Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Vaalitappion politiikkaa

Vasemmiston historiallinen sukellus eurovaaleissa ei ole jäänyt toimittajilta huomaamatta. On suorastaan liikuttavaa, kuinka valtamedia ottaa omakseen vasemmiston asian aina hävittyjen vaalien jälkeen. Viimeksi SDP:n romahdettua eduskuntavaaleissa 2007 jopa Hesari tuntui huolestuvan, että mitä demareille on tapahtumassa. Kuntavaalien epäselvän ”torjuntavoiton” jälkeen eurovaalit ovatkin mukava paluu selkeän synkkiin duunaritunnelmiin. Nyt voidaan taas asiantuntijoiden voimin porukalla pohtia, mikä on vikana, kun vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattava kansa ei äänestä vasemmistopuolueita.

Ennen vaaleja tämäntyylistä yhteiskunnallista analyysia on tietenkin turha odottaa.  Politiikan toimittajathan pyrkivät viimeiseen asti välttämään kaikkea ”poliittisuutta”. Vasemmiston ja oikeiston poliittinen jargon präntätään objektiivisuuden ja neutraaliuden nimissä sellaisenaan lehteen eikä niiden poliittista sisältöä eritellä eikä linjausten ja tavoitteiden käytännöllisiä vaikutuksia analysoida. Vaikeahan siinä on äänestäjän huomata eroja puolueiden välillä, kun kaikki vannovat yhteen ääneen palvelujen parantamisen ja työllisyyden nimeen.

Joka tapauksessa juuri vaalien jälkeinen keskustelu on kaikkein kiinnostavinta poliittista julkisuutta. Hävinneiden keskuudesta löytyy aina niitä, jotka tappion jälkeen uskaltavat sanoa toimittajille suorat sanat. Peli on jo menetetty, joten miksi ei purkaa patoutumia harrastamalla kunnon mediakritiikkiä ja arvostelemalla oman puolueen rappiotilaa, kun kerrankin joku jopa kuuntelee. Median kannalta on tietysti herkullisinta, jos päitä aletaan vaatia vadille puolueiden johdossa. Tosin Vasemmistoliiton Korhonen taisi laittaa pelin poikki turhan nopeasti ilmoittamalla erostaan jo kolmessa päivässä.

Silti tärkeintä on, niin myöhässä kuin se poliittisen vaikuttamisen kannalta tapahtuukin, että edes keskustellaan. Kaikkien mediavetoisten äidinmurhaprovoilujen ja –provosoitumisten sekaan eksyy aina myös järkeviä puheenvuoroja. Helsingin työväenyhdistyksen toimitusjohtaja Jorma Bergholm arvioi SDP:n ahdinkoa varsin tyhjentävästi radion Ykkösaamussa 9.6.

Pitää katsoa, mitä sosialidemokratia (…) ja mitä vasemmisto oikeasti on tehnyt. (…) Laman jälkeen, pitkän nousukauden aikana, suomalainen sosialidemokratia (…) hukkasi heikompien ihmisten etujen ajamisen. Suomi on muuttunut hyvinvointivaltiosta kilpailuyhteiskunnaksi, ja sosialidemokraatit ovat olleet tätä muutosta tekemässä (…) Kansalaisten luottamus siihen, että me olisimme muutoksen, tasa-arvoisen muutoksen luotettava edistäjä, tämä luottamus on mennyt. Ja nyt kansalaiset etsivät näille muutoksen tarpeilleen tulkkeja ja kanavia milloin perussuomalaisista, milloin vihreistä, milloin passivoitumalla…

Miten sosialidemokratia, joka on olemukseltaan tasa-arvon ja yhteiskunnallisen muutoksen puolue —  miten se 90-luvun loppupuolella ja tämän vuosituhannen alussa kallistui vahvojen ja jo muutoin pärjäävien ihmisten liikkeeksi.

SDP:n sisällä tuntuu selvästi kuplivan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä Lipposen paaluttaamaan markkinatalousajatteluun, josta Jutta Urpilainen ei ole (yrityksistään huolimatta?) pystynyt puoluetta irrottamaan. Jos liikkeen sisäisten jormabergholmien ääni toistuvien vaalitappioiden myötä voimistuu, joitakin edistyksellisiä avauksia voidaan vähitellen alkaa jopa odottaa. Henkilökohtaisesti yllätyin aamun Hesaria lukiessa, kun Maria Guzenina-Richardson vaati perusturvan irrottamista ansioturvasta. Melko radikaalia eturivin demarilta.

Mutta (edes) Guzenina-Richardson ei voi pelastaa vasemmistoa kriisiltä. Jotta siitä voidaan kääntyä uuteen nousuun, vasemmiston pitää luopua kahdesta keskeisestä ajatuspinttymästään:

– Työ on toimeentulon perusta.
– Talouskasvu on työllisyyden perusta.

Molemmissa periaatteissa voi sinänsä nähdä olevan (ja olleen historiallisesti) järkeä myös vasemmistolaisesta perspektiivistä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa ne eivät kuitenkaan enää tuota hyvinvointia ja tasa-arvoa edistävää politiikkaa vaan päinvastoin eriarvoisuutta, heikompiosaisten köyhdyttämistä ja kontrollia lisäävää politiikkaa. Näistä hokemista onkin tullut keskeisiä oikeiston ohjenuoria, ja siten ne oikeuttavat pääasiassa oikeistolaista politiikkaa – oli se sitten veronalennuksia, sääntelyn purkamista, sosiaaliturvan heikentämistä tai työmarkkinoiden joustavoittamista.

Vasemmiston on kertakaikkiaan sanouduttava irti näistä talouspoliittista eliittiä yli puolue- ja työmarkkinarajojen yhdistävistä ”totuuksista” – niin kivuliasta kuin se onkin. On myös ymmärrettävä, ettei niiden hylkäämisen tarvitse merkitä sitä, että samalla kieltää yhteiskunnalliset ”realiteetit”, kuten markkinatalouden. Kyse on vain siitä, että suhde niihin määritellään uudella tavalla. Uusien vasemmiston ohjenuorien pitääkin kuulua seuraavasti:

– Toimeentulo on perusoikeus ja taattava työstä riippumatta.
– Työllisyyttä ei rakenneta talouskasvulla vaan siitä riippumatta: erottamalla toisistaan työ ja toimeentulo ja vapauttamalla ihmiset näin tekemään töitä.
– Yhteiskunnallisten resurssien tasapuolinen jakaminen on olennaisempaa kuin talouskasvu.

On mahdotonta rakentaa tasa-arvoista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa työn ja talouskasvun varaan silloin, kun työhön ja talouskasvuun pyritään keinoilla, jotka lisäävät yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja rapauttavat julkisia palveluja. Vain tämän ”realiteetin” tunnustamalla vasemmisto voi irtautua työn ja talouskasvun välille rakentuneesta kehäajattelusta, joka globaalin markkinakilpailun oloissa ei tuota hyvinvointia vaan johtaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvuun.