Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

6 vastausta artikkeliin “Vasemmiston panttivankisyndrooma

  1. Oiva kiteytys jälleen! Tästä tuli mieleen Revalvaatiossa vasta julkaistu, Vähämäen suomentama Christian Marazzin haastattelu, joka (tavallaan) viistää samoja teemoja.

    http://www.revalvaatio.org/wp/velka-ja-syyllisyyden-etiikka/

    Ainakin siinä mielessä, että velka – juuri sellaisten iskusanojen kuin ”vakaus” tai ”kestävyys” kautta – näyttää muotoutuneen juuri sellaiseksi moralistis-hallinnolliseksi narratiiviksi, joka kaventaa ennen kaikkea vasemmiston toiminta-alaa.

  2. Kiitti linkistä! Melko dystooppista maalailua Marazzilta, mutta tuohan selittäisi paljon… Olenkin koko ajan hiljaa epäillyt ajatusta, että joku niinkin naurettava syy kuin myyttinen 30-luvulta kumpuava hyperinflaatiopelko selittäisi Merkelin linjaa… Pitänee siis olla joulun välipäivien aikaan hereillä. 🙂

    Kiinnostavaa tuossa mainiossa Schuld-analyysissa on, että Marazzi näkee sen uusimpana uusliberalismin ”toteutumisen” vaiheena. Meillähän sama velkasyyllistäminen on ollut keskeinen osa uusliberalistista kuritusta jo 20 vuotta.

  3. juu. minun nähdäkseni näin: maailman finansialisaatio, kuten pääomaliikkeiden vapauttaminen, on tapahtunut vähitellen ja kansainvälisten (epädemokraattisesti neuvoteltujen) sopimusten avulla, globalisaation myötä. siitä on vallinnut poliittinen yhteisymmärrys eliitin kesken. (tässä on auttanut, että uusliberalismia on maailman kaikissa talouskorkeakouluissa opetettu pitkään ainoana tieteellisenä totuutena.)

    jotta vasemmiston vaatima tiukempi säätely olisi mahdollista, vaadittaisiin sääntelyideologian muodostumista samanlaiseksi globaaliksi hegemoniaksi kuin markkinoiden vapauttaminen on ollut jo pitkään. yksin kenenkään maan on paha vaatia globaaleja markkinoita kuriin.

    globaaleja ratkaisuja ja sopimuksia odotellessa tulee sitten tällaisia irvokkaita ”kun Kreikan hallituksen tekemä päätös ei miellyttänyt markkinoita, niin meni demokraattisesti valittu hallitus vaihtoon” -tilanteita.

    kansallisen vasemmiston on paha voida mitään suurille linjoille (ja talous on suurista linjoista kaikkein määrittävin), kun lainsäädäntö tulee kansalliseen muotoon entistä enemmän EU:n ja kansainvälisten sopimusten tasolta. siellä valta sijaitsee.

    1. Oleellisia pointteja. Juuri siitä syystä, että tämä uusliberalistis-uusklassinen hegemonia on institutionalisoitunut ylikansallisiin valtakeskuksiin (EU, IMF, Maailmanpankki, WTO jne.), jotka pitkälti rajaavat kansallisen tason poliittista liikkumatilaa, vasemmiston pitäisi puoluetasolla paljon nykyistä voimakkaammin tähdätä ylikansallisen yhteistyön ja euroopanlaajuisen ohjelman rakentamiseen. Kuvaavaa on, miten Hesari tänään uutisoi siitä, että EU-maiden konservatiivijohtajat kokoontuivat eilen Marseillessa hiomaan yhteistä linjaa EU:n huippukokousta varten. Siellä yhteistyö pelaa yli rajojen, ja tuloksena on EU:n ainoaksi mahdolliseksi tieksi julkisuudessa jäävä kiristyvän talouskurin linja. Ei voi kuin ihmetellä, missä ovat EU:n vasemmistojohtajat ja miksi heillä ei ole kykyä muotoilla yhteistä vasemmistolaista vastaohjelmaa Euroopan velkakriisin ratkaisuun.

  4. Todella hyvä kirjoitus.

    Vasemmiston ongelmana on mielestäni jo pitkään ollut talouskeskusteluiden häviäminen. Vasemmisto esittää paljon vaatimuksia mutta ei kykene tekemään taloustieteellistä analyysiä nykymaailmasta. Ihmiset kyllä kannattavat vasemmiston ajamia asioita mutta vasemmisto ei ole kyennyt kertomaan, miksi ne ovat myös hyvää taloudenhoitoa. 90-luvusta lähtien vasemmisto on lähtenyt mukaan uusklassisen/monetaristisen taloustieteen retoriikkaan, jossa julkiset menot ja investoinnit nähdään vain rasitteina, ei kysyntää ylläpitävinä ja kasvua luovina. Nousukauden aikana vasemmisto vaati lisää sosiaalimenoja ja nyt huonona aikana moni demari/vasemmistoliittolainen puhuu säästöjen tärkeydestä ymmärtämättä alkuunkaan suhdannepolitiikkaa.

    Kokoomus on ainoa puolue, joka kykenee selittämään maailmaa tavallisille ihmisille. Muiden myötäillessä kokoomuksen vetämiä linjoja, näyttäytyy kokoomus uskottavimpana. Vasemmiston tulisi kertoa miten ja miksi kokoomuksen talousteoria on huono sen sijaan, että sitä vastustetaan aikansa eläneellä retoriikalla. Uusliberalismi on aiheuttanut talouskasvun heikkenemistä ja luonut finanssikriisejä, joten asiallista kritisoitavaa kyllä riittää.

    Vasemmisto tarvitsee ensisijaisesti paremman talousteorian, joka vastaa todellisuutta ja avaa talousasiat matti meikäläiselle. Arkielämässä ihmiset ovat oikein vastaanottavaisia kunhan tarjotut selitykset tuntuvat heistä järkeviltä ja asiallisilta. Post-keynesiläiset talousteoriat voisivat olla sopiva pohja uudelle sisällölle vasemmiston linjauksissa. Ihmiset kuuntelevat mielellään, kunhan heille tarjotaan realismia.

    1. Pahoittelen tuplapostausta mutta oli tarkoitus laittaa vielä seuraava linkki. Dokumentti kertoo Uuden-Seelannin taloushistoriasta. Ehkä tässäkin näkyy hyvän/huonon talousteorian mahti. Sodanjälkeisessä politiikassa myös oikeistolainen National (kääntynee suomeksi kansanpuolueeksi) joutui toteuttamaan keynesiläistä kysynnänsäätelyä, sillä tämän ymmärrettiin olevan hyvää taloudenhoitoa. Hyvinvointivaltion purkamisen aloittikin työväenpuolue vuonna 1984, perustellen tätä nimeomaan taloustieteellä. Kyseiseltä ohjaajalta löytyy samoilta sivuilta myös muutama muu hieno talouspolitiikkaa käsittelevä dokumentti:

      http://www.nzonscreen.com/title/in-a-land-of-plenty-2002

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s