Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Advertisement

Tarpeeton journalismi

Poikkeuksellisen vireä politiikan kevät on jo aikaa sitten kääntynyt alati pimenevään syksyyn, ja harvinaisen avoimesta, poliittisia vaihtoehtoja artikuloineesta keskusteluavaruudesta on siirrytty normaaliin vaihtoehdottomuutta huokuvaan kriisijulkisuuteen. Viimeistään siitä lähtien, kun nationalistista uhoa ja euromielisen eliitin häpeää vaivaannuttavasti yhdistänyt Suomen vakuusvaatimus -saaga saatiin vihdoin loppukesästä päätökseen ja europäättäjien kriisikokouksien sarja siirtyi loputtomalta tuntuvaan luuppiin, talouskriisin journalismista on ollut aivot turruttavaa puuroa, jota vain kovimmat politiikkanarkkarit jaksavat kauhoa otsikkotasoa syvemmältä. Valtamedian kriisikehässä on pyöritetty lähinnä seuraavanlaista jatkotarinaa:
a) romahduksen partaalla horjuvat finanssimarkkinat edellyttävät nopeita ja voimakkaita ratkaisuja; b) päättäjien suureellisesta retoriikasta huolimatta kasaan kursitut päätökset toimenpiteistä osoittautuvat riittämättömiksi; c) “asiantuntijat” ovat yksimielisiä vaadittavista toimenpiteistä; d) mutta kinastelevat ja selkärangattomat eurojohtajat eivät saa aikaan riittävän uskottavaa, markkinat vakauttavaa pakettia. Ja niinpä ollaankin takaisin pisteessä a…

Vaikka euroskeptinen peruskattaus on siis ollut jo pitkään sama, kriisijulkisuudessa on kuitenkin näkynyt myös temaattisia muutosta. Tämän kauden vihannekseksi on osoittautumassa pitkään jäsenvaltioiden kinastelun synnyttämän savuverhon takana piileskellyt Euroopan keskuspankki. Vuorollaan niin Taloussanomat, Talouselämä, Yle kuin Helsingin Sanomatkin ovat vähitellen nostaneet EKP:n eurokriisin ja sen ratkaisun keskiöön. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että valtamediassa aletaan vihdoin olla eurokriisin suhteen olennaisen äärellä: EKP todella on ainoa instituutio, jolla on riittävä toimintakyky rauhoittaa finanssimarkkinat ja vapauttaa velkakurimukseen joutuneet jäsenmaat tuhoisalta velkadeflaatiokierteeltä. Ja niinpä saamme jopa Helsingin Sanomista lukea jotain niinkin järisyttävää kuin että tilanteessa, jossa eurovaltiot kärsivät akuutista rahapulasta ja ovat joutuneet lainaajien kasvavan korkokiristyksen kohteiksi, meillä onkin instituutio, joka voisi luoda niiden käyttöön rajoittamattoman määrän rahaa. Jolloin on varsin loogista kysyä: mikä tässä kriisin ratkaisussa on niin vaikeaa? Vähitellen alkaakin vahvistua näkemys siitä, että sekä kurjistamisen autuaaksitekevään voimaan uskova Saksa että inflaation rajoittamistehtäväänsä takertuva Euroopan keskuspankki joutuvat ennen pitkää luopumaan periaatteistaan ja valitsemaan pakon edessä Yhdysvaltojen, Britannian, Japanin ja lukemattomien muiden maiden toistuvasti valitseman tien ulos julkisen talouden tai pankkisektorin kriisistä: keskuspankin suoran rahoituksen. Siihen mennessä tosin euroalueen valtakeskuksen ajama uusklassinen vyönkiristysortodoksia on mitä todennäköisimmin suistanut koko Euroopan (ja siinä sivussa maailman) uuteen, vuotta 2009 huomattavasti syvempään lamaan.

Odotettavissa on siis, että rahoitusvaikeuksiin ajautuneita PIIGS-maita löysässä hirressä roikottaneet Saksa ja EKP joutuvat kääntämään joko avoimesti tai vaivihkaa takkinsa estääkseen Italian ja Espanjan ajautumisen maksukyvyttömyyteen. Kulissien takana EKP onkin jo ostellut kriisivaltioiden lainapapereita vastoin omia periaatteitaan ja antanut maille siten tekohengitystä, mutta varsinainen game changer olisi keskuspankin julkinen ilmoitus siitä, että se tulee kategorisesti pitämään huolen euromaiden maksukyvystä ja asettuu siten ns. viimekätiseksi lainaajaksi (lender of last resort). Tähän asti sekä entinen että nykyinen EKP:n pääjohtaja ovat tiukasti kieltäytyneet ottamasta keskuspankille tällaista kaikkialla muualla maailmassa itsestään selvänä pidettyä roolia, mutta ei voitane pitää suurena yllätyksenä, jos aatokset muuttuvat yhdessä yössä.

Yllätyksetöntä tämä olisi siksikin, että äkilliset suunnanmuutokset kansainvälisessä talouspoliittisessa ortodoksiassa ovat viime vuosina tulleet hämmentävän tutuiksi. Kun vielä 2008 ja 2009 maailman johtajat vannoivat julkisen elvytyksen nimeen lievittääkseen USA:n asuntomarkkinakuplan puhkeamisesta alkaneen finanssikriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia (”we are all Keynesians now”), jo keväällä 2010 etenkin eurooppalaiset johtajat olivat tehneet täyskäännöksen julistaen yhteen ääneen julkisen velan katastrofaalisuutta ja vyönkiristyksen välttämättömyyttä. Muutos retoriikassa ja toiminnassa oli niin nopea, että oli oikeastaan vaikea uskoa, että vuosia 2008-2009 oli koskaan tapahtunutkaan. Jos siis Kreikan kriisikeväästä 2010 lähtien noudatettu talouspoliittinen linja on perustunut jäsenvaltioiden (velalla) rahoittamien ja takaamien ”vakausmekanismien” luomiseen yhdistettynä rajuilla julkisten menojen leikkausohjelmilla ehdollistettuihin ”apupaketteihin”, aika saattaa piankin olla kypsä näiden (ei niin yllättäen) tehottomiksi tai pikemminkin counter-produktiivisiksi osoittautuneiden toimenpiteiden hylkäämiselle ja EKP:n valjastamiselle siihen tehtävään, jota keskuspankki tosiasiassa aina hoitaakin: julkisen kulutuksen rahoittamiseen.

Mikä paneekin kysymään: mikä on journalismin osuus kriisin ratkaisun avainten löytämisessä ja talouspolitiikan suunnanmuutoksessa?

Median roolia talouskriiseissä on tapana kuvata jonkinlaisen katalyyttianalogian avulla. Media voimistaa suhdannevaihteluita levittämällä alakuloa, lietsomalla kielteisiä odotuksia ja kasvattamalla epävarmuutta laskusuhdanteen aikana, ja vastaavasti se yllyttää hurmioituneeseen sijoittamiseen ja kuluttamiseen noususuhdanteessa. Tämä vaikeasti konkreettisesti osoitettavissa oleva mutta intuitiivisesti uskottavan tuntuinen oletus perustuu luonnollisesti sellaiselle ymmärrykselle markkinoista, jossa ne nähdään kollektiivisiin tulevaisuudenodotuksiin ja uskomuksiin perustuvana inhimillisen toiminnan kenttänä. Mutta onko journalismilla myös jonkilaista roolia markkinoiden lisäksi myös varsinaiseen kriisiajan talouspolitiikkaan ja talouspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisessa? Toki voidaan katsoa, että levittämällä ja vahvistamalla tietoisuutta kulman takana odottavasta tai jo käsiin levinneestä taantumasta media luo myös poliittista painetta julkiselle vallalle ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Ja tietenkin voidaan helposti havaita, että etenkin lehdistö esittää aktiivisesti myös omia asiantuntevia vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille. Niinpä saamme toistuvasti nauttia kypsään ikään ehtineiden pääkirjoitustoimittajien painavista puheenvuoroista, joissa useimmiten viljellään sellaisia iskusanoja kuin vahvaa johtajuutta, poliittista tahtoa, rakenneuudistuksia, julkisen talouden tasapainottamista, talouskasvua tukevaa veropolitiikkaa ja muita raikkaita uusliberalistisia ohjenuoria.

Näistä lehdistön ilmeisistä katalyytti- ja mielipidevaikuttajatehtävistä huolimatta voisi kuitenkin väittää, että journalismilla ei talouspoliittisena toimijana ole nykyisellään juuri minkäänlaista roolia. Journalismi on ottanut sekä finanssi- että eurokriisissä passiivisen sivustakatsojan roolin. Se uutisoi kyllä euroeliitin loputtomista neuvotteluista ja kriisikokouksista, kokoaa erilaisia tietopaketteja ja havainnollistavia grafiikoita, raportoi markkinoiden reaktioista ja antaa ekonomisteille alustan esittää omia ennustuksiaan, mutta se ei toimi aktiivisena keskustelijana, haasta talouspolitiikan päättäjiä perustelemaan tekemiään linjauksia tai kanavoi debattia erilaisista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Valtamedia pyrkii heijastamaan vain ”yleistä mielipidettä” ja kulloinkin hallitsevassa asemassa olevaksi tulkitsemaansa käsitystä. Enin mitä valtamedian roolista voikin kriisissä sanoa on, että se lähinnä oikeuttaa vallitsevia talouspolitiikan rakenteita, instituutioita ja vaikuttajia ainoina oikeina asiantuntijoina – vaikka juuri ne ovat kriisin saaneet aikaan.

Tästä kaikesta seuraa se, että valtamedia ei toimi minkäänlaisena proaktiivisena, progressiivisena, talouspoliittista keskustelua eteenpäin vievänä ja ratkaisuja tuottavana instituutiona vaan pelkästään seuraa talouspoliittisen eliitin muotoilemaa kriisinarratiivia ja reagoi sen tekemiin päätöksiin. Tilanteessa, jossa nimenomaan EU:n onneton politiikka on aiheuttamassa talouden syvän taantuman, journalismin kyvyttömyydellä kyseenalaistaa talouspoliittista ortodoksiaa ja tuoda esiin vaihtoehtoja on varsin katastrofaaliset seuraukset. Keväästä 2010 lähtien olemmekin voineet lähinnä voimattomina seurata, miten eurojohtajat ovat kuljettaneet talousaluetta kohti vääjäämätöntä romahdusta ilman minkäänlaista julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Talouspolitiikan julkisuus on etääntynyt kauas talouspoliittisesta päätöksenteosta, jolloin koko kriisijournalismi on tehnyt itsensä pohjimmiltaan tarpeettomaksi.

Valtamedian talouspoliittisen merkityksen ohuus ei toki ole merkki pelkästään journalistien ammatillisesta epäonnistumisesta. Taustalla on laajempi julkisuuden historiallinen muutos, jossa nimenomaan kansallinen media on menettänyt asemaansa suunnannäyttäjänä ja poliittisen keskustelun välittäjänä. Yhtäältä kasvattaessaan instituutiona itsenäisyyttään journalismi on 1980-luvulta lähtien kadottanut sekä läheisen yhteytensä (puolue)poliittiseen toimintaan että kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta journalismin luontainen viittauspiste, siitä riippuvainen ja sille tilivelvollinen kansallinen suvereniteetti on menettänyt ratkaisevan tuntuisesti asemiaan poliittisena valtakeskuksena: kansallinen julkisuus ja ylikansallistunut poliittinen vallankäyttö eivät kohtaa, mikä näkyy erityisen selvästi eurokriisin kaltaisessa kansallisvaltioiden rajat ylittävässä ongelmavyyhdessä. Kun poliittiset suuntaviivat muotoillaan, yhteisymmärrys rakennetaan ja päätökset tehdään epämuodollisissa ja epädemokraattisissa ylikansallisissa verkostoissa, kansallista agendaa edelleen rakentavalla valtamedialla on yhä vähemmän merkitystä. Sen paikkaa verkostoituneiden vaikuttajaeliittien informoijana ja keskustelun välittäjänä ovatkin ottaneet taustoittamiseen ja analyysiin panostavat erikoislehdet, kuten Taloussanomat ja Talouselämä, sekä nimenomaan ylikansallisen laatujournalismin instituutiot, kuten Financial Times ja Wall Street Journal, joilla on pääsyä, resursseja ja asiantuntemusta vaikuttaa siellä, missä päätökset nykyään tehdään.

Vielä vaalikeväänä 2011 elettiin onnistuneesti hetki kansallisen politiikan fiktiota. Koettiin ohimenevä tunne, että kansallisella päätöksentolla ja kollektiivisilla valinnoilla on vielä merkitystä. Pulpahti jopa toivo siitä, että Suomi voisi muuttaa koko Euroopan kurssia, mikäli poliittinen keskustelu ja julkinen harkinta johtaisivat selkeän linjanmuutoksen sekä pankkien pelastamiseksi suunnitellut velkapaketit kyseenalaistavan talouspoliittisen ohjenuoran johdonmukaiseen artikulointiin. Lopputulos oli kuitenkin karu paluu todellisuuteen. Poliittinen kevät johti ainoastaan SDP:n käsittämättömään vakuussotkuun, ja illuusio demokratian deliberaation mahdollisuuksista hautautui yhä syvemmälle vaihtoehdottoman kriisijulkisuuden syövereihin.

Euroopan tuhoisa talouspoliittinen linja tulee ennen pitkää pakon edessä kääntymään, mutta journalismilla ei suunnanmuutoksessa ole kuin perässähiihtäjän rooli.