Ehti jo lupaavasti näyttää siltä, että näistäkin eurovaaleista selvittäisiin ilman minkäänlaista merkittävää julkista keskustelua eurooppalaisesta politiikasta. Toki se on yhä todennäköisin vaihtoehto. Mutta ainakin yksi toimittaja on tehnyt parhaansa: Hesarin oma Olli Kivinen, tuo väsymätön sananvapauden ja kansanvallan puolustaja.
Tunnetusti talouspoliittiseen eliittiin etäisyyttä pitävä ja omasta journalistisesta riippumattomuudesta huolehtiva Olli Kivinen on kaikessa sankarillisuudessaan tehnyt rohkean tempun: hän paljastaa kolumnissaan (HS 19.5.2009), mitä eurooppalaisten vaikuttajien kerma on kulissien takana juoniskellut European Council on Foreign Relationsin kokouksessa.
”ECFR:n keskusteluissa käsiteltiin erityisesti EU:n asemaa verrattuna muihin valtakeskuksiin, muotitermin mukaan napoihin.”
No nyt on pojilla kovat panokset pelissä. Kyseistä think tankia ei voi pitää minä tahansa herrojen keskiviikkokerhona (vapaamielisesti mukaan on toki otettu myös muutamia naisia, kuten Latvian ex-presidentti Vaira Vike-Freiberga – ja jopa kriittinen kansalaisyhteiskuntatutkija Mary Kaldor). ECFR on perustettu vuonna 2007 yhdysvaltalaisen vastineensa Council on Foreign Relationsin innoittamana. Sikäläistä poliittista eliittiä yli puoluerajojen yhdistävä CFR puolestaan on kaikkien ulkopoliittisten ajatushautomoiden äiti ja salaliittoteoreetikoiden lempiaihe.
Yhdysvalloissa tietty porukka epäilee, että CFR:n salaisella agendalla olisi… ei mikään muu kuin New World Order. Se tarkoittaisi mm. yhteisen maailmanhallituksen perustamista ja uuden maailmanvaluutan luomista dollarin tilalle. Koska kyseiset tavoitteet (todelliset tai kuvitellut) eivät tule kuuloonkaan amerikkalaiselle tosipatriootille ja edustavat siis suoranaista maanpetturuutta, tähtilipulle uskollinen nettiväki pyrkii väsymättä kaivamaan esiin republikaani- ja demokraattipoliitikkojen ja muiden vaikuttajien yhteyksiä tähän maan itsemääräämisoikeutta nakertavaan salaseuraan.
Salaliittoteoreetikkojen epäluulo on täysin oikeutettua. Georgeorwellilaista maailmankuvaa on kokonaisuutena vaikea niellä nikottelematta, mutta tässä tapauksessa konspirationistit osoittavat, mistä CFR:n tapaamisten epävirallisessa hengailussa pohjimmiltaan on kyse: suljettujen ovien takana rakennettavasta Yhdysvaltojen kansallisen eliitin yksimielisyydestä ulkopolitiikassa. Juuri samanlaisen ulkopoliittisen konsensuksen luomisen tarve kasvaa myös Euroopassa, ainakin Kivisen kolumnin perusteella:
”Useat puhujat korostivat, että EU:ta uhkaa vajoaminen kohti mitättömyyden tilaa… (–) EU on maailman suurin taloudellinen toimija, mutta juuri yhtenäisyyden ja erityisesti yhteisen ulkopolitiikan puute uhkaavat sen asemaa poliittisena toimijana…”
Kivinen ja muut ECFR:läiset pelkäävät, että EU:sta muodostuu pian pelkkä ”ylilentoalue, jolle Aasian ja Amerikkojen johtajat eivät viitsi laskeutua hoidellessaan keskenään maailman asioita”. Eurooppalainen eliitti on toisin sanoen huolissaan siitä, että kohta parhaat G-kokousten cocktail-kutsut käydään ilman heitä. Tämä oletetaan luonnollisesti koko Eurooppaa koskevaksi ongelmaksi: ”EU on hukannut otteensa yhdentymisen johtoajatukseen”, Kivinen valittaa.
Ai mihin? Tätä ennen elin siinä käsityksessä, että Euroopan yhdentymisen johtoajatus on maanosan vaurauden ja vakauden lisääminen. En tiennytkään, että EU:n pitää nämä tehtävänsä täyttääkseen kasvaa globaaliksi suurvallaksi, jolla on pääsy kaikkiin pöytiin ja jonka nimen USA:n, Kiinan, Intian ja Brasilian johtajat lausuvat kunnioittavasti kuiskaten. Olen päinvastoin elänyt siinä uskossa, että EU:ta ovat globaalissa katsannossa nimenomaan vahvistaneet kulttuurinen ja poliittinen moniäänisyys, keskittyminen kansalaisten ja ympäristön hyvinvointiin ja kriittinen suhtautuminen kaikenlaiseen geopoliittiseen pullisteluun.
Kivisen kolumnin luettuani tajuan kuitenkin olleeni täysin väärässä, sillä nykymenolla ”mitättömyys uhkaa EU:ta”. Syy tähän alati pahenevaan lamaannuksen tilaan, Kivinen opastaa, on paitsi ”vahvan” ja ”innostavan” johtajan puute myös ennen kaikkea suurten jäsenmaiden kykenemättömyys nähdä omaa nokkaansa pidemmälle. Kansalliset poliitikot ovat liiaksi sidoksissa äänestäjiinsä voidakseen tehdä ikäviä mutta suuren kuvan kannalta välttämättömiä päätöksiä EU:n taloudellisen ja poliittisen painoarvon kasvattamiseksi.
Tässä kohtaa pieni salaliittoteoreetikko minussa nostaa päätään. Ikävästi Kivisen kolumnia tulkiten kun voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että ECFR:ssä koetaan ongelmalliseksi erityisesti kansallinen demokratia ja poliittinen keskustelu. Asiat hoituisivat ECFR:n silmissä paljon sulavammin ylikansallisissa ja poliittiset rajalinjat ylittävissä eliitin keskustelukerhoissa, joissa yhteisistä toimenpiteistä sovitaan ilman hankalaa julkisuutta ja kankeaa demokraattista prosessia.
Pelkään pahoin, että tulevaisuuden Eurooppa rakentuu ECFR:n visiossa tehokkaan ylikansallisen johtoryhmän varaan, jonka suunnannäyttäjänä toimii valovoimainen paneurooppalainen tähtijohtaja. Tämä porukka ideoi ja toteuttaa EU:n talous- ja ulkopolitiikkaa. Kansallisten poliitikkojen tehtävä on hoitaa sosiaaliturvan kaltaisten rahareikien hallinnointi ennalta määrättyjen kehysten puitteissa, pitää yllä lumedemokratiaa ja suostutella, hämätä ja kontrolloida kansalaisia, noita EU-eliitin suurvaltapyrkimysten kiusallisia jarruttajia.
Toivottavasti sisäinen salaliittoteoreetikkoni on väärässä ja ECFR:ssä kokoontuvan euroeliitin tavoitteet ovat aidosti demokraattisia ja poliittista avoimuutta edistäviä. Joka tapauksessa Olli Kivisen kolumnin pitäisi kaiken järjen mukaan kirvoittaa eurovaalien alla julkista keskustelua EU:n ideasta ja eurooppalaisen yhteistyön keskeisistä tavoitteista. Tai sitten tämä on pelkkää toiveajattelua. Ehkä ECFR:n rummuttamat ajatukset EU:n ryhdistäytymisen, rivien tiivistämisen ja eliitin yhtenäisyyden tarpeesta ovat jo valmiiksi itsestäänselviä tavoitteita Suomen konsensusta korostavassa poliittisessa kulttuurissa.
Mediaseuraaja 