena jatkumona aiemmille anarkistisille hakkeriunelmille mutta toisaalta myös varsin radikaalina kehityksenä Assangen ajattelussa kohti monivivahteisempaa valta- ja demokratiakäsitystä. Wikileaks tulee nyt selitetyksi totuuden, vapaan tiedonsaannin ja oikeudenmukaisuuden kaltaisilla ihanteilla. Vuotosivuston kunnianhimoisena tavoitteena on saattaa koko ”historiallinen muisti” ‒ kaikki yhteiskunnallista toimintaa koskeva tieto- ja arkistointimateriaali ‒ kaikkien saataville. Assange tuntuu uskovan, että historian vääristely, jonka tietojen salassa pito tekee mahdolliseksi, on suurin este maailmankansalaisten kyvylle rakentaa toimiva sivilisaatio. Internetin ansiosta tieto kuitenkin vapautuu, ja sen tarjoama vääristämätön kuva historiasta kasvattaa aivan uudenlaisiin arvoihin nojautuvan sukupolven.

Ensi kuulemalta Assange näyttääkin edustavan häpeämättömän idealistista uskoa siihen, että tieto itsessään muuttaa arvoja ja asenteita. On kuitenkin huomattava, että tässäkin yhteydessä Assange viittaa tiettyihin instituutioihin: hänen argumentissaan juuri valtamedia syyllistyy historian vääristelyyn. Vastaavasti internet tulee ymmärrettäväksi nimenomaan vaihtoehtoisten tiedonjakovälineiden, kuten Wikileaksin, toimintakenttänä. Historiallinen tieto toimii tietynlaisen maailmankuvan rakentajana riippuen siitä, miten ”historiallista muistia” valikoidaan ja mistä näkökulmasta sitä kehystetään. Informaatio itsessään siis tuskin määrittää arvoja myöskään Assangen ajattelussa, ja varsinaisen ”vääristelemättömän totuuden” kertomisen sijaan vaihtoehtomedioiden jakama tieto tulee ymmärrettäväksi nimenomaan vallan intressejä palvelevan virallisen totuuden haastavana vastanarratiivina. Myös Žižek viittaa tähän todetessaan (1:20:02‒), ettei ”totuuden” kertominen itsessään riitä, vaan sen sijaan Wikileaks kertoo totuuden ”tietyllä tavalla”.

Tämä Assangen ”uusi filosofia” tuntuu siis korostavan valistuksen, demokratian ja vastahegemonisen ideologian kaltaisia periaatteita. Assange maalailee, miten yhteiskunnallinen muutos tulee mahdolliseksi, kun teknisesti kyvykkään nuoret kasvavat aiempaa avoimemmassa ja vaikeammin kontrolloitavassa informatioympäristössä. Kiitos hallintavallan ja valtamedian suosimaa historiallista kertomusta kyseenalaistavien kriittisten vaihtoehtomedioiden, nuoret omaksuvat toisenlaisen maailmankuvan ja vievät tämän arvomaailman mukanaan siirtyessään myöhemmin työskentelemään järjestelmän toiminnan ja ylläpidon kannalta keskeisiin organisaatioihin, kuten tiedustelupalveluihin tai uutismediaan. Siellä heidän vaihtoehtomediasta omaksumansa arvot törmäävät yhteen näitä vallan organisaatioita lävistävän hallinnan logiikan kanssa.

Assangen ajattelussa muutoksen siemen lepää siis yhtäältä vallankäytön riippuvuudessa yhä enemmän teknistä osaamista edellyttävistä verkostoista ja informaatiovirroista sekä toisaalta uuden verkkosukupolven kohtaamassa arvoristiriidassa näiden verkostojen ja globaalin epäoikeudenmukaisuuden muotojen välillä. Argumentissa tuntuukin olevan monia yhtymäkohtia Manuel Castellsin tulkintaan informaatioajan verkkoyhteiskunnasta, jossa vallankäyttö perustuu verkostojen hallintaan. Ne, jotka hallitsevat verkon teknologiaa, hallitsevat myös informaatiovirtoja ja niiden myötä rakentuvia yhteiskunnallisia toimintamahdollisuuksia. Toisaalta Assangen ajattelussa tuntuu olevan kaikuja myös Michael Hardtin ja Antonio Negrin hahmottelemasta ”väestä”, joka mullistaa järjestelmän sen sisältä käsin.

Assangen sitoutumista castellslaiseen tai hardt-negrimäiseen yhteiskunta-analyysiin ei Lontoon keskustelutilaisuuden pohjalta ole mielekästä arvioida sen syvemmin. Olennaista kuitenkin on, että Assange tuntuu lopulta allekirjoittavan varsin perinteisiä valistuksen ja demokratian ihanteita mutta soveltaa niitä erityisesti globaaliin yhteiskuntaan yksittäisen kansallisvaltion sijasta. Sananvapaus on keskeinen arvo, joka voi toteutua vain tiedon vapauden kautta, mutta vapaan tiedonvälityksen päämääränä tulee olla kansalaisten valistaminen ja rationaalinen julkinen keskustelu. Tällaisia perinteisiä julkisuuteen ja tiedonvälitykseen liittyviä arvoja puolustava Assange onkin kulkenut varsin kauas terrorismin logiikkaan viittaavista, vallankäytön häirintään pohjaavista lähtökohdista.

Ideologian läpäisemä globaalihallinta

Lopulta se onkin keskustelijoista Slavoj Žižek, joka tuntuu vähemmän valmiilta luopumaan suorastaan romantisoidusta tulkinnastaan Wikileaksista postmodernin vastarinnan ja vastahegemonisen ”terrorismin” soihdunkantajana. Tavoilleen uskollisena Žižek piirtää kuvan Wikileaksista nimenomaan ideologisen kamppailun välineenä. Hän haluaa uskoa Wikileaks-vuotojen shokeeraavaan, järjestelmän toimintaa ja sen oikeutusta koskevia totunnaisia käsityksiä järisyttävään luonteeseen. Žižekin mukaan Wikileaks pakottaa yleisön kohtaamaan sen väkivallan ja sorron, joka kätkeytyy vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen (42:38‒).

Wikileaks ei siis niinkään paljasta mitään mitä emme jo valmiiksi tietäisi (16:24‒), mutta se tekee sen tavalla, joka tuo esiin järjestelmää tukevia yleisesti hyväksyttyjä valheita ‒ toisin sanoen erilaisia pelin sääntöjä tai maan tapoja, liittyivät ne sitten sodankäyntiin, kansainväliseen diplomatiaan tai uutismedian toimintaan. Žižekille Wikileaks aiheuttaa murtumia ideologiaan juuri sen kautta, miten se rikkoo totuttuja sääntöjä tai paremminkin niitä sääntöjä, jotka koskevat sääntöjen rikkomista (21:55‒). Toisin sanoen Wikileaks rikkoo sitä valtamedian hallinnoimaa julkisuuden kontrollia (tai propagandamallin sanoin suodattimia), joka määrittää sen, mitä voidaan sanoa ja miten voidaan rikkoa niitä sääntöjä, mitä voidaan sanoa.

Ideologia ei Žižekille ole mikä tahansa maailmankatsomus tai poliittinen suuntaus. Ideologiassa on kyse niistä moninaisista tavoista, joilla vallitsevat valtasuhteet sekä yhteiskunnallisia eliittejä suosivat poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset hallinnan käytännöt ylläpidetään ja oikeutetaan siten, että hallinnan subjektit päätyvät yhä uudestaan pitämään niitä luonnollisina, järkeenkäypinä ja itsestään selvinä. Ideologia kiteytyy niissä instituutioissa, käytännöissä ja diskursseissa, joiden ansiosta vallitseva järjestys näyttäytyy ainoana mahdollisena. Kuten ideologian käsitettä avannut Terry Eagleton havainnollistaa, hallinnan subjekti voi toki havaita heikkouksia nykyisessä yhteiskunnallisessa järjestyksessä (köyhyys, eriarvoisuus, epävarmuus, sosiaaliset ja ekologiset ongelmat), mutta ideologian ansiosta hän päätyy joko pitämään nykytilaa parhaana mahdollisena (”sosialismi nyt ei ainakaan toimi”), oikeuttamaan havaitsemansa epäkohdat (”köyhyys johtuu laiskuudesta”) tai uskomaan, että asiat ovat menossa oikeaan suuntaan (”globaali kapitalismi lisää lopulta kaikkien hyvinvointia”). Muita vaihtoehtoja ovat apatia ja kyynistyminen.

Ideologia eli valtasuhteiden ylläpito uusintuu sosiaalisissa käytännöissä. Vastarinnan keskeinen ulottuvuus on tehdä toisin, murtaa ideologisia käytäntöjä. Žižek katsookin (57:57‒), että ”ehkä ainoa toivomme” on niissä arjen tavallisissa ihmisissä, jotka ottavat henkilökohtaisen riskin ja asettuvat poikkiteloin vallan kanssa. Vuotajat luonnollisesti edustavat yhtä joukkoa tässä toisintekevien porukassa. Mutta samalla tavalla voisi ajatella tämän toisin tekemisen logiikan ulottuvan kaikkiin yhteiskunnallisen toiminnan kenttiin ‒ myös uutismediaan. Žižekillä näyttää olevan vähän arvostusta ”porvarillista lehdistöä” kohtaan, mutta myös hän tunnustaa median tärkeyden sekä ideologisen kamppailun kenttänä että sen toimijana. Serbian valtamedia teki lopulta mahdolliseksi sen, että kansakunta todisti ja kohtasi Srebrenican verilöylyn (17:28‒).

Media maailmanpolitiikan kamppailuissa

Globaaleissa politiikan kamppailuissa uutismedian roolia on vaikea määrittää yksiselitteisesti. Sekä tiedotusvälineiden lyhytaikaiset että pitkän aikavälin vaikutukset ovat varsin ristiriitaisia suhteessa vallankäyttöön. Lyhyen tähtäimen tarkastelussa korostuu informaatiosodankäynnin näkökulma. Tällöin huomio kiinnittyy yhtäältä valtaeliittien hallitsevaan asemaan median päiväjärjestyksen ja sen suosimien kehysten asettajana sekä erilaisiin valtamedian ”suodattimiin”, jotka karsivat tehokkaasti hallitseville intresseille kriittisiä toimijoita ja näkökulmia julkisuudesta. Toisaalta informaatiosodan näkökulma muistuttaa, etteivät kaikki uutismedian toimintatavat ja käytännöt suosi eliittien intressejä. Niinpä myös vastarinnalla on kyky hyödyntää tiedotusvälineitä ja hetkellisesti kääntää merkityskamppailun valtasuhteita päälaelleen.

Pitkän aikavälin näkökulma korostaa uutismedian asemaa yleisen poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin rakentajana. Myös tämä tarkastelu tuottaa varsin avoimen asetelman. Yhtäältä valtamediaa luonnehtii ideologinen konservatismi ja status quon ylläpito, mikä pohjaa uutismedian rakenteelliseen ja institutionaaliseen asemaan elimellisenä osana yhteiskuntien hallintaa ja kulttuurista uusintamista. Näiden rakenteellisten suhteiden tuloksena mediavälitteisellä todellisuudella on taipumus asettua eliittien intressejä tukeviin kehyksiin. Toisaalta myös pitkällä aikavälillä mediaesitykset pohjaavat lopulta todellisuuden tapahtumiin, jotka eivät ole yksittäisten toimijoiden hallittavissa. Tapahtumat rajoittavat uutismedian ja eliitin hallintavaltaa kahdella tavalla. Ensiksi tapahtumien itsensä luonne rajoittaa niistä tehtyjä mahdollisia esityksiä. Toiseksi, rakentaessaan esityksiä tapahtumista uutismedia ja valtaeliitti eivät voi aukottomasti määrätä niistä tehtyjä tulkintoja, vaan mediaesitykset tarjoavat aina myös toisinajattelun ja -esittämisen mahdollisuuksia. Valtainstituutioiden kyky hallita sekä poliittista toimintaympäristöä että valtasuhteiden kulttuurista uusintamista ovat jatkuvasti siis ainakin potentiaalisesti vaakalaudalla.

Terrorismia vai journalismia

Siinä missä vuosi 2011 muistetaan kansainvälisessä uutismediassa Lähi-idän, Etelä-Euroopan ja Yhdysvaltojen populaareista kansannousuista, 2010 oli Wikileaksin vuosi. Wikileaks hallitsi kansainvälistä uutisagendaa läpi vuoden: huhtikuussa se toi näyttävästi esiin videon Bagdadin ilmaiskusta, heinäkuussa tulivat Afganistanin sotaraportit, lokakuussa Irakin miehitystä koskevat dokumentit, ja marraskuun lopussa alkoivat diplomaattisähkeiden vähittäiset paljastamiset. Wikileaksin ansiosta kaikkialla alettiin puhua vuotosivustoista, ja vuodenvaihteessa 2011–2012 myös Suomessa saatiin omakohtaista kosketusta tähän uuteen ja innostavaan ilmiöön, kun VRLeaks alkoi vuotaa Valtion Rautateitä koskevia hämmentäviä paljastuksia.

Sittemmin Wikileaksin julkinen ja maailmanpoliittinen painoarvo on jokseenkin notkahtanut, ei vähiten sen rahoituskuvioiden mutkistuttua huomattavasti Yhdysvaltojen hallinnon kyettyä painostamaan PayPalin ja muut maksulaitokset sulkemaan vuotosivuston rahaliikenteen. Viime lokakuussa Wikileaks ehti jo ilmoittaa keskeyttävänsä toimintansa rahoitusvaikeuksien takia, ja juuri tätä kirjoitettaessa aloitetut, Syyrian hallintoon kohdistuvat sähköpostivuodot ovat ensimmäisiä elonmerkkejä Wikileaksista sitten alkuvuoden Stratfor-vuotojen. Lisäksi Julian Assangea vastaan käynnistyi valtaisa mustamaalauskampanja sekä ajojahti, joka toistaiseksi on edennyt pisteeseen, jossa Assange on päätynyt piileskelemään Ecuadorin Lontoon-suurlähetystöön estääkseen luovutuksensa Ruotsin viranomaisille.

Assangen ja Wikileaksin tulevaisuus on siis hämärän peitossa; uusimmat vuodot voivat tietysti muuttaa tilannetta nopeastikin. Mutta vaikka Wikileaksin toiminta onkin ollut jo jonkin aikaa varsin lamaantunutta, keskustelu sen yhteiskunnallisesta merkityksestä käy edelleen vilkkaana. Yksi keskustelussa toistuvasti nouseva kysymys on, mikä Wikileaksin kaltainen vuotosivusto oikeastaan on ja miten sen toiminta tulee ymmärtää.

Aktivismista journalismiksi

Noustessaan vuonna 2010 maailmanpolitiikan agendan keskiöön Wikileaks innoitti etenkin vasemmistolaisia intellektuelleja ja tutkijoita. Vuotosivustoa on sittemmin tulkittu – usein innostuneeseen sävyyn – esimerkkinä uudenlaisesta internet-pohjaisesta kansalaisaktivismista, joka haastaa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön olennaisesti kuuluvan salailun ja luottamuksellisen tiedon varaan rakentuvien verkostojen logiikan. Tämä uusi aktivismi hyödyntää internetiä kollektiivisesti ja anonyymisti murentaakseen vallan ja salailun verkostoja sekä kääntääkseen julkista agendaa tukemaan tavoitteitaan. Esimerkiksi Lähi-idän diktatuurihallintojen esittämien valheiden ja yleisen vehkeilyn julkisen paljastumisen on monesti tulkittu antaneen lisäpontta vuoden 2011 kansannousuille alueella. Länsimaissa Wikileaksin sen sijaan teki erityisen kiehtovaksi paitsi sen selkeä suuntautuminen maailman ainoaa supervaltaa vastaan myös vuotosivuston kyky murtaa länsimaisten hallitusten dominoimaa julkista agendaa kansainvälisissä viestimissä ja niissä vallitsevia hegemonisia narratiiveja länsimaiden käymistä sodista.

Wikileaks on siis luontevaa ymmärtää yhdenlaisena ylikansallisen aktivismin muotona sekä esimerkkinä verkottuneen mediayhteiskunnan tarjoamista mahdollisuuksista horjuttaa totuttua valtatasapainoa hallitusten ja kansalaisten välillä. Wikileaks aloitti toimintansa sekalaisena yksittäisten dokumenttien vuotosivustona. Yksinkertaisella ”no more secrets”-periaatteella toimien se tarjosi ”whistleblowereille” perinteisille tiedotusvälineille vaihtoehtoisen kanavan vuotaa asiakirjoja. Sittemmin Wikileaksin toimintaperiaate on muuttunut huomattavasti, ja erityisesti vuodesta 2010 lähtien Wikileaksin vuodot ovat olleet tarkkaan harkittuja. Niillä on ollut selkeä kohde ja pyrkimys vaikuttaa tiettyihin instituutoihin, kriiseihin tai ongelmiin. Wikileaksin vuotoaktivismilla on siis selvästi poliittiseen vaikuttamiseen ja yhteiskunnallisten ja globaalien valtasuhteiden muuttamiseen liittyviä tarkoitusperiä, ja samalla avoimuudesta näyttäisi alkuaikojen itseisarvosta tulleen enemmän välinearvo tiettyjen ”suurempien” tavoitteiden saavuttamiseksi.

Verkkoa hyödyntävän kansalaisaktivismin lisäksi on kuitenkin myös muita tapoja hahmottaa ja käsitteellistää vuotosivuston logiikkaa ja yhteiskunnallista merkitystä. Yksi keskeinen kysymys on vuotosivuston suhde journalismiin ja sen rooli mediana eli tiedotusvälineenä. Viimeaikaisessa uutisoinnissa on usein piirtynyt kuva Wikileaksista uutismedian käyttämänä lähteenä. Syntyy helposti käsitys siitä, että Wikileaks itsessään on dokumenttien vuotaja, ja Julian Assangen toistuva vertailu vaikkapa Pentagon Papers -sankarivuotaja Daniel Ellsbergiin vain vahvistaa tällaista väärinkäsitystä. Toki tässä on osin myös perää, erityisesti niissä tapauksissa, joissa Wikileaks on luovuttanut saamiaan asiakirjoja eteenpäin valitsemilleen tiedotusvälineille. Mutta tarkemmin ajatellen on tietysti selvää, että julkaistessaan sivuillaan salattuja dokumentteja vuotosivusto on samalla itsekin tiedotusväline.

Myös Assange itse on halunnut esittää Wikileaksin journalistisena toimintana. Tällä on akateemisen mielenkiinnon lisäksi myös juridista merkitystä: lehdistönvapauteen liittyvät oikeudet suojelisivat sen toimintaa esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon asettamilta syytteiltä valtion vastaisesta toiminnasta. Toisaalta myös Wikileaksin oma uskottavuus alkoi vuoden 2010 aikana rakentua yhä enemmän sen varaan, että vuotosivusto toimii journalistisen harkinnan pohjalta eikä päästä verkkoon tietoja, jotka voisivat esimerkiksi vaarantaa yksittäisten henkilöiden turvallisuutta – oli kyse sitten amerikkalaisista sotilaista Afganistanissa, amerikkalaisten tiedustelupalvelujen käyttämistä paikallisista tietolähteistä tai muista yksityishenkilöistä, joiden henkilöllisyys olisi voinut suorasti tai epäsuorasti paljastua vuodetuissa asiakirjoissa. Vuotojen saadessa valtavan kansainvälisen mediahuomion ja vuotojen potentiaalisen vaikutuksen näin moninkertaistuessa myös arvostelu sivustoa kohtaan alkoi kasvaa. Wikileaksin muuttikin lennosta toimintatapojaan ja päätyi paitsi ennakkotarkastamaan ja osin sensuroimaan sille vuodettuja asiakirjoja myös koordinoimaan niiden julkituomista yhteistyössä maailman johtavien laatulehtien kanssa. Kunnes syykuussa 2011, Wikileaksin jouduttua itse tietovuodon kohteeksi, Assange päätti dumpata loput diplomaattisähkeet verkkoon sellaisenaan – seurauksista välittämättä.

Assangen tavoin myös VRLeaks-sivuston ylläpitäjä Mikko Nyman on kuvannut toimintaansa journalismiksi. Journalisti-lehden tekemässä haastattelussa Nyman kertoo aina tarkistavansa sivulla julkaistavien dokumenttien aitouden sekä muun sisäpiiritiedon oikeellisuuden. VRLeaks muistuttaa (laatu)journalismia myös tutkivan otteensa puolesta: ”Olen pöyhinyt syvemmältä ja pyrkinyt käsittelemään analyyttisesti asioita, jotka aiemmin ovat syystä tai toisesta jääneet huomiotta”, Nymanin kuvailee toimintaansa Journalisti-lehdelle. Tuomalla esiin julkisessa omistuksessa olevan yhtiön toimintatapoja ja muuten pimentoon jääviä epäkohtia Nymanin tarkoituksena on palvella julkista etua ja yleisön oikeutta saada tietää paitsi jokapäiväiseen arkeensa liittyvistä päätöksistä myös yleisemmin institutionaaliseen vallankäyttöön julkisessa yhtiössä pesiytyneistä käytännöistä.

Journalismista terrorismiksi

Vuotosivustojen asema tiedotusvälineinä ei kuitenkaan ole kiistaton. Erityisesti ne tahot, joiden toimintaa Wikileaksin paljastukset ovat syystä tai toisesta häirinneet, ovat esittäneet hyvin erisuuntaisia tulkintoja siitä, mitä Wikileaks tekee. Esimerkiksi Alexander Stubb ei selvästikään allekirjoittanut ajatusta Wikileaksista hyväksyttävänä osana journalismia tuomitessaan diplomaattisähkeiden vuotamisen ja julkisen käsittelyn. Uudenlaista avoimuutta hallintoon ja kansainväliseen diplomatiaan tuovalla imagolla ratsastanut silloinen ulkoministeri ei jostain syystä pitänyt Wikileaksin vuotojen tuomasta avoimuudesta ja kieltäytyi jopa kategorisesti kommentoimasta Wikileaks-vuodoista raportoineille tiedotusvälineille Suomea koskevia paljastuksia vedoten siihen, että kyseiset dokumentit oli ”varastettu” ja ”laittomasti” julkaistu.

Stubbin vaikenemista ja perusteluja voi pitää naurettavina, mutta ne kalpenevat amerikkalaisten reaktioiden rinnalla. Atlantin vastarannalla Wikileaks-vuodot tuomittiin laajasti uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Tuomalla julki Afganistanin ja Irakin sotilasoperaatioihin liittyvää arkipäiväistä dokumentointia sekä diplomaattisähkeisiin sisältyviä kontakteja ja tiedustelutietoja vuotojen tulkittiin vaarantavan sekä amerikkalaisia sotilaita ja siviilejä että Yhdysvaltojen etuja noin laajemminkin ympäri maailmaa. Tältä pohjalta olikin helppo vetää johtopäätös, että Wikileaks palvelee Yhdysvaltojen vihollisten intressejä – ja globaalissa sodassa terrorismia vastaan se siten kuuluu sille väärälle puolelle.

Wikileaksin nimittäminen terrorismiksi kuulostaa äkkiseltään lähinnä korkealentoiselta, yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluvalta sekoilulta, jota ei ole syytä ottaa vakavasti. (Toisaalta väitetyn diplomaattisähkeiden vuotajan Bradley Manningin vähintäänkin kidutusta lähentelevä kohtelu kertoo siitä kostonhimosta, jolla amerikkalaishallinto on reagoinut vuotoihin.) Huomionarvoista on kuitenkin, että myös Stubbin ajattelussa Wikileaks edustaa rikollista, laitonta ja siten lainsuojatonta toimintaa (itse vuotojen esiin tuomat epärehellisyydet, petokset ja mahdolliset sotarikokset eivät luonnollisesti ansaitse vastaavaa tuomiota). Ajatus Wikileaksista väärällä puolella historiaa ja uhkaamassa länsimaisia intressejä paistaa siis läpi myös Stubbin suhtautumisesta; ja länsimaisten intressien uhmaaminen on viime aikoina usein samastettu terrorismiin tai ainakin terrorismin tukemiseen – oli kyse sitten Irakista, Iranista tai Afganistanista.

Jos siis omaksutaan länsimaisiin geopoliittisiin intresseihin sitoutunut uuskonservatiivis-stubbilainen näkökulma, Wikileaksin tuomitseminen ”hyökkäyksenä” ja sen samastaminen terrorismiin tulee loogiseksi. Toisaalta tällainen päättely ei kaikessa helppoudessaan vielä ole järin valaisevaa. Mutta jos Wikileaks todella on ”terrorismia”, onko se poikkeus vai pikemminkin sääntö? Perinteisesti yksittäiset tietovuodot, samoin kuin nykyiset internetin mahdollistamat kokonaiset vuotosivustot, ottavat tähtäimeensä tietyt vallan instituutiot. Wikileaksin tapauksessa tämä instituutio sattuu (erityisesti mitä tulee vuoteen 2010) olemaan maailmanjärjestelmän hegemonisen vallan virkaa toimittava Amerikan Yhdysvallat, jonka oma terrorisminvastaisen sodan diskurssi sekoittaa kuviota ja tekee Wikileaksin ”terrorismista” liian selvää. Kiinnostavampaa onkin kysyä, ovatko kaikki vuotosivustot osa terrorismin logiikkaa.

Luottamusta vai epäluottamusta?

Asiaa voi lähestyä pohtimalla luottamuksen yhteiskunnallista problematiikkaa ja vuotosivustojen roolia yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa ja rapauttamisessa. Luottamus tulee tässä yhteydessä ymmärtää erityisesti sosiologisena käsitteenä. Sosiologisesti tarkasteltuna luottamus on välttämätön osa yhteisön tai yhteiskunnan toimintakykyä: yhtäältä luottamus tekee mahdolliseksi yhteisen toiminnan ja sopimusten teon ja toisaalta sopimukset lisäävät luottamusta sitoessaan toimijoita keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön siteisiin. Yhtenäiskulttuurin murentuessa ja erilaisten kapitalisoitumis-, globalisoitumis-, detraditionalisoitumis-, medioitumis- ja individualisoitumiskehitysten seurauksena monet yhteiskuntatieteilijät ovat olleet huolissaan yhteiskunnallisen luottamuksen rapautumisesta.

Vastaväitteenä näille kulttuurin rappiota julistaville puheenvuoroille on kuitenkin esitetty, ettei luottamus sinänsä ole vähentynyt yhteiskunnassa (jos sitä ylipäänsä on mielekästä määrällisesti mitata) mutta sen rakentumisen tavat ovat muutoksessa. Tämän näkökulman mukaan luottamus ei (”enää”) perustu yhdenmukaisuuteen ja traditioihin vaan se kasvaa pikemminkin aktiivisesta asioiden selvittämisestä sokean hyväksynnän sijasta. Tällöin erilaisten yhteiskunnan kontrolli- ja valvontamekanismien voi yhtäältä katsoa vähentävän luottamusta (jatkuvaa epäilyä ilmentävä tarve varmistaa kohteen luotettavuus) mutta toisaalta tuottavan luottamusta ”järjestelmään”, jossa väärinkäytökset tulevat ilmi ja jossa niistä koituu tekijöilleen seurauksia.

Kuten esimerkiksi Richard Collins argumentoi, journalismilla on perinteisesti ollut tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa. Raportoidessaan poliittisten ja julkista intressiä edustavien toimijoiden sekä instituutioiden tekemisistä se tuottaa kaikenlaisen yhteiskunnallisen vallankäytön tilivelvollisuutta. Vastaavasti kansalaiset ovat luottaneet tähän ”neljänteen valtiomahtiin” osin juuri siksi, että he ovat uskoneet tiedotusvälineiden valvovan yhteiskunnallista vallankäyttöä ja edustavan täten kansalaisten etua suhteessa institutionaalista valtaa käyttävään eliittiin.

Terrorismin voi vastaavasti nähdä tavoittelevan yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamista. Terrorismilla pyritään nakertamaan luottamusta yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan, lisäämään yleistä turvattomuutta ja epävarmuutta ja paljastamaan näin yhteiskunnallisen järjestyksen haavoittuvuus. Näin terrorismi pyrkii rikkomaan yhteiskunnassa vallitsevan status quon hallitsijoiden ja hallittavien välillä ja avaamaan kenties tilan uudenlaisen järjestyksen muotoilemiselle. Tästä näkökulmasta vuotosivustot voi mieltää eräänlaiseksi ”terrorismin” muodoksi, mikäli niiden oletetaan lisäävän turvattomuuden tunnetta, epävarmuutta ja yleistä yhteiskunnallista epäluottamusta.

Vuotosivustojen tuomitsemisessa journalismiksi tai terrorismiksi keskeiseksi kysymykseksi nousee siis: edistävätkö vuotosivustot yhteiskunnallista luottamusta vai nakertavatko ne sitä?

Mikä tutkijoita on erityisesti innostanut Wikileaksin ja VRLeaksin kaltaisissa vuotosivustoissa on, että ne näyttävät ilmentävän melko uudenlaista ulottuvuutta vallankäytön tilivelvollisuuden rakenteissa. Enää yhteiskunnallisen vallankäytön valvonta ei ole (rikosseuraamusjärjestelmän ohella) pelkästään mediayhtiöiden ja institutionalisoituneen journalismin harteilla, vaan nyt myös kansalaiset ja aktivistit ovat löytäneet uusia tapoja haastaa valtaa käyttäviä instituutioita ja tuoda julki vallan väärinkäytöksiä. Yleensäkin internet on tarjonnut kansalaisille mahdollisuuden nostaa esiin tärkeinä pitämiään asioita ja luoda ”omaa” kriittistä julkisuutta.

Innokkaimmat nettitutkijat, kuten W.H. Dutton, ovatkin nimittäneet internetiä ja sen ”verkottuneita yksilöitä” uudeksi viidenneksi valtiomahdiksi, joka ottaa samalla valvontaansa myös neljännen: itsesääntelymekanismien lisäksi journalismia reguloivat nyt myös aktiiviset kansalaiset, jotka järjestävät sosiaalisessa mediassa boikottikampanjoita ja ilmaisevat kollektiivista paheksuntaansa niin yksittäisiä toimittajia kuin kokonaisia mediatalojakin kohtaan. Internet on tuonut kansalaisille uusia mahdollisuuksia saattaa instituutioita tilivelvollisiksi, ja tässä kansalaisten verkkomobilisaatiossa vuotosivustot edustavat vain tiettyä, tavallaan radikaaleinta kärkeä.

Luottamuksen paradoksit

Alma Median, VR:n tai Yhdysvaltojen hallinnon kaltaisten instituutioiden kannalta voimistuva kansalaisten verkossa muodostama ”viides valtiomahti” on tietysti kiusallinen ilmiö tuottaessaan niille jatkuvan paljastumisen uhkan. Instituutioiden nauttima luottamus perustuu niiden perinteiseen tunnettuuteen ja rakentuu pitkällä aikavälillä, ja vuotojen tai sosiaalisen median vihakampanjoiden synnyttämät julkiset skandaalit helposti romuttavat instituution huolella vaalittua brändiä kansalaisten ja kuluttajien sokean luottamuksen arvoisena kohteena.

Modernisti voidaan toisaalta ajatella niinkin, että instituutoiden nauttima luottamus rakentuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa instituution ja kansalaisten välillä. Luotettavuutta ei täten voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan instituutioiden on jatkuvasti lunastettava nauttimansa luottamus toimimalla luottamusta herättävällä tavalla. Instituutio voi itse pyrkiä parantamaan luotettavuuttaan avoimuudella: tuomalla esiin relevantit intressinsä, eturistiriitansa ja suhteensa muihin intressiryhmiin. Mutta vastaavasti voidaan ajatella, että instituutioiden luotettavuus on osin sidottu myös siihen, miten hyvin niitä voidaan pitää tilivelvollisina ja kuinka uskottavana niiden valvontaa pidetään.

Vuotosivustot, kuten Wikileaks ja VRLeaks voidaan näkökulmasta riippuen ymmärtää siis sekä luottamusta rapauttavina että luottamusta rakentavina toimijoina. Vuodoilla paljastetaan pääosin instituutiota koskevaa epämieluisaa tietoa: tämä on omiaan herättämään yleistä epäluottamusta instituutiota kohtaan. Lisäksi, tuodessaan ilmi vallan väärinkäytöksiä, korruptiota ja muita rikkeitä institutionaalisen vallankäytön keskuksissa vuotosivustot voivat heikentää yleisemminkin yhteiskunnallista luottamusta. Tällöin usko siihen, että yhteiskunnallinen vallankäyttö ja kansalaisten elämään vaikuttavien instituutioiden toiminta nojautuvat yleisesti hyväksytyille periaatteille, arvoille ja normeille sekä toimivalle, oikeudenmukaiselle ja tasapuoliselle valvonta- ja sanktiokoneistolle, horjuu.

Toisaalta vuotosivustojen toiminnassa on kyse moderniin luottamukseen oleellisesti kuuluvasta selvittämisen ja tutkimisen periaatteesta: luottamus syntyy ennemmin tutkimalla ja selvittämällä kuin sokean hyväksynnän kautta. Vuotosivustoja voidaankin pitää riippumattomina vahtikoirina, jotka tuovat esiin epäkohtia vallankäytössä ja yhteiskunnallisissa instituutioissa. Vastaavasti näin kasvava terve epäluottamus instituutioita kohtaan ja siitä seuraava instituutioiden julkinen valvonta mahdollisesti kasvattavat kiinnijäämisen riskiä ja hillitsevät väärinkäytöksiä.

Mutta voidaan toki ajatella niinkin, että esimerkiksi Finnwatchin kaltainen järjestäytynyt ja erikoistunut kansalaisvalvonnan käytäntö paradoksaalisesti jopa vahvistaa luottamusta suuryhtiöihin. Kun yhtiöiden valvonta näyttää näin institutionalisoituneen luotettavalta kuulostavalle brändille, rakentuu helposti uskoa siihen, että Keskon, Nesteen ja Stora Enson kaltaisten yhtiöiden täytyy (sanan molemmissa merkityksissä) toimia pääpiirteittäin moitteettomasti, sillä muuten valvontamekanismimme puuttuisivat asiaan ja saisivat aikaan valtaisan mekkalan yhtiöitä vastaan. Todellisuudessa tilanne on tietenkin paljon huonompi; kansalaisyhteiskunnan voimavarat harjoittaa aktiivista valvontaa ovat heikot ja ylikansalliset yhtiöt voivat pitkälti huoletta toimia vastuuttomuuden ja tilivelvottomuuden pohjalta.

Vuotosivustot ja muut verkossa toimivat kansalaisvalvonnan muodot eivät tarvitse perinteistä uutismediaa toimintaansa, mutta kuten Wikileaksin ja VRLeaksin esimerkit osoittavat, pääosin vain valtamedian huomion kautta ne voivat saavuttaa laajempaa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Median rooli luottamuksen rakentamisessa liittyy nimenomaan vahtikoiran rooliin, ja viides valtiomahti onkin vahvasti riippuvainen neljännestä kyetäkseen tuottamaan instituutioiden tilivelvollisuutta. Onnistuessaan vuotosivustot voivat pitkällä tähtäimellä lisätä yleistä uskoa siihen, että yhteiskunnallisia instituutioita valvotaan ja väärinkäytökset paljastuvat. Tämä puolestaan voi siis vahvistaa yleistä yhteiskunnallista luottamusta ja samalla myös luottamusta instituutioihin – oli se sitten perusteltua tai ei.

On myös olennaista huomioida, että tiedotusvälineiden positiivinen toimintakyky vallan vahtikoirina on vahvasti kytkeytynyt niitä itseensä kohtaan tunnettuun luottamukseen: vain riippumattomiksi, journalistisia standardeja korkeassa arvossa pitäviksi miellettyjen viestimien voidaan ajatella täyttävän tehtäväänsä, pitävän vallanpitäjiä tilivelvollisina ja edustavan yleistä julkista intressiä. Vuotosivustojen rooli yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa näyttäisi aivan vastaavasti olevan osin riippuvainen niitä itseään kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Siksi myös niiden pitää toiminnassaan noudattaa samantyyppisiä luotettavuuden kriteerejä kuin muidenkin instituutioiden ja uutismedian. Tästä näkökulmasta tulevatkin ymmärrettäviksi sekä Wikileaksin että VRLeaksin nokkamiesten toistuva viittaminen journalistisiin periaatteisiin sivustojen toiminnassa.

Velan dispositiivi

Europäättäjien hiljentyessä muiden mukana juhlasesonkiin (joulu tulikin jo osalle) ja odottamaan seuraavaa ”käänteentekevää” kokoontumista euroalueen velkakriisin selvittämiseksi on aika hieman vetää viimeaikaisten tapahtumien lankoja yhteen. Kokonaisuutena vuosi 2011 on ollut melko epätodellista aikaa seurata, miten Euroopan päättäjät ovat päämäärätietoisesti kuskanneet koko maanosaa päätös päätökseltä kohti syvenevää kriisiä toimenpiteiden kaikkinaisesta järjettömyydestä ja niiden reaalitaloudelle ilmeisen tuhoisista seurauksista välittämättä. Vaikka Kreikan, Irlannin ja Portugalin velkakriisien leviämisestä suuriin jäsenmaihin varoiteltiin jo vuonna 2010 ja aiemminkin, euroeliitti ei tehnyt puolessatoista vuodessa mitään, mikä olisi kääntänyt monien eturivin talousanalyytikkojenkin katastrofaaliseksi tunnistaman kurssin.

Tämän arkijärkeä uhmaavan laman ruokkimisen taustalla voidaan tietysti aavistaa olevan monenlaisia motiiveja. Yhtäältä toimenpiteitä voidaan tarkastella yksinkertaisesti seurauksena käsittämättömän kapeakatseisesta ja vaillinaisesta talousymmärryksestä, joka estää tunnistamasta eurokriisin todellista alkuperää ja rakenteellisia juuria ja langettaa syyn ykskantaan ”vastuuttomasti” käyttäytyneiden alijäämämaiden hallitusten niskoille. Toisen selityksen tarjoaa taloustieteilijä Christian Marazzin esittämä (h/t Timo) spekulaatio siitä, että kriisin syventäminen on ollut erityisesti Saksan taholta tietoista toimintaa, jonka taustalla on pyrkimys hajottaa euro ja perustaa uusi valuuttablokki kilpailukyvyn, ylijäämäisen vaihtotaseen ja vyönkiristyspolitiikan nimiin vannovien jäsenmaiden kesken.

Kolmas selittävä motiivi konservatiivisen euroeliitin itsepintaiselle lamapolitiikalle voi olla Naomi Kleinin kuvaama shokkidoktriini, jossa kriisit nähdään oivallisina tilaisuuksina toteuttaa uusliberalistisen ideologian mukaisia mutta kansalaisten enemmistön yleensä vastustamia, hyvinvaltion rakenteita heikentäviä talouspoliittisia uudistuksia. Kuten eurooppalaisten vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien taloustieteilijöiden uusimmassa muistiossa (pdf) todetaan, julkisen sektorin leikkausten lisäksi kovat vaatimukset yksityistämisistä ja työmarkkinasääntelyn purkamisesta ovat arkipäivää monissa taantumaan jo ajautuneissa Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Latviassa ja Romaniassa luonnollisesti puhumattakaan Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Italiasta. Suomi seuraa perässä vuonna 2012, kun talousluvut painuvat tarpeeksi huonoiksi ”rakenteellisten uudistusten” oikeuttamisen kannalta.

Tällaiset spekulaatiot euroeliitin toiminnan taustalla olevista piilomotiiveista ja kriisin tarkoituksellisesta kärjistämisestä menevät suorien todisteiden puutteessa hieman salaliittoteoretikoinnin puolelle. On kuitenkin syytä tähdentää, että vuonna 2012 syvenevä taantuma ja sen aiheuttanut Euroopan julkinen velkakriisi ovat nimenomaan poliittisen toiminnan välitöntä seurausta – toisin kuin vuonna 2008 USA:n asuntolainamarkkinoilta liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, joka vuonna 2009 levisi reaalitalouteen. Tuolloin puhkesi melko klassinen markkinakupla, kun asuntojen hintakehitys tyssäsi ja luotot laukesivat lainanantajien ja niitä edelleen rahoittaneiden investointipankkien käsiin. Julkisella velkarahalla ja keskuspankkien suoran rahoituksen kautta tuetut finanssimarkkinat elpyivät kuitenkin nopeasti, ja reaalitalous pääsi vuonna 2010 jälleen vauhtiin – kunnes Kreikan valtion rahoitusongelmat alkoivat tiivistyä. On olennaista ymmärtää, että finanssimarkkinoiden näkökulmasta tässä tilanteessa ei olisi ollut mitään syytä, miksi koko maailmantalouden kasvu ja taantumasta toipuminen eivät olisi voineet jatkua, eikä mitään syytä ajautua ns. double dip -taantumaan, kunhan vain euroalueen julkisten lainojen takaus olisi ollut taattu. Puolentoista vuoden syvenevän kriisin aikana euroeliitti – Saksan hallitus ja EKP etunenässään – ei kuitenkaan ole suostunut antamaan moista takausta, ja näin loppuvuonna 2011 löydämme itsemme “väistämättömän” taloustaantuman partaalta.

Tästä tapahtumien syy-seurausketjun ilmeisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia, on uskomatonta, miten euroeliitti nyt keskittyy julkisissa puheenvuoroissaan ja esittämissään ratkaisutoimenpiteissään liki pelkästään julkisen sektorin velkaan. Suurin osa kaavailluista toimenpiteistä liittyvät siihen, miten EU:n sääntöjä halutaan uudistaa, jotta valtioiden velanotto saadaan kiristyvien sanktioiden uhalla kuriin. Mitään perustelua sille, miten julkisen velanoton rajoittaminen ratkaisisi euroaluetta piinaavat epätasapainoisten markkinoiden ongelmat ja tuottaisi jatkossa vakaan talouskehityksen, ei anneta. Tosiasiassahan asia on juuri päinvastoin: viemällä julkiselta sektorilta mahdollisuuden ottaa velkaa yksityisen sektorin ajautuessa kupliin ja kriiseihin (joita heikosti säännelty finanssikapitalismi jatkuvasti tuottaa) EU:n entistä kireämmät säännöt pahentavat ja syventävät tulevia kriisejä. Julkisen velanoton rajoittaminen, riisuessaan valtioilta mahdollisuuden lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja rahoittaa sosiaaliturvalla ihmisten mahdollisuuksia kuluttaa, ei sen enempää ratkaise yleistä talouden velkaongelmaa kuin tuota väitettyä kasvua ja vakauttakaan.

Sosiaalisesti konstruoitu velkatalous

Euron kriisi ja sen ”ratkaisuksi” järjestetyt lukemattomat kokoukset ovat siis viimeisen puolentoista vuoden aikana kertoneet lähinnä tarinaa siitä, miten toimimattomaan talousortodoksiaan jääräpäisesti ripustautuneet EU-päättäjät ovat edenneet laput silmillä kohti euroalueen romuttumista ja syvää lamaa. On kuitenkin syytä yrittää välillä hahmottaa myös hieman laajempaa kuvaa: miten nykyinen velkakriisi sekä siihen reagoimista ohjaavat hallitsevat poliittiset puhetavat ovat ilmauksia pidempiaikaisesta poliittisesta ja markkinakehityksen logiikasta. Christian Marazzi viittaa tähän puhumalla Michel Foucault’n hengessä ”dispositiivista”:

Tällä hetkellä näen [uusliberaalin etiikan kehityksessä] eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.

Ehkä tärkein asia, jonka neljä vuotta jatkunut, rahoitusmarkkinoiden pystyssä pysymistä toistuvasti uhannut kriisi on toivottavasti mahdollisimman monelle opettanut, on tosiaan se, että (kaikki) raha on velkaa. Niinpä talouskasvu, ymmärrettynä tuotannon kasvuun kytkeytyvänä rahan määrän kasvuna, merkitsee samalla taloudessa olevan kokonaisvelan kasvua. Lisäksi, koska talouskasvu edellyttää tuotannollisia investointeja, velanotto (tai luotonanto) on talouskasvun edellytys. Ja vastaavasti, velan määrän vähentäminen merkitsee rahan määrän vähenemistä taloudessa, mikä puolestaan johtaa investointien vähenemiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen. Kapitalistisen rahatalousjärjestelmän toiminta perustuu siis keskeisesti velkaan, ja velka on näin keskeissä asemassa myös järjestelmän hallinnan logiikkaa ymmärrettäväksi tekevissä ajatusmalleissa ja puhetavoissa. Siksi lieneekin tässä yhteydessä sopivampaa puhua ”velan dispositiivista” kuin Marazzin mainitsemasta ”syyllistämisen dispositiivista”.

Mikä sitten on ”dispositiivi”? Lyhyesti ilmaistuna dispositiivilla tarkoitetaan puhetavan (eli diskurssin), siihen perustuvan inhimillisen toiminnan sekä tämän toiminnan materiaalisen ilmentymän muodostamaa kokonaisuutta. Mikään näistä ei elä irrallaan toisistaan: diskurssit liittyvät aina sosiaaliseen toimintaan ja materiaaliseen todellisuuteen, eikä materiaalista todellisuutta ole sosiaalisesti olemassa ilman siihen liittyvää puhetapaa. Dispositiivin ajatus tuo esiin, miten diskurssit eivät ole ”vain” puhetapoja vaan ilmenevät konkreettisina materiaalisia muotoutumina, oli kyse sitten sosiaalisesta toiminnasta tai tämän toiminnan materiaalisista tuloksista.

Finanssimarkkinat voidaan ymmärtää ”velan dispositiivin” nykyisin ehkä keskeisimpänä materiaalisena ilmentymänä. Pörssin perinteisenä tehtävänä on välittää halukkaiden sijoittajien pääomaa tuotannollisiin investointeihin, joten velan keskeinen rooli taloudessa ymmärretään rahoitusmarkkinoilla hyvin. Mutta tämän lisäksi velka merkitsee finanssimarkkinoille kauppatavaraa. Nykyisen velkakriisin taustalla onkin globaalien rahoitusmarkkinoiden 1970-luvulta alkanut kiihtyvä kasvu. Arvopapereiden ja valuutan kauppaamiseen keskittyvät finanssimarkkinat ovat paisuneet moninkertaisi suhteessa ns. reaalitalouteen eli materiaalisten hyödykkeiden tuotantoon. Samalla rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu on merkinnyt luonnollisesti velan jatkuvaa kasvua. Raha ja velka ovat lisääntyneet, mutta valtaosa lisäyksestä on tapahtunut finanssimarkkinoiden ”sisällä”, ja vain pieni osa tästä arvonkasvusta on valunut reaalitalouden piiriin eli tuottavaan toimintaan. Finanssimarkkinoiden ylikansallistuessa ja sääntelyn heikentyessä sijoittajat ovat alkaneet pitää velkamarkkinoita tuottoisampana kohteena kuin reaalitalouden investointeja, mikä on edistänyt rahan kasaantumista spekulatiivisiksi kupliksi.

Mutta velan dispositiivi (velkaan liittyvät puhetavat, niiden ymmärrettäväksi tekemät velanotto ja velan kauppaaminen sekä tämän toiminnan tuloksena muodostuvat markkinarakenteet) ei ilmene ainoastaan finanssimarkkinoina tai laajemmin kapitalistisena rahatalousjärjestelmänä (joka sitoo Marazzin sanoin myös yrittäjät, sijoittajat ja kuluttajat ”tuottamaan oman velkansa”). Samalla tavalla velan dispositiivin voi nähdä ilmenevän myös politiikassa ja julkisen vallan rakenteissa. Mutta siinä missä velka ymmärretään kapitalistisen markkinatalouden sfäärissä yhtäältä välttämättömänä tuotantotekijänä ja toisaalta spekulatiivisen kaupankäynnin kohteena, politiikan kentällä velkaa pidetään nykyisin ongelmana ja siitä puhutaan pääosin moraalisin sanankääntein. Politiikassa velka (Schuld) on jälleen syntiä (Schuld), kuten Marazzi toteaa.

On syytä korostaa tämän moralistisen velkakäsityksen historiallisuutta kahdella tapaa. Yhtäältä velan paheellisuutta korostava puhe voidaan nähdä melko ikiaikaisena, ja esimerkkejä voidaan kaivaa uskonnollisista ja filosofisista kirjoituksista tuhansien vuosien takaa. Toisaalta eurokriisin kirvoittama moraalipuhe voidaan liittää hyvin spesifiin, juuri tälle aikakaudelle tyypilliseen velkakäsitykseen, jonka taustalla on uusklassinen talousteoria. Toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista toimintaa jäsentänyt keynesiläisyys lähestyi velkaa huomattavasti pragmaattisemmin ja näki esimerkiksi julkisen velanoton tarpeellisena suhdannevaihteluja tasoittavana toimenpiteenä. Sen sijaan uusklassinen talousteoria pitää velkaantumista haitallisena, koska se ymmärtää rahan (ja samalla velan) väärin: teoria perustuu eksogeeniseen, neutraaliin rahakäsitykseen, jonka mukaan rahan määrän lisääminen taloudessa johtaa inflaatioon.

Uusklassiseen talousteoriaan perustuvan velan poliittisen dispositiivin diskursiivinen puoli ilmenee siis kaikkialla kaikuvassa syntipuheessa. Dispositiivin materiaalinen puoli vastaavasti ilmenee talouspolitiikkaa ohjaavissa käytännöissä ja rakenteissa. Esimerkiksi EU:n julkisten instituutioiden voidaan katsoa rakentuvan tämän raha- ja velkakäsityksen varaan: niiden pyrkimyksenä on kontrolloida julkista velkaa ja rajoittaa julkista kulutusta. Näin EU:n ja erityisesti EMU:n rakenteet ja säännöt todentavat velan uusklassista dispositiivia.

Myös euroeliitin nykyisenä julkituotuna pyrkimyksenä oleva projekti ”euron pelastamiseksi” on johdonmukaista jatkoa ja uusin diskursiivis-materiaalinen ilmentymä velan dispositiiville. Tavoitteena on jäsenmaiden budjettikurin tiukentaminen perussopimustasolla eli euromaiden rahasuvereniteetin poistamisen jatkaminen budjettisuvereniteetin viemisellä. Velan dispositiivin näkökulmasta tarkoitus on toisin sanoen vahvistaa niitä materiaalisia rakenteita tai institutionaalisia järjestelyjä, jotka sitovat jäsenmaiden hallitukset entistä tiukemmin ”julkinen velka on syntiä” ‑oppinuoraan sekä siitä loogisesti seuraavaan vyönkiristyspolitiikkaan (jota luonnollisesti pidetään moraalisesti hyveellisenä toimintana). Moralistinen velan dispositiivi selittää myös hyvin tähänastisia eurokriisin julkisuudessa hallitsevia selitystapoja (”syynä on ylivelkaantuminen”) sekä ratkaisuyrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan puuttuessaan täysin väärään asiaan (julkiseen kulutukseen).

Velkamoralismin umpikujat

Dispositiivin ajatus auttaa samalla ymmärtämään, että vaikka moralistinen velkakäsitys johtaa tuhoisaan talouspolitiikkaan, kriittisen vasemmiston on vaikea tehdä asialle mitään. Mitkä olisivat ne puhetavat ja materiaaliset ilmentymät, jotka haastaisivat uusliberalismin? Perustulo, työtakuu, funktionaalinen rahoitus, finanssimarkkinavero sekä muut vasemmistolaiset päämäärät ja ratkaisumallit tarvitsisivat materiaalista ja institutionaalista ilmiasua tullakseen tulevaa poliittista toimintaa jäsentäviksi vaihtoehdoiksi. Viime vuosien kriisit eivät kuitenkaan tunnu olleen riittävän dramaattisia saadakseen aikaan tällaisia institutionaalisia muutoksia.

On silti muistettava, että vaikka julkisen kulutuksen syntinä ymmärtävällä velan dispositiivilla on näin hallitseva ja institutionaalisesti vankka asema Euroopassa, sitä ei kuitenkaan tarvitse pitää täysin aukottomana ja voittamattomana valtarakenteena. Päinvastoin, sen hegemonia saattaa olla näennäisestä vankkuudestaan huolimatta yllättävänkin heikolla pohjalla. Ensinnäkin moralistista velan dispositiota ylläpitävä rakenne (euroalue) voi hyvinkin romahtaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja osoittaa näin Timo Soinin johtavaksi euro-oraakkeliksi.

Toiseksi velan dispositiivia ylläpitävät instrumentit, kuten budjettialijäämiä rajoittavat vakaussopimukset, voivat jatkossakin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun ”parhaillekin” valtioille osoittautuu mahdottomaksi pitäytyä niiden puitteissa. Lisäksi syntisen velan dispositiivin varaan rakennetut instituutiot, tärkeimpänä EKP, ovat hyvin lähellä joutua luopumaan pyhistä periaatteistaan ja muuttamaan toimintalogiikkaansa julkista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua tukevaan paradigmaan. Ja kolmanneksi euron kriisin jatkuva pitkittyminen on merkinnyt mahdollisuuksia ja aikaa synnin dispositiivin ajatusrakenteiden ja premissien kriittiselle tarkastelulle ja kasvattanut väistämättä tilaa vaihtoehtoiselle talousajattelulle. Tämä on ollut nähtävissä esimerkiksi siinä, miten julkisen velan syntinä näkevän dispositiivin ehkä voimakkaimmin kiistävä uuschartalistinen talousteoria ja sen selitykset eurokriisin syistä ja ratkaisutavoista ovat levinneet ja tulleet yhä vahvemmin osaksi myös valtavirran talouskeskustelua erityisesti anglosaksisessa laatujournalismissa.

On myös hyvä huomata, että samalla, kun Eurooppa tekee kaikkensa supistaakseen julkista kulutustaan, Yhdysvalloissa julkinen velanotto pitää edelleen taloutta pinnalla ja vetää sitä jopa kohti kasvu-uraa. Jos tällainen ymmärrys julkisen sektorin taloutta tukevasta ja kasvua edistävästä roolista on mahdollinen Yhdysvalloissa, jossa perinteisesti on suhtauduttu hyvin epäilevästi valtion oikeutukseen puuttua ”vapaiden markkinoiden” toimintaan, miksi vastaavan keynesiläisen ”järkivelkaantumisen” ajatus ei voisi jälleen saada jalansijaa myös perinteisesti valtioon hyvinvoinnin viimekätisenä takaajana uskovassa Euroopassa?

Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Tarpeeton journalismi

Poikkeuksellisen vireä politiikan kevät on jo aikaa sitten kääntynyt alati pimenevään syksyyn, ja harvinaisen avoimesta, poliittisia vaihtoehtoja artikuloineesta keskusteluavaruudesta on siirrytty normaaliin vaihtoehdottomuutta huokuvaan kriisijulkisuuteen. Viimeistään siitä lähtien, kun nationalistista uhoa ja euromielisen eliitin häpeää vaivaannuttavasti yhdistänyt Suomen vakuusvaatimus -saaga saatiin vihdoin loppukesästä päätökseen ja europäättäjien kriisikokouksien sarja siirtyi loputtomalta tuntuvaan luuppiin, talouskriisin journalismista on ollut aivot turruttavaa puuroa, jota vain kovimmat politiikkanarkkarit jaksavat kauhoa otsikkotasoa syvemmältä. Valtamedian kriisikehässä on pyöritetty lähinnä seuraavanlaista jatkotarinaa:
a) romahduksen partaalla horjuvat finanssimarkkinat edellyttävät nopeita ja voimakkaita ratkaisuja; b) päättäjien suureellisesta retoriikasta huolimatta kasaan kursitut päätökset toimenpiteistä osoittautuvat riittämättömiksi; c) “asiantuntijat” ovat yksimielisiä vaadittavista toimenpiteistä; d) mutta kinastelevat ja selkärangattomat eurojohtajat eivät saa aikaan riittävän uskottavaa, markkinat vakauttavaa pakettia. Ja niinpä ollaankin takaisin pisteessä a…

Vaikka euroskeptinen peruskattaus on siis ollut jo pitkään sama, kriisijulkisuudessa on kuitenkin näkynyt myös temaattisia muutosta. Tämän kauden vihannekseksi on osoittautumassa pitkään jäsenvaltioiden kinastelun synnyttämän savuverhon takana piileskellyt Euroopan keskuspankki. Vuorollaan niin Taloussanomat, Talouselämä, Yle kuin Helsingin Sanomatkin ovat vähitellen nostaneet EKP:n eurokriisin ja sen ratkaisun keskiöön. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että valtamediassa aletaan vihdoin olla eurokriisin suhteen olennaisen äärellä: EKP todella on ainoa instituutio, jolla on riittävä toimintakyky rauhoittaa finanssimarkkinat ja vapauttaa velkakurimukseen joutuneet jäsenmaat tuhoisalta velkadeflaatiokierteeltä. Ja niinpä saamme jopa Helsingin Sanomista lukea jotain niinkin järisyttävää kuin että tilanteessa, jossa eurovaltiot kärsivät akuutista rahapulasta ja ovat joutuneet lainaajien kasvavan korkokiristyksen kohteiksi, meillä onkin instituutio, joka voisi luoda niiden käyttöön rajoittamattoman määrän rahaa. Jolloin on varsin loogista kysyä: mikä tässä kriisin ratkaisussa on niin vaikeaa? Vähitellen alkaakin vahvistua näkemys siitä, että sekä kurjistamisen autuaaksitekevään voimaan uskova Saksa että inflaation rajoittamistehtäväänsä takertuva Euroopan keskuspankki joutuvat ennen pitkää luopumaan periaatteistaan ja valitsemaan pakon edessä Yhdysvaltojen, Britannian, Japanin ja lukemattomien muiden maiden toistuvasti valitseman tien ulos julkisen talouden tai pankkisektorin kriisistä: keskuspankin suoran rahoituksen. Siihen mennessä tosin euroalueen valtakeskuksen ajama uusklassinen vyönkiristysortodoksia on mitä todennäköisimmin suistanut koko Euroopan (ja siinä sivussa maailman) uuteen, vuotta 2009 huomattavasti syvempään lamaan.

Odotettavissa on siis, että rahoitusvaikeuksiin ajautuneita PIIGS-maita löysässä hirressä roikottaneet Saksa ja EKP joutuvat kääntämään joko avoimesti tai vaivihkaa takkinsa estääkseen Italian ja Espanjan ajautumisen maksukyvyttömyyteen. Kulissien takana EKP onkin jo ostellut kriisivaltioiden lainapapereita vastoin omia periaatteitaan ja antanut maille siten tekohengitystä, mutta varsinainen game changer olisi keskuspankin julkinen ilmoitus siitä, että se tulee kategorisesti pitämään huolen euromaiden maksukyvystä ja asettuu siten ns. viimekätiseksi lainaajaksi (lender of last resort). Tähän asti sekä entinen että nykyinen EKP:n pääjohtaja ovat tiukasti kieltäytyneet ottamasta keskuspankille tällaista kaikkialla muualla maailmassa itsestään selvänä pidettyä roolia, mutta ei voitane pitää suurena yllätyksenä, jos aatokset muuttuvat yhdessä yössä.

Yllätyksetöntä tämä olisi siksikin, että äkilliset suunnanmuutokset kansainvälisessä talouspoliittisessa ortodoksiassa ovat viime vuosina tulleet hämmentävän tutuiksi. Kun vielä 2008 ja 2009 maailman johtajat vannoivat julkisen elvytyksen nimeen lievittääkseen USA:n asuntomarkkinakuplan puhkeamisesta alkaneen finanssikriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia (”we are all Keynesians now”), jo keväällä 2010 etenkin eurooppalaiset johtajat olivat tehneet täyskäännöksen julistaen yhteen ääneen julkisen velan katastrofaalisuutta ja vyönkiristyksen välttämättömyyttä. Muutos retoriikassa ja toiminnassa oli niin nopea, että oli oikeastaan vaikea uskoa, että vuosia 2008-2009 oli koskaan tapahtunutkaan. Jos siis Kreikan kriisikeväästä 2010 lähtien noudatettu talouspoliittinen linja on perustunut jäsenvaltioiden (velalla) rahoittamien ja takaamien ”vakausmekanismien” luomiseen yhdistettynä rajuilla julkisten menojen leikkausohjelmilla ehdollistettuihin ”apupaketteihin”, aika saattaa piankin olla kypsä näiden (ei niin yllättäen) tehottomiksi tai pikemminkin counter-produktiivisiksi osoittautuneiden toimenpiteiden hylkäämiselle ja EKP:n valjastamiselle siihen tehtävään, jota keskuspankki tosiasiassa aina hoitaakin: julkisen kulutuksen rahoittamiseen.

Mikä paneekin kysymään: mikä on journalismin osuus kriisin ratkaisun avainten löytämisessä ja talouspolitiikan suunnanmuutoksessa?

Median roolia talouskriiseissä on tapana kuvata jonkinlaisen katalyyttianalogian avulla. Media voimistaa suhdannevaihteluita levittämällä alakuloa, lietsomalla kielteisiä odotuksia ja kasvattamalla epävarmuutta laskusuhdanteen aikana, ja vastaavasti se yllyttää hurmioituneeseen sijoittamiseen ja kuluttamiseen noususuhdanteessa. Tämä vaikeasti konkreettisesti osoitettavissa oleva mutta intuitiivisesti uskottavan tuntuinen oletus perustuu luonnollisesti sellaiselle ymmärrykselle markkinoista, jossa ne nähdään kollektiivisiin tulevaisuudenodotuksiin ja uskomuksiin perustuvana inhimillisen toiminnan kenttänä. Mutta onko journalismilla myös jonkilaista roolia markkinoiden lisäksi myös varsinaiseen kriisiajan talouspolitiikkaan ja talouspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisessa? Toki voidaan katsoa, että levittämällä ja vahvistamalla tietoisuutta kulman takana odottavasta tai jo käsiin levinneestä taantumasta media luo myös poliittista painetta julkiselle vallalle ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Ja tietenkin voidaan helposti havaita, että etenkin lehdistö esittää aktiivisesti myös omia asiantuntevia vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille. Niinpä saamme toistuvasti nauttia kypsään ikään ehtineiden pääkirjoitustoimittajien painavista puheenvuoroista, joissa useimmiten viljellään sellaisia iskusanoja kuin vahvaa johtajuutta, poliittista tahtoa, rakenneuudistuksia, julkisen talouden tasapainottamista, talouskasvua tukevaa veropolitiikkaa ja muita raikkaita uusliberalistisia ohjenuoria.

Näistä lehdistön ilmeisistä katalyytti- ja mielipidevaikuttajatehtävistä huolimatta voisi kuitenkin väittää, että journalismilla ei talouspoliittisena toimijana ole nykyisellään juuri minkäänlaista roolia. Journalismi on ottanut sekä finanssi- että eurokriisissä passiivisen sivustakatsojan roolin. Se uutisoi kyllä euroeliitin loputtomista neuvotteluista ja kriisikokouksista, kokoaa erilaisia tietopaketteja ja havainnollistavia grafiikoita, raportoi markkinoiden reaktioista ja antaa ekonomisteille alustan esittää omia ennustuksiaan, mutta se ei toimi aktiivisena keskustelijana, haasta talouspolitiikan päättäjiä perustelemaan tekemiään linjauksia tai kanavoi debattia erilaisista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Valtamedia pyrkii heijastamaan vain ”yleistä mielipidettä” ja kulloinkin hallitsevassa asemassa olevaksi tulkitsemaansa käsitystä. Enin mitä valtamedian roolista voikin kriisissä sanoa on, että se lähinnä oikeuttaa vallitsevia talouspolitiikan rakenteita, instituutioita ja vaikuttajia ainoina oikeina asiantuntijoina – vaikka juuri ne ovat kriisin saaneet aikaan.

Tästä kaikesta seuraa se, että valtamedia ei toimi minkäänlaisena proaktiivisena, progressiivisena, talouspoliittista keskustelua eteenpäin vievänä ja ratkaisuja tuottavana instituutiona vaan pelkästään seuraa talouspoliittisen eliitin muotoilemaa kriisinarratiivia ja reagoi sen tekemiin päätöksiin. Tilanteessa, jossa nimenomaan EU:n onneton politiikka on aiheuttamassa talouden syvän taantuman, journalismin kyvyttömyydellä kyseenalaistaa talouspoliittista ortodoksiaa ja tuoda esiin vaihtoehtoja on varsin katastrofaaliset seuraukset. Keväästä 2010 lähtien olemmekin voineet lähinnä voimattomina seurata, miten eurojohtajat ovat kuljettaneet talousaluetta kohti vääjäämätöntä romahdusta ilman minkäänlaista julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Talouspolitiikan julkisuus on etääntynyt kauas talouspoliittisesta päätöksenteosta, jolloin koko kriisijournalismi on tehnyt itsensä pohjimmiltaan tarpeettomaksi.

Valtamedian talouspoliittisen merkityksen ohuus ei toki ole merkki pelkästään journalistien ammatillisesta epäonnistumisesta. Taustalla on laajempi julkisuuden historiallinen muutos, jossa nimenomaan kansallinen media on menettänyt asemaansa suunnannäyttäjänä ja poliittisen keskustelun välittäjänä. Yhtäältä kasvattaessaan instituutiona itsenäisyyttään journalismi on 1980-luvulta lähtien kadottanut sekä läheisen yhteytensä (puolue)poliittiseen toimintaan että kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta journalismin luontainen viittauspiste, siitä riippuvainen ja sille tilivelvollinen kansallinen suvereniteetti on menettänyt ratkaisevan tuntuisesti asemiaan poliittisena valtakeskuksena: kansallinen julkisuus ja ylikansallistunut poliittinen vallankäyttö eivät kohtaa, mikä näkyy erityisen selvästi eurokriisin kaltaisessa kansallisvaltioiden rajat ylittävässä ongelmavyyhdessä. Kun poliittiset suuntaviivat muotoillaan, yhteisymmärrys rakennetaan ja päätökset tehdään epämuodollisissa ja epädemokraattisissa ylikansallisissa verkostoissa, kansallista agendaa edelleen rakentavalla valtamedialla on yhä vähemmän merkitystä. Sen paikkaa verkostoituneiden vaikuttajaeliittien informoijana ja keskustelun välittäjänä ovatkin ottaneet taustoittamiseen ja analyysiin panostavat erikoislehdet, kuten Taloussanomat ja Talouselämä, sekä nimenomaan ylikansallisen laatujournalismin instituutiot, kuten Financial Times ja Wall Street Journal, joilla on pääsyä, resursseja ja asiantuntemusta vaikuttaa siellä, missä päätökset nykyään tehdään.

Vielä vaalikeväänä 2011 elettiin onnistuneesti hetki kansallisen politiikan fiktiota. Koettiin ohimenevä tunne, että kansallisella päätöksentolla ja kollektiivisilla valinnoilla on vielä merkitystä. Pulpahti jopa toivo siitä, että Suomi voisi muuttaa koko Euroopan kurssia, mikäli poliittinen keskustelu ja julkinen harkinta johtaisivat selkeän linjanmuutoksen sekä pankkien pelastamiseksi suunnitellut velkapaketit kyseenalaistavan talouspoliittisen ohjenuoran johdonmukaiseen artikulointiin. Lopputulos oli kuitenkin karu paluu todellisuuteen. Poliittinen kevät johti ainoastaan SDP:n käsittämättömään vakuussotkuun, ja illuusio demokratian deliberaation mahdollisuuksista hautautui yhä syvemmälle vaihtoehdottoman kriisijulkisuuden syövereihin.

Euroopan tuhoisa talouspoliittinen linja tulee ennen pitkää pakon edessä kääntymään, mutta journalismilla ei suunnanmuutoksessa ole kuin perässähiihtäjän rooli.

Suvereniteetti ja velkakriisi

Onko valtio talouspoliittisesti suvereeni, jos sillä periaatteessa on valta päättää valuutastaan, verotuksestaan ja julkisesta kulutuksestaan mutta jos se käytännössä lainaa käyttövaransa rahoitusmarkkinoilta niiden määräämän koron mukaan tai on sitoutunut ulkoiseen valuuttaan? Kysymys valtion itsemääräämisoikeuden teoriasta ja käytännöstä tuntuu olevan avainasemassa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kuristavan velkakriisin ratkaisussa.

Oletus valtion suvereniteetin heikentymisestä on muotoutunut jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jo 1980-luvulla, kun ylikansallisten pääomavirtojen ja kaupan sääntelyä länsimaissa löysennettiin (“vapauttamisesta” on aina väärin näissä yhteyksissä puhua) ja kun IMF saneli velkaantuneiden kehitysmaiden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, myös muut kuin uusmarxilaiset kapitalismiteoreetikot alkoivat korostaa kansantalouksien riippuvuutta niille ulkoisista voimista. Lopullisesti usko valtioiden suvereniteettiin tuntui romahtavan 1990-luvun globalisaatiokeskustelussa, jossa monet ennakoivat kansallisvaltioiden kuihtumista sekä ulkoisten (pääoma- ja kulttuuriset virrat, ylikansalliset poliittiset rakenteet, siirtolaisuus jne.) että sisäisten (erilaiset alueelliset autonomiapyrkimykset, kansallisen identiteetin heikkeneminen) prosessien puristuksessa.

Sittemmin akateeminen globalisaatiokirjallisuus on paisunut monivivahteiseksi keskusteluksi, jossa kukaan ei luonnollisestikaan halua vaikuttaa naiivilta esittämällä liian rajuja yksinkertaistuksia tai dogmaattisia julistuksia kansallisvaltion kuolemasta. Sen sijaan puhutaan valtioiden muuttuvasta (ja eriarvoisesta) asemasta ja roolista osana globaalihallinnan rakenteita, verkostoja ja käytäntöjä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikka valtioilla nähdään olevan edelleen keskeisin valta erilaisten toimenpiteiden ja politiikkojen toimeenpanossa, toiminnan tavoitteita, perusteita ja politiikan sisältöjä muotoillaan yhä enemmän ylikansallisella tasolla. Samalla itse suvereniteetin käsite jää usein varsin hahmottomaksi ja abstraktiksi metaforaksi, jolla lähinnä viitataan myyttiseen aikaan “ennen” globalisaatiota tai kansallisvaltioiden “kultakauteen” toisen maailmansodan jälkeen.

Abstraktia teesiä globalisaatiosta ja suvereniteettien murenemisesta voi kuitenkin pohtia konkreettisesti tarkastelemalla esimerkiksi vuodesta 2008 saakka jatkunutta finanssikriisiä, joka on monin paikoin johtanut julkisen talouden kriiseihin etenkin länsimaissa. Kyse ei ole vain siitä, että Yhdysvaltojen asuntolainakuplan puhkeamisen nopeasti synnyttämä globaali finanssikriisi osoitti valtioiden (tai ”kansantalouksien”) olevan syvästi riippuvaisia toisistaan ja oman kontrollinsa ulkopuolella olevista prosesseista. Vielä kouriintuntuvampi näyttö suvereniteetin katoamisesta on se, että monet valtiot ovat yhtäkkiä epävarmoja rahoituksen saamisesta omiin menoihinsa. Juuri tästä on kyse keväästä 2010 lähtien jatkuvasti voimistuneessa “velkakriisi”-diskurssissa, jonka varjolla hallitukset harjoittavat nurinkurista finanssipolitiikkaa ja tekevät julkisen talouden leikkauksia. Aivan kuten IMF ehdollisti rahoituksensa kehitysmaille 1980-luvulla, nyt myös rikkaat teollisuusmaat säätävät julkiset menonsa ja talouspolitiikkansa sellaisiksi kuin uskovat rahoitusmarkkinoiden haluavan. Oireellista onkin, että kun luottoluokituslaitos Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltojen luottoluokitusta, se vaati samalla suurempia leikkauksia Medicare-ohjelmaan ja sosiaaliturvaan. Ei siis ihme, että valtiovarainministeri Kataisen julistama “niskalenkki markkinoista” on (netti)julkisuudessa nopeasti muotoutunut esimerkiksi samanlaisesta absurdin todellisuuspakoisesta hehkutuksesta kuin G.W. Bushin klassinen “Mission Accomplished”-julistus vuonna 2003.

Näissä olosuhteissa onkin yllättävää, että se rahoitusmarkkinoiden ilmeinen niskalenkki valtioista, jota EU-johtajien hätäkokoukset, pankkien pelastuspaketit ja julkisen talouden vyönkiristykset näyttävät heijastavan, saattaa itse asiassa olla vain näköharha – tai ainakin vain yksi, varsin konventionaalinen tapa ymmärtää valtion ja rahoitusmarkkinoiden suhde. Niin sanottu moderni rahateoria (MMT) korostaa valtioiden, ja nimenomaan keskuspankkien, roolia rahoitusmarkkinoiden toiminnan viimekätisenä takaajana. Niinpä MMT:n periaatteita oivallisesti selventävässä Raha ja talous -blogissa on analysoitu finanssikriisiä sekä käynnissä olevaa julkisen rahoituksen kriisiä hyvin erilaisin sanankääntein kuin valtavirtajulkisuudessa. Kyse on täysin vaihtoehtoisesta näkökulmasta ja tulkinnasta: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo kyhätyt ja vaikkapa Saksassa vielä suunnitteilla olevat pankkien pelastuspaketit edustavat valtavirtajulkisuudessa rahoitusmarkkinoiden niskalenkkiä valtioista (ns. Too Big To Fail -argumentti), mutta MMT:n näkökulmasta pankkien ajautuminen julkisen rahoituksen piiriin osoittaa sen, miten rahoitusmarkkinat ovat loppupeleissä täysin riippuvaisia valtioista ja keskuspankkien lainarahasta.

MMT siis muistuttaa valtioiden suvereniteetista suhteessa markkinoihin: valtiot määräävät sen valuutan, jolla liikepankkien on operoitava ja verot maksettava, ja liikepankit tarvitsevat nimenomaan keskuspankin liikkeelle laskemaa rahaa keskinäiseen maksuliikenteeseensä. Samalla tavoin MMT huomauttaa, että koska keskuspankeilla on suvereeni oikeus luoda rahaa, ne voisivat periaatteessa milloin tahansa kuitata julkisen velan vain naputtelemalla kyseisen summan velkaantuneen valtion tilille. Miksi näin ei käytännössä tehdä, on näkökulmasta riippuen poliittinen (oikeiston ylivalta), teoreettis-ideologinen (uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin ylivalta) ja juridinen (EMU:n säännöt) kysymys ja osoittaa valtioiden suvereniteetin olevan teorian lisäksi myös hyvin käytännöllinen ongelma.

MMT:tä eli (uus)chartalismia kohtaan suuntaamassaan kritiikissä Eetu Virén tarttuu nimenomaan modernin rahateorian väitteeseen valtioiden rahapoliittisesta suvereniteetista. Virénin mukaan valtioiden rahapoliittinen suvereniteetti on ainoastaan “teoreettinen”, sillä “käytännössä” rahoitusmarkkinoilla on nykyään valta rajoittaa valtioiden kulutusta ja siten ne ovat nousseet todellisen suvereenin asemaan:

1970-luvulta alkaen rahan luomisen mekanismit ovat alkaneet voimakkaasti noudattaa globaalien finanssimarkkinoiden määrittämää logiikkaa. Käytännössä valtiot joutuvat rahoittamaan juoksevia menojaan finanssimarkkinoilta otetulla velalla (siis keskuspankkirahoituksen sijaan suoraan markkinoille myytävilä obligaatioilla) ja siksi markkinoiden antamilla luottoluokituksilla ja niiden määrittämällä korkotasolla on äärimmäisen keskeinen merkitys valtioiden taloudelle. Rahapoliittinen suvereniteetti on myös niillä valtioilla, joilla on oma vapaasti kelluva valuutta, ainoastaan teoreettinen, koska finanssimarkkinat muodostavat rahan luomista ohjaavan konvention, jonka myös rahansa pörssiin sijoittaneet amerikkalaiset kotitaloudet ja instituutiot ovat hyväksyneet.

Kirjoituksensa kommenttiosiossa Virén jatkaa:

Ymmärrän kyllä uuschartalistisen näkemyksen siitä, että keskuspankki “voisi” rahoittaa suoraan valtiota. Tämä näkemys on kuitenkin mielestäni puhtaasti “teoreettinen” ja siinä mielessä “utopistinen” (…) Tämä funktionalistinen näkemys siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä ei minusta poikkea mitenkään siitä, että valtio “voisi” käyttää nykyisestä budjetista osan mihin tahansa sen sijaan että se nyt käytetään verovähennyksiin rikkaille jne. Yritykseni oli (…) sanoa, että rahan luomista ohjaavat todelliset mikrotason valtasuhteet ovat sellaisia, että en pidä poliittisesti realistisena tällaisia teoreettisia spekulaatioita siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä. Tämänhetkisen lainsäädännön ja siten poliittisen tilanteen mukaan se ei “voisi” tehdä niin.

Vaikka rahan luomisen mekanismien finanssivetoistuminen on toisaalta tietoisen politiikan tulosta, (…) ovat finanssimarkkinat “yleisenä mielipiteenä”, jonka esimerkiksi amerikkalaiset kuluttajat ovat hyväksyneet tai jossa ne ovat mukana, nykyisin todellinen rahapoliittinen suvereeni (ja keskuspankin suvereniteetti on teoreettinen).

Raha ja talous -blogin toinen kirjoittaja Jussi Ahokas vastaa Virénille saman kirjoituksen kommenttiosiossa. Kuten vastaus osoittaa, MMT:n näkökulmasta rahoitusmarkkinoiden kutsuminen suvereeniksi on täydellistä puppua: moderni rahatalous ei yksinkertaisesti toimi siten.

Finanssimarkkinoiden nostamiselle taloudelliseksi suvereeniksi ei ole perusteita, minkä globaali finanssikriisikin erinomaisesti osoitti. Jos keskuspankit ympäri maailmaa eivät olisi huolehtineet rahoitusmarkkinoiden ja -laitosten likviditeetin riittävyydestä, tämä valtarakennelma olisi romahtanut.

Aina voidaan tietysti spekuloida maailmalla, jossa liikepankit eivät ole riippuvaisia keskuspankeista ja jossa niiden keskinäiset velkasitoumukset selvitetään muulla kuin keskuspankkirahalla, mutta nykyinen järjestelmä ei ole sellainen. Siksi tässäkin keskustelussa neochartalismia kohtaan esitetyltä kritiikiltä putoaa kokonaan pohja pois (…)

Virénin ja Ahokkaan väittelyn taustalla on kaksi hyvin erilaista tapaa lähestyä vallan ja suvereniteetin kysymystä. MMT:n näkökulmasta suvereniteetti määrittyy ”teknisesti” tarkastelemalla todellista rahan liikettä ja tileillä tehtäviä operaatioita, joissa keskuspankeilla on nykyjärjestelmässä täysin keskeinen merkitys. Virén puolestaan näkee rahan ennen kaikkea poliittisena ja valtasuhteena, jossa vähemmän merkittävää on se, miten raha teknisesti liikkuu, kuin se, miten markkinoiden ja valtioiden suhde on sosiaalisesti ja poliittisesti konstruoitu. Erilaisista johtopäätöksistään huolimatta Virén ja Ahokas voivatkin molemmat yhtyä Henry Fordilta lainattuun ajatukseen siitä, että jos totuus pankkijärjestelmän toiminnasta ymmärrettäisiin, vallankumous tapahtuisi huomenna. Ahokkaan sanoin:

Jos ihmiset ymmärtäisivät, että heidän muodostamansa valtio, jota ohjataan vielä jossain määrin demokraattisesti useissa länsimaissa, voi muuttaa talouden suunnan käyttämällä suvereenin oikeuttaan, yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Se, että ihmisten talousymmärrystä yritetään hämärtää sekä oikeiston että vasemmiston toimesta esimerkiksi siten, että valtion taloudellinen suvereniteetti kiistetään ilman todellisuudesta nousevia perusteita, on valtava ongelma ja omalta osaltaan supistaa demokratian tilaa yhteiskunnassamme. Jos tahtoa poliittiseen kamppailuun löytyy, olisi suotavaa, että kamppailu perustuisi reaalitodellisuuden muuttamiseen eikä unimaailmojen muuttamiseen.

Virénin ja Ahokkaan debatti on kiinnostava osoitus siitä, miten ymmärryksemme maailmantalouden toiminnasta ja finanssijärjestelmän luonteesta vaikuttaa siitä tehtäviin poliittisiin johtopäätöksiin. Virénin argumentointi muistuttaa vahvasti yhteiskuntatieteellisen ja kriittisenkin globalisaatioteorian rakentamaa narratiivia 1970-luvulta jatkuneesta historiallisesta kehityksestä, jossa globaalien rahoitusmarkkinoiden asema on jatkuvasti voimistunut ja vastaavasti demokraattisen päätöksenteon ja “politiikan” ala kutistunut. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa keskeiset julkisen vallan liikkumavaraa rajoittavat päätökset tehdään jossain aivan muualla kuin edustuksellisten instituutioiden puitteissa: rahoituslaitoksissa, luottoluokituslaitoksissa, IMF:ssä ja muissa kansainvälisissä järjestöissä – sekä euron piirissä nykyisin myös valtioiden kontrollista pitkälti riippumattomassa Euroopan keskuspankissa. Ahokkaan ja muiden chartalistien tarkoituksena ei varmastikaan ole kiistää tätä historiantulkintaa. Valottamalla MMT:n avulla rahoituksen todellisia mekanismeja he kuitenkin haluavat tuoda esiin, että demokratiaa, taloudellista vakautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta uhkaava kehityskulku olisi lopulta varsin yksinkertaista kääntää – jos vain talouspolitiikkaa ohjaisi jälleen ymmärrys valtion tosiasiallisesta rahapoliittisesta suvereniteetista.

Näköalattomat kriisinarratiivit

Euroalueen kohtalon puolesta jännitettiin taas viime viikolla EU:n valtionpäämiesten kokoontuessa jälleen yhteen “ratkaisevaan” kokoukseen käsittelemään Kreikan valtion rahoitusvaikeuksia. Pitkälti toista vuotta sitten alkanut keskustelu euroalueen velkakriisistä on tehnyt yhä selvemmäksi, että talouspoliittisen eliitin pyörittelemät ratkaisumallit ovat kykenemättömiä avaamaan valuutta-alueen maille tietä ulos siitä näennäisestä umpikujasta, johon pitkään harjoitettu politiikka ja jo tehdyt kriisitoimenpiteet ovat euroalueen ajaneet. Poliittisten johtajien, keskuspankkien virkamiesten ja yksityisten talousasiantuntijoiden ilmeisestä uskottavuusongelmasta huolimatta aidosti vaihtoehtoiset talousanalyysit eivät silti edelleenkään löydä tietään julkiseen keskusteluun.

Valtamedia tarjoaa pääsääntöisesti kahta julkista näkökulmaa eurokriisiin. Ensimmäinen ja hallitseva niistä on “päätöksentekijöiden” narratiivi. Sen mukaan osa euromaista (“ylivelkaantuneet” maat) on rahoitusvaikeuksissa. Niiden lainansaanti finanssimarkkinoilta on uhattuna, koska niiden epäillään olevan kykenemättömiä selviytymään nykyisistä veloistaan. PIIGS-maiden kohdalla tilanne on enemmän tai vähemmän akuutti, mutta sama ongelma koskettaa pidemmällä tähtäimellä kaikkia euromaita. Ainoa tapa valtioille taata lainansaantinsa myös tulevaisuudessa onkin vakuuttaa markkinat ja luottoluokituslaitokset siitä, että niiden talous- ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet tuottavat jatkossa riittävän nopeaa talouskasvua sekä hillitsevät julkisten menojen kasvua siinä määrin, että tuleva velanmaksukyky ei ole uhattuna. Tämä tosin edellyttää ”kipeitä” leikkauksia julkisista menoista, joilla itsessään on talouskasvun edellytyksiä heikentäviä vaikutuksia, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Tämän ”talousrealistien” narratiivin lisäksi julkisuudessa toistuu tasaisin väliajoin myös toinen, “kriitikkojen” kriisikertomus, joka esittää puhuvansa kriisistä kärsivien kansalaisten näkökulmasta. Tämä on ennen kaikkea kansalaislähtöisen journalismin ihanteet omaksuneiden toimittajien sekä poliittisen vasemmiston ja populistien narratiivi. Sen mukaan eurokriisissä EU ja sen vahvimmat jäsenvaltiot ovat yhteistuumin keskittyneet pelastamaan “ongelmamaille” löysillä ehdoilla lainanneet pankit valtavilla tukipaketeilla. Samalla päättäjät ovat luoneet lisää julkista velkaa ja käyttävät nyt kasvavaa velkataakkaa perusteluna julkisten menojen leikkauksiin ja kansalaisten toimeentuloa heikentäviin ratkaisuihin. Globaalia finanssikriisiä seurannut eurokriisi onkin vain uusin vaihe uusliberalistisessa hyökkäyksessä hyvinvointivaltiota vastaan ja pääoman edustajien ehtymättömässä pyrkimyksessä kaventaa julkista sektoria.

Julkista keskustelua talouskriisistä käydään lähinnä näiden kahden narratiivin puitteissa ja niiden avaamien mahdollisuuksien ja toimintaehdotusten vaihtoehtoavaruudessa. Julkisuudessa esiintyvät erimielisyydet esimerkiksi Kreikan lainojen takaamiselle asetettavista ehdoista tai sen velkojen uudelleenjärjestelystä lankeavat joko talousrealistisen tai kriittisen kriisinarratiivin puitteisiin eivätkä kyseenalaista niiden lähtöoletuksia. Käytännössä nämä päänarratiivit pitkälti myös sekoittuvat. Valtionpäämiehet ja erilaiset talousasiantuntijat ovat omaksuneet ja lainanneet itselleen useita ”kriitikoiden” puheenparsia kriisin eri vaiheissa puhuessaan vaikkapa rahoitusmarkkinoiden ”moraalikadosta” tai tarpeesta tuoda lisää ”läpinäkyvyyttä” finanssimarkkinoille esimerkiksi erilaisin stressitestein. Kriittinen narratiivi talouskriisistä on siis retorisesti pitkälti sisällytetty siihen talouspoliittiseen linjaan, jonka ”vastuulliset” päätöksentekijät esittävät ainoana mahdollisena.

Vastaavasti vasemmisto vaatii nykyistä tiukempia toimenpiteitä, kuten pankkeja pälkähästä päästävien julkisten pelastuspakettien lopettamista, yksityisten pankkien pakottamista ottamaan luottotappiot kontolleen, rahoitusmarkkinoiden tiukempaa sääntelyä ja veroparatiisien sulkemista kuplien ehkäisemiseksi vastaisuudessa, mutta se ei useinkaan kyseenalaista talousrealistiseen narratiiviin sisältyvää oletusta julkisen talouden ”tasapainottamisen” ja rahoitusmarkkinoiden rauhoittamisen välttämättömyydestä. Kriisin poliittisia ja sosiaalisia seurauksia ajatellen huolestuttavinta onkin se, ettei julkisuudesta edelleenkään löydy sellaisia euroeliitin talouspolitiikalle vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, jotka paitsi avaisivat euromaita kollektiivisesti kuristavan solmun myös vapauttaisivat maiden julkiset sektorit jatkuvalta velkapommiin, “kestävyysvajeeseen”, “kilpailukykyyn”, “luottoluokitukseen” ja muihin talousrealistien opinkappaleisiin perustuvalta näivettämiseltä.

Valtamedia rakentaa siis kriisijulkisuutta, jossa risteilee näennäisesti antagonistisia näkemyksiä mutta jossa talouspoliittisten toimintamallien kirjo on lopulta varsin suppea. Toki voidaan ajatella, että jos vasemmistopuolueilla olisi vahvempi poliittinen asema EU:n ja sen jäsenmaiden sisällä, niiden ajamat kauaskantoisemmat toimenpiteet euroalueen rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelystä ja sääntelystä olisivat vahvemmin esillä ja huomiota kiinnitettäisiin vähemmän vakausmekanismien ja tukipakettien kaltaisiin suhteessa vähäpätöisempiin, markkinaehtoisiin ja akuutteihin pelastustoimiin sekä niiden yksityiskohdista kiistelemiseen.

Ongelma on kuitenkin syvempi. Yhtäältä EKP ja unionin muut instituutiot on jo perussopimustasolla asetettuja edistämään pääoman etuja “vapailla” sisämarkkinoilla ja vastaavasti niiden kykyä ohjata yhteisiä markkinoita kollektiivisilla raha-, finanssi- ja talouspoliittisilla toimenpiteillä on tiukasti rajoitettu. Uusliberalismin taustalla vaikuttava uusklassinen talousteoria on siis pitkälti sekä institutionalisoitunut että konstitutionalisoitunut EU:n rakenteisiin. Toisaalta vasemmistopuolueissa tuntuu edelleen olevan vain harvakseltaan kykyä, halua ja uskallusta etsiä uusklassiselle talousteorialle vaihtoehtoista ymmärrystä rahan luonteesta ja pankkien toiminnasta ja rakentaa niiden pohjalta talouspoliittista ohjelmaa, jossa julkinen sektori ja julkinen rahoitus näyttäytyisivät pikemminkin avaimena markkinoiden synnyttämiin lukkoihin kuin itsessään ongelmana.

Luottamuksenrakennusviikot

Poikkeuksellinen kotimaisen politiikan kevät on ollut hyvää aikaa myös politiikan journalismin ja julkisuuden näkökulmasta. Jo ennen eduskuntavaaleja Perussuomalaisten kannatuksen nousu kärjisti puolueiden välisten linjaeroja, millä oli julkista keskustelua elähdyttäviä vaikutuksia. Mikä tärkeintä, keskustelu ei päättynyt vaalien jälkeenkään, kuten normaalisti on tapana. Ilmapiiri on ollut jo pidemmän aikaa sähköistynyt ja suomalaiselle poliittiselle kulttuurille epätavallisen avoin. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tästä pitäisi oppia?

Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen ”vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.

Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa ”jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.

Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.

Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti ”luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen ”epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.

Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (’conspiracy’ polveutuu sanasta ’conspire’, siis kirjaimellisesti ’yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.

Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.

Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut ”vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.