Koronapandemia – tai pikemminkin sen aiheuttama yhteiskunnallisen muutoksen kiihtyminen ja tähän kytkeytyvä poliittisten kamppailujen voimistuminen – innoitti myös tämän blogin päättämään pitkän hiljaiselonsa. Paluun ensimmäisessä kirjoituksessa teen muutaman hajahuomion toistaiseksi varsin vähälle huomiolle jääneestä asiasta eli siitä, mitä koronakriisi tuo esiin journalismin yhteiskunnallisesta roolista.
Ensiksi koronakriisi on osoittanut, miten täydellisen riippuvaisia olemme kansallisista uutismedioista sellaisen tiedon tuottajina, johon voimme luottaa. Modernien yhteiskuntien toiminta olisi mahdotonta ilman laajamittaiseen tiedonvälitykseen erikoistunutta järjestelmää sen yhtenä erikoistuneena osajärjestelmänä. Yhteiskunnan funktionaalisena osana mediajärjestelmä informoi kansalaisia merkittävistä kehityskuluista heidän luonnollisessa ja sosiaalisessa ympäristössään sekä siitä, miten päätöksenteko- ja viranomaisjärjestelmät vastaavat näihin kehityskulkuihin.
Kriisiaikoina luotettavan tiedon tarve korostuu, mikä näkyy myös yleisöjen käyttäytymisessä. Esimerkiksi Euroopan yleisradioyhtiöiden tuore raportti osoittaa, että julkisen palvelun median verkkouutisten lukijamäärät yli kaksinkertaistuivat maaliskuussa 2020 suhteessa normaaliin. Maaliskuussa New York Timesille vuodettu Facebookin sisäinen muistio puolestaan osoitti Facebookin kävijäliikenteen kääntyneen Yhdysvalloissa selvään kasvuun koronaepidemian puhjettua, ja samalla uutisten lukeminen ja jakelu alustalla lisääntyi huomattavasti. Lisäksi uutislähteissä nimenomaan korkean laadun uutisvälineet kasvattivat osuuttaan jaoista ja klikkauksista, kun monet tabloidi- ja viihdeuutislähteet ovat menettäneet klikkauksia.
On ilmeistä, että koronapandemian kaltaiset yhteiskunnalliset poikkeustilat ovat ammattimaiselle journalismille onnenpotkuja. Monet ammatilleen omistautuneet toimittajat kokevat epäilemättä olevansa tehtyjä nimenomaan kriisitilanteita varten. Tällaisina aikoina he löytävät jälleen perustehtävänsä ja todellisen yhteiskunnallisen tarkoituksensa.
Toiseksi, kolikon toinen puoli on, että koronaviruksen kaltaisten kansallisten hätätilojen aikoina ammattimainen uutismedia muuttuu käytännössä valtionhallinnon epäviralliseksi haaraksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hallitukset ja viranomaiset ottavat kansalliset uutisvälineet ”haltuunsa” saattaakseen välttämättömät tiedonantonsa kansalaisten tietoon. Tämän lisäksi uutisvälineet itse alkavat aktiivisesti ohjeistaa ihmisiä viranomaisten tavoin. Luotetut uutisankkurit, keskusteluohjelmien vetäjät ja lehdistön puolella ihan rivitoimittajatkin kertovat nyt toistuvasti mitä kansalaiset saavat ja eivät saa tehdä ja miten heidän tulee ajatella ja miten ei pidä ajatella. (Esimerkiksi tulevana ”vappuna ihmisten on aika kaivettava esiin itsekuri” (sic), toimittaja Eliisa Aikkila ohjeistaa tänään Helsingin Sanomissa.)
Tehdessään päätöksiä siitä, mitä julkaista ja mitä ei, journalistit pyrkivät jopa hallitsemaan kollektiivisia tunteitamme. Pommitettuaan meitä päivien ajan varoittavilla uutisilla viruksen leviämisestä toimitukset kokevat yllättäen tarpeen julkaista myönteisiä juttuja viruksesta toipuneista tai terveydenhuollon työntekijöistä arjen sankareina. Kriisitietoisuuden ohella on pidettävä yllä taistelumieltä ja vahvistettava yhteenkuuluvuuden tunnetta kamppailussa yhteistä vihollista vastaan.
Kolmanneksi, median muuttuminen hallinnon epäviralliseksi haaraksi tuottaa ilmeisen jännitteen suhteessa journalismin tehtävään toimia liberaaleissa demokratioissa itsenäisenä vallan vahtikoirana. Siirtyessään kriisimoodiin etenkin kaikkein vaikutusvaltaisimmat kansalliset uutisvälineet päätyvät tiiviiseen yhteistyöhön julkishallinnon kanssa. Tällöin ne väistämättä sisäistävät hallinnon pyrkimyksiä ja päämääriä ”kansallisen edun” nimissä, vaikka ovat samaan aikaan kivuliaan tietoisia siitä, että niiden pitäisi pysyä tästä hallinnosta riippumattomina ja säilyttää kriittinen valvontatehtävänsä palvellaakseen ”julkista etua”. Yksittäisille uutisvälineille on vaativa tehtävä yhdistää nämä kaksi roolia, tai tasapainotella niiden välillä. Miten harjoittaa kriittistä valvontaa ja antaa tilaa viranomaisten kritiikille ilman, että murentaa viranomaisten kyvyn kamppailla epidemiaa vastaan?
Neljänneksi, hallitusten ja kansallisten uutisvälineiden yhteiset toimet ovat monessa maassa onnistuneet yllättävän tehokkaasti epidemian etenemisen hidastamisessa viime viikkoina. Tämä ei kuitenkaan välttämättä kerro siitä, että kaikki väestöryhmät olisivat yhtä lailla kuuliaisia kansalaisia ja harjoittaisivat sosiaalisen etäisyyden pitoa viranomaiskehotusten takia ja yhteisen edun eetoksen ohjaamina. Sen sijaan kyse voi olla pikemminkin henkilökohtaisesta riskiarviosta.
Liberaalit yhteiskunnat ovat ruokkineet ihmisissä kokemusta omista kyvyistä, omaehtoisuudesta ja vastuusta ennen kaikkea itsellemme. Koemme kykenevämme itse arvioimaan toimintaamme ja sen seurauksia sen tiedon pohjalta, jota saamme. Emme tarvitse viranomaisia (tai toimittajia!) kertomaan meille, mikä on vastuullinen tapa käyttäytyä. Tämän lisäksi osa väestöstä suhtautuu epäilevästi tai suorastaan kapinallisesti julkisiin auktoriteetteihin. Jatkossa läntisten hallintojen keskeiseksi haasteeksi epäilemättä tuleekin estää se, ettei välittömän vaaran tunteen lievittyminen saisi suuria väkijoukkoja luopumaan oma-aloitteisesta sosiaalisesta eristäytymisestä ja muista varotoimista.
Viidenneksi, nykyinen verkkoviestintäympäristö vaikeuttaa virallisia koronatoimia. Vaikka valtakunnallisten uutisvälineiden seuranta on kasvanut merkittävästi, monet ihmiset eivät edelleenkään seuraa perinteisiä medioita ja muodostavat käsityksensä tapahtumista pääosin sosiaalisen median kanavien kautta. Viranomaiset toki pyrkivät valjastamaan myös verkkoalustat ja sosiaalisen median tavoittaakseen alati hajaantuvat yleisöt ja ovat esimerkiksi rekrytoineet suosittuja tubettajia levittämään virallisia suosituksia ja kumoamaan valeuutisia.
Koronavirusta koskevien huhujen ja misinformaation määrä on kuitenkin käytännössä hallitsematon. Reuters-instituutin tuoreen raportin mukaan sitä tuottavat ja levittävät suurelta osin tavalliset käyttäjät tai julkkikset, joiden on vaikea erottaa tosiasioita fiktiosta tai jotka eivät luota tietoon, jota viranomaiset kertovat. Osittain kyse on tarkoituksellisesta toiminnasta paniikin ja epäjärjestyksen lietsomiseksi. Viime vuosina yltynyt keskustelu disinformaation uhkasta ei osoita pelkästään sitä, että tiedosta on tullut entistä tärkeämpänä pidettu poliittisen ”sodan” väline. Se myös korostaa, miten hallinto ja sitä myötäilevä eliitti mieltävät julkisuuden väestön biopoliittisen hallinnan välineenä.
Kuudes ja viimeinen pointtini on, että meidän on erotettava tämä informaatiosodankäynti ja -vaikuttaminen varsinaisesta poliittisesta ja julkisesta keskustelusta. Tällä tarkoitan sitä, että moninaiset pyrkimykset manipuloida yleistä mielipidettä, ja kasvava tietoisuus niistä, tuottavat helposti skeptisyyttä mediaa ja julkista keskustelua kohtaan. On kuitenkin pidettävä mielessä, että koronaepidemian yhteiskunnallisista seurauksista käydään tästä huolimatta täysin oikeutettua poliittista ja ideologista kamppailua. Kollektiiviset vastauksemme virukseen tulevat vahvasti muokkaamaan poliittista taloutta, ja tämän kriisinjälkeisen maailman suunnasta käydään jo kovaa kamppailua. Oleellinen osa tästä kamppailusta käydään julkisuudessa, jota valtavirtamedian narratiivit puolestaan vahvasti muovaavat.
Väestönhallinnan ja vallankäytön kriittisen tarkkailun ohella journalismin kolmas keskeinen tehtävä onkin toimia julkisen poliittisen keskustelun edistäjänä ja siten demokratiaan keskeisesti kuuluvan ideologisen kamppailun areenana. Valitettavasti juuri tässä roolissaan journalismi saattaa suoriutua – jälleen kerran – kaikkein heikoimmin.
Mediaseuraaja 