Oppitunti globaalihallinnan julkisuuksista

Lyhennetty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu Politiikasta.fi-sivustolla.

Keskustelu median roolista kansainvälisessä politiikassa on vilkastunut viime vuosina. Autoritaarisia hallintoja kaataneiden kansannousujen ja muun viimeaikaisen ruohonjuuritason liikehdinnän yhteydessä on kiinnitetty toistuvasti huomiota blogien, Facebookin, Twitterin ja YouTuben kaltaisten viestintävälineiden käyttöön massojen mobilisoinnissa ja puhuttu internetin ”mullistavasta” vaikutuksesta yhteiskunnallisissa ja poliittisissa muutoksissa. Myös globaalit 24-tuntiset uutiskanavat, joihin länsimaissa ehdittiin jo 1990-luvulla tottua, ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla, kun kentälle on ilmestynyt Al Jazeeran, Russia Todayn, PressTV:n ja CNC Worldin kaltaisia, länsimaista tiedonvälitystä haastavia kilpailijoita. Viestintäteknologisten ja globaalin mediakentän muutosten myötä mediatutkijoilla on paitsi kasvavaa julkista kysyntää myös tutkimuksellista haastetta osallistua laajempiin akateemisiin ja populaareihin debatteihin maailmanpolitiikasta.

Mitä edellytyksiä mediatutkijoilla sitten on tarkastella maailmanpoliittisia prosesseja ja globaalihallintaan liittyvää vallankäyttöä? Populaarissa ja pitkälti myös akateemisessa mediakeskustelussa huomio on viime aikoina kiinnittynyt voimakkaasti sosiaalisiin medioihin ja niiden totuttuja tiedonsaannin ja viestinnän käytäntöjä sekä näihin nojaavia valtarakenteita horjuttavaan potentiaaliin. Tämä usein varsin teknologiakeskeinen ja epäanalyyttinen pintakuohu peittää kuitenkin alleen monet muut lähtökohdat ja kysymyksenasettelut, joiden kautta mediatutkijat ovat pyrkineet lähestymään ylikansalliseen vallankäyttöön liittyviä ilmiöitä.

Median roolia kansainvälisessä politiikassa voidaankin tarkastella useista eri näkökulmista. Viime aikoina tutkimuksessa on käsitelty esimerkiksi sotauutisointia, tiedotusvälineiden ja kansallisten hallintojen välistä suhdetta, journalismin uutisointi-, esitys- ja lähdekäytäntöjä, sosiaalisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen mediankäyttöä, vaihtoehtomedioita, median diskursiivista ja ideologista vaikutusvaltaa sekä ylikansallisen tietoisuuden ja julkisuuden rakentumista.

Viime vuosien kiinnostavimpana maailmanpoliittisena mediailmiönä voitaneen varsin turvallisesti pitää Wikileaksia. Vaikka monet ylikansallisen vallankäytön käytännöistä valtiovierailuista ja huippukokouksista niin sanottuun julkisuusdiplomatiaan pyrkivät hyödyntämään julkisuutta, juuri hallitsevia valtarakenteita haastavat aktivismin ja vastarinnan muodot ovat kirkkaimpia ilmentymiä pyrkimyksistä valjastaa media ja julkisuus maailmanpoliittisen muutoksen välineiksi. Tässä mielessä Amy Goodmanin Lontoossa toissa vuonna moderoima Slavoj Žižekin ja Julian Assangen välinen keskustelu Wikileaksin poliittisesta merkityksestä tarjoaakin kiinnostavan oppitunnin median kytkeytymisestä globaaliin vallankäyttöön ja hallintaan.

Kun Goodman, Assange ja Žižek kokoontuivat heinäkuussa 2011 keskustelemaan Wikileaksin ja sen välittämien vuotojen merkityksestä, ilmassa väreili käsin kosketeltavaa optimismia. Vuoden 2010 globaalia uutisagendaa olivat hallinneet Yhdysvaltain johtamia sotia ja maan globaalia diplomatiaa koskevat jättimäiset paljastukset. Kevättä 2011 taas olivat pitkälti määrittäneet kansannousut arabimaissa. Diktatuureja, vallan väärinkäyttöä, kansalaisoikeuksien rajoittamista ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden muotoja vastaan noussut kansalaisyhteiskunta näytti voimaansa sekä kaduilla että kyberavaruudessa, ja Wikileaksilla näytti olleen oma roolinsa ”arabikadun” herättäjänä ja antiautoritaaristen protestien katalysaattorina. Oltiinko todistamassa globaalia imperiumia vastaan nousevan ”väen” heräämistä? Vai oliko kyse pelkästä silmänlumeesta, pintakuohunnasta, jonka varjolla ylikansallisen hallintakoneiston onnistui entisestään tiukentaa biopoliittisen ruumiin ideologista kontrollia?

Wikileaksin informaatiosota

Tilaisuuden moderaattorin roolissa Amy Goodman (alkaen videon kohdasta 0:04:03‒) pohjustaa aluksi keskustelua seikkaperäisellä kuvauksella yhdestä Wikileaksin maineikkaimmasta tempauksesta. Kyse on ns. Collateral Murder -videosta, jolla Wikileaks toi julki amerikkalaissotilaiden aseettomiin siviileihin kohdistuneen helikopterihyökkäyksen Bagdadissa vuonna 2007. Pitkän linjan aktivistina ja amerikkalaisella vaihtoehtomedian kentällä leipätyötään tehneenä kansalaisjournalistina Goodmanille on luontaista tarttua juuri helikopterivideoon pyrkiessään hahmottamaan Wikileaksin poliittista merkitystä. Vuodetun videon julkistaminen oli sähköisen median logiikkaa noudattava uutistapahtuma, joka tarjosi toimittajien käyttöön rajua kuvamateriaalia. Samalla vuoto istui täydellisesti amerikkalaisessa progressiivisessa vaihtoehtojournalismissa suosittuun tarkastelukehikkoon: se paljasti salassa pidettyä, mahdollisesti rikollista toimintaa ja kyseenalaisia toimintakäytäntöjä Yhdysvaltain käymässä, liberaalien karsastamassa ja kansainvälisesti laajasti tuomitussa sodassa.

Goodmanin tulkinnassa Wikileaksissa tuntuukin olevan kyse ennen kaikkea klassisesta ”whistleblowingista”. Sen tärkein merkitys kiteytyy niissä sankarillisissa toisinajattelijoissa, jotka kääntyvät omia valtaa väärinkäyttäviä instituutioitaan vastaan ja tuovat esiin niihin pesiytyneitä mädännäisyyksiä. Antaessaan vuotajille kanavan ja suojellessaan viimeiseen asti heidän anonymiteettiään Wikileaks jatkaa moraaliselta integriteetiltään vahvan, vallan syvimpiä kerroksia tutkivan journalismin perinnettä.

Tästä näkökulmasta vuodoissa on kyse vastarinnasta, iskusta vallankäytön julkisuudenhallintaan kytkeytyvään ulottuvuuteen. Tällöin oletuksena on, että globaalia valtaa käyttävät instituutiot, kuten länsimaiset hallitukset, tiedustelupalvelut ja sotavoimat, ovat ainakin jossain määrin tilivelvollisia paitsi omien kansalaistensa myös globaalin yleisön julkiselle mielipiteelle. Pitääkseen yllä vallankäyttönsä oikeutusta hallinnot pyrkivät kontrolloimaan niistä itsestään ja ympäröivästä todellisuudesta olemassa olevaa tietoa.

Tuomalla esiin pimitettyä ja raskauttavaa informaatiota instituutioiden toiminnasta vuodot nakertavat vallankäyttäjien legitimiteettiä ja pakottavat niitä korjaamaan toimintaansa yleisen mielipiteen ja kansainvälisten normien mukaiseksi. Mitä heikommaksi hallinto kokee mahdollisuutensa kontrolloida informaatiovirtoja ja estää kielteisiä paljastuksia, sen suurempi paine sillä on välttää kansainvälistä lakia ja normeja rikkovia toimintatapoja. Wikileaks tulee näin ymmärrettäväksi kamppailuna tiedosta ja julkisesta mielipiteestä, mikä tekee vuotosivustosta informaatiosodankäynnin muodon ja välineen: Wikileaks edustaa kansalaisyhteiskunnan vastarintaa valtiollisten instituutioiden informaation kontrolliin perustuvalle hallinnalle ja tuottaa näin valvontavaltaa ja vallan tilivelvollisuutta.

Miten relevantteina näitä informaatiosodan ja valvontavallan näkökulmaan liittyviä esioletuksia voi pitää? Skeptikko väittäisi, että jälkimodernin mediaspektaakkelin turruttamat yleisöt ovat jo nähneet kaiken, eivätkä vuodot ja paljastukset itsessään riitä saattamaan valtaa pitäviä instituutioita kriisiin. Julkisuuksien pirstaloituminen, uutismedian kaupallistuminen ja viihteellistyminen, yleisöjen ”tyhmentyminen”, taukoamaton skandaalijournalismi ja yleinen julkisen keskustelun rappio ovat tuottaneet kulttuurisen apatian olotilan, jossa sellaiset hyveet ja käytännöt kuin informaatio, ”totuus” ja kriittinen journalismi ovat menettäneet kykynsä tuottaa tilivelvollisuutta kansallisten ja taloudellisten intressiensä puitteissa operoiville valtakeskuksille.

Edes paljastukset talous- ja sotarikoksista eivät ole riittäneet saattamaan vastuullisia tilille: niin Wall Streetin pankkiirit kuin Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja hallinnon viranomaisetkin ovat toistaiseksi selvinneet tekosistaan ilman yhtään oikeudenkäyntiä. Raskauttavat vuodot väärinkäytöksistä eivät ole myöskään onnistuneet tuottamaan uudenlaisia moraalisesti kestäviä liiketoiminnan ja ulkopolitiikan käytäntöjä. Niinpä keinottelu finanssimarkkinoilla jatkuu kuten ennenkin, ja vaikka Yhdysvallat on lopettanut kidutukset ja vankien luovutukset kiduttaville maille – mikäli presidentti Obamaa on uskominen – maan nykyinen hallinto on vastaavasti lisännyt dramaattisesti miehittämättömillä lennokeilla tehtävien murhaiskujen määrää ilman merkittävää julkista tai poliittista valvontaa. Vielä vähemmän vuodot ja informaatio ovat onnistuneet muuttamaan kansainvälisen politiikan realiteetteja. Yhdysvallat jatkaa sekä yksipuolisia iskujaan Afrikassa ja Lähi-idässä että Israelin järkähtämätöntä tukemista, vaikka ne olisivat tärkeimpiä yksittäisiä syitä globaalin julkisen mielipiteen Amerikan-vastaisuuteen. Valitun politiikan julkisen oikeutuksen puute ei näytä lopulta olevan merkittävä rajoitus globaalille vallankäytölle.

Imperiumin vastahyökkäys

Tuntuu siis monesti liioitellulta ja idealistiselta väittää, että tieto voisi yhä muuttaa maailmaa – etenkään sananvapauden majakoiksi julistautuneissa länsimaissa. Tästä huolimatta ei voi ohittaa tapaa, jolla establishment myös länsimaissa on hyökännyt Wikileaksia ja sen paljastuksia vastaan. Vuotojen kohteeksi joutuneet instituutiot eivät ole suinkaan nostaneet käsiään pystyyn, vaan ne ovat vastanneet informaatiosodankäyntiin kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla. Kaikkiaan hallinnan koneistojen vastaisku Wikileaksin hyökkäykseen on ollut voimakas ja järjestelmällinen: vuotajia on vangittu ja asetettu syytteeseen, Wikileaksin rahoituskanavat on suljettu ja vuotojen synnyttämää kielteistä julkisuutta on pyritty minimoimaan perinteisin pr-hallinnan keinoin.

Sotilaallista ja hallinnollista valtaa käyttävien instituutioiden voimakas hyökkäys Wikileaksia vastaan ja erilaiset Wikileaksin toimintaa vaikeuttavat julkiset toimenpiteet ovat epäsuoria merkkejä siitä, että informaatiolla ja mediakeskustelulla on yhä merkitystä. Assange pitääkin (videon kohdasta 34:30‒) Yhdysvaltain hallinnon Wikileaksiin kohdistamia sensuuritoimenpiteitä rohkaisevana merkkinä siitä, että valta edelleen on jossain määrin tilivelvollista. Ja vastaavasti Slavoj Žižek viittaa samantapaisiin näkökulmiin selittäessään (41:25‒), missä mielessä Wikileaksiin amerikkalaismediassa kohdistetut terrorismisyytökset osuvat maaliinsa: jos Wikileaksia tarkastellaan sodankäynnin kehikossa, sen imperiaalisen sortojärjestelmän informaatiohallintaa häiritsevää toimintaa voidaan kärjistetysti kutsua eräänlaiseksi terrorismiksi.

Näkökulma sopii myös hyvin yhteen Assangen itsensä vuonna 2006 hahmotteleman salaliittoajattelun (pdf) kanssa. Kuten muutamat Assangen poliittista filosofiaa arvioineet kirjoittajat ovat päätelleet, Wikileaksin perustamisen taustalla voidaan nähdä olleen pyrkimys tehdä mahdottomaksi tiedon salassa pitämiseen perustuvien autoritaaristen, tilivelvottomien ja suhteetonta valtaa käyttävien verkostojen toiminta. Tässä ajattelussa vuotojen tarkoitus on rikkoa verkostojen toiminnalle keskeisen informaation jaon edellyttämä keskinäinen luottamus, ja siten Wikileaksin toimintaperiaatetta voi todella kuvata jonkinlaisena hajottamiseen ja tuhoamiseen tähtäävänä terrorismina.

Usko sekä tiedon että julkisen päiväjärjestyksen kontrollin keskeiseen rooliin vallankäytössä ei siis tunnu rapistuneen sen enempää hallintokoneistojen kuin vastarintaliikkeidenkään keskuudessa. Lisäksi, vaikka länsimaiden hallinnot eivät olisi huolissaan vuotojen vaikutuksesta julkiseen legitimiteettiinsä omien kansalaistensa silmissä, vuotojen voidaan kokea uhkaavan läntisiä intressejä tukevan politiikan harjoittamista muualla maailmassa. Esimerkiksi Lähi-idässä monien johtajien on julkisen mielipiteen kasvavan Amerikan-vastaisuuden takia yhä vaikeampaa harjoittaa yhteistyötä Yhdysvaltain hallinnon kanssa, ja siksi näitä yhteistyökuvioita joudutaan pitämään mahdollisimman pitkälle salassa ja poissa julkisesta keskustelusta. Autoritaaristen johtajien tukemisen poliittinen hinta on vastaavasti saatettu länsimaissa kokea entistä kovemmaksi vuotojen seurauksena. Julian Assange itse perustelee Wikileaksin merkitystä tähän tapaan esittäessään seikkaperäisen tulkinnan Tunisiaa koskevien diplomaattisähkevuotojen vaikutuksesta Ben Alin regiimin murentumisessa (1:28:54‒).

Propagandakoneisto ja julkinen päiväjärjestys

On tietysti hankalaa arvioida, missä määrin Wikileaksin harjoittama informaatiosota todella on ollut tehokasta ja kuinka paljon sen välittämät Afganistanin ja Irakin sotia koskevat vuodot ovat vaikuttaneet esimerkiksi länsimaiden politiikkaan Lähi-idässä. Kuten todettua, vuotojen kohteiksi joutuneet instituutiot ovat tehokkaasti puolustautuneet ”iskuja” vastaan. Niinpä esimerkiksi Collateral Murder -tapausta tutkinut Marouf A. Hasian päätyy analyysissaan siihen, että Yhdysvaltain puolustusvoimien onnistui varsin täydellisesti minimoida helikopterivideon shokeeraava todistusvoima eristämällä se viestinnässään yksittäistapaukseksi ja normalisoimalla retorisesti videolla havaittava toiminta osaksi vaikean ja vaarallisen sodan päivittäistä kaaosta.

Samaan viittaa myös Slavoj Žižek selittäessään (18:20‒), millaisilla ideologisilla, arkijärkeen vetoavilla väitteillä imperiumit rationalisoivat toimintaansa väistämättä kuuluvan barbaarisen väkivallan: sodassa tapahtuu aina kamalia asioita, sivullisia uhreja ei voi välttää, tietoa on pakko salata ja informaatiota hallita. Länsimainen yleisö on siis varsin hyvin tietoinen omien hallintojensa harjoittamasta päivittäisestä väkivallasta ja sorrosta, mutta se ollaan useimmiten valmiita hiljaisesti hyväksymään väistämättömänä ja jopa välttämättömänä osana imperiumin toimintaa ‒ toisin sanoen rauhan, vakauden ja vapauden ylläpitoa.

Hasianin ja Žižekin argumenteista yleistäen voisikin päätellä, että varsinaisesti mikään yksittäinen Wikileaksin välittämä vuoto länsimaiden käymistä sodista ei ole saanut aikaan niin rajua paljastumisen, häpeän, moraalisen tuomion tai oikeudellisten rangaistusvaatimusten aaltoa, että se olisi kääntänyt maan ulkopoliittista kurssia tai pudottanut päitä hallinnossa. Yhdysvaltain lähetystösähkevuodot ovat toki luku sinänsä, ja vaikkei nielisikään sellaisenaan Assangen versiota Tunisian tapahtumista, vuotojen alueellisia ja paikallisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa ei ole syytä aliarvioida. Erityisesti länsimaiden hallinnot näyttäisivät kuitenkin ainakin päällisin puolin selviytyneen vuodoista varsin vähin vaurioin.

Tästä ne voivat ainakin osittain kiittää maidensa johtavia tiedotusvälineitä. Monissa tapauksissa uutismedia on antautunut hallinnon informaatiosotatoimenpiteiden välineeksi toistamalla uskollisesti johtavien poliitikkojen ja viranomaisten kannanottoja ja kyseenalaistamatta niiden totuudellisuutta tai oikeutusta. Länsimaisen valtamedian toimintaa voikin Wikileaksin tapauksessa tulkita Edward Hermanin ja Noam Chomskyn muotoileman propagandamallin avulla. Sen mukaan valtamedia institutionaalisten käytäntöjensä ja intressiensä mukaisesti toimii pääsääntöisesti yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen eliitin suukappaleena muita yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Keskeinen osa Hermanin ja Chomskyn kuvaamaa median toimintalogiikkaa on asettaa mille tahansa informaatiolle joukko suodattimia, jotka takaavat sen, etteivät eliittien intressejä uhkaavat näkemykset saa irrallista sivumainintaa merkittävämpää julkisuutta tai yleistä hyväksyntää. Toisin sanoen tiedotusvälineiden taloudelliset ja ideologiset rajoitteet saavat aikaan niiden taipumuksen uusintaa yhteiskunnan vallitsevia valtarakenteita.

Media on siis keskeinen osapuoli informaatiosodassa. Kuten ryöpytys BBC:n uutisankkurin niskaan viime joulukuussa taltioidussa haastattelussa osoittaa, Assange itse ymmärtää hyvin valtamedian taloudelliset ja ideologiset rajoitteet ja sen lähtökohtaisen taipumuksen uusintaa vallitsevia valtarakenteita ‒ tai toistuvasti asettua vallan puolelle vastarintaa vastaan. Kuitenkin tuodessaan julki länsimaiden sotiin ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä massiivisia asiakirjavuotoja Wikileaks kutsui yhteistyöhön joukon tarkkaan valittuja, arvostettuja ja siten vallankäyttäjien silmissä uskottavuutta nauttivia tiedotusvälineitä eri puolilla maailmaa. Julian Assangen kertomus (24:17‒) tästä yhteistyöstä paljastaakin varsin vivahteikkaan käsityksen mediasta osana poliittista vallankäyttöä.

Tarkastelemalla uutismedian omistussuhteita, organisaatiokulttuureja, toimituskäytäntöjä, päiväjärjestystä ja hallitsevia puhetapoja on monin tavoin perusteltua väittää sen toimivan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin äänitorvena ja olevan instituutiona osa vallitsevien valtasuhteiden ylläpitoa. Tästä huolimatta Assange uskoo samojen instituutoiden myös toimivan yhteiskunnallisten valtakamppailujen resurssina ja kenttänä, jota Wikileaksin kaltainen vastarintaorganisaatio voi käyttää hyväksi ‒ ja jota sen on pakko pyrkiä hyödyntämään saadakseen vuodoillaan aikaan mahdollisimman suuria poliittisia vaikutuksia.

Samaan johtopäätökseen päätyvät myös Herman ja Chomsky, joiden propagandamalli ei nimestään huolimatta suinkaan esitä länsimaisia tiedotusvälineitä hallintojen vapaasti käytettävissä olevina passiivisina megafoneina. Eliittejä suosivista rakenteellis-ideologisista lähtökohdistaan huolimatta valtamedian vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan myös kansalaisyhteiskunnan on mahdollista saavuttaa voittoja informaatiosodankäynnin keinoin. Toisaalta poliittiseen muutokseen tähtäävä vastarinta ei myöskään internetin ja näennäisesti portinvartijattoman verkkoviestinnän aikakaudella voi kääntää selkäänsä institutionaaliselle valtamedialle. Kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskeisimpiä tavoitteita on edelleen pyrkiä kaikin keinoin vaikuttamaan hallitsevien tiedotusvälineiden agendaan ja niiden suosimiin näkökulmiin suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Agendan eli julkisten puheenaiheiden asettaminen sekä kehysten eli tapahtumien uutisoinnille rutiininomaisten näkökulmien määrittäminen ovat tiedotusvälineiden käyttämän vallan keskeisimpiä ja usein huomaamattomimpia muotoja. Informaatiosodankäyntiä päällisin puolin luonnehtivien yksittäisten paljastusten, uutisvoittojen ja skandaalien sijaan olennaisinta Wikileaksin vuodoissa saattaakin olla niiden kumulatiivinen vaikutus yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Siviiliuhreista piittaamattomia sodankäynnin käytäntöjä, hallintojen läpinäkymättömyyttä, kyseenalaisia motiiveja ja ulkopolitiikan kaksoisstandardeja alleviivaavat vuodot ovat tiedotusvälineissä tulleet osaksi jo valmiiksi varsin kielteistä sotauutisointia. Rutiininomaiset uutiset taistelujen jatkumisesta, konfliktien näennäisestä päättymättömyydestä, uusista siviiliuhreista ja yleisestä näköalattomuudesta terrorismin vastaisen sodankäynnin suhteen ovat ajan mittaan nakertaneet länsimaiden käymien sotien oikeutusta kansalaisten silmissä, lisänneet hallitsevan politiikan arvostelua ja voimistaneet monessa maassa hallitusten painetta vetää sotilaansa pois Lähi-idästä.

Wikileaks-vuodot ovat entisestään lisänneet sodalle kriittistä julkisuutta, ja niiden valtava volyymi on taannut pitkään jatkuvan paljastusten ja kielteisten uutisten virran, jonka rakentamaa metanarratiivia poliitikkojen ja viranomaisten on vaikea kääntää edukseen. Brittilehdistön Irak-uutisointia koskevan tutkimuksensa pohjalta Piers Robinsonin johtama tutkimusryhmä korostaa juuri näiden uutisoinnin pitkän aikavälin vaikutusten merkitystä Irakin sodasta rakentuneen kriittisen julkisen mielipiteen ja poliittisen keskustelun muovaajina Iso-Britanniassa.

Tässä suhteessa Wikileaksin kulttuurinen vaikutusvalta kiteytyykin siinä, että se on tarjonnut kansallisille tiedotusvälineille uusia näkökulmia omien hallintojen käymiin sotiin sekä ennen kaikkea viranomaisista riippumattoman tietolähteen. Julian Assange tuo esiin juuri tämän kuvaillessaan (24:17‒), miten Wikileaks nimenomaan pyrki eri tavoin ohittamaan valtamedian uutisointiin vaikuttavia ”suodattimia” (tässä hän viittaa suoraan Hermanin ja Chomskyn propagandamalliin). Vuotojen myötä länsimaisten hallintojen muovaamaa maailmanjärjestystä arvosteleva narratiivi on läpäissyt ainakin hetkellisesti myös valtavirran uutisorganisaatiot. Mikä vielä tärkeämpää, vuodot ovat auttaneet toimittajien kyseenalaistamaan omia lähdekäytäntöjään sekä viranomaistahojen jakamaa tietoa: diplomaattisähkevuotojen julkisuutta Australiassa ja Israelissa tarkastelleet mediatutkijat Robert Handley ja Amani Ismail ovat arvioineet, että vuodot antoivat journalisteille mahdollisuuksia kyseenalaistaa yleensä itsestään selvänä pidettyä ”kansallisen edun” konsensusta kyseisten maiden ulkopolitiikassa. Tätä mahdollista journalistisen kulttuurin muutosta Assange pitääkin yhtenä keskeisistä ja pidempiaikaisista Wikileaksin vaikutuksista.

Vastahegemonia ja vallankumouksellisen subjektin kasvatus

Mikäli tulkitaan Assangen omia kirjoituksia vuodelta 2006, Wikileaksin alkuperäisenä tavoitteena oli salaliittojen eli autoritaaristen informaatioverkostojen murtaminen informaatiosodankäynnin keinoin. Kuten imperiumin raivoisa vastaisku on osoittanut, tämä tavoite on alkanut vaikuttaa varsin etäiseltä ja näyttäytyy jälkikäteen lähinnä nuoren hakkeriradikaalin villiltä päiväunelta. Lontoossa, viitisen vuotta salaliittokirjoittelunsa jälkeen, Assange kuvaileekin toimintansa taustalla olevia tarkoitusperiä varsin toisenlaisin sanamuodoin (1:02:35‒). Uutta muotoilua voi pitää luontaisena jatkumona aiemmille anarkistisille hakkeriunelmille mutta toisaalta myös varsin radikaalina kehityksenä Assangen ajattelussa kohti monivivahteisempaa valta- ja demokratiakäsitystä. Wikileaks tulee nyt selitetyksi totuuden, vapaan tiedonsaannin ja oikeudenmukaisuuden kaltaisilla ihanteilla. Vuotosivuston kunnianhimoisena tavoitteena on saattaa koko ”historiallinen muisti” ‒ kaikki yhteiskunnallista toimintaa koskeva tieto- ja arkistointimateriaali ‒ kaikkien saataville. Assange tuntuu uskovan, että historian vääristely, jonka tietojen salassa pito tekee mahdolliseksi, on suurin este maailmankansalaisten kyvylle rakentaa toimiva sivilisaatio. Internetin ansiosta tieto kuitenkin vapautuu, ja sen tarjoama vääristämätön kuva historiasta kasvattaa aivan uudenlaisiin arvoihin nojautuvan sukupolven.

Ensi kuulemalta Assange näyttääkin edustavan häpeämättömän idealistista uskoa siihen, että tieto itsessään muuttaa arvoja ja asenteita. On kuitenkin huomattava, että tässäkin yhteydessä Assange viittaa tiettyihin instituutioihin: hänen argumentissaan juuri valtamedia syyllistyy historian vääristelyyn. Vastaavasti internet tulee ymmärrettäväksi nimenomaan vaihtoehtoisten tiedonjakovälineiden, kuten Wikileaksin, toimintakenttänä. Historiallinen tieto toimii tietynlaisen maailmankuvan rakentajana riippuen siitä, miten ”historiallista muistia” valikoidaan ja mistä näkökulmasta sitä kehystetään. Informaatio itsessään siis tuskin määrittää arvoja myöskään Assangen ajattelussa, ja varsinaisen ”vääristelemättömän totuuden” kertomisen sijaan vaihtoehtomedioiden jakama tieto tulee ymmärrettäväksi nimenomaan vallan intressejä palvelevan virallisen totuuden haastavana vastanarratiivina. Myös Žižek viittaa tähän todetessaan (1:20:02‒), ettei ”totuuden” kertominen itsessään riitä, vaan sen sijaan Wikileaks kertoo totuuden ”tietyllä tavalla”.

Tämä Assangen ”uusi filosofia” tuntuu siis korostavan valistuksen, demokratian ja vastahegemonisen ideologian kaltaisia periaatteita. Assange maalailee, miten yhteiskunnallinen muutos tulee mahdolliseksi, kun teknisesti kyvykkään nuoret kasvavat aiempaa avoimemmassa ja vaikeammin kontrolloitavassa informatioympäristössä. Kiitos hallintavallan ja valtamedian suosimaa historiallista kertomusta kyseenalaistavien kriittisten vaihtoehtomedioiden, nuoret omaksuvat toisenlaisen maailmankuvan ja vievät tämän arvomaailman mukanaan siirtyessään myöhemmin työskentelemään järjestelmän toiminnan ja ylläpidon kannalta keskeisiin organisaatioihin, kuten tiedustelupalveluihin tai uutismediaan. Siellä heidän vaihtoehtomediasta omaksumansa arvot törmäävät yhteen näitä vallan organisaatioita lävistävän hallinnan logiikan kanssa.

Assangen ajattelussa muutoksen siemen lepää siis yhtäältä vallankäytön riippuvuudessa yhä enemmän teknistä osaamista edellyttävistä verkostoista ja informaatiovirroista sekä toisaalta uuden verkkosukupolven kohtaamassa arvoristiriidassa näiden verkostojen ja globaalin epäoikeudenmukaisuuden muotojen välillä. Argumentissa tuntuukin olevan monia yhtymäkohtia Manuel Castellsin tulkintaan informaatioajan verkkoyhteiskunnasta, jossa vallankäyttö perustuu verkostojen hallintaan. Ne, jotka hallitsevat verkon teknologiaa, hallitsevat myös informaatiovirtoja ja niiden myötä rakentuvia yhteiskunnallisia toimintamahdollisuuksia. Toisaalta Assangen ajattelussa tuntuu olevan kaikuja myös Michael Hardtin ja Antonio Negrin hahmottelemasta ”väestä”, joka mullistaa järjestelmän sen sisältä käsin.

Assangen sitoutumista castellslaiseen tai hardt-negrimäiseen yhteiskunta-analyysiin ei Lontoon keskustelutilaisuuden pohjalta ole mielekästä arvioida sen syvemmin. Olennaista kuitenkin on, että Assange tuntuu lopulta allekirjoittavan varsin perinteisiä valistuksen ja demokratian ihanteita mutta soveltaa niitä erityisesti globaaliin yhteiskuntaan yksittäisen kansallisvaltion sijasta. Sananvapaus on keskeinen arvo, joka voi toteutua vain tiedon vapauden kautta, mutta vapaan tiedonvälityksen päämääränä tulee olla kansalaisten valistaminen ja rationaalinen julkinen keskustelu. Tällaisia perinteisiä julkisuuteen ja tiedonvälitykseen liittyviä arvoja puolustava Assange onkin kulkenut varsin kauas terrorismin logiikkaan viittaavista, vallankäytön häirintään pohjaavista lähtökohdista.

Ideologian läpäisemä globaalihallinta

Lopulta se onkin keskustelijoista Slavoj Žižek, joka tuntuu vähemmän valmiilta luopumaan suorastaan romantisoidusta tulkinnastaan Wikileaksista postmodernin vastarinnan ja vastahegemonisen ”terrorismin” soihdunkantajana. Tavoilleen uskollisena Žižek piirtää kuvan Wikileaksista nimenomaan ideologisen kamppailun välineenä. Hän haluaa uskoa Wikileaks-vuotojen shokeeraavaan, järjestelmän toimintaa ja sen oikeutusta koskevia totunnaisia käsityksiä järisyttävään luonteeseen. Žižekin mukaan Wikileaks pakottaa yleisön kohtaamaan sen väkivallan ja sorron, joka kätkeytyy vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen (42:38‒).

Wikileaks ei siis niinkään paljasta mitään mitä emme jo valmiiksi tietäisi (16:24‒), mutta se tekee sen tavalla, joka tuo esiin järjestelmää tukevia yleisesti hyväksyttyjä valheita ‒ toisin sanoen erilaisia pelin sääntöjä tai maan tapoja, liittyivät ne sitten sodankäyntiin, kansainväliseen diplomatiaan tai uutismedian toimintaan. Žižekille Wikileaks aiheuttaa murtumia ideologiaan juuri sen kautta, miten se rikkoo totuttuja sääntöjä tai paremminkin niitä sääntöjä, jotka koskevat sääntöjen rikkomista (21:55‒). Toisin sanoen Wikileaks rikkoo sitä valtamedian hallinnoimaa julkisuuden kontrollia (tai propagandamallin sanoin suodattimia), joka määrittää sen, mitä voidaan sanoa ja miten voidaan rikkoa niitä sääntöjä, mitä voidaan sanoa.

Ideologia ei Žižekille ole mikä tahansa maailmankatsomus tai poliittinen suuntaus. Ideologiassa on kyse niistä moninaisista tavoista, joilla vallitsevat valtasuhteet sekä yhteiskunnallisia eliittejä suosivat poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset hallinnan käytännöt ylläpidetään ja oikeutetaan siten, että hallinnan subjektit päätyvät yhä uudestaan pitämään niitä luonnollisina, järkeenkäypinä ja itsestään selvinä. Ideologia kiteytyy niissä instituutioissa, käytännöissä ja diskursseissa, joiden ansiosta vallitseva järjestys näyttäytyy ainoana mahdollisena. Kuten ideologian käsitettä avannut Terry Eagleton havainnollistaa, hallinnan subjekti voi toki havaita heikkouksia nykyisessä yhteiskunnallisessa järjestyksessä (köyhyys, eriarvoisuus, epävarmuus, sosiaaliset ja ekologiset ongelmat), mutta ideologian ansiosta hän päätyy joko pitämään nykytilaa parhaana mahdollisena (”sosialismi nyt ei ainakaan toimi”), oikeuttamaan havaitsemansa epäkohdat (”köyhyys johtuu laiskuudesta”) tai uskomaan, että asiat ovat menossa oikeaan suuntaan (”globaali kapitalismi lisää lopulta kaikkien hyvinvointia”). Muita vaihtoehtoja ovat apatia ja kyynistyminen.

Ideologia eli valtasuhteiden ylläpito uusintuu sosiaalisissa käytännöissä. Vastarinnan keskeinen ulottuvuus on tehdä toisin, murtaa ideologisia käytäntöjä. Žižek katsookin (57:57‒), että ”ehkä ainoa toivomme” on niissä arjen tavallisissa ihmisissä, jotka ottavat henkilökohtaisen riskin ja asettuvat poikkiteloin vallan kanssa. Vuotajat luonnollisesti edustavat yhtä joukkoa tässä toisintekevien porukassa. Mutta samalla tavalla voisi ajatella tämän toisin tekemisen logiikan ulottuvan kaikkiin yhteiskunnallisen toiminnan kenttiin ‒ myös uutismediaan. Žižekillä näyttää olevan vähän arvostusta ”porvarillista lehdistöä” kohtaan, mutta myös hän tunnustaa median tärkeyden sekä ideologisen kamppailun kenttänä että sen toimijana. Serbian valtamedia teki lopulta mahdolliseksi sen, että kansakunta todisti ja kohtasi Srebrenican verilöylyn (17:28‒).

Media maailmanpolitiikan kamppailuissa

Globaaleissa politiikan kamppailuissa uutismedian roolia on vaikea määrittää yksiselitteisesti. Sekä tiedotusvälineiden lyhytaikaiset että pitkän aikavälin vaikutukset ovat varsin ristiriitaisia suhteessa vallankäyttöön. Lyhyen tähtäimen tarkastelussa korostuu informaatiosodankäynnin näkökulma. Tällöin huomio kiinnittyy yhtäältä valtaeliittien hallitsevaan asemaan median päiväjärjestyksen ja sen suosimien kehysten asettajana sekä erilaisiin valtamedian ”suodattimiin”, jotka karsivat tehokkaasti hallitseville intresseille kriittisiä toimijoita ja näkökulmia julkisuudesta. Toisaalta informaatiosodan näkökulma muistuttaa, etteivät kaikki uutismedian toimintatavat ja käytännöt suosi eliittien intressejä. Niinpä myös vastarinnalla on kyky hyödyntää tiedotusvälineitä ja hetkellisesti kääntää merkityskamppailun valtasuhteita päälaelleen.

Pitkän aikavälin näkökulma korostaa uutismedian asemaa yleisen poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin rakentajana. Myös tämä tarkastelu tuottaa varsin avoimen asetelman. Yhtäältä valtamediaa luonnehtii ideologinen konservatismi ja status quon ylläpito, mikä pohjaa uutismedian rakenteelliseen ja institutionaaliseen asemaan elimellisenä osana yhteiskuntien hallintaa ja kulttuurista uusintamista. Näiden rakenteellisten suhteiden tuloksena mediavälitteisellä todellisuudella on taipumus asettua eliittien intressejä tukeviin kehyksiin. Toisaalta myös pitkällä aikavälillä mediaesitykset pohjaavat lopulta todellisuuden tapahtumiin, jotka eivät ole yksittäisten toimijoiden hallittavissa. Tapahtumat rajoittavat uutismedian ja eliitin hallintavaltaa kahdella tavalla. Ensiksi tapahtumien itsensä luonne rajoittaa niistä tehtyjä mahdollisia esityksiä. Toiseksi, rakentaessaan esityksiä tapahtumista uutismedia ja valtaeliitti eivät voi aukottomasti määrätä niistä tehtyjä tulkintoja, vaan mediaesitykset tarjoavat aina myös toisinajattelun ja -esittämisen mahdollisuuksia. Valtainstituutioiden kyky hallita sekä poliittista toimintaympäristöä että valtasuhteiden kulttuurista uusintamista ovat jatkuvasti siis ainakin potentiaalisesti vaakalaudalla.

Terrorismia vai journalismia

Siinä missä vuosi 2011 muistetaan kansainvälisessä uutismediassa Lähi-idän, Etelä-Euroopan ja Yhdysvaltojen populaareista kansannousuista, 2010 oli Wikileaksin vuosi. Wikileaks hallitsi kansainvälistä uutisagendaa läpi vuoden: huhtikuussa se toi näyttävästi esiin videon Bagdadin ilmaiskusta, heinäkuussa tulivat Afganistanin sotaraportit, lokakuussa Irakin miehitystä koskevat dokumentit, ja marraskuun lopussa alkoivat diplomaattisähkeiden vähittäiset paljastamiset. Wikileaksin ansiosta kaikkialla alettiin puhua vuotosivustoista, ja vuodenvaihteessa 2011–2012 myös Suomessa saatiin omakohtaista kosketusta tähän uuteen ja innostavaan ilmiöön, kun VRLeaks alkoi vuotaa Valtion Rautateitä koskevia hämmentäviä paljastuksia.

Sittemmin Wikileaksin julkinen ja maailmanpoliittinen painoarvo on jokseenkin notkahtanut, ei vähiten sen rahoituskuvioiden mutkistuttua huomattavasti Yhdysvaltojen hallinnon kyettyä painostamaan PayPalin ja muut maksulaitokset sulkemaan vuotosivuston rahaliikenteen. Viime lokakuussa Wikileaks ehti jo ilmoittaa keskeyttävänsä toimintansa rahoitusvaikeuksien takia, ja juuri tätä kirjoitettaessa aloitetut, Syyrian hallintoon kohdistuvat sähköpostivuodot ovat ensimmäisiä elonmerkkejä Wikileaksista sitten alkuvuoden Stratfor-vuotojen. Lisäksi Julian Assangea vastaan käynnistyi valtaisa mustamaalauskampanja sekä ajojahti, joka toistaiseksi on edennyt pisteeseen, jossa Assange on päätynyt piileskelemään Ecuadorin Lontoon-suurlähetystöön estääkseen luovutuksensa Ruotsin viranomaisille.

Assangen ja Wikileaksin tulevaisuus on siis hämärän peitossa; uusimmat vuodot voivat tietysti muuttaa tilannetta nopeastikin. Mutta vaikka Wikileaksin toiminta onkin ollut jo jonkin aikaa varsin lamaantunutta, keskustelu sen yhteiskunnallisesta merkityksestä käy edelleen vilkkaana. Yksi keskustelussa toistuvasti nouseva kysymys on, mikä Wikileaksin kaltainen vuotosivusto oikeastaan on ja miten sen toiminta tulee ymmärtää.

Aktivismista journalismiksi

Noustessaan vuonna 2010 maailmanpolitiikan agendan keskiöön Wikileaks innoitti etenkin vasemmistolaisia intellektuelleja ja tutkijoita. Vuotosivustoa on sittemmin tulkittu – usein innostuneeseen sävyyn – esimerkkinä uudenlaisesta internet-pohjaisesta kansalaisaktivismista, joka haastaa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön olennaisesti kuuluvan salailun ja luottamuksellisen tiedon varaan rakentuvien verkostojen logiikan. Tämä uusi aktivismi hyödyntää internetiä kollektiivisesti ja anonyymisti murentaakseen vallan ja salailun verkostoja sekä kääntääkseen julkista agendaa tukemaan tavoitteitaan. Esimerkiksi Lähi-idän diktatuurihallintojen esittämien valheiden ja yleisen vehkeilyn julkisen paljastumisen on monesti tulkittu antaneen lisäpontta vuoden 2011 kansannousuille alueella. Länsimaissa Wikileaksin sen sijaan teki erityisen kiehtovaksi paitsi sen selkeä suuntautuminen maailman ainoaa supervaltaa vastaan myös vuotosivuston kyky murtaa länsimaisten hallitusten dominoimaa julkista agendaa kansainvälisissä viestimissä ja niissä vallitsevia hegemonisia narratiiveja länsimaiden käymistä sodista.

Wikileaks on siis luontevaa ymmärtää yhdenlaisena ylikansallisen aktivismin muotona sekä esimerkkinä verkottuneen mediayhteiskunnan tarjoamista mahdollisuuksista horjuttaa totuttua valtatasapainoa hallitusten ja kansalaisten välillä. Wikileaks aloitti toimintansa sekalaisena yksittäisten dokumenttien vuotosivustona. Yksinkertaisella ”no more secrets”-periaatteella toimien se tarjosi ”whistleblowereille” perinteisille tiedotusvälineille vaihtoehtoisen kanavan vuotaa asiakirjoja. Sittemmin Wikileaksin toimintaperiaate on muuttunut huomattavasti, ja erityisesti vuodesta 2010 lähtien Wikileaksin vuodot ovat olleet tarkkaan harkittuja. Niillä on ollut selkeä kohde ja pyrkimys vaikuttaa tiettyihin instituutoihin, kriiseihin tai ongelmiin. Wikileaksin vuotoaktivismilla on siis selvästi poliittiseen vaikuttamiseen ja yhteiskunnallisten ja globaalien valtasuhteiden muuttamiseen liittyviä tarkoitusperiä, ja samalla avoimuudesta näyttäisi alkuaikojen itseisarvosta tulleen enemmän välinearvo tiettyjen ”suurempien” tavoitteiden saavuttamiseksi.

Verkkoa hyödyntävän kansalaisaktivismin lisäksi on kuitenkin myös muita tapoja hahmottaa ja käsitteellistää vuotosivuston logiikkaa ja yhteiskunnallista merkitystä. Yksi keskeinen kysymys on vuotosivuston suhde journalismiin ja sen rooli mediana eli tiedotusvälineenä. Viimeaikaisessa uutisoinnissa on usein piirtynyt kuva Wikileaksista uutismedian käyttämänä lähteenä. Syntyy helposti käsitys siitä, että Wikileaks itsessään on dokumenttien vuotaja, ja Julian Assangen toistuva vertailu vaikkapa Pentagon Papers -sankarivuotaja Daniel Ellsbergiin vain vahvistaa tällaista väärinkäsitystä. Toki tässä on osin myös perää, erityisesti niissä tapauksissa, joissa Wikileaks on luovuttanut saamiaan asiakirjoja eteenpäin valitsemilleen tiedotusvälineille. Mutta tarkemmin ajatellen on tietysti selvää, että julkaistessaan sivuillaan salattuja dokumentteja vuotosivusto on samalla itsekin tiedotusväline.

Myös Assange itse on halunnut esittää Wikileaksin journalistisena toimintana. Tällä on akateemisen mielenkiinnon lisäksi myös juridista merkitystä: lehdistönvapauteen liittyvät oikeudet suojelisivat sen toimintaa esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon asettamilta syytteiltä valtion vastaisesta toiminnasta. Toisaalta myös Wikileaksin oma uskottavuus alkoi vuoden 2010 aikana rakentua yhä enemmän sen varaan, että vuotosivusto toimii journalistisen harkinnan pohjalta eikä päästä verkkoon tietoja, jotka voisivat esimerkiksi vaarantaa yksittäisten henkilöiden turvallisuutta – oli kyse sitten amerikkalaisista sotilaista Afganistanissa, amerikkalaisten tiedustelupalvelujen käyttämistä paikallisista tietolähteistä tai muista yksityishenkilöistä, joiden henkilöllisyys olisi voinut suorasti tai epäsuorasti paljastua vuodetuissa asiakirjoissa. Vuotojen saadessa valtavan kansainvälisen mediahuomion ja vuotojen potentiaalisen vaikutuksen näin moninkertaistuessa myös arvostelu sivustoa kohtaan alkoi kasvaa. Wikileaksin muuttikin lennosta toimintatapojaan ja päätyi paitsi ennakkotarkastamaan ja osin sensuroimaan sille vuodettuja asiakirjoja myös koordinoimaan niiden julkituomista yhteistyössä maailman johtavien laatulehtien kanssa. Kunnes syykuussa 2011, Wikileaksin jouduttua itse tietovuodon kohteeksi, Assange päätti dumpata loput diplomaattisähkeet verkkoon sellaisenaan – seurauksista välittämättä.

Assangen tavoin myös VRLeaks-sivuston ylläpitäjä Mikko Nyman on kuvannut toimintaansa journalismiksi. Journalisti-lehden tekemässä haastattelussa Nyman kertoo aina tarkistavansa sivulla julkaistavien dokumenttien aitouden sekä muun sisäpiiritiedon oikeellisuuden. VRLeaks muistuttaa (laatu)journalismia myös tutkivan otteensa puolesta: ”Olen pöyhinyt syvemmältä ja pyrkinyt käsittelemään analyyttisesti asioita, jotka aiemmin ovat syystä tai toisesta jääneet huomiotta”, Nymanin kuvailee toimintaansa Journalisti-lehdelle. Tuomalla esiin julkisessa omistuksessa olevan yhtiön toimintatapoja ja muuten pimentoon jääviä epäkohtia Nymanin tarkoituksena on palvella julkista etua ja yleisön oikeutta saada tietää paitsi jokapäiväiseen arkeensa liittyvistä päätöksistä myös yleisemmin institutionaaliseen vallankäyttöön julkisessa yhtiössä pesiytyneistä käytännöistä.

Journalismista terrorismiksi

Vuotosivustojen asema tiedotusvälineinä ei kuitenkaan ole kiistaton. Erityisesti ne tahot, joiden toimintaa Wikileaksin paljastukset ovat syystä tai toisesta häirinneet, ovat esittäneet hyvin erisuuntaisia tulkintoja siitä, mitä Wikileaks tekee. Esimerkiksi Alexander Stubb ei selvästikään allekirjoittanut ajatusta Wikileaksista hyväksyttävänä osana journalismia tuomitessaan diplomaattisähkeiden vuotamisen ja julkisen käsittelyn. Uudenlaista avoimuutta hallintoon ja kansainväliseen diplomatiaan tuovalla imagolla ratsastanut silloinen ulkoministeri ei jostain syystä pitänyt Wikileaksin vuotojen tuomasta avoimuudesta ja kieltäytyi jopa kategorisesti kommentoimasta Wikileaks-vuodoista raportoineille tiedotusvälineille Suomea koskevia paljastuksia vedoten siihen, että kyseiset dokumentit oli ”varastettu” ja ”laittomasti” julkaistu.

Stubbin vaikenemista ja perusteluja voi pitää naurettavina, mutta ne kalpenevat amerikkalaisten reaktioiden rinnalla. Atlantin vastarannalla Wikileaks-vuodot tuomittiin laajasti uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Tuomalla julki Afganistanin ja Irakin sotilasoperaatioihin liittyvää arkipäiväistä dokumentointia sekä diplomaattisähkeisiin sisältyviä kontakteja ja tiedustelutietoja vuotojen tulkittiin vaarantavan sekä amerikkalaisia sotilaita ja siviilejä että Yhdysvaltojen etuja noin laajemminkin ympäri maailmaa. Tältä pohjalta olikin helppo vetää johtopäätös, että Wikileaks palvelee Yhdysvaltojen vihollisten intressejä – ja globaalissa sodassa terrorismia vastaan se siten kuuluu sille väärälle puolelle.

Wikileaksin nimittäminen terrorismiksi kuulostaa äkkiseltään lähinnä korkealentoiselta, yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluvalta sekoilulta, jota ei ole syytä ottaa vakavasti. (Toisaalta väitetyn diplomaattisähkeiden vuotajan Bradley Manningin vähintäänkin kidutusta lähentelevä kohtelu kertoo siitä kostonhimosta, jolla amerikkalaishallinto on reagoinut vuotoihin.) Huomionarvoista on kuitenkin, että myös Stubbin ajattelussa Wikileaks edustaa rikollista, laitonta ja siten lainsuojatonta toimintaa (itse vuotojen esiin tuomat epärehellisyydet, petokset ja mahdolliset sotarikokset eivät luonnollisesti ansaitse vastaavaa tuomiota). Ajatus Wikileaksista väärällä puolella historiaa ja uhkaamassa länsimaisia intressejä paistaa siis läpi myös Stubbin suhtautumisesta; ja länsimaisten intressien uhmaaminen on viime aikoina usein samastettu terrorismiin tai ainakin terrorismin tukemiseen – oli kyse sitten Irakista, Iranista tai Afganistanista.

Jos siis omaksutaan länsimaisiin geopoliittisiin intresseihin sitoutunut uuskonservatiivis-stubbilainen näkökulma, Wikileaksin tuomitseminen ”hyökkäyksenä” ja sen samastaminen terrorismiin tulee loogiseksi. Toisaalta tällainen päättely ei kaikessa helppoudessaan vielä ole järin valaisevaa. Mutta jos Wikileaks todella on ”terrorismia”, onko se poikkeus vai pikemminkin sääntö? Perinteisesti yksittäiset tietovuodot, samoin kuin nykyiset internetin mahdollistamat kokonaiset vuotosivustot, ottavat tähtäimeensä tietyt vallan instituutiot. Wikileaksin tapauksessa tämä instituutio sattuu (erityisesti mitä tulee vuoteen 2010) olemaan maailmanjärjestelmän hegemonisen vallan virkaa toimittava Amerikan Yhdysvallat, jonka oma terrorisminvastaisen sodan diskurssi sekoittaa kuviota ja tekee Wikileaksin ”terrorismista” liian selvää. Kiinnostavampaa onkin kysyä, ovatko kaikki vuotosivustot osa terrorismin logiikkaa.

Luottamusta vai epäluottamusta?

Asiaa voi lähestyä pohtimalla luottamuksen yhteiskunnallista problematiikkaa ja vuotosivustojen roolia yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa ja rapauttamisessa. Luottamus tulee tässä yhteydessä ymmärtää erityisesti sosiologisena käsitteenä. Sosiologisesti tarkasteltuna luottamus on välttämätön osa yhteisön tai yhteiskunnan toimintakykyä: yhtäältä luottamus tekee mahdolliseksi yhteisen toiminnan ja sopimusten teon ja toisaalta sopimukset lisäävät luottamusta sitoessaan toimijoita keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön siteisiin. Yhtenäiskulttuurin murentuessa ja erilaisten kapitalisoitumis-, globalisoitumis-, detraditionalisoitumis-, medioitumis- ja individualisoitumiskehitysten seurauksena monet yhteiskuntatieteilijät ovat olleet huolissaan yhteiskunnallisen luottamuksen rapautumisesta.

Vastaväitteenä näille kulttuurin rappiota julistaville puheenvuoroille on kuitenkin esitetty, ettei luottamus sinänsä ole vähentynyt yhteiskunnassa (jos sitä ylipäänsä on mielekästä määrällisesti mitata) mutta sen rakentumisen tavat ovat muutoksessa. Tämän näkökulman mukaan luottamus ei (”enää”) perustu yhdenmukaisuuteen ja traditioihin vaan se kasvaa pikemminkin aktiivisesta asioiden selvittämisestä sokean hyväksynnän sijasta. Tällöin erilaisten yhteiskunnan kontrolli- ja valvontamekanismien voi yhtäältä katsoa vähentävän luottamusta (jatkuvaa epäilyä ilmentävä tarve varmistaa kohteen luotettavuus) mutta toisaalta tuottavan luottamusta ”järjestelmään”, jossa väärinkäytökset tulevat ilmi ja jossa niistä koituu tekijöilleen seurauksia.

Kuten esimerkiksi Richard Collins argumentoi, journalismilla on perinteisesti ollut tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa. Raportoidessaan poliittisten ja julkista intressiä edustavien toimijoiden sekä instituutioiden tekemisistä se tuottaa kaikenlaisen yhteiskunnallisen vallankäytön tilivelvollisuutta. Vastaavasti kansalaiset ovat luottaneet tähän ”neljänteen valtiomahtiin” osin juuri siksi, että he ovat uskoneet tiedotusvälineiden valvovan yhteiskunnallista vallankäyttöä ja edustavan täten kansalaisten etua suhteessa institutionaalista valtaa käyttävään eliittiin.

Terrorismin voi vastaavasti nähdä tavoittelevan yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamista. Terrorismilla pyritään nakertamaan luottamusta yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan, lisäämään yleistä turvattomuutta ja epävarmuutta ja paljastamaan näin yhteiskunnallisen järjestyksen haavoittuvuus. Näin terrorismi pyrkii rikkomaan yhteiskunnassa vallitsevan status quon hallitsijoiden ja hallittavien välillä ja avaamaan kenties tilan uudenlaisen järjestyksen muotoilemiselle. Tästä näkökulmasta vuotosivustot voi mieltää eräänlaiseksi ”terrorismin” muodoksi, mikäli niiden oletetaan lisäävän turvattomuuden tunnetta, epävarmuutta ja yleistä yhteiskunnallista epäluottamusta.

Vuotosivustojen tuomitsemisessa journalismiksi tai terrorismiksi keskeiseksi kysymykseksi nousee siis: edistävätkö vuotosivustot yhteiskunnallista luottamusta vai nakertavatko ne sitä?

Mikä tutkijoita on erityisesti innostanut Wikileaksin ja VRLeaksin kaltaisissa vuotosivustoissa on, että ne näyttävät ilmentävän melko uudenlaista ulottuvuutta vallankäytön tilivelvollisuuden rakenteissa. Enää yhteiskunnallisen vallankäytön valvonta ei ole (rikosseuraamusjärjestelmän ohella) pelkästään mediayhtiöiden ja institutionalisoituneen journalismin harteilla, vaan nyt myös kansalaiset ja aktivistit ovat löytäneet uusia tapoja haastaa valtaa käyttäviä instituutioita ja tuoda julki vallan väärinkäytöksiä. Yleensäkin internet on tarjonnut kansalaisille mahdollisuuden nostaa esiin tärkeinä pitämiään asioita ja luoda ”omaa” kriittistä julkisuutta.

Innokkaimmat nettitutkijat, kuten W.H. Dutton, ovatkin nimittäneet internetiä ja sen ”verkottuneita yksilöitä” uudeksi viidenneksi valtiomahdiksi, joka ottaa samalla valvontaansa myös neljännen: itsesääntelymekanismien lisäksi journalismia reguloivat nyt myös aktiiviset kansalaiset, jotka järjestävät sosiaalisessa mediassa boikottikampanjoita ja ilmaisevat kollektiivista paheksuntaansa niin yksittäisiä toimittajia kuin kokonaisia mediatalojakin kohtaan. Internet on tuonut kansalaisille uusia mahdollisuuksia saattaa instituutioita tilivelvollisiksi, ja tässä kansalaisten verkkomobilisaatiossa vuotosivustot edustavat vain tiettyä, tavallaan radikaaleinta kärkeä.

Luottamuksen paradoksit

Alma Median, VR:n tai Yhdysvaltojen hallinnon kaltaisten instituutioiden kannalta voimistuva kansalaisten verkossa muodostama ”viides valtiomahti” on tietysti kiusallinen ilmiö tuottaessaan niille jatkuvan paljastumisen uhkan. Instituutioiden nauttima luottamus perustuu niiden perinteiseen tunnettuuteen ja rakentuu pitkällä aikavälillä, ja vuotojen tai sosiaalisen median vihakampanjoiden synnyttämät julkiset skandaalit helposti romuttavat instituution huolella vaalittua brändiä kansalaisten ja kuluttajien sokean luottamuksen arvoisena kohteena.

Modernisti voidaan toisaalta ajatella niinkin, että instituutoiden nauttima luottamus rakentuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa instituution ja kansalaisten välillä. Luotettavuutta ei täten voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan instituutioiden on jatkuvasti lunastettava nauttimansa luottamus toimimalla luottamusta herättävällä tavalla. Instituutio voi itse pyrkiä parantamaan luotettavuuttaan avoimuudella: tuomalla esiin relevantit intressinsä, eturistiriitansa ja suhteensa muihin intressiryhmiin. Mutta vastaavasti voidaan ajatella, että instituutioiden luotettavuus on osin sidottu myös siihen, miten hyvin niitä voidaan pitää tilivelvollisina ja kuinka uskottavana niiden valvontaa pidetään.

Vuotosivustot, kuten Wikileaks ja VRLeaks voidaan näkökulmasta riippuen ymmärtää siis sekä luottamusta rapauttavina että luottamusta rakentavina toimijoina. Vuodoilla paljastetaan pääosin instituutiota koskevaa epämieluisaa tietoa: tämä on omiaan herättämään yleistä epäluottamusta instituutiota kohtaan. Lisäksi, tuodessaan ilmi vallan väärinkäytöksiä, korruptiota ja muita rikkeitä institutionaalisen vallankäytön keskuksissa vuotosivustot voivat heikentää yleisemminkin yhteiskunnallista luottamusta. Tällöin usko siihen, että yhteiskunnallinen vallankäyttö ja kansalaisten elämään vaikuttavien instituutioiden toiminta nojautuvat yleisesti hyväksytyille periaatteille, arvoille ja normeille sekä toimivalle, oikeudenmukaiselle ja tasapuoliselle valvonta- ja sanktiokoneistolle, horjuu.

Toisaalta vuotosivustojen toiminnassa on kyse moderniin luottamukseen oleellisesti kuuluvasta selvittämisen ja tutkimisen periaatteesta: luottamus syntyy ennemmin tutkimalla ja selvittämällä kuin sokean hyväksynnän kautta. Vuotosivustoja voidaankin pitää riippumattomina vahtikoirina, jotka tuovat esiin epäkohtia vallankäytössä ja yhteiskunnallisissa instituutioissa. Vastaavasti näin kasvava terve epäluottamus instituutioita kohtaan ja siitä seuraava instituutioiden julkinen valvonta mahdollisesti kasvattavat kiinnijäämisen riskiä ja hillitsevät väärinkäytöksiä.

Mutta voidaan toki ajatella niinkin, että esimerkiksi Finnwatchin kaltainen järjestäytynyt ja erikoistunut kansalaisvalvonnan käytäntö paradoksaalisesti jopa vahvistaa luottamusta suuryhtiöihin. Kun yhtiöiden valvonta näyttää näin institutionalisoituneen luotettavalta kuulostavalle brändille, rakentuu helposti uskoa siihen, että Keskon, Nesteen ja Stora Enson kaltaisten yhtiöiden täytyy (sanan molemmissa merkityksissä) toimia pääpiirteittäin moitteettomasti, sillä muuten valvontamekanismimme puuttuisivat asiaan ja saisivat aikaan valtaisan mekkalan yhtiöitä vastaan. Todellisuudessa tilanne on tietenkin paljon huonompi; kansalaisyhteiskunnan voimavarat harjoittaa aktiivista valvontaa ovat heikot ja ylikansalliset yhtiöt voivat pitkälti huoletta toimia vastuuttomuuden ja tilivelvottomuuden pohjalta.

Vuotosivustot ja muut verkossa toimivat kansalaisvalvonnan muodot eivät tarvitse perinteistä uutismediaa toimintaansa, mutta kuten Wikileaksin ja VRLeaksin esimerkit osoittavat, pääosin vain valtamedian huomion kautta ne voivat saavuttaa laajempaa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Median rooli luottamuksen rakentamisessa liittyy nimenomaan vahtikoiran rooliin, ja viides valtiomahti onkin vahvasti riippuvainen neljännestä kyetäkseen tuottamaan instituutioiden tilivelvollisuutta. Onnistuessaan vuotosivustot voivat pitkällä tähtäimellä lisätä yleistä uskoa siihen, että yhteiskunnallisia instituutioita valvotaan ja väärinkäytökset paljastuvat. Tämä puolestaan voi siis vahvistaa yleistä yhteiskunnallista luottamusta ja samalla myös luottamusta instituutioihin – oli se sitten perusteltua tai ei.

On myös olennaista huomioida, että tiedotusvälineiden positiivinen toimintakyky vallan vahtikoirina on vahvasti kytkeytynyt niitä itseensä kohtaan tunnettuun luottamukseen: vain riippumattomiksi, journalistisia standardeja korkeassa arvossa pitäviksi miellettyjen viestimien voidaan ajatella täyttävän tehtäväänsä, pitävän vallanpitäjiä tilivelvollisina ja edustavan yleistä julkista intressiä. Vuotosivustojen rooli yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa näyttäisi aivan vastaavasti olevan osin riippuvainen niitä itseään kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Siksi myös niiden pitää toiminnassaan noudattaa samantyyppisiä luotettavuuden kriteerejä kuin muidenkin instituutioiden ja uutismedian. Tästä näkökulmasta tulevatkin ymmärrettäviksi sekä Wikileaksin että VRLeaksin nokkamiesten toistuva viittaminen journalistisiin periaatteisiin sivustojen toiminnassa.

Luottamuksenrakennusviikot

Poikkeuksellinen kotimaisen politiikan kevät on ollut hyvää aikaa myös politiikan journalismin ja julkisuuden näkökulmasta. Jo ennen eduskuntavaaleja Perussuomalaisten kannatuksen nousu kärjisti puolueiden välisten linjaeroja, millä oli julkista keskustelua elähdyttäviä vaikutuksia. Mikä tärkeintä, keskustelu ei päättynyt vaalien jälkeenkään, kuten normaalisti on tapana. Ilmapiiri on ollut jo pidemmän aikaa sähköistynyt ja suomalaiselle poliittiselle kulttuurille epätavallisen avoin. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tästä pitäisi oppia?

Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen ”vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.

Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa ”jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.

Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.

Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti ”luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen ”epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.

Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (’conspiracy’ polveutuu sanasta ’conspire’, siis kirjaimellisesti ’yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.

Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.

Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut ”vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.