Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen ”pelasi peliä”, ”venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, ”suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas ”valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään ”politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat ”ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?

Eläkeiän korotus ja demokratian rappio

Keskustelu suomalaisen demokratian tilasta sai ilahduttavasti uutta potkua kevään mittaan. Helmikuussa tv:ssä esitetty Annika Grofin dokumentti Liikkumavara herätti vakavia kysymyksiä edustuksellisen demokratian toimivuudesta ja koko eduskuntalaitoksen työn mielekkyydestä. Katja Boxberg ja Taneli Heikka puolestaan kyseenalaistivat Lumedemokratia-pamfletissaan täkäläisen konsensuskulttuurin, jossa asiat sovitaan pienissä piireissä suljettujen ovien takana ja avoin poliittinen keskustelu näivettyy.

Keskusteluun toi tuoreeltaan värinää hallituksen päätös yleisen eläkeiän korottamisesta 65 vuoteen. Autoritaariseen tyyliin esiintynyt pääministeri Vanhanen viestitti korotuksesta ilmoitusluonteisena asiana. Puhe ”Rukan lumilla” syntyneestä päätöksestä herätti pahennusta mutta nosti esiin myös periaatteellisemman kysymyksen edustuksellisen demokratian oikeutuksesta: miten on mahdollista, että pääministeri yhdessä muutaman avainministerin kanssa voi päättää suomalaisten eläkeiän muuttamisesta ilman minkäänlaista julkista keskustelua asiasta?

Hallituksen ilmoitus nostatti välittömästi julkisen vastarinnan paitsi oppositiossa myös palkansaajajärjestöissä, joilta ei ollut kysytty asiasta mitään. Eläkejärjestelmän asiantuntijat esittivät kritiikkiä päätöstä kohtaan. Mielipidetiedustelujen perusteella uutisoitiin, että myös enemmistö kansalaisista vastusti eläkeiän korottamista. Painostuksen alla hallitus kertoi lopulta peruuttavansa päätöksensä.

Uutisoinnin perusteella monella tapaa kyseenalaisen ja ilmeisen heikosti valmistellun eläkepäätöksen pyörtäminen oli tottakai myönteinen asia. Demokratian toimivuuden kannalta tapahtumat jättivät kuitenkin paljon kysyttävää. Hallituksen itsevaltainen sanelu loukkasi kansanvallan periaatetta, mutta tilannetta ei parantanut lainkaan se, että ilman äänestäjien valtakirjaa vaikuttavien palkansaajajärjestöjen painostus käänsi hallituksen pään.

Oppositio esiintyi mielellään kohun keskellä hallitusta vastustavan ”kansanliikkeen” äänitorvena. Jutta Urpilaisen puhe kansanvallan voitosta oli kuitenkin tyhjää, sillä kansalaisille ei ole esimerkiksi sosialidemokraattisessa puolueessa tarjottu mitään keinoa vaikuttaa puolueen päätöksiin yksittäisissä kysymyksissä. Kansanliikkeen johtoon asettautuminen on poliitikolta tyhjää populismia kunnes tämä pystyy selvittämään, mikä on se mekanismi, jolla kansalaisten vaatimukset kanavoituivat poliittisiin puolueisiin.

Kansalaisen näkökulmasta eläkeiän korotuksen julkinen käsittely vain kasvatti poliittisen voimattomuuden tunnetta. Vaikka yksi kaikkien työntekijöiden elämään olennaisesti vaikuttava mutta kansalaisilta pimitetty päätös peruutettiin, mikään ei takaa, etteikö yhtä tärkeitä asioita jatkossakin junailtaisi suljettujen ovien takana ennen niiden julkistamista eduskunnan muodollisesti hyväksyttäviksi. Näinhän asiat on lumedemokratiassa totuttu hoitamaan.

Kyse ei ole niinkään pääministerin ja hallituksen harkitsemattomasta toiminnasta eläkeasiassa vaan siitä, että suomalainen järjestelmä antaa mahdollisuuden päätöksentekoon, jota ei voida pitää likimainkaan demokraattisena. Tämä romuttaa koko poliittisen vallankäytön oikeutusta. Kansalaiset tarvitsevat vakuutuksen siitä, että heillä on tarvittaessa valta puuttua heitä itseään koskeviin päätöksiin silloin, kun päätökset ovat huonosti perusteltuja tai ne on tehty ilman demokratiaan kuuluvaa avointa julkista keskustelua.

Mikä sitten on vaihtoehto? Kansanvaltaa lisäisi olennaisesti mahdollisuus kumota huonoksi koettuja lakeja kansanäänestyksellä. Samalla kansanäänestys parantaisi myös edustuksellisen demokratian oikeutusta. Hallituksen esittämä ja eduskunnan siunaama päätös olisi huomattavasti nykyistä helpompi hyväksyä, kun sen tietäisi olevan loppukädessä demokraattisen hyväksynnän varassa.

Pamfletissaan Opas suoraan demokratiaan Rolf Büchi kuvaa Sveitsin edustuksellista demokratiaa, jota täydennetään lukuisilla kansanäänestyksillä ja kansalaisaloitteilla. Sveitsissä kansanäänestyksiä järjestetään säännöllisesti kymmeniä vuosittain kunnan, kantonin ja liittovaltion tasolla. Äänestyksistä eivät päätä hallitus ja eduskunta vaan ne järjestetään kansalaisjärjestöjen ja -ryhmien kerättyä riittävän määrän nimiä aloitteeseen äänestyksen järjestämisestä. Samoin toimitaan kansalaisten omien lakialoitteiden kanssa: saatuaan aluksi tarpeeksi kannatusta ne etenevät valmisteluun ja päätyvät lopulta kansan äänestettäviksi.

Kyse suorassa demokratiassa ei ole edustuksellisten instituutioiden ohittamisesta vaan niiden kansanvaltaisesta valvonnasta ja lopulta myös tukemisesta. Kansanedustuslaitos valjastetaan aivan eri tavalla tukemaan demokratiaa kuin Suomessa, jossa äänestäjien tahtoa vastaan toimivia poliitikkoja ihaillaan vahvoina johtajina. Rolf Büchin mukaan tulokset Sveitsin suorasta demokratiasta ovat myönteisiä niin kansalaisten poliittisen osallistumisen, julkisen keskustelun kuin yleisen kansalaistyytyväisyyden ja yhteiskunnallisen vakaudenkin kannalta. Suomessa on korkea aika ottaa askelia kohti suoran demokraattisen osallistumisen muotoja.

(Suppeampi versio tästä kirjoituksesta julkaistiin Aamulehden mielipidepalstalla 30.3.2009.)