Luottamuksenrakennusviikot

Poikkeuksellinen kotimaisen politiikan kevät on ollut hyvää aikaa myös politiikan journalismin ja julkisuuden näkökulmasta. Jo ennen eduskuntavaaleja Perussuomalaisten kannatuksen nousu kärjisti puolueiden välisten linjaeroja, millä oli julkista keskustelua elähdyttäviä vaikutuksia. Mikä tärkeintä, keskustelu ei päättynyt vaalien jälkeenkään, kuten normaalisti on tapana. Ilmapiiri on ollut jo pidemmän aikaa sähköistynyt ja suomalaiselle poliittiselle kulttuurille epätavallisen avoin. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tästä pitäisi oppia?

Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen ”vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.

Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa ”jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.

Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.

Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti ”luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen ”epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.

Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (’conspiracy’ polveutuu sanasta ’conspire’, siis kirjaimellisesti ’yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.

Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.

Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut ”vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.

Pelisääntöasioista on turha kiistellä

Tiesitkö, että näin kuukautta ennen vaaleja tulevan hallituksen hallitusohjelma on jo hyvää vauhtia muotoutumassa? Näin totesi viime viikolla tutkija Anu Kantola viitaten ministeriöissä virkamies- ja lobbarivetoisesti tehtävään suunnittelu- ja ohjelmatyöhön, joka ulottuu yli vaalikausien ja jonka tulokset päätyvät tavallisesti liki sellaisenaan hallitusohjelmiin vaalituloksista riippumatta. Samaisessa A-studion jutussa näytettiin myös, miten Fortumin lobbari Esa Hyvärinen käy keskustalaisen valtiosihteeri Mika Rossin pakeilla ajamassa ydinvoiman lisärakentamista myös seuraavan hallituksen agendalle – sopivasti päivää ennen Fukushiman onnettomuutta.

Tällaiset paljastukset eivät tietenkään tule yllätyksenä niille, jotka muistavat taannoisen “uutisen” siitä, miten Paavo Lipponen ja Iiro Viinanen sopivat yhteisestä talousohjelmasta vuonna 1994 yli puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja. Tai niille, jotka muistavat mm. Perheyritysten liiton olleen näkyvässä roolissa nykyisen hallitusohjelman laadinnassa neljä vuotta sitten. Kiinnostavaa A-studion pätkässä kuitenkin on, että Kantola ja Rossi asetetaan – kömpelösti toimittajan välityksellä – etäväittelemään siitä, onko suomalaisessa virkamiesvetoisessa päätöksentekokulttuurissa kenties jotain pielessä. Tyylikkäästi Rossi torppaa Kantolan ajatukset tutkijan elitisminä – ja paradoksaalisesti myös “kansanvallan vähättelynä”.

Kokonaisuutena A-studion juttu on harvinainen esimerkki politiikan ja päätöksenteon pelisääntökeskustelusta. Siis keskustelusta siitä, miten edustuksellinen demokratia Suomessa toimii ja mitä ongelmia siinä on. Kuten Kantola ohjelmassa toteaa, aiheesta käydään hyvin vähän julkista keskustelua. Tässäkin tapauksessa kyse on ainoastaan yhdestä asiasta: ministeriöiden virkamiesten vallasta ja heidän asemastaan politiikan agendan asettajina. Sen lisäksi on paljon muitakin politiikan pelisääntöihin liittyviä kysymyksiä, joita ei juuri koskaan käsitellä julkisuudessa. Kuten vaikkapa se, miksi Suomessa voidaan muodostaa vain enemmistöhallituksia, joiden ansiosta hallitus voi sanella lainsäädännön kumileimasimena toimivalle eduskunnalle. Tai se, miksi kaikki hallitukset ovat käytännössä porvarihallituksia keskustan tai kokoomuksen ollessa aina osa hallituskoalitiota, jolloin aidosti vasemmistolaisen politiikan agendan luominen on mahdotonta.

Miksi Suomessa ei käydä julkista keskustelua tämänkaltaisista asioista? A-studion toimittaja Sanna Ukkola yrittää Rossia haastatellessaan hieman kyseenalaistaa hallitusneuvottelujen – nykypolitiikassa kenties keskeisimmän yksittäisen vallankäyttöprosessin – käymistä suljettujen ovien takana. Hän saa Rossilta odotetun vastauksen: eihän siitä mitään tulisi jos… Asiat ovat siis aina olleet näin, ja on pelkästään epärealistista kuvitella, että ne voisivat muuttua. Nimenomaan realismia kuitenkin on, että asiat muuttuvat ajan myötä, ja myös pelisäännöt muuttuvat. Esimerkiksi lobbareiden määrän lisääntyminen Säätytalossa viime vuosina on selkeä osoitus siitä, että hallitusneuvottelujen pelisäännöt ovat muuttuneet. Arvot ja toimintatavat muuttuvat, mutta tämä kaikki tapahtuu ilman julkista keskustelua.

Ei politiikan pelisääntökeskustelu silti aivan täysin ole kateissa julkisuudesta. Ilmeisin esimerkki on “maan tapa” eli vaalirahoitus, josta vuonna 2008 syttynyt roihu ei vieläkään ole sammunut. Tosin julkisuuden keskittyessä väärinkäytöksiin ja salailuun itse pelisäännöistä puhuminen on keskustelussa jäänyt “avoimuuden” ja “läpinäkyvyyden” vaatimisen tasolle. Itse järjestelmää, jossa poliitikot ja vanhat puolueet kytkeytyvät läheisiin riippuvuussuhteisiin voimakkaiden intressiryhmien kanssa, ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Kiinnostavampi poikkeus pelisääntöasioista puhumattomuuden sääntöön onkin vielä pitempään jatkunut uuvuttava vääntö “kahden lautasen politiikasta”. Siinä missä vaalirahoitus nousi keskusteluun juridisen skandaalin ja korruptioepäilyjen myötä, presidentin valtaoikeudet nousivat julkisuuteen siitä syntyneen poliittisen konfliktin takia. Puolueissa ja poliittisessa eliitissä laajemminkin oli hyvin erisuuntaisia mielipiteitä asiasta, ja lisäksi ainakin Helsingin Sanomilla tuntui olevan voimakasta tarvetta pitää “ongelmaa” esillä, jotta presidentin valtaoikeuksia kavennettaisiin.

Valtamedian aktiivinen rooli kahden lautasen ongelman kärjistäjänä on kuitenkin harvinainen poikkeus. Yleisemmin ottaen lienee selvää, että mikäli poliittisen kentän sisällä ei voimistu intressiä muuttaa politiikan pelisääntöjä tai politiikan tekoon ei liity mahdollista moraaliskandaalia, aihe ei nouse julkiseen keskusteluun. Enemmistöhallitukset, virkamiesvalta, työmarkkinajärjestöjen valta, neuvottelujen käynti julkisuudelta piilossa ja poliittiset nimitykset ovat asioita, joista nykypuolueilta tuntuu olevan turha odottaa avauksia. Puhumattakaan suorasta demokratiasta.

Tämän kaltaisissa asioissa keskustelun käynnistämisen vastuu lepäisi pitkälti journalismilla. Vaikka avoimuuden lisääminen on journalismin julkilausuttu ihanne, käytännössä toimittajat eivät ole järin hyviä sen enempää avaamaan kuin kyseenalaistamaankaan politiikan pelisääntöjä vaan ottavat ne mieluummin itsestäänselvyyksinä. Kyseenalaistajan rooli on epäkiitollinen, eikä poliitikkojen kommentteja ja sisäpiirin tietoja eduskunnassa kärkkyvä politiikan toimittaja halua saada troublemakerin – eikä varsinkaan naiivin idealistin – leimaa otsaansa. On parempi mukautua pelisääntöihin, yrittää hyödyntää niitä nimettömien vuotojen ja yksinoikeudella saatujen haastattelujen muodossa, ja antaa niiden muuttua omia aikojaan jos ovat muuttuakseen. Siellä ovien takana.

Brittiläinen laatujännäri

Iso-Britannian astuminen tv-vaaliväittelyiden aikakaudelle on koittanut vain noin 50 vuotta muun maailman perässä, ja sensaationkäryä on heti ilmassa. Labourin ja konservatiivien johtajia vuosikymmeniä vaivannut pelko tv-väittelyiden ”arvaamattomuudesta” uhkaa käydä toteen liberaalidemokraattien ihmelapsen Nick Cleggin pyyhkiessä pöytää vanhojen valtapuolueiden kuluneilla naamoilla. Poliittinen asetelma on levällään pahiten miesmuistiin, eivätkä tuloksen ennustamista ainakaan helpota Iso-Britannian monimutkainen vaalijärjestelmä ja kuningaskunnan valtaoikeuksien luovuttaminen Walesille ja Skotlannille.

Yhtä kaikki saarivaltakunnan äänestäjät ovat päässeet nyt jo kahdesti nauttimaan livenä poliittisen valtataistelun käsinkosketeltavasta jännityksestä. Tarkoin säännellyt tv-väittelyt ITV:llä ja Sky Newsillä ovat kaikessa brittiläisessä kunnollisuudessaan olleet suorastaan neitseellisen puhtaita pyrkimyksiä demokraattisen julkisen debatin ideaaliin. Heti alussa pistää silmään, ettei toimittaja tuhlaa aikaa grillaamalla puoluejohtajia tuoreimpien gallupien ja keltaisen lehdistön käynnistämien loanheittokampanjoiden kaltaisella hölynpölyllä. Itse asiassa toimittaja ei kysy ehdokkailta mitään vaan keskittyy väittelyn tehokkaaseen moderointiin. Ehdokkaat puolestaan ovat hiottuja ammattipuhujia, tarttuvat kiitollisen nöyrästi studioyleisön esittämiin kysymyksiin, noudattavat annettuja aikarajoja ja heittelevät suoria haasteita toisilleen.

Näytelmän kruunaa kolmen puoluejohtajan dramaturgisesti onnistunut roolijako. David Cameron on aikaamme kuvaavan paradoksin, nationalistisen uusliberaali-konservatiivin, täydellinen karikatyyri: maahanmuutolle katto, pidempiä vankilatuomioita, kouluihin kuria ja järjestystä, ei veronkorotuksille, julkista ”tuhlausta” alas, ydinasepelote säilytettävä ja sitä rataa. Gordon Brownissa sekoittuu istuvan pääministerin väsynyttä vastuunkantoa, teknokraattista asiantuntijuutta ja äänestäjiä varoittelevaa isällisyyttä. Nick Clegg taas ottaa kaiken irti altavastaajan roolistaan, herkuttelee estottomasti vanhojen puolueiden jämähtyneisyydellä, tarjoaa häpeilemättömän populistisesti tuoretta naamaa ja uutta poliittista kulttuuria ja tasapainoilee obamamaisella idealismin ja pragmatismin trapetsilla.

Tätä voisi jopa kutsua täydelliseksi poliittiseksi teatteriksi, etenkin jos termillä ei olisi niin negatiivista kaikua. Nykyään poliittista teatteria käytetään mediassa yleisesti haukkumasanana, joka voidaan liittää käytännössä mihin tahansa julkisuudessa suoritettuun poliittiseen aktiin. Kutsumalla poliitikkojen, puolueiden tai etujärjestöjen keskinäinen konfliktia poliittiseksi teatteriksi väitetään tietenkin, että kyseessä on epäaito, kansalaisten sumuttamiseksi näytelty mitätön nokkapokka, jonka tarkoitus on peittää osapuolten välinen tosiasiallinen konsensus jossain laajemmassa ja periaatteellisemmassa kysymyksessä. Äänestäjien edessä esitetään räväköitä vastapuolta parjaavia puheenvuoroja, mutta kulissien takana neuvotellaan jo tulevasta hallitusohjelmasta – hyvissä ajoin ennen vaaleja. Nykymerkityksessään poliittinen teatteri onkin populistinen, eliitinvastainen puhetapa, joka vahvistaa ajatusta siitä, että ”kaikki ne ovat samanlaisia” – ja on siten omiaan heikentämään luottamusta poliitikkoihin ja koko poliittiseen järjestelmään.

Tavallaan leimakirves osuu maaliinsa; kukapa esimerkiksi tästä kinastelevasta nelikosta ei haluaisi istua samassa hallitusneuvottelupöydässä vuoden päästä keväällä. Tässä mielessä julkisella poliittisella diskurssilla todella on taipumus peittää näkyvistä se tosiasia, että käytännössä esimerkiksi suomalainen lumedemokratia on pitkälti yhteistyötä, neuvottelua ja lehmänkauppoja yli puoluerajojen. Ja onhan toisaalta niinkin, että olemukseltaan julkisuus viime kädessä on pelkkää retoriikkaa, näyteltyjä yleisöperformansseja, kun varsinainen politiikka, konkreettisen päätöksenteon ja vallankäytön merkityksessä, tapahtuu jossain muualla. Mutta jos kaikki poliittinen julkisuus on tavalla tai toisella kansalle esitettyä poliittista teatteria, miten erottaa hyvä teatteri huonosta?

Poliittista julkisuutta voidaan ajatella demokratiaan kuuluvana yhteisöllisenä rituaalina. Tämä pätee erityisesti vaaliväittelyihin, jotka ovat ennalta käsikirjoitettuja osia kansallisessa äänestysrituaalissa. Julkinen vaalikamppailu on siis tasaisin väliajoin toistuva yhteisöllisen itsetarkastelun hetki: mikä me olemme ja missä me menemme kansakuntana. Rituaalin päänäyttelijöiden eli poliittisten johtajien tehtävä on yhtäältä tarjota yleisölle samastumisen kohteita, siis kollektiivisen identiteetin rakennusaineita, ja toisaalta tehdä ymmärrettäväksi yhteiskunnallista muutosta, siis rakentaa jaettua narratiivia maailmasta ja paikastamme siinä. Rituaalia voidaan pitää onnistuneena, jos enemmistö katsojista tunnistaa edes joitakin sen esiintyjiä ja pystyy eläytymään heidän kertomuksiinsa.

Tästä näkökulmasta Britannian vaaliväittelyt ovat niin täydellistä poliittista teatteria, että ne ovat jopa vaarassa palauttaa luottamuksen politiikkaan, myös brittinuorisossa. Brownin, Cameronin ja Cleggin kolmiodraamaan tempautuessa haluaa katsojana jälleen uskoa siihen, että poliitikoissa ja puolueissa on eroja, arvovalinnoilla ja äänetyspäätöksellä on väliä ja vaalituloksella on merkitystä kansakunnan tulevaisuuden kannalta.

Lakkohysteriaa ja konsensusta

Neuvottelut pysyvät pattitilanteessa, ja AKT:n tuhoisa työnseisaus satamissa jatkuu pian kolmatta viikkoa. Ahtaajalakko kustantaa 110 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Pienen avainryhmän häikäilemätön kiristys pysäyttää koko maan juuri, kun teollisuus on alkamassa nousta syvästä kriisistä.

Elinkeinoelämän Keskusliiton tulkinnat uusimmasta työmarkkinakonfliktista ovat viime päivinä tulleet harvinaisen selviksi. Viestintä on ollut tuloksekasta: EK on onnistunut nostattamaan akuutin kriisitietoisuuden, ja netin keskustelupalstoilla väitellään nyt verenmaku suussa lakko-oikeuteen kajoamisesta. Miten ollaan tultu tilanteeseen, jossa työnantajien löysät heitot kilpailukyvystä, Suomen maineesta ja työntekijöiden vastuuttomuudesta dominoivat julkista agendaa ja aiheuttavat lakkojen vastaista hysteriaa?

Suoranainen AKT:hen ja ay-toimintaan kohdistuva viha kertoo tietenkin surullista kieltään kansan kasvavasta vieraantumisesta ay-liikkeestä ja sen päämääristä. Moni palkansaaja tuntuu ottavan nykyiset työolot ja etuudet itsestään selvyyksinä, eikä niiden ymmärretä olevan historiallisen kamppailun tulosta. Toisaalta koko työväenliike näyttää nykyään vain sirpaleiselta joukolta järjestöjä, joista kukin keskittyy ajamaan omien jäsentensä välittömiä etuja. Kun työtaisteluja ei enää nähdä osana mitään jaettua yhteiskunnallista päämäärää, yhä useammin palkansaajajärjestöjen toiminta näyttäytyykin pelkkänä ahneutena. ”Proletariaatin asia” ei enää yhdistä laajoja kansanjoukkoja, ja silloin on helppo leimata lakkotoimet vaarallisena yhteisen veneen keikuttamisena.

Veneen keikuttamisesta ay-toimintaa pitäisi tosin olla vaikea tänä päivänä syyttää. Lakkojen määrä on vähentynyt dramaattisesti verrattuna aikaan ennen 1990-luvun lamaa. Muutenkin palkansaajajärjestöjen viestissä korostuvat konfrontaation sijaan sovinnon teemat: silloin, kun ay-liike vielä esiintyy yhteisenä rintamana, sen tehtävänä tuntuu olevan valitella, kuinka työnantajat ovat kadottaneet halun ”yhteiseen sopimiseen”. Keskusjärjestöjen esiintyminen on juuri niin kuuliaista, vastuullista ja yhteistä kansallista etua korostavaa kuin järjestelmä työntekijöiltä odottaakin. Palkintona ay-johtajat pääsevät mukaan laatimaan Suomen ”pelastusohjelmaa”, ja heille lankeaa kunnioitusta ja vahvan johtajan auraa valtamedian politiikan journalisteilta.

Valtamedian ja -eliitin syleily on Lauri Lylyn ja kumppanien kannalta luonnollisesti houkuttelevampi vaihtoehto kuin se julkinen höykytys, johon AKT:n Timo Räty toistuvasti joutuu. Mutta vallantavoittelulla on hintansa. Sen sijaan, että olisi kriittisen vasemmiston ja kansalaisjärjestöjen mukana kyseenalaistamassa vallitsevaa uusliberalistista kilpailukykyprojektia, ay-liike vaatii ponnekkaasti paluuta konsensuksen kultaiselle keskitielle. Tunnistamatta jää, että nykyisen porvarillisen hegemonian oloissa tämä konsensus tarkoittaa vain samaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalveluiden rapauttamisen tietä, jota ollaan tallattu viimeiset 20 vuotta. Samalla ay-liikkeeltä jäävät näkemättä keskeisimmät syyt julkisen uskottavuutensa ja legitimiteettinsä rapautumisessa.

Kyse on ennen kaikkea taloudellisen globalisaatiokertomuksen aiheuttamasta kollektiivisen mielenmaiseman muutoksesta. Tämä markkinoiden ylivaltaa korostava, median, poliitikkojen ja työnantajien yhteisesti jakama kertomus on läpäissyt yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Niinpä myös ay-liike on ryhtynyt toistamaan samaa mantraa kansallisesta kilpailukyvystä, tuottavuudesta ja verotuksen keventämisestä — ja on siten myös itse argumenttiin sisältyvien lähtöoletusten puristuksessa. Koska tähän vientiteollisuus- ja rahamarkkinavetoiseen globalisaatiopuheeseen kuuluvat lähtökohtaisesti oletukset kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventumisesta ja ay-liikkeen vaikutusvallan murenemisesta ylivoimaisten globaalien markkinavoimien edessä, palkansaajajärjestöt sahaavat vain omaa oksaansa yhtyessään muun talouspoliittisen eliitin punomaan narratiiviin.

Ay-liikkeen jatkuva pyrky yhteisiin pöytiin tekemään kolmikantaisia ”yhteiskuntasopimuksia” kertoo lopulta myös siitä, miten ristiriitainen ay-liikkeen suhde on vasemmistoon ja kansanvaltaan. Yhtäältä ay-liike ilmentää juuri sellaista solidaarisuuden ja yhdessä taistelemisen emansipatorista ihannetta, johon vasemmistolainen eetos on perinteisesti pohjannut. Toisaalta näkemys demokratiasta on (klassisen) liberalistinen; se ymmärretään vastakkaisten intressien kohtaamisena. Kyse on siis eräänlaisesta demokratian markkinamielikuvituksesta: demokratian uskotaan toteutuvan silloin, kun jokainen yhteiskunnallinen intressitaho puolustaa rationaalisesti omaa etuaan, ja kun nämä edut törmäävät tietyissä institutionaalisissa (”demokraattisen” järjestelmän) puitteissa, kuten kolmikantapöydissä tai tes-neuvotteluissa. Samalla ne, jotka jäävät näiden pöytien ulkopuolelle, ovat määritelmällisesti rajautuneet tämän ”demokratian” ulkopuolelle. Tällainen keskitetty ja rajattu osallistumisoikeus on yhä vaikeammin perusteltavissa sitä mukaa kuin työmarkkinat hierarkisoituvat, intressit hajautuvat ja yhtenäiskulttuurin illuusio murenee.

Vallan hiekkalaatikolla

Poliittisen eliitin keskinäinen vallanjako on medialle yksi rakkaimmista päivänpoliittisista aiheista. Kysymystä presidentin valtaoikeuksista on pidetty vuosien varrella esillä julkisuudessa lähes yhtä sinnikkäästi kuin konsanaan Nato-jäsenyyttä. Samoin kuin Nato-kysymyksessä keskeinen ongelma valtamedialle on ollut kansa, joka ei irrationaalisuudessaan ja keskenkasvuisessa vahvan johtajan kaipuussaan ymmärrä tarvetta siirtää suoralla kansanvaalilla valitun presidentin valtaoikeuksia puolueiden asettamalle pääministerille. Koska vallan uusjako kuitenkin annettiin Taxellin komitean päätettäväksi, kansan jääräpäisyydelläkään ei olisi ollut väliä, elleivät demarit olisi asettuneet poikkiteloin ja ryhmittyneet populistisesti kansan rinnalle puolustamaan presidentti-instituutiota.

Silmiinpistävää on, miten innokkaasti ja avoimesti valtamedia ottaa kantaa vallanjakoon. Tällainen kysymys koetaan toisin sanoen mediassa legitiiminä julkisen vaikuttamisen ja vaatimusten esittämisen kohteena. Sen sijaan puolueiden poliittisten linjausten, hallitusohjelman tai harjoitetun talouspolitiikan sisältöjen kaltaisiin kysymyksiin ollaan hyvin vastentahtoisia puuttumaan. Ne koetaan joko niin ”poliittisiksi” asioiksi, ettei riippumattomuudestaan ja puolueettomuudestaan kiinni pitävä politiikan journalismi voi ottaa niihin kantaa, tai sitten kyse on sellaisista toimittajien mielestä täysin epäpoliittisista kysymyksistä (kuten tuottavuuden parantamisesta), joissa on olemassa vain yksi järjellinen vaihtoehto.

Edustuksellisten instituutioiden hiekkalaatikkoleikit ovat siis sallittua pelikenttää medialle, ja näiden kuvioiden pohtimiseen kulutetaan valtava määrä politiikan journalistien energiaa ja palstatilaa. Valtapeleistä sivullisen kansalaisen näkökulmasta onkin välillä vaikea jakaa median pakkomielteistä kiinnostusta eliitin sisäistä hovinäytelmää kohtaan. Usein lähinnä ihmetyttää, mihin mystisellä itkuvirrellä kahden lautasen ongelmasta ja loputtomalla peitsenväännöllä perustuslain sanamuodoista oikeasti pyritään. Tsaarinaikaisen presidentinvallan purkaminen ja normaaliin länsimaiseen parlamentarismiin siirtyminen tuntuvat kuitenkin olevan Kekkosen aikakauden traumatisoineille päätoimittajille aidosti sydämen asioita.

Täkäläisen valtamedian kiinnostus ja osallistumisinto on tosin myös tässä suhteessa varsin valikoivaa. Tuomas Enbusken ohjelmassa hiljattain vieraillut Thomas Wallgren päivitteli, miten EU:lle on voitu valita kaksi merkittävää uutta vallankäyttäjää (neuvoston pysyvä puheenjohtaja ja ulkoasiain korkea edustaja) ilman, että heidän tehtävänkuvistaan ja valtaoikeuksistaan on etukäteen saatu selkoa. Lissabonin sopimus kun on täysin epämääräinen heidän asemastaan ja suhteestaan muihin EU:n instituutioihin. Kuten Wallgren argumentoi, kyse on aivan keskeisistä poliittista yhteisöä koskevista periaatteellisista kysymyksistä — päätöksenteon prosesseista ja vallan jakautumisesta — mutta niistä ei käydä minkäänlaista julkista keskustelua. Media syttyi kyllä seuraamaan  ”EU-presidentin” ja ”-ulkoministerin” valintanäytelmää, mutta uutisointi ja kommentointi keskittyi liki yksinomaan henkilökysymyksiin. Lopputulos, tuntemattomien mitättömyyksien valinta, olikin sitten karmaiseva pettymys. EU-kansalaina kun olisimme ilmeisen kipeästi sen vahvan johtajan tarpeessa.

Kun verrataan kotimaisen presidentinvallan nostattamia intohimoja, EU:n lisäksi myös muut poliittisen ja yhteiskunnallisen vallankäytön kysymykset näyttävät olevan valtamedialle hämmästyttävän yhdentekeviä. Ulkopolitiikan pelisääntöjä kiivaasti määritteleviä päätoimittajia ei tunnu juuri lainkaan kiinnostavan ei-edustuksellisten instituutioiden, kuten virkamiesten, ministeriöiden ja työmarkkinajärjestöjen, vallankäytön oikeutus ja rajat. Kaikkein vähiten kiinnostaa tietenkin vaatimus kansalaisten suoran vaikuttamisen ja päätösvallan lisäämisestä. Tapa, jolla edustuksellisen demokratian ongelmat ja suoran demokratian mahdollisuudet vaietaan kuoliaaksi, kertoo hyvin siitä, miten tiukasti valtamedian johtoporras mieltää yhä itsensä osaksi poliittisen päätöksenteon eliittiä.

Politiikka 1, journalismi 0

”All in all, it was one of the most remarkably congenial and cordial moments in the politics of America.”

Näin kuvasi ABC:n toimittaja Jim Wooten presidentti Bill Clintonin ja edustajainhuoneen johtavan republikaanin Newt Gingrichin välillä käytyä julkista keskustelutilaisuutta vuonna 1996. Kyseessä oli amerikkalaisittain ennennäkemätön town hall -tyylinen kansalaisten kysymys- ja vastaussessio, jossa pyrittiin rakentamaan yhteisymmärrystä presidentin ja republikaanien välille.

Media ja kansakunta olivat ihmeissään, kun myrkyttyneen poliittisen ilmapiirin keskellä käytiin yhtäkkiä sivistynyt ja syvällinen keskustelu ajankohtaisista asioista molemminpuolisen kunnioituksen hengessä. Poliittiset viholliset Clinton ja Gingrich toivat perustellen julki erimielisyytensä mutta tunnustivat samalla yksimielisyyden monissa keskeisissä tavoitteissa. Jälkeenpäin uutisraporteissa kuvailtiin tilaisuuden rakentavaa sävyä ja huomioitiin, miten kärjistetyt kielikuvat, loanheitto ja poliittisten irtopisteiden tavoittelu puuttuivat kokonaan tästä ainutlaatuisesta hetkestä.

Jotain samaa yritti perjantaina saavuttaa Barack Obama seistessään Baltimoressa  edustajainhuoneen republikaanien edessä laajasti televisioidussa tilaisuudessa, vain päivää State of the Union -puheensa jälkeen. Amerikkalaismediassa jälleen ennennäkemättömäksi kuvattu keskustelu oli loistavaa viihdettä. Obama vastasi suorasukaisesti mutta taitavasti republikaaniedustajien kriittisiin kysymyksiin elvytyksestä, sairausvakuutusuudistuksesta, energiapolitiikasta — ja kulutti itse valtavasti energiaa vakuuttaakseen vastustajansa poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen välttämättömyydestä.

Obama puhui rohkeasti ja vilpittömän oloisesti ja yritti takoa republikaanien mieliin, etteivät nämä voi jatkaa presidentin mustamaalauskampanjaa mediassa haukkumalla tätä radikaaliksi sosialistiksi, joka tuhoaa Amerikan. Näin toimiessaan GOP ajaa itsensä nurkkaan, sillä pian äänestäjät eivät hyväksy republikaaneilta minkäänlaista yhteistyötä ”hullun bolshevikin” kanssa, Obama järkeili.

Parhaimmillaan Obama oli kuitenkin perustellessaan omaa politiikkaansa — jälleen kerran — pragmaattiseksi ja epäideologiseksi. Hän argumentoi, että presidentin ja republikaanien tavoitteet ovat pohjimmiltaan yhteisiä: terveydenhuollon kustannukset on saatava kuriin budjettivajeen hallitsemiseksi, palomiesten ja lääkäreiden työpaikkoja on turvattava julkisin varoin ja niin edelleen. Olisi myönnettävä, että molemmat puolueet pyrkivät suurissa kysymyksissä toimimaan ”amerikkalaisten parhaaksi”. Kyse on siis vain keinoista, joista puolueilla on erimielisyyksiä.

Obama lupasi tarttua ilolla kaikkiin republikaaneilta tuleviin lakiehdotuksiin julkisten kustannusten säästämiseksi ja lamasta selviämikseksi — kunhan ne todetaan ”riippumattomien asiantuntijoiden toimesta” toimiviksi. Vakuuttaessaan muun muassa, että hänen hallintonsa on jo ottanut joitakin republikaanien ehdotuksia mukaan lakipaketteihin, ja kertoessaan henkilökohtaisesti lukeneensa republikaanien terveydenhuoltolakiehdotuksen Obama onnistuikin luomaan mielikuvan siitä, että hänen hallintonsa tekee rationaalisin perustein parhaita mahdollisia päätöksiä.

Kokonaisuutena tämä amerikkalaisessa järjestelmässä poikkeuksellinen presidentin kyselytunti loi vaikuttavan illuusion siitä, että näin demokratia toimii. Yhteisistä asioista keskusteltiin deliberatiivisessa hengessä järkevien, toisiaan kunnioittavien ja isänmaan parasta ajavien kansanedustajien kesken. Mutta jos republikaanikansanedustajatkin ovat oikeasti näin fiksua porukkaa, mikä sitten on mädättänyt poliittisen kulttuurin? Puoluepolitikointi, jatkuva vaalikampanjointi ja pikavoittojen haku. Sekä tietysti kyyninen, peliä seuraava ja sound biteja metsästävä poliittinen journalismi, joka näyttää palkitsevan juuri pikkusieluisesta oppositiopolitikoinnista ja sisällöttömästä loanheitosta.

Uskollisena tavoilleen media on jälkikäteen lähes yksimielisesti tulkinnut tilaisuutta pelin skeeman kautta Obaman ”murskavoittona” republikaaneista, ja moni konservatiivi katuu jo koko kyselytunnin televisiointia. Baltimoren Q&A-sessiolla onkin pidemmässä tarkastelussa todennäköisesti yhtä olematon vaikutus Yhdysvaltojen poliittiseen ilmapiiriin kuin Clintonin ja Gingrichin liennytyksellä aikanaan. Silti Obaman esiintyminen GOP:n kokouksessa asettaa kysymyksen valtavirran journalismille. Mihin oikeastaan tarvitaan nykyisenkaltaista lehdistöä ja sen portinvartijan roolia, jos rakentavin, valaisevin ja innostavin poliittinen keskustelu käydään suorassa lähetyksessä parhaaseen katseluaikaan kansanedustajien kesken ja heidän itsensä luoman agendan mukaisesti?

Vahtikoiran karhunpalvelus

”Kun meitä haukutaan, niin sitten on hyvä.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kehaisee olevansa mielellään haukkujen kohteena. Rupatellessaan median ja poliitikkojen suhteesta Hesarin 120-vuotiskahveilla Virkkunen toistaa usein aiemminkin päätoimittajien suusta kuullun ajatuksen. Sen taustalla on oletus, että poliitikkojen esittämä arvostelu osoittaa median onnistuneen tehtävässään. Vallan vahtikoiran hyökkäys on osunut kohteeseensa, jos perästä kuuluu murinaa. ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Virkkunen lohkaisee mielikuvituksellisesti.

Mediapomoilla ja toimittajilla on usein taipumusta kuitata omaa lehteä tai yleensä viestintävälineitä kohtaan esitetty kritiikki juuri tällaisilla keveillä heitoilla ja fraasinomaisilla one-linereilla. Toinen seikka, johon päätoimittajat mielellään vetoavat silloin, kun valtamediaa käsitellään kriittisesti, on viestintävälineitä kohtaan esitetyn arvostelun tasapuolisuus: kritiikkiä satelee yhtä lailla vasemmistosta kuin oikeistostakin, niin työnantajajärjestöistä kuin ay-liikkeestä. Puolustuksen mielestä tämä todistaa, että media on neutraali, siis puolueeton. Samalla voidaan kätevästi ohittaa itse kritiikin sisältö (, joka ei välttämättä missään vaiheessa nojannutkaan väitteeseen, että kyseinen toimittaja tai viestintäväline olisi jonkun vastapuolen äänenkannattaja).

Mutta vaikka Virkkusen kuluneessa letkautuksessa on kyse kritiikiltä suojautumisesta, se paljastaa myös jotain keskeistä toimittajien itseymmärryksestä. Tämän ajatusrakennelman mukaan toimittajan, toimituksen ja koko oman viestintävälineen todella pitää olla haukkujen kohde, se kuuluu osana toimittajien identiteettiin ja itsearvostukseen. Poliitikkojen ja eturyhmien haukut lisäävät toimitusten tunnetta omasta riippumattomuudesta, siis journalistisesta ammattitaidosta. Toinen puoli yhtälössä on luonnollisesti se, että toimittajien pitää myös itse olla kriittisiä politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan. Poliitikkoja on käsiteltävä kriittisesti, aloitteisiin on suhtauduttava epäluuloisesti ja heidän vaikuttimiaan on syytä kyseenalaistaa.

Paavo Arhinmäestä aamukahviseuraa saanut Virkkunen tarjoaa jälleen oivan esimerkin. Päätoimittaja arvioi, että toistaiseksi Arhinmäki ”on päässyt monia muita kärkipoliitikkoja helpommalla”. Mutta hän varoittaa tuoretta puoluejohtajaa siitä, että ”karu arki odottaa tuolla jossain”. Politiikan journalismi on siis Virkkusen mielestä käsitellyt Arhinmäkeä epänormaalin helläkätisesti. Normaali tila poliitikon mediakäsittelyssä on kuitenkin jotain ihan muuta. Pian alkaa Paavollekin tulla lunta tupaan.

Virkkusen ajattelussa median tehtävä on esitettää poliitikko negatiivisesti. Journalistien on pakko olla poliitikkojen vihollisia, he eivät voi suhtautua vallanpitäjiin muuten kuin ”kriittisesti”. Tällaisissa oloissa poliitikolta tullut kehu hyvin kirjoitetusta artikkelista on toimittajalle pahinta mahdollista palautetta. Se uhkaa koko toimituksen mainetta. Jotta siis ei heräisi epäilyksiä siitä, että toimittaja on poliitikon vietävissä, koko valtamedia asemoi itsensä politiikkaa vastaan ja poliittisen pelin epäluuloiseksi tarkkailijaksi.

Vallanpitäjien julkinen kontrolli on keskeinen median tehtävä. Mutta on mahdollista, että valtamedia tekee lopulta karhunpalveluksen demokratialle. Pidemmän päälle vallan vahtikoiran roolin ylikorostumisella on kulttuurisia seurauksia, ja jatkaessaan nykylinjalla politiikan journalismi on vaarassa johtaa hyvin yksipuoliseen kuvaan politiikasta.

Vallanpitäjät ovat oman edun ajajia yleisen hyvän kustannuksella. Heidän päätöksensä ovat rahavallan ja erityisintressien ohjailtavissa vastoin äänestäjien etua. He ovat epärehellisiä ajamansa politiikan sisällöstä, ja heidän pääasiallinen motiivinsa on pysyä vallassa.

Kuulostaako kyyniseltä? Juuri näin yhdysvaltalaiset mediatutkijat Joseph N. Cappella ja Kathleen Hall Jamieson kiteyttävät sikäläisessä politiikan journalismissa vallitsevan uutiskehyksen. Tutkijoiden argumentin mukaan tällainen kuva politiikasta on syntynyt siksi, että media on parin viime vuosikymmenen aikana yhä voimakkaammin korostanut politiikan sisällön sijaan tyyliä, imagoa ja esittämistapaa, hakenut skandaaleja ja alleviivannut konflikteja. Lisäksi media on keskittynyt poliitikkojen henkilökohtaisiin motiiveihin ja analysoinut poliittisen pelin strategioita, dynamiikkaa sekä voittajia ja häviäjiä sen sijaan, että olisi käsitellyt itse poliittisia kysymyksiä. Cappellan ja Jamiesonin mukaan tämä kaikki johtaa poliittisen kulttuurin kyynistymiseen.

Politiikassa on kyse konflikteista ja erilaisten arvomaailmojen törmäyksestä. Mutta siinä on kyse myös julkisesta keskustelusta ja erilaisten toimintavaihtoehtojen välisestä rakentavasta debatista. Toimittajilla olisi vallankäytön moraalin ja laillisuuden valvomisen lisäksi mahdollisuus edistää demokraattista julkisuutta ottamalla aktiivisempi rooli politiikan sisällöistä käytävän keskustelun välittäjinä. Ilahduttavasti Hesarista onkin viime päivinä löytynyt juuri tämänsuuntaista yritystä sen nostaessa hallituksen elvytyspolitiikan ja palkkaverotuksen tapetille. Tässä sentään jotain syytä juhlia 120-vuotiasta.

Mutta samaan aikaan olisi ymmärrettävä, että journalistiseen itseymmärrykseen kuuluva vallanpitäjien ”kriittinen” tarkkailu uhkaa lisätä kansalaisten passiivisuutta ja kyynistä suhtautumista politiikkaan, se kun usein tekee vallan retorisesti etäiseksi. Valta ymmärretään tällöin kapeasti määräysvallaksi ja sen nähdään olevan jossain tuolla ja joillain muilla — sen sijaan, että sitä aktiivisesti ja refleksiivisesti käytettäisiin itse tai tuotaisiin se kansalaisille, julkisessa sfäärissä käytettäväksi kulttuuriseksi määrittelyvallaksi, kollektiivisen tahdonmuodostuksen välineeksi.

Valtamedian vaaliperformanssin äärellä

Kriittinen akateeminen mediatutkimus on vaihteeksi herättänyt myös valtamedian huomion. Turun yliopistossa valmistunut tutkimus viime vuoden kuntavaalien mediajulkisuudesta on uutisoitu laajalla rintamalla maan lehdistössä. Riemua tosin hillitsee, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päivälehdet ovat yksinkertaisesti tyytyneet painamaan sivuillaan tutkimusraportin julkistamistiedotteen pohjalta tehdyn toteavan STT-uutisen. Nyt sitten odotellaan, tarttuvatko poliittiset toimittajat, kolumnistit ja pääkirjoitustoimittajat härkää sarvista. Syntyykö vihdoin itsekriittistä keskustelua median toiminnasta vaaleissa ja tietoisuus toimitusten kollektiivisen ryhtiliikkeen välttämättömyydestä seuraavalla kerralla? En pidättäisi hengitystä.

Hesari sentään kirjoitti asiasta oman juttunsa politiikan sivuilla, ja Turun Sanomat nosti tutkimuksen esiin jopa pääkirjoitustasolla. STT-uutisointia syvemmälle ei niissäkään juuri päästy, joten itse raporttia tuskin on ehditty toimituksissa lukea. Uutisoinnin pääasiaksi muodostui se tutkimusraportista tehdyssä ja tiedotteessakin jostain syystä esiin nostettu tulos, että Jutta Urpilainen sai yksittäisistä poliitikoista eniten julkisuutta kuntavaalien yhteydessä. Urpilaisen, Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen jälkeen eniten kirjoitettiin Timo Soinista, jonka julkisuus oli kaukana edellä vihreiden, Vasemmistoliiton, RKP:n ja kristillisdemokraattien puheenjohtajien saamasta näkyvyydestä.

Ainesta syvemmälle keskustelulle kuitenkin olisi. Pikaisella silmäilyllä Laura Bergin ja Mari K. Niemen tutkimusraportti ”Kenen kuntavaalit?” (pdf) vaikuttaa yksinkertaiselta mutta pätevältä sisällönanalyysilta television, iltapäivälehtien ja viiden suuren päivälehden vaalijournalismista. Raportti kiinnittää huomiota joihinkin ongelmallisiin tendensseihin vaaliuutisoinnissa, kuten puoluejohtajien roolin korostumiseen ja heidän julkista esiintymistään arvioivaan ”tyylipistejournalismiin”. Laajemmin tutkimuksessa esitetään tyytymättömyys vaalijournalismin pinnallisuuteen ja epäanalyyttisyyteen:

Valtakunnallisen laatulehden [Helsingin Sanomien] tyytyminen uutisoinnissaan niinkin usein asiasisällön puolesta köykäiseen kirjoitteluun herättää kysymyksen, onko hektinen työrytmi johtanut siihen, ettei aikaa esimerkiksi puoluejohtajien poliittisten viestien vertailevaan analysointiin tai jopa haastamiseen ole. Vähintään yhtä huolestuttava on se vaihtoehto, ettei tällaista kriittistä analysointia enää pidetä tarpeellisena – tai ettei sellaiselle löydy toimituksesta riittävän osaavia tekijöitä  (s. 130).

Tutkimuksessa havaitaan myös median paradoksaalinen taipumus ”kannustaa” ihmisiä äänestämään ja samalla valittaa vaalien tylsyydestä ja vaalikampanjoiden mitäänsanomattomuudesta:

Toisinaan vaikutelmaksi tuli, että kaikista aktivointipyrkimyksistä huolimatta journalistit itse olivat osaltaan luomassa tappiomielialaa valitellessaan vaalityön vähyyttä ja käydyn keskustelun huonoa laatua (s. 129).

Kriittisen analyysin täydentää rakentava ehdotus vaalijournalismin laadun parantamiseksi:

Kuntavaaliuutisoinnin määrällisen runsauden keskellä voidaan edelleen esittää toive aiempaa monimuotoisemmasta ja analyyttisemmästä uutisoinnista, jossa äänensä saisivat kuuluville entistä paremmin esimerkiksi sellaiset erilaiset järjestöt ja asiantuntijat, joiden osaamisen ja intressien piiriin kunnissa ratkaistavaksi tulevat asiat kuuluvat. Tämä voisi syventää politiikkavaihtoehdoista käytävää keskustelua ja myös tarjota uudenlaisia lähestymistapoja  (s. 131).

Varsin asiallista tekstiä siis. Kaikkiaan tutkimusraportissa häiritsee kuitenkin kriittisen otteen varovaisuus, toisin sanoen median roolin normatiivisen tarkastelun puute. Johdantolukunsa alussa tutkijat kyllä luettelevat – Hannu Niemistä ja Mervi Panttia lainaten – median tehtävät demokratiassa…

Demokratian perusarvojen näkökulmasta median keskeiseksi tehtäväksi voidaan katsoa ensinnäkin tiedon välittäminen eli kansalaisten varustaminen sellaisella tiedolla, että he pystyvät muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Toinen medialle kuuluva tehtävä on kriitikkona toimiminen eli valtaapitävien toimien seuraaminen ja arviointi. Kolmas keskeinen tehtävä on tarjota kansalaisille sellainen foorumi, jolla erilaisia näkemyksiä edustavat toimijat pääsevät julkisuuteen. Neljäs olennainen tehtävä on sellaisen päätöksentekijöitä ja kansalaisia yhdistävän dialogin tuottaminen, jonka tuloksena voi muodostua julkinen mielipide  (s. 12).

…mutta näiden demokratian perustarpeiden täyttymiseen ei sen koommin palata analyysissa, eikä niitä käsitellä myöskään raportin lopussa vaalijulkisuuden kokonaisarvioinnin yhteydessä.

Kun median suoritusta vaaleissa ei tarkastella tällaisten normatiivisten kriteerien valossa, analyysista tulee helposti sävyltään toteava ja otteeltaan pinnallinen. Tutkimustulokset ovat yllätyksettömiä ja ne jopa esitetään odotettuina, jolloin sinänsä kriittisestä tutkimuksesta tulee suorastaan selittelevä. Esimerkiksi Urpilaisen saama runsas medianäkyvyys oli tutkijoiden mukaan ”ennakoitavissa” (s. 78), koska hän oli tuore kasvo suuren puolueen johdossa ja hänen suoriutumistaan seurattiin erityisellä mielenkiinnolla.

Ei näin. Yhden tai harvan poliitikon hallintaa julkisuudessa ei missään tapauksessa saa ottaa itsestäänselvyytenä, vaan juuri tällaiset näennäisen luonnolliset mediailmiöt pitää kriittisessä tutkimuksessa kyseenalaistaa ja pyrkiä osoittamaan niiden (epädemokraattiset) seuraukset. Onhan edustuksellisen demokraattisen prosessin kannalta täysin kestämätöntä, että vaaleista toiseen ja vaalien välillä kolme suurinta puoluetta täyttävät jatkuvasti valtaosan poliittisesta julkisuudesta. Miten erilaisten poliittisten mielipiteiden ja näkökulmien tasavertainen edustus julkisessa keskustelussa voi edes periaatteessa toteutua, kun tällainen rakenteellinen eriarvoisuus hyväksytään tutkimuksessakin luonnollisena?

Suomalaisen politiikan jähmeys ja puolueiden kannatusten liikahtelu prosenttiyksikköjen kymmenysten säteellä johtuu osittain siitä, että media aktiivisesti pönkittää kolmen puolueen hegemoniaa. Bergin ja Niemen keskeinen tutkimustulos ei olekaan se, että Urpilainen esiintyi eniten julkisuudessa, vaan se, että kokoomus, keskusta ja SDP saivat puolueista ylivoimaisesti eniten medianäkyvyyttä (s. 60). Tutkimuksesta julkaistussa Helsingin Sanomien uutisessa tehdään ihastuttava johtopäätös, jonka mukaan julkisuuden määrä ei ratkaissut vaaleja, koska SDP ei voittanut Urpilaisen suurimmasta medianäkyvyydestä huolimatta. Ei voittanut, mutta mikä olisi ollut SDP:n kannatus, jos puolueesta ja Urpilaisesta olisi kirjoitettu yhtä vähän kuin vaikkapa Vasemmistoliitosta?

Kyse ei ole siitä, etteikö ”suurten” ja ”pienten” ikuiselta tuntuvaa asetelmaa voisi murtaa. Tästä tutkimus itse tarjoaa pysäyttävän esimerkin esittäessään luvut Timo Soinin ja perussuomalaisten mittavasta vaalijulkisuudesta. Juuri Soinin henkilökohtaisen julkisuuden ja suosion pitäisi herättää poliittinen journalismi pohtimaan omaa rooliaan poliittisen ilmiön synnyttämisessä, populismin levittämisessä – ja vaalituloksen ohjaamisessa. Tutkijat Berg ja Niemi eivät kuitenkaan viittaa tähän problematiikkaan millään tavalla. Sen sijaan he tulkitsevat Soinin saaman näkyvyyden osoittavan ainoastaan, että ”karismaattiseksi mielletty persoona saattaa nostaa pienenkin puolueen puheenjohtajan asemaansa suurempaan julkisuuteen” (s. 59). Näin he paitsi luonnollistavat median epäilyttävän puolueellisen toiminnan määrittelemällä Soinin ”karismaattiseksi mielletyksi” myös oikeuttavat sellaisen oletuksen ja journalistisen periaatteen, että puolueelle ja sen puheenjohtajalle kuuluu tietty suuruus julkisuudesta puolueen ”aseman” mukaan.

Kritiikki kolmen suuren ylivallasta mediassa vaikuttaa helposti naurettavalta. Mutta tällaisia periaatteellisia kysymyksiä on pakko uskaltaa esittää. Mediatutkijat mielellään yrittävät osoittaa omaa pätevyyttään selittämällä tuloksiaan mediarutiineilla ja julkisuuden logiikalla ja vakuuttamalla näin, että he ymmärtävät toimitusten todellisuutta. On myös houkuttelevaa kilpailla sillä, kuka osaa napakimmin analysoida julkisuuspelin toimintaa ja poliitikkojen imagovoittoja ja -tappioita. Tutkijat eivät kuitenkaan saa antautua journalististen konventioiden vangeiksi tulkitessaan tutkimustuloksiaan. Juuri median ongelmalliset käytännöt täytyy nostaa pöydälle, ne pitää kyseenalaistaa ja niille pitää esittää käypiä vaihtoehtoja.

Politiikan medioitunut ajojahti

Mediatutkimuksessa muistetaan nykyisin paikassa kuin paikassa käyttää trendikäsitteitä ’medioituminen’ ja/tai ’mediatisoituminen’. Niillä viitataan yhtäältä erilaisten viestintävälineiden merkityksen kasvuun arkipäivässä, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja tavassamme ymmärtää maailmaa: ennen pitkää kaikki, minkä havaitsemme ja tiedämme sosiaalisesta todellisuudesta, on jonkun median (so. aistimme ylittävän teknisen apparaatin) välittämää. Yhteiskunnan tasolla medioituminen toisaalta viittaa siihen, miten yhteiskunnallisten instituutioiden oma toimintalogiikka muuttuu median kasvavan merkityksen myötä: muusikot tekevät biisejä radiosoittoa varten, urheilulajien sääntöjä muutetaan television lähetysaikoihin sopiviksi, yritykset tuhlaavat resurssejaan imagoaan kirkastavaan viherpesuun. Ja politiikka on tietenkin muuttunut silkaksi mediapeliksi.

Ehkä vakuuttavin osoitus medioitumisesta on yhteiskunnan kasvava herkistyminen tiedotusvälineiden toiminnalle. Se ilmenee etenkin mediakritiikin yleistymisenä — Ruotsissa lapsetkin ymmärtävät jo protestoida lelumainosten ahdistavia sukupuolirooleja vastaan. Tuskin yhtään merkittävää aihetta nouseekaan nykyisin julkisuuteen ilman, että keskustelu jossain vaiheessa kääntyy ”median rooliin” kyseisessä ilmiössä. Lisääntyvä tietoisuus tiedotusvälineiden voimasta muovata julkisia käsityksiä on tietysti enimmäkseen myönteinen ilmiö, ja parhaimmillaan se pakottaa tiedotusvälineet pohtimaan omaa rooliaan ja omia käytäntöjään. Näin kävi ainakin koulusurmauutisoinnin yhteydessä: jokelalaisten nuorten johdolla esitetty voimakas arvostelu tiedotusvälineiden menettelytapoja kohtaan vaikutti osaltaan siihen, että toimittajat olivat huomattavasti varovaisempia Kauhajoella.

Yleistä herkistymistä tiedotusvälineiden toiminnalle voidaan toisaalta käyttää myös hyväksi. Pääministeri Vanhanen on osoittanut, että aiempaa mediakriittisemmässä ilmastossa vanhat nyrkkisäännöt eivät enää päde: tiedotusvälineiden arvostelu ei enää merkitsekään varmaa tappiota poliitikolle. Päinvastoin, päättäväinen ”etelän mediaa” vastaan nouseminen lisää Vanhasta kohtaan tunnettua arvostusta ja tuplaa Matin sympatiapisteet. Vastaavasti tiedotusvälineiden yleinen arvostus on vaarassa heiketä, mikä voi pidemmän päälle johtaa valtamedian ja yleisön välisen suhteen etääntymiseen. Se osoittaa, että myös media riskeeraa nykyään itsensä tällaisissa korkean profiilin uskottavuuskamppailuissa.

Yleisön kasvavaa mediakriittisyyttä ajatellen tiedotusvälineiden ongelmana on nyt se, että vallankäyttäjiä kohtaan kriittinen journalismi alkaa entistä helpommin vaikuttaa ”ajojahdilta”. Tässä suhteessa tapaus Ilkka Kanerva saattoi olla ratkaiseva käännekohta: tiedotusvälineet voittivat poliittisen pelin, mutta journalismin arvostus yleisön silmissä kärsi ehkä raskaastikin. Ei tarvinnut tuntea mitään sympatiaa itse Ikeä kohtaan tullakseen kansalaisena vihaiseksi siitä, miten omavaltaisesti ja poliittisesti merkityksettömän asian takia ministeri savustettiin ulos. Vaalirahamyrskyn silmään joutuneen Vanhasen kohdalla yleisö on siis jo valmiiksi varpaillaan ja tulkitsee pääministerin perässä säntäävää sopulilaumaa helposti pelkäksi poliittista ruumista jahtaavaksi, asioiden järkevää hoitoa estäväksi häiriköksi.

Median näkökulmasta tällainen arvostelu tuntuu tietenkin kohtuuttomalta. Suurin osa toimittajista epäilemättä katsoo, ettei vallankäyttäjien tekemisten penkomisessa ole suinkaan kyse kollektiivisesta ajojahdista vaan kriittisen journalismin perustehtävästä: journalistin kutsumus on kaivaa esiin totuus salailevien vallankäyttäjien hämäräpuuhista, ja poliittisten johtopäätösten tekeminen jää muille. Ne itsekriittisemmätkin toimittajat, jotka myöntävät, että journalistit tekevät valintoja ja voisivat Vanhasen lautakauppojen ja säätiökytkyjen sijaan keskittyä myös laajempiin rakenteellisiin epäkohtiin vaalirahoituksessa, luultavasti puolustavat tässä tapauksessa vahvasti median toimintaa. Ainakin Voima-lehden toimittaja Susanna Kuparinen piti Pressiklubissa 11.9. Vanhasen ajojahtia täysin perusteltuna tilanteessa, jossa pääministeri voi ”valehdella” eduskunnan edessä ilman vaikutusta hallituksensa nauttimaan luottamukseen. Tästä näkökulmasta edustuksellinen demokratia on lakannut toimimasta niin kuin sen pitäisi, ja journalismin tehtävänä on pitää asiasta meteliä niin kauan, että korruptoitunut hallinto on lopulta pakotettu eroamaan.

Kuparisen lausunto on erinomainen esimerkki sellaisesta toimittajan itseymmärryksestä, joka korostaa median roolia vallan vahtikoirana ja näkee näin viime kädessä puolustavansa demokratian ihanteita. Normaalioloissa poliitikkojen kannanottoja ja virallista agendaa säyseästi kyseenalaistamaton toimittaja muuttuukin skandaalin koittaessa herkeämättömäksi räksyttäjäksi, vallanpitäjien pahimmaksi painajaiseksi. Vaalirahakohu osoittaa, miten kriittinen poliittinen journalismi voi toimia vallankäytön moraalinvartijana, rikkomusten paljastajana ja ajan henkeen kuulumattomien toimintatapojen tuomitsijana.

Toisaalta kohu osoittaa myös, miten vahtikoiran rooli ja siihen liittyvä journalistinen identiteetti törmäävät omiin rajoihinsa.  Skandaali vaalirahoituksesta on jämähtänyt kilvoitteluksi siitä, kuka onnistuu terävimmin tuomitsemaan poliitikkojen moraalin ja kyvyttömyyden myöntää omia väärinkäytöksiä. Samalla valtamedialla tuntuu olevan vähän kiinnostusta virittää julkista keskustelua siitä, miten poliittista toimintaa pitäisi yhteiskunnassa rahoittaa ja miten poliittisen ja taloudellisen vallan läheistä ja demokratian vastaista suhdetta pitäisi purkaa. Journalistit keskittyvät siis suomalaisen korruption penkomiseen, ja puolueiden rahoitusta koskevan lainsäädännön muuttaminen nähdään ”poliittisen järjestelmän” tehtävänä. Sen sijaan, että politiikan ja talouden suhteen sääntely esitettäisiin yhteisenä kansalaiskeskustelun teemana, johon kaikkien pitäisi voida vaikuttaa, lainsäädäntö on toimittajille vain perinteistä politiikkaa, jonka he näkevät puolueiden ja eturyhmien välisenä pelinä ja johon he ottavat mahdollisimman paljon etäisyyttä.

Pelkkä vallan vastaisuus ei siten riitä täyttämään journalismin yhteiskunnallista tehtävää. Toimittajien pitäisi sen lisäksi ymmärtää itsensä poliittisista päätöksistä käytävän julkisen keskustelun kävijöinä ja välittäjinä. Itse asiassa vallan vahtikoira -identiteetti kääntyy helposti näitä laajempia deliberatiivisen demokratian ihanteita vastaan. Kun ”politiikka” samastetaan ”vallankäyttöön”, journalismista tulee vallan vastaisuuden lisäksi myös politiikan vastaista. Tällöin valtamedia ei pysty toimimaan poliittisen keskustelun välineenä, ja sen yleisö vieraantuu demokraattisesta prosessista.

Pitkään pinnalla ollut ajatus ”politiikan medioitumisesta” on toistaiseksi tarkoittanut lähinnä muutosta ns. poliittisessa viestinnässä: viestintätoimistot laativat puolueiden vaaliohjelmia ja poliitikot miettivät, miten parhaiten lisätä omaa kannatusta median ehdoilla ja sen toimintatapoja hyväksi käyttäen. Samaan aikaan journalismin suhde politiikkaan ei ole muuttunut — ellei medioitumiskehitys sitten ole entisestään lisännyt toimittajakunnan epäluuloa ja vierastusta kaikkea pr-vetoista puoluepolitikointia kohtaan. Demokratian syveneminen edellyttäisi kuitenkin muutakin kuin poliittisten kähmintöjen paljastamista ja vallankäytön lisääntyvää ”avoimuutta”; median ja politiikan välisen suhteen muutoksen pitäisi ulottua myös journalistisiin käytäntöihin ja journalistisen itseymmärryksen tasolle. Ehkä politiikan medioitumisesta pitäisikin puhua vasta sitten, kun kansalaiset voivat pelkän statistin roolin sijasta osallistua itse poliittiseen prosessiin — viestintävälineiden avulla tietenkin.

… kuinka aloin huolestua ja opin vihaamaan Palinia

Yhdysvaltain ex-varapresidenttiehdokas Sarah Palin erosi vastikään Alaskan kuvernöörin tehtävistä yllättäen tempullaan tarkkavainuisimmatkin poliittiset kommentaattorit. Itse asiaa ikimuistettavammaksi taitaa kuitenkin muodostua tapa, jolla eroilmoitus heinäkuun alussa tehtiin. Wasillan-kotinsa takapihalla oman perheensä ympäröimänä, taustanaan idyllinen alaskalainen järvimaisema kuvernööri Palin lateli yhden käsittämättömimmistä poliittisista puheista, joita YouTuben aikakaudella on kuultu.

Perus-palinilaiseen tyyliin eropuhe on sekoitus halpaa populismia, konservatiivista arvomaailmaa, loputtomia tyhjiä iskulauseita ja kömpelöjä vertauksia — mutta myös hämmentävää rakenteellista inkoherenssia, noloa peruskoululaisen kielenkäyttöä ja järjenvastaista lauseiden rytmitystä. Poikkeukselliseksi tapauksen tekee, Sarah Palininkin asteikolla, että puhe on etukäteen kirjoitettu. Irtisanoutuivatko Palinin puheenkirjoittajat jo ennen kuvernööriä itseään, vai naapurin tuore ylioppilasko näitä tekstejä kynäilee? Joka tapauksessa Palin lukee suoraan teleprompterista mutta saa puheensa silti kuulostamaan siltä kuin hermostunut koululainen latelisi ulkoa opettelemaansa esitelmää ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä, mitä itse asiassa on sanomassa.

Eroilmoituksen jälkeen julkisuudessa on luonnollisesti riittänyt kuhinaa ja spekulaatioita kuvernöörin todellisista motiiveista. Tähtääkö Palin republikaanien presidenttiehdokkaaksi 2012, vai siirtyikö hän syrjään pelätessään uusia ja entistä vakavampia epäilyjä korruptiosta ja vallan väärinkäytöksistä? Tai ehkä ne sittenkin olivat aidot jäähyväiset tehtäville valtakunnan- ja osavaltiopolitiikan huipulla, ja tarkoituksena on kasvaa uudeksi vaikutusvaltaiseksi radioääneksi tai tv-kasvoksi konservatiivisessa mediakentässä?

Monen vasemmistoliberaalin mielestä tällaiset kysymykset ovat kuitenkin epäolennaisia. Niiden sijaan pitäisi kysyä: miten olemme tulleet pisteeseen, jossa Palinin poliittisia uravalintoja joudutaan ylipäänsä pohtimaan? Mitä maailman vanhimmalle demokratialle on tapahtunut, kun Sarah Palinin kaltainen henkilö on valittu maan toisen pääpuoleen varapresidenttiehdokkaaksi ja saattaa vielä olla vakavasti esillä presidenttitason spekulaatioissa? Kuvernööri, joka ei osaa nimetä yhtään maansa keskeistä politiikan aikakauslehteä. Ehdokas, joka ilmoittaa ulkopoliittiseksi vahvuudekseen sen, että Alaska sijaitsee Venäjän naapurissa. Poliitikko, jonka vastausta talouspoliittiseen kysymykseen on vaikea erottaa koomikon imitaatiosta.

Palin on nyt ollut noin vuoden kansallisen ja kansainvälisen julkisuuden keskiössä, ja sinä aikana häneen on kohdistunut suorastaan poikkeuksellista pelonsekaista vihaa. Ilmiötä voidaan toki tarkastella elitistisenä inhona ”tietämättömyyttä” kohtaan, liberaalina ylemmyydentuntona konservatiivisia arvoja kohtaan tai sukupuolikysymyksenä, mutta kyseessä on myös vakavampi huoli demokraattisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Mitä on tapahtumassa kriittiselle demokraattiselle julkisuudelle, kun kaikki argumentit ovat näennäisesti yhtä päteviä, epämukavat kysymykset voidaan ohittaa vitsailemalla tai silmää iskemällä ja monimutkaiset poliittiset valinnat perustellaan populistisilla fraaseilla? Tässä mielessä Sarah Palin tavallaan edustaa äärimmäistä muotoa nykyisen televisiovetoisen politiikan kehityksessä.

Lisäksi helppous, jolla Palin saa kannattajansa isänmaallisen kiihkon valtaan, on muistuttanut joitakin tarkkailijoita siitä, miten lähellä demokraattinen järjestelmä on suistumista fasismiin. Demokraattiset instituutiot itsessään eivät välttämättä turvaa demokraattista yhteiskuntaa, jos poliittinen eliitti ja media hylkäävät siihen kuuluvat ihanteet ja periaatteet. Tapaus Palin osoittaakin, miten helposti valtamediasta tulee nationalistista propagandaa voimistava ja levittävä koneisto sen sijaan, että se toimisi kriittisen demokraattisen keskustelun foorumina. Palin-ilmiössä kun ei ole kyse liberaalista, rakentavaa erimielisyyttä ja kansalaisvapauksia puolustavasta isänmaallisuudesta vaan konservatiivisesta, konsensusta ja kansallista yhtenäisyyttä vaativasta patriotismista. Tällaisten tendenssien voimistuessa Berlusconin Italia lienee siis täysin mahdollinen tulevaisuudenuhka myös Yhdysvalloissa — eikä siihen edes tarvita maan valtamedian suoraa omistusta. Riittää, kun katsoo, miten yksimielisesti yhdysvaltalainen journalismi alkoi rajoittaa omaa sananvapauttaan ja asettui tähtilipun taakse syyskuun 11:nnen jälkimainingeissa.

Tässä suhteessa onkin lohdullista ja suorastaan rohkaisevaa, että rutinoituneiden politiikan toimittajien, kuten CBS:n Katie Couricin ja ABC:n Charlie Gibsonin, tekemillä ehdokashaastatteluilla oli osaltaan vaikutusta Palinin ja John McCainin presidentinvaalikampanjan suosion laskuun. Kriittinen journalismi pystyi tuomaan esiin epävarmasti esiintyneen ehdokkaan ilmeisen osaamattomuuden ja puutteelliset valmiudet, ja haastatteluilla oli myös vaikutusta Palinia arvioivaan yleiseen mielipiteeseen ja äänestyskäyttäytymiseen. Myös moni itseään kunnioittava republikaanipoliitikko ja -kannattaja kääntyi alaskalaiskuvernööriä vastaan.

Silti Sarah Palinin asema on median ansiosta myös vahvistunut monella tapaa. Vaalien myötä hän nousi yhdeksi valtakunnanpolitiikan keskeiseksi nimeksi, eikä poliittinen julkisuus sen koommin ole voinut ohittaa häntä. On mahdollista, että jatkossa Palinin uskottavuus poliitikkona alkaa voimistua tietoisen imagonrakennuksen ja journalististen konventioiden avulla: koska Palin on ”kansallisesti tärkeä” henkilö, hänen lausuntonsa ylittävät uutiskynnyksen riippumatta niiden sisällöstä. Ja koska hänen lausuntonsa esiintyvät toistuvasti uutisissa, hänen poliittinen painoarvonsa kasvaa.

Tilanne osoittaakin median nykyisen kyvyttömyyden pitää yllä poliittisen kulttuurin tasoa: lainaamalla toistuvasti Palinin mielipiteitä ja kommentteja uutismedia rakentaa tahtomattaankin hänen poliittista legitimiteettiään. Keskeinen ongelma on nimenomaan poliittisen journalismin ”etääntyneessä”, ”neutraalissa” ja ”objektiivisessa” suhtautumisessa politiikkaan. Vaikka toimitusten ehkä tärkein tehtävä julkisessa keskustelussa on toimia ”portivartijoina” — toisin sanoen päättää siitä, ketkä pääsevät julkisuuteen esittämään poliittisia arvioitaan ja mielipiteitään — ne tekevät valintansa kaavamaisesti puhujan aseman, siis ”institutionaalisen relevanssin”, perusteella. Toimitukset eivät perustele valintojaan edustukselliseen demokratiaan kuuluvilla deliberatiivisilla ihanteilla vaan ”poliittisella realismilla”. Näin ne oikeastaan luopuvat vapaaehtoisesti vallastaan portinvartijoina tai ainakin kieltäytyvät myöntämästä tätä roolia ja siihen liittyvää demokraattista vastuuta.