Tänä keväänä feminismi on Suomessa ollut enemmän esillä kuin moneen vuoteen. Hesarissa kehkeytyi kummallinen hyökkäys- ja puolustustaistelu naistutkimuksen asemasta tiedekentässä. Anne Moilanen aloitti ”feminismin takapajulan” mätäpaiseiden puhkomisen äänekkäällä radio-ohjelmallaan Tulta munille! Ja nyt viimeksi Anna Kontula haastoi ns. toisen polven feminismin pamfletillaan Tästä äiti varoitti ”seksiradikaalin” kapinallisesta näkökulmasta.
Feminismillä menee siis lujaa, tai näin voisi ainakin kuvitella. Samalla julkista feminististä keskustelua kuitenkin kampittaa feminismistä itsestään käytävä väittely. Media kun näyttää kyvyttömältä siirtymään feminismin ja feministien itsensä käsittelystä niihin teemoihin, joita feministinen näkökulma pyrkii tuomaan esiin. Siksi koko debattia seuratessa tulee hämäävä tunne, ettei keskustelu koskaan etene mihinkään ja että se kulkee jatkuvasti sivuraiteilla.
Naistutkimuksesta käydyssä väittelyssä väännettiin kättä itse tutkimusnäkökulman tieteellisestä käypyydestä eikä koskaan päästy käsittelemään niitä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä ja ongelmia, joita kriittinen naistutkimus osoittaa. Anna Kontulan kohdalla valtamedian huomio on kiinnittynyt pamfletin yhdessä ”faktuaalis-fiktiivisessä” tarinassa kerrottuun raiskaukseen ja siihen syyllistyneen poliitikon henkilöllisyyteen. Tulta munille! -ohjelman tapauksessa on puhuttu lähinnä siitä, kuinka ärsyttävä Anne Moilanen osaa olla.
Toisaalta voi olla niinkin, että vika ei tällä kertaa ole kokonaan valtamediassa. Ehkä kunnollisen feministisen keskustelun vaikeuden taustalla on itse feminismin muuttunut luonne. Aikanaan toisen polven feministit nostivat voimalla esiin yhteiskunnan eriarvoistavat rakenteet ja saivat aikaan tärkeitä uudistuksia esimerkiksi työmarkkinoilla. Palkkaukseen, sosiaaliturvaan ja koulutukseen liittyvät epäkohdat oli tavallaan helppo politisoida ja saada esiin yleisessä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puheavaruudessa.
Samoihin asioihin liittyvät eriarvoisuudet kaipaavat tietysti yhä korjaamista. Feministisillä manifesteillaan Anne Moilanen tekee oman suorasanaisen osansa tilanteen parantamiseksi. Naisten rakenteellisen tasa-arvon puolesta aktiivisesti työskentelevien näyttää silti olevan vaikea innoittaa suuria joukkoja mukaan tällaiseen omien intressien ajamiseen. Feministinen kamppailu on tältä osin kohdannut vähän saman ongelman kuin jo kuopatut tuponeuvottelut: kuka enää jaksaa innostua palkankorotusprosenttien desimaaleista tai siitä, että joku toinen ammattiryhmä tienaa enemmän. Todelliset ongelmat ovat suuren keskiluokan näkökulmasta jossain muualla kuin toimeentulo- ja jakokysymyksissä.
Samalla feminismin kunnianhimoisin kärki on ehkä siirtynyt etäämmälle taloudellisesta intressikamppailusta käsittelemään syvempää seksuaalisuuteen ja sukupuoliin liittyvien kulttuuristen käsitysten muutoksen tarvetta. Feminismissä on yhä enemmän kysymys sen avaamisesta, miten kulttuurissa sosiaalistetaan ihmisiä rooleihin. Nämä kysymykset ovat luonteeltaan vaikeammin politisoituvia, ja niiden herättämät kamppailut käydään pikemminkin jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja yksityisen piirissä kuin varsinaisessa poliittisessa julkisuudessa.
Kysymykset siitä, miten pitää elää, ovat aina henkilökohtaisia ja räjähdysherkkiä. Niistä on vaikea saada aikaan tunnekuohutonta, analyyttistä ja moralisoinnin salaojat välttävää julkista keskustelua. Ehkä juuri siksi feminististen kulttuurianalyysin sijaan valtavirtajulkisuudessa tuntuu olevan niin paljon helpompaa puhua feminismistä ja feministeistä itsestään. (Tämä blogikirjoitus ei ole poikkeus.)
Mediaseuraaja 