Maakuntalehden maailma

Karjalainen, Pohjalainen, Lapin Kansa, Keskisuomalainen… Kun olet lukenut yhden maakuntalehden, olet lukenut ne kaikki. Lehti kuin lehti toistaa uskollisesti STT:n asettamaa päivän uutisagendaa hirvikolarista R-kioskin ryöstöön ja teollisuuden suhdannebarometrista viimeisimpään puoluekannatusgallupiin. Samankaltaisuutta lisää entisestään lehtien välinen yhteistyö niin konsernien sisällä kuin yli konsernirajojen. Tämä tarkoittaa mm. yhteisten Helsingin-toimitusten tuottamia politiikan ja talouden juttuja, kokonaisia yhteisiä teemasivuja (kuten kuluttajasivut, autosivut ja tv-liitteet) ja jopa hyvin yhtenäistä graafista ilmettä. Sarjiksetkin edustavat kaikissa tavallista Viivi & Wagner- ja B. Virtanen -linjaa.

Se, että useamman maakuntalehden lukijakunnat saavat lukea samat tv- ja elokuva-arvostelut, on toki ymmärrettävää nykyisen synergian ja kulujen karsinnan aikakaudella. Hätkähdyttävämpää on kuitenkin havaita, että maakuntalehtien identtisyys ulottuu myös siihen sisältöön, joka on niiden omaa. Lehtien omat toimittajat raportoivat jähmeästi kunnanvaltuustojen kokouksista, seuraavat viikoittain maakunnan päivittäistavarakaupan, asuntomarkkinoiden ja pankkien kuulumisia, osallistuvat raveihin, maatalousnäyttelyihin ja muihin ”kulttuuritapahtumiin” – ja kirjoittavat ”lukijaa lähellä” olevia kolumneja, joissa pohditaan ”arjen ilmiöitä”.

Tämän listan pohjalta voidaan jo päätellä, että ”alueellisuus”, ”paikallisuus” ja ”lukijaa lähellä oleminen” ovat keskeisiä ylpeydenaiheita maakuntalehdille. Ne eivät pidä elitististä etäisyyttä vaan ovat läsnä siellä, missä väki kulloinkin tuulipuvuissaan liikkuu – oli se sitten uusimman automarketin avajaisissa tai piirikunnallisissa pilkkikisoissa. Toki myös oman nuorison kuulumisia seurataan: ajan myötä perinteisistä mopo- ja autoharrastuksista on siirrytty lanitusviikonloppujen ja cosplay-kulttuurin ihmettelyyn.

Paikallispopulistisen journalistisen linjan ei kuitenkaan pidä antaa hämätä – maakuntalehti kuuluu Suomessa tiukasti valtamediaan: Se on levikkialueellaan käytännössä monopoliasemassa ja kokee olevansa merkittävä maakunnallinen ja kansallinen toimija. Päätoimittajat hengaavat mielellään suurimpien rahoittajiensa eli paikallisten yritysjohtajien ja poliitikkojen kanssa. Lehti identifioituu osaksi eliittiä ja kertoo pääkirjoituksissaan lukijoilleen, miten asioista pitää ajatella (sen sijaan että kyseenalaistaisi poliittista kulttuuria ja sen vallitsevia käsityksiä). Se kokee myös olevansa osa Journalismia – siis valtakunnallista toimittajakuntaa – ja uskoo näin edustavansa ”vapaata” mediaa, demokratian ja sananvapauden airuetta. Tämä siitä huolimatta, että maakuntalehti on poikkeuksetta linjaltaan kaikkea muuta kuin edistyksellinen.

Maakuntalehdelle on tärkeää olla ”maakunnan asialla”. Käytännössä maakunnan etu samastetaan elinkeinoelämän menestymiseen ja erityisesti alueen suurtuottajien, kaupparyhmien ja finanssitavaratalojen pärjäämiseen. Mutta samalla alueellisuuden korostaminen saa myös poliittisemman sisällön. Taloudellisen menestyksen kun nähdään ensinnäkin olevan kiinni valtakunnallisten resurssien jaosta. Níinpä esimerkiksi julkiset infrahankkeet ja niiden alueellinen jakaminen liikenneministeriössä ovat maakuntalehdille perinteisesti kuumia perunoita. Lisäksi maakunnallisen ”kilpailukyvyn” tukeminen johtaa lehtien sivuilla väistämättä vastakkainasetteluun: pääkaupunkiseudun kasvu uhkaa näivettää maakunnan elinkeinot, tyrehdyttää sijoitukset ja imuroida asukkaat.

Tämä ilmeisen ikuinen asetelma ”me vs. Helsinki” tuottaa sen, mikä itse asiassa on parasta maakuntalehdissä: pääkaupungin, sen poliitikkojen ja Helsingin Sanomien jatkuva arvostelu. Stadin ilmiöihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla epäluuloisuudella, helsinkiläisten ministerien lausuntoja ja linjauksia tulkitaan armotta merkkeinä härskistä kotiin päin vetämisestä, ja Hesaria luetaan ylimielisenä ja vääristelevänä pk-seudun edunvalvojana. Siinä sivussa ”etelän median” ja helsinkiläispoliitikkojen kritiikki luo ristiriitoja kansallisen eliitin ja valtamedian sisälle ja onnistuu toisinaan aidosti politisoimaan asioita. Alueellistamiseen liittyvät kysymykset eivät olekaan sattumalta kuumimpia ja näkyvimpiä aiheita suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.

Juuri valtion virastojen alueellistamisesta viime vuosina käyty kamppailu on hyvä esimerkki siitä, mihin maakuntalehti parhaimmillaan yltää: esimerkiksi Savon Sanomat on aidosti syventänyt ja tuonut monipuolisia näkökulmia keskusteluun. Samalla se on onnistunut osoittamaan, että Hesari todella on ollut aiheen käsittelyssä yksisilmäinen ja rajoittunut. Pahimmillaan oman maakunnan edun kapeakatseinen samastaminen bisneksen etuun vie kuitenkin syville vesille. Pieksämäen Ideaparkin kaavasta käytävässä taistelussa Savon Sanomat on käytännössä valjastettu yhden ministerin vastaiseen lokakampanjaan. Lehti on syyllistynyt myös – ilmeisen tietoisesti – harhaanjohtavaan argumentointiin asiassa.

Kiihkeällä Ideapark-hankkeen puolustamisellaan Savon Sanomat osoittaa, miten maakuntalehdet yleisemminkin kokevat julkisen roolinsa. Kun kaikki satsaavat omaan ”alueelliseen identiteettiin” ja ”maakunnan asiaan” mutta tulkitsevat niitä tismalleen samalla tavalla kaupallisista lähtökohdista, maakuntalehtien maailmasta tulee valitettavan konservatiivinen: kaikki maakunnan ulkopuolelta tuleva sääntely koetaan uhkana ja esitetään autoritaarisena saneluna, oli kyse sitten valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista, norppien suojelusta tai EU-direktiiveistä.

Kokonaisuutena maakuntalehtiä luonnehtiikin hämmästyttävän yhtenäinen markkinaliberaali maailmankuva, eikä niistä ole juuri lisäämään suomalaisen lehdistön monimuotoisuutta. Siihen tarpeeseen vastaavat paremmin esimerkiksi puoluelehdet, jotka ainakin perinteisesti ovat perustuneet aidosti erilaiseen poliittiseen katsantotapaan. Vielä nykyäänkin puoluelehtien parhaimmistossa esitellään tunkkaisen puoluepolitikoinnin sijaan aitojakin poliittisia vaihtoehtoja. Mutta kuka niitä enää lukee?