Politiikka 1, journalismi 0

”All in all, it was one of the most remarkably congenial and cordial moments in the politics of America.”

Näin kuvasi ABC:n toimittaja Jim Wooten presidentti Bill Clintonin ja edustajainhuoneen johtavan republikaanin Newt Gingrichin välillä käytyä julkista keskustelutilaisuutta vuonna 1996. Kyseessä oli amerikkalaisittain ennennäkemätön town hall -tyylinen kansalaisten kysymys- ja vastaussessio, jossa pyrittiin rakentamaan yhteisymmärrystä presidentin ja republikaanien välille.

Media ja kansakunta olivat ihmeissään, kun myrkyttyneen poliittisen ilmapiirin keskellä käytiin yhtäkkiä sivistynyt ja syvällinen keskustelu ajankohtaisista asioista molemminpuolisen kunnioituksen hengessä. Poliittiset viholliset Clinton ja Gingrich toivat perustellen julki erimielisyytensä mutta tunnustivat samalla yksimielisyyden monissa keskeisissä tavoitteissa. Jälkeenpäin uutisraporteissa kuvailtiin tilaisuuden rakentavaa sävyä ja huomioitiin, miten kärjistetyt kielikuvat, loanheitto ja poliittisten irtopisteiden tavoittelu puuttuivat kokonaan tästä ainutlaatuisesta hetkestä.

Jotain samaa yritti perjantaina saavuttaa Barack Obama seistessään Baltimoressa  edustajainhuoneen republikaanien edessä laajasti televisioidussa tilaisuudessa, vain päivää State of the Union -puheensa jälkeen. Amerikkalaismediassa jälleen ennennäkemättömäksi kuvattu keskustelu oli loistavaa viihdettä. Obama vastasi suorasukaisesti mutta taitavasti republikaaniedustajien kriittisiin kysymyksiin elvytyksestä, sairausvakuutusuudistuksesta, energiapolitiikasta — ja kulutti itse valtavasti energiaa vakuuttaakseen vastustajansa poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen välttämättömyydestä.

Obama puhui rohkeasti ja vilpittömän oloisesti ja yritti takoa republikaanien mieliin, etteivät nämä voi jatkaa presidentin mustamaalauskampanjaa mediassa haukkumalla tätä radikaaliksi sosialistiksi, joka tuhoaa Amerikan. Näin toimiessaan GOP ajaa itsensä nurkkaan, sillä pian äänestäjät eivät hyväksy republikaaneilta minkäänlaista yhteistyötä ”hullun bolshevikin” kanssa, Obama järkeili.

Parhaimmillaan Obama oli kuitenkin perustellessaan omaa politiikkaansa — jälleen kerran — pragmaattiseksi ja epäideologiseksi. Hän argumentoi, että presidentin ja republikaanien tavoitteet ovat pohjimmiltaan yhteisiä: terveydenhuollon kustannukset on saatava kuriin budjettivajeen hallitsemiseksi, palomiesten ja lääkäreiden työpaikkoja on turvattava julkisin varoin ja niin edelleen. Olisi myönnettävä, että molemmat puolueet pyrkivät suurissa kysymyksissä toimimaan ”amerikkalaisten parhaaksi”. Kyse on siis vain keinoista, joista puolueilla on erimielisyyksiä.

Obama lupasi tarttua ilolla kaikkiin republikaaneilta tuleviin lakiehdotuksiin julkisten kustannusten säästämiseksi ja lamasta selviämikseksi — kunhan ne todetaan ”riippumattomien asiantuntijoiden toimesta” toimiviksi. Vakuuttaessaan muun muassa, että hänen hallintonsa on jo ottanut joitakin republikaanien ehdotuksia mukaan lakipaketteihin, ja kertoessaan henkilökohtaisesti lukeneensa republikaanien terveydenhuoltolakiehdotuksen Obama onnistuikin luomaan mielikuvan siitä, että hänen hallintonsa tekee rationaalisin perustein parhaita mahdollisia päätöksiä.

Kokonaisuutena tämä amerikkalaisessa järjestelmässä poikkeuksellinen presidentin kyselytunti loi vaikuttavan illuusion siitä, että näin demokratia toimii. Yhteisistä asioista keskusteltiin deliberatiivisessa hengessä järkevien, toisiaan kunnioittavien ja isänmaan parasta ajavien kansanedustajien kesken. Mutta jos republikaanikansanedustajatkin ovat oikeasti näin fiksua porukkaa, mikä sitten on mädättänyt poliittisen kulttuurin? Puoluepolitikointi, jatkuva vaalikampanjointi ja pikavoittojen haku. Sekä tietysti kyyninen, peliä seuraava ja sound biteja metsästävä poliittinen journalismi, joka näyttää palkitsevan juuri pikkusieluisesta oppositiopolitikoinnista ja sisällöttömästä loanheitosta.

Uskollisena tavoilleen media on jälkikäteen lähes yksimielisesti tulkinnut tilaisuutta pelin skeeman kautta Obaman ”murskavoittona” republikaaneista, ja moni konservatiivi katuu jo koko kyselytunnin televisiointia. Baltimoren Q&A-sessiolla onkin pidemmässä tarkastelussa todennäköisesti yhtä olematon vaikutus Yhdysvaltojen poliittiseen ilmapiiriin kuin Clintonin ja Gingrichin liennytyksellä aikanaan. Silti Obaman esiintyminen GOP:n kokouksessa asettaa kysymyksen valtavirran journalismille. Mihin oikeastaan tarvitaan nykyisenkaltaista lehdistöä ja sen portinvartijan roolia, jos rakentavin, valaisevin ja innostavin poliittinen keskustelu käydään suorassa lähetyksessä parhaaseen katseluaikaan kansanedustajien kesken ja heidän itsensä luoman agendan mukaisesti?

Vahtikoiran karhunpalvelus

”Kun meitä haukutaan, niin sitten on hyvä.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kehaisee olevansa mielellään haukkujen kohteena. Rupatellessaan median ja poliitikkojen suhteesta Hesarin 120-vuotiskahveilla Virkkunen toistaa usein aiemminkin päätoimittajien suusta kuullun ajatuksen. Sen taustalla on oletus, että poliitikkojen esittämä arvostelu osoittaa median onnistuneen tehtävässään. Vallan vahtikoiran hyökkäys on osunut kohteeseensa, jos perästä kuuluu murinaa. ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Virkkunen lohkaisee mielikuvituksellisesti.

Mediapomoilla ja toimittajilla on usein taipumusta kuitata omaa lehteä tai yleensä viestintävälineitä kohtaan esitetty kritiikki juuri tällaisilla keveillä heitoilla ja fraasinomaisilla one-linereilla. Toinen seikka, johon päätoimittajat mielellään vetoavat silloin, kun valtamediaa käsitellään kriittisesti, on viestintävälineitä kohtaan esitetyn arvostelun tasapuolisuus: kritiikkiä satelee yhtä lailla vasemmistosta kuin oikeistostakin, niin työnantajajärjestöistä kuin ay-liikkeestä. Puolustuksen mielestä tämä todistaa, että media on neutraali, siis puolueeton. Samalla voidaan kätevästi ohittaa itse kritiikin sisältö (, joka ei välttämättä missään vaiheessa nojannutkaan väitteeseen, että kyseinen toimittaja tai viestintäväline olisi jonkun vastapuolen äänenkannattaja).

Mutta vaikka Virkkusen kuluneessa letkautuksessa on kyse kritiikiltä suojautumisesta, se paljastaa myös jotain keskeistä toimittajien itseymmärryksestä. Tämän ajatusrakennelman mukaan toimittajan, toimituksen ja koko oman viestintävälineen todella pitää olla haukkujen kohde, se kuuluu osana toimittajien identiteettiin ja itsearvostukseen. Poliitikkojen ja eturyhmien haukut lisäävät toimitusten tunnetta omasta riippumattomuudesta, siis journalistisesta ammattitaidosta. Toinen puoli yhtälössä on luonnollisesti se, että toimittajien pitää myös itse olla kriittisiä politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan. Poliitikkoja on käsiteltävä kriittisesti, aloitteisiin on suhtauduttava epäluuloisesti ja heidän vaikuttimiaan on syytä kyseenalaistaa.

Paavo Arhinmäestä aamukahviseuraa saanut Virkkunen tarjoaa jälleen oivan esimerkin. Päätoimittaja arvioi, että toistaiseksi Arhinmäki ”on päässyt monia muita kärkipoliitikkoja helpommalla”. Mutta hän varoittaa tuoretta puoluejohtajaa siitä, että ”karu arki odottaa tuolla jossain”. Politiikan journalismi on siis Virkkusen mielestä käsitellyt Arhinmäkeä epänormaalin helläkätisesti. Normaali tila poliitikon mediakäsittelyssä on kuitenkin jotain ihan muuta. Pian alkaa Paavollekin tulla lunta tupaan.

Virkkusen ajattelussa median tehtävä on esitettää poliitikko negatiivisesti. Journalistien on pakko olla poliitikkojen vihollisia, he eivät voi suhtautua vallanpitäjiin muuten kuin ”kriittisesti”. Tällaisissa oloissa poliitikolta tullut kehu hyvin kirjoitetusta artikkelista on toimittajalle pahinta mahdollista palautetta. Se uhkaa koko toimituksen mainetta. Jotta siis ei heräisi epäilyksiä siitä, että toimittaja on poliitikon vietävissä, koko valtamedia asemoi itsensä politiikkaa vastaan ja poliittisen pelin epäluuloiseksi tarkkailijaksi.

Vallanpitäjien julkinen kontrolli on keskeinen median tehtävä. Mutta on mahdollista, että valtamedia tekee lopulta karhunpalveluksen demokratialle. Pidemmän päälle vallan vahtikoiran roolin ylikorostumisella on kulttuurisia seurauksia, ja jatkaessaan nykylinjalla politiikan journalismi on vaarassa johtaa hyvin yksipuoliseen kuvaan politiikasta.

Vallanpitäjät ovat oman edun ajajia yleisen hyvän kustannuksella. Heidän päätöksensä ovat rahavallan ja erityisintressien ohjailtavissa vastoin äänestäjien etua. He ovat epärehellisiä ajamansa politiikan sisällöstä, ja heidän pääasiallinen motiivinsa on pysyä vallassa.

Kuulostaako kyyniseltä? Juuri näin yhdysvaltalaiset mediatutkijat Joseph N. Cappella ja Kathleen Hall Jamieson kiteyttävät sikäläisessä politiikan journalismissa vallitsevan uutiskehyksen. Tutkijoiden argumentin mukaan tällainen kuva politiikasta on syntynyt siksi, että media on parin viime vuosikymmenen aikana yhä voimakkaammin korostanut politiikan sisällön sijaan tyyliä, imagoa ja esittämistapaa, hakenut skandaaleja ja alleviivannut konflikteja. Lisäksi media on keskittynyt poliitikkojen henkilökohtaisiin motiiveihin ja analysoinut poliittisen pelin strategioita, dynamiikkaa sekä voittajia ja häviäjiä sen sijaan, että olisi käsitellyt itse poliittisia kysymyksiä. Cappellan ja Jamiesonin mukaan tämä kaikki johtaa poliittisen kulttuurin kyynistymiseen.

Politiikassa on kyse konflikteista ja erilaisten arvomaailmojen törmäyksestä. Mutta siinä on kyse myös julkisesta keskustelusta ja erilaisten toimintavaihtoehtojen välisestä rakentavasta debatista. Toimittajilla olisi vallankäytön moraalin ja laillisuuden valvomisen lisäksi mahdollisuus edistää demokraattista julkisuutta ottamalla aktiivisempi rooli politiikan sisällöistä käytävän keskustelun välittäjinä. Ilahduttavasti Hesarista onkin viime päivinä löytynyt juuri tämänsuuntaista yritystä sen nostaessa hallituksen elvytyspolitiikan ja palkkaverotuksen tapetille. Tässä sentään jotain syytä juhlia 120-vuotiasta.

Mutta samaan aikaan olisi ymmärrettävä, että journalistiseen itseymmärrykseen kuuluva vallanpitäjien ”kriittinen” tarkkailu uhkaa lisätä kansalaisten passiivisuutta ja kyynistä suhtautumista politiikkaan, se kun usein tekee vallan retorisesti etäiseksi. Valta ymmärretään tällöin kapeasti määräysvallaksi ja sen nähdään olevan jossain tuolla ja joillain muilla — sen sijaan, että sitä aktiivisesti ja refleksiivisesti käytettäisiin itse tai tuotaisiin se kansalaisille, julkisessa sfäärissä käytettäväksi kulttuuriseksi määrittelyvallaksi, kollektiivisen tahdonmuodostuksen välineeksi.