Demokraattiset vallankumoukset ja “normaalin” hegemonia

”Conditions here are so much better than in Eastern Europe as to bear no comparison. But our rights in the United Kingdom remain unformulated, conditional upon the goodwill of the government and the compassion of bureaucrats.”

Näin kirjoitti vuonna 1988 joukko näkyviä brittiliberaaleja, joiden paljon huomiota saaneessa Charter88-manifestissa vaadittiin demokraattisia uudistuksia Yhdistyneen kuningaskunnan perustuslakiin. Keskellä Margaret Thatcherin autoritaarisen hallituksen valtakautta julkaistu Charter88 oli menestys ja sai nopeasti kymmeniätuhansia allekirjoittajia joka puolelta maata. Myöhemmin manifesti ja sen ympärille muodostunut kansanliike toimivat alkutahteina New Labourin rakentamisessa 1990-luvun alussa.

Berliinin muurin ja sosialistisen järjestelmän romahduksen 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa artikkelissaan Anthony Barnett samastaa Itä-Euroopan mullistukset Britanniassa kasvaneeseen tyytymättömyyteen. Yhtenä alkuperäisen Charter88-manifestin laatijana Barnett tulkitsee sekä brittien että itäeurooppalaisten ymmärtäneen 80-luvun lopulla, etteivät kansalaisvapauksien tila ja poliittisen järjestelmän toiminta enää vastanneet sitä, mitä pidettiin yleisesti säädyllisenä.

Barnettin mukaan Itä-Euroopan mullistuksissa olikin kyse ”normaalin” voitosta. Keskiluokan johtamissa mielenosoituksissa ei niinkään ollut tavoitteena vallankumous kuin kansalaisten halu elää ”normaalia” elämää. Olennaista oli, että länsimaisesta vapaan kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden mallista oli itäeurooppalaisten mielissä tullut normaalia, ja yksilöiden vapauksia kansalaisina ja kuluttajina rajoittavasta sosialismista epänormaalia. Britanniassa halu ”normalisoida” oman maan demokraattinen prosessi tarkoitti mm. vaatimusta parlamentin ylähuoneen päärlien perinnöllisen aseman lopettamista (josta parlamentti teki periaatepäätöksen vasta vuonna 2007). Myös saarivaltiossa vaaditut uudistukset nähtiin siirtymisenä kohti mannermaisen demokratian normaaliutta.

Barnettin tulkinta, jonka mukaan sosialististen järjestelmien romahdus Itä-Euroopassa oli vastaus kansalaisten muuttuneeseen käsitykseen normaalista, muistuttaa hätkähdyttävästi suomalaista poliittista nykykeskustelua. Täkäläisen vaalirahoitusskandaalin aikanahan on toistettu lukemattomia kertoja ajatusta, jonka mukaan vuosikymmeniä vallinnutta ”maan tapaa” ei enää pidetä moraalisesti hyväksyttävänä – siis normaalina. Muistellessaan Charter88-liikkeen alkutaivalta Barnett toteaa:

”There was a strange sense of exhilaration in being part of something so obviously plausible and possible yet also profoundly, well, revolutionary in terms of the chaps in charge in the UK, their culture of entitlement and command.”

Barnettin nostalgisointi tuo mieleen, miten myös suomalaisen eliitin poliittinen kulttuuri on nojannut itsestään selvinä pidettyihin etuoikeuksiin ja käsityksiin omasta määräysvallasta. Viimeisin uutisointi kansanedustajien sopeuttamiseläkkeistä vastaavasti osoittaa, ettei tällaisiä etuoikeuksiä enää nähdä julkisuudessa osana ”tätä päivää”. Samoin kuin Gorbatšov glasnostillaan, Matti Vanhasen hallitus rukkaa nyt poliittisen järjestelmän pelisääntöjä vastaamaan (lehdistön) yleistä käsitystä ”normaalista” länsimaisesta avoimuuden kulttuurista.

Vaalirahoituskohussa ja kansanedustajien etuuksien kriittisessä tarkastelussa kyse on pitkälti journalistien ikiomasta vallankumouksesta. Hallitsevan (”normaalin”) kulttuurin muutoksen näkökulmasta mediavetoisia poliittisia skandaaleja tärkeämpi ilmiö saattaa kuitenkin olla keskiluokan kasvava irtaantuminen vallitsevasta hallintotavasta. Näyttää siltä, että yhä suurempi osa kansasta kokee epäluottamusta viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn tehdä kaikkia koskevia päätöksiä. Sikainfluenssan ympärillä vellova levottomuus on osoitus paitsi kansalaisten tyytymättömyydestä viranomaistoimenpiteiden ja tiedottamisen suhteen myös syvemmästä epäilystä turvallista rokotetta tarjoavien viranomaisten luotettavuutta kohtaan. Vastaavaa epäilyä esitetään yhä useammin myös esimerkiksi kansallisia ravitsemussuosituksia kohtaan.

Sama epäluulo viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan on näkynyt tietoverkkojen hallintaa koskevissa kysymyksissä. Tapaus Lex Nokia näytti julkisuudessa yhden yrityksen kansanedustuslaitokselta tilaamalta, kansalaisvapauksia kaventavalta hankkeelta. Samaan aikaan kiistat nettipiratismista ja tekijänoikeuslainsäädännöstä viittaavat siihen, että kasvava osa kansasta elää jo lain väärällä puolella, mikä ei voi olla kestävä tilanne. Postmoderni keskiluokka saattaakin jo monessa suhteessa elää eri todellisuudessa kuin mihin kansallinen hallinto pystyy vastaamaan tai mitä se pystyy hahmottamaan. Korkeasti koulutettu väestö hankkii itseään koskevaa tietoa ylikansallisesta julkisuudesta ja globaaleista tietoverkoista. Samalla perinteisen asiantuntija- ja viranomaisvallan asema suhteellistuu. Viranomaisten patronisoiva suhtautuminen kansalaisiin ja kykenemättömyys käydä dialogia eivät enää tunnu normaaleilta.

Kyse ei ole vain epäilystä poliitikkojen ja viranomaisten tiedollista kyvykkyyttä kohtaan. Jos kansalaiset voisivat olettaa, että asetukset ja lait tehdään avoimen julkisen keskustelun ja riippumattomien asiantuntijoiden suositusten pohjalta, levottomuus ei olisi niin suurta. Mutta epäilyt siitä, että lääkefirmat pääsevät sanelemaan rokotustarpeet, elintarviketeollisuus ravitsemussuositukset, suurteollisuus viestintälainsäädännön, suurkaupan ketjut kaavoituksen ja etujärjestöt verotuksen, eläkkeet ja sosiaaliturvan, nakertavat luottamusta hallituksen, kansanedustajien ja viranomaisten kykyyn ja tahtoon tehdä oikeita ja puolueettomia päätöksiä.

Nykyisessä poliittisen järjestelmän kriisissä ei siis ole kyse vain puolueiden korruptoituneista käytännöistä, vaan se on tulosta laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. Nykykriisissä olisikin ituja radikaalille demokraattiselle uudistukselle. Viimeaikaisen julkisuuden ansiosta tiedämme jo, kuinka noloa hallituksen leimasimena toimivan eduskunnan työ on, kuinka pienet etujärjestöt pääsevät sanelemaan hallitusohjelmaa suljettujen ovien takana ja miten alan asiantuntijat ohitetaan olkaa kohauttamalla esimerkiksi verotusasioissa. Tästä on vain pieni älyllinen loikka vaatimaan, että kansalaisilla olisi suora kontrolli edustuksellisten instituutioiden toimintaan. Päätöksentekijät on saatava kuuntelemaan paremmin julkista keskustelua ja kansalaiskeskustelua, ja se onnistuu vain saattamalla heidän tekemänsä päätökset viime kädessä kansalaisten arvioitaviksi.

Ainoa varma tapa suojella päätöksentekoa erityisintressien ohjailulta on hajauttaa se koko kansalle. Näissä oloissa ei ehkä ollakaan enää kaukana siitä, että suoraan demokratiaan kuuluva ajatus kansalaisten itsenäisestä harkinnasta ja kyvystä yhteiseen päätöksentekoon muuttuisi pienen piirin idealismista osaksi valtavirtaa. Kuten Anthony Barnettin analyysi Berliinin muurin murtumiseen johtaneista tapahtumista antaa olettaa, kansalaisten osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon suoran demokratian keinoin muuttaa demokraattisen prosessin sitten, kun se nähdään ”normaalina” ja nykyinen ylhäältä saneltu järjestys epänormaalina.

Eläkeiän korotus ja demokratian rappio

Keskustelu suomalaisen demokratian tilasta sai ilahduttavasti uutta potkua kevään mittaan. Helmikuussa tv:ssä esitetty Annika Grofin dokumentti Liikkumavara herätti vakavia kysymyksiä edustuksellisen demokratian toimivuudesta ja koko eduskuntalaitoksen työn mielekkyydestä. Katja Boxberg ja Taneli Heikka puolestaan kyseenalaistivat Lumedemokratia-pamfletissaan täkäläisen konsensuskulttuurin, jossa asiat sovitaan pienissä piireissä suljettujen ovien takana ja avoin poliittinen keskustelu näivettyy.

Keskusteluun toi tuoreeltaan värinää hallituksen päätös yleisen eläkeiän korottamisesta 65 vuoteen. Autoritaariseen tyyliin esiintynyt pääministeri Vanhanen viestitti korotuksesta ilmoitusluonteisena asiana. Puhe ”Rukan lumilla” syntyneestä päätöksestä herätti pahennusta mutta nosti esiin myös periaatteellisemman kysymyksen edustuksellisen demokratian oikeutuksesta: miten on mahdollista, että pääministeri yhdessä muutaman avainministerin kanssa voi päättää suomalaisten eläkeiän muuttamisesta ilman minkäänlaista julkista keskustelua asiasta?

Hallituksen ilmoitus nostatti välittömästi julkisen vastarinnan paitsi oppositiossa myös palkansaajajärjestöissä, joilta ei ollut kysytty asiasta mitään. Eläkejärjestelmän asiantuntijat esittivät kritiikkiä päätöstä kohtaan. Mielipidetiedustelujen perusteella uutisoitiin, että myös enemmistö kansalaisista vastusti eläkeiän korottamista. Painostuksen alla hallitus kertoi lopulta peruuttavansa päätöksensä.

Uutisoinnin perusteella monella tapaa kyseenalaisen ja ilmeisen heikosti valmistellun eläkepäätöksen pyörtäminen oli tottakai myönteinen asia. Demokratian toimivuuden kannalta tapahtumat jättivät kuitenkin paljon kysyttävää. Hallituksen itsevaltainen sanelu loukkasi kansanvallan periaatetta, mutta tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ilman äänestäjien valtakirjaa vaikuttavien palkansaajajärjestöjen painostus käänsi hallituksen pään.

Oppositio esiintyi mielellään kohun keskellä hallitusta vastustavan ”kansanliikkeen” äänitorvena. Jutta Urpilaisen puhe kansanvallan voitosta oli kuitenkin tyhjää, sillä kansalaisille ei ole esimerkiksi sosialidemokraattisessa puolueessa tarjottu mitään keinoa vaikuttaa puolueen päätöksiin yksittäisissä kysymyksissä. Kansanliikkeen johtoon asettautuminen on poliitikolta tyhjää populismia kunnes tämä pystyy selvittämään, mikä on se mekanismi, jolla kansalaisten vaatimukset kanavoituivat poliittisiin puolueisiin.

Kansalaisen näkökulmasta eläkeiän korotuksen julkinen käsittely vain kasvatti poliittisen voimattomuuden tunnetta. Vaikka yksi kaikkien työntekijöiden elämään olennaisesti vaikuttava mutta kansalaisilta pimitetty päätös peruutettiin, mikään ei takaa, etteikö yhtä tärkeitä asioita jatkossakin junailtaisi suljettujen ovien takana ennen niiden julkistamista eduskunnan muodollisesti hyväksyttäviksi. Näinhän asiat on lumedemokratiassa totuttu hoitamaan.

Kyse ei ole niinkään pääministerin ja hallituksen harkitsemattomasta toiminnasta eläkeasiassa vaan siitä, että suomalainen järjestelmä antaa mahdollisuuden päätöksentekoon, jota ei voida pitää likimainkaan demokraattisena. Tämä romuttaa koko poliittisen vallankäytön oikeutusta. Kansalaiset tarvitsevat vakuutuksen siitä, että heillä on tarvittaessa valta puuttua heitä itseään koskeviin päätöksiin silloin, kun päätökset ovat huonosti perusteltuja tai ne on tehty ilman demokratiaan kuuluvaa avointa julkista keskustelua.

Mikä sitten on vaihtoehto? Kansanvaltaa lisäisi olennaisesti mahdollisuus kumota huonoksi koettuja lakeja kansanäänestyksellä. Samalla kansanäänestys parantaisi myös edustuksellisen demokratian oikeutusta. Hallituksen esittämä ja eduskunnan siunaama päätös olisi huomattavasti nykyistä helpompi hyväksyä, kun sen tietäisi olevan loppukädessä demokraattisen hyväksynnän varassa.

Pamfletissaan Opas suoraan demokratiaan Rolf Büchi kuvaa Sveitsin edustuksellista demokratiaa, jota täydennetään lukuisilla kansanäänestyksillä ja kansalaisaloitteilla. Sveitsissä kansanäänestyksiä järjestetään säännöllisesti kymmeniä vuosittain kunnan, kantonin ja liittovaltion tasolla. Äänestyksistä eivät päätä hallitus ja eduskunta vaan ne järjestetään kansalaisjärjestöjen ja -ryhmien kerättyä riittävän määrän nimiä aloitteeseen äänestyksen järjestämisestä. Samoin toimitaan kansalaisten omien lakialoitteiden kanssa: saatuaan aluksi tarpeeksi kannatusta ne etenevät valmisteluun ja päätyvät lopulta kansan äänestettäviksi.

Kyse suorassa demokratiassa ei ole edustuksellisten instituutioiden ohittamisesta vaan niiden kansanvaltaisesta valvonnasta ja lopulta myös tukemisesta. Kansanedustuslaitos valjastetaan aivan eri tavalla tukemaan demokratiaa kuin Suomessa, jossa äänestäjien tahtoa vastaan toimivia poliitikkoja ihaillaan vahvoina johtajina. Rolf Büchin mukaan tulokset Sveitsin suorasta demokratiasta ovat myönteisiä niin kansalaisten poliittisen osallistumisen, julkisen keskustelun kuin yleisen kansalaistyytyväisyyden ja yhteiskunnallisen vakaudenkin kannalta. Suomessa on korkea aika ottaa askelia kohti suoran demokraattisen osallistumisen muotoja.

(Suppeampi versio tästä kirjoituksesta julkaistiin Aamulehden mielipidepalstalla 30.3.2009.)