Oppitunti globaalihallinnan julkisuuksista

Lyhennetty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu Politiikasta.fi-sivustolla.

Keskustelu median roolista kansainvälisessä politiikassa on vilkastunut viime vuosina. Autoritaarisia hallintoja kaataneiden kansannousujen ja muun viimeaikaisen ruohonjuuritason liikehdinnän yhteydessä on kiinnitetty toistuvasti huomiota blogien, Facebookin, Twitterin ja YouTuben kaltaisten viestintävälineiden käyttöön massojen mobilisoinnissa ja puhuttu internetin ”mullistavasta” vaikutuksesta yhteiskunnallisissa ja poliittisissa muutoksissa. Myös globaalit 24-tuntiset uutiskanavat, joihin länsimaissa ehdittiin jo 1990-luvulla tottua, ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla, kun kentälle on ilmestynyt Al Jazeeran, Russia Todayn, PressTV:n ja CNC Worldin kaltaisia, länsimaista tiedonvälitystä haastavia kilpailijoita. Viestintäteknologisten ja globaalin mediakentän muutosten myötä mediatutkijoilla on paitsi kasvavaa julkista kysyntää myös tutkimuksellista haastetta osallistua laajempiin akateemisiin ja populaareihin debatteihin maailmanpolitiikasta.

Mitä edellytyksiä mediatutkijoilla sitten on tarkastella maailmanpoliittisia prosesseja ja globaalihallintaan liittyvää vallankäyttöä? Populaarissa ja pitkälti myös akateemisessa mediakeskustelussa huomio on viime aikoina kiinnittynyt voimakkaasti sosiaalisiin medioihin ja niiden totuttuja tiedonsaannin ja viestinnän käytäntöjä sekä näihin nojaavia valtarakenteita horjuttavaan potentiaaliin. Tämä usein varsin teknologiakeskeinen ja epäanalyyttinen pintakuohu peittää kuitenkin alleen monet muut lähtökohdat ja kysymyksenasettelut, joiden kautta mediatutkijat ovat pyrkineet lähestymään ylikansalliseen vallankäyttöön liittyviä ilmiöitä.

Median roolia kansainvälisessä politiikassa voidaankin tarkastella useista eri näkökulmista. Viime aikoina tutkimuksessa on käsitelty esimerkiksi sotauutisointia, tiedotusvälineiden ja kansallisten hallintojen välistä suhdetta, journalismin uutisointi-, esitys- ja lähdekäytäntöjä, sosiaalisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen mediankäyttöä, vaihtoehtomedioita, median diskursiivista ja ideologista vaikutusvaltaa sekä ylikansallisen tietoisuuden ja julkisuuden rakentumista.

Viime vuosien kiinnostavimpana maailmanpoliittisena mediailmiönä voitaneen varsin turvallisesti pitää Wikileaksia. Vaikka monet ylikansallisen vallankäytön käytännöistä valtiovierailuista ja huippukokouksista niin sanottuun julkisuusdiplomatiaan pyrkivät hyödyntämään julkisuutta, juuri hallitsevia valtarakenteita haastavat aktivismin ja vastarinnan muodot ovat kirkkaimpia ilmentymiä pyrkimyksistä valjastaa media ja julkisuus maailmanpoliittisen muutoksen välineiksi. Tässä mielessä Amy Goodmanin Lontoossa toissa vuonna moderoima Slavoj Žižekin ja Julian Assangen välinen keskustelu Wikileaksin poliittisesta merkityksestä tarjoaakin kiinnostavan oppitunnin median kytkeytymisestä globaaliin vallankäyttöön ja hallintaan.

Kun Goodman, Assange ja Žižek kokoontuivat heinäkuussa 2011 keskustelemaan Wikileaksin ja sen välittämien vuotojen merkityksestä, ilmassa väreili käsin kosketeltavaa optimismia. Vuoden 2010 globaalia uutisagendaa olivat hallinneet Yhdysvaltain johtamia sotia ja maan globaalia diplomatiaa koskevat jättimäiset paljastukset. Kevättä 2011 taas olivat pitkälti määrittäneet kansannousut arabimaissa. Diktatuureja, vallan väärinkäyttöä, kansalaisoikeuksien rajoittamista ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden muotoja vastaan noussut kansalaisyhteiskunta näytti voimaansa sekä kaduilla että kyberavaruudessa, ja Wikileaksilla näytti olleen oma roolinsa ”arabikadun” herättäjänä ja antiautoritaaristen protestien katalysaattorina. Oltiinko todistamassa globaalia imperiumia vastaan nousevan ”väen” heräämistä? Vai oliko kyse pelkästä silmänlumeesta, pintakuohunnasta, jonka varjolla ylikansallisen hallintakoneiston onnistui entisestään tiukentaa biopoliittisen ruumiin ideologista kontrollia?

Wikileaksin informaatiosota

Tilaisuuden moderaattorin roolissa Amy Goodman (alkaen videon kohdasta 0:04:03‒) pohjustaa aluksi keskustelua seikkaperäisellä kuvauksella yhdestä Wikileaksin maineikkaimmasta tempauksesta. Kyse on ns. Collateral Murder -videosta, jolla Wikileaks toi julki amerikkalaissotilaiden aseettomiin siviileihin kohdistuneen helikopterihyökkäyksen Bagdadissa vuonna 2007. Pitkän linjan aktivistina ja amerikkalaisella vaihtoehtomedian kentällä leipätyötään tehneenä kansalaisjournalistina Goodmanille on luontaista tarttua juuri helikopterivideoon pyrkiessään hahmottamaan Wikileaksin poliittista merkitystä. Vuodetun videon julkistaminen oli sähköisen median logiikkaa noudattava uutistapahtuma, joka tarjosi toimittajien käyttöön rajua kuvamateriaalia. Samalla vuoto istui täydellisesti amerikkalaisessa progressiivisessa vaihtoehtojournalismissa suosittuun tarkastelukehikkoon: se paljasti salassa pidettyä, mahdollisesti rikollista toimintaa ja kyseenalaisia toimintakäytäntöjä Yhdysvaltain käymässä, liberaalien karsastamassa ja kansainvälisesti laajasti tuomitussa sodassa.

Goodmanin tulkinnassa Wikileaksissa tuntuukin olevan kyse ennen kaikkea klassisesta ”whistleblowingista”. Sen tärkein merkitys kiteytyy niissä sankarillisissa toisinajattelijoissa, jotka kääntyvät omia valtaa väärinkäyttäviä instituutioitaan vastaan ja tuovat esiin niihin pesiytyneitä mädännäisyyksiä. Antaessaan vuotajille kanavan ja suojellessaan viimeiseen asti heidän anonymiteettiään Wikileaks jatkaa moraaliselta integriteetiltään vahvan, vallan syvimpiä kerroksia tutkivan journalismin perinnettä.

Tästä näkökulmasta vuodoissa on kyse vastarinnasta, iskusta vallankäytön julkisuudenhallintaan kytkeytyvään ulottuvuuteen. Tällöin oletuksena on, että globaalia valtaa käyttävät instituutiot, kuten länsimaiset hallitukset, tiedustelupalvelut ja sotavoimat, ovat ainakin jossain määrin tilivelvollisia paitsi omien kansalaistensa myös globaalin yleisön julkiselle mielipiteelle. Pitääkseen yllä vallankäyttönsä oikeutusta hallinnot pyrkivät kontrolloimaan niistä itsestään ja ympäröivästä todellisuudesta olemassa olevaa tietoa.

Tuomalla esiin pimitettyä ja raskauttavaa informaatiota instituutioiden toiminnasta vuodot nakertavat vallankäyttäjien legitimiteettiä ja pakottavat niitä korjaamaan toimintaansa yleisen mielipiteen ja kansainvälisten normien mukaiseksi. Mitä heikommaksi hallinto kokee mahdollisuutensa kontrolloida informaatiovirtoja ja estää kielteisiä paljastuksia, sen suurempi paine sillä on välttää kansainvälistä lakia ja normeja rikkovia toimintatapoja. Wikileaks tulee näin ymmärrettäväksi kamppailuna tiedosta ja julkisesta mielipiteestä, mikä tekee vuotosivustosta informaatiosodankäynnin muodon ja välineen: Wikileaks edustaa kansalaisyhteiskunnan vastarintaa valtiollisten instituutioiden informaation kontrolliin perustuvalle hallinnalle ja tuottaa näin valvontavaltaa ja vallan tilivelvollisuutta.

Miten relevantteina näitä informaatiosodan ja valvontavallan näkökulmaan liittyviä esioletuksia voi pitää? Skeptikko väittäisi, että jälkimodernin mediaspektaakkelin turruttamat yleisöt ovat jo nähneet kaiken, eivätkä vuodot ja paljastukset itsessään riitä saattamaan valtaa pitäviä instituutioita kriisiin. Julkisuuksien pirstaloituminen, uutismedian kaupallistuminen ja viihteellistyminen, yleisöjen ”tyhmentyminen”, taukoamaton skandaalijournalismi ja yleinen julkisen keskustelun rappio ovat tuottaneet kulttuurisen apatian olotilan, jossa sellaiset hyveet ja käytännöt kuin informaatio, ”totuus” ja kriittinen journalismi ovat menettäneet kykynsä tuottaa tilivelvollisuutta kansallisten ja taloudellisten intressiensä puitteissa operoiville valtakeskuksille.

Edes paljastukset talous- ja sotarikoksista eivät ole riittäneet saattamaan vastuullisia tilille: niin Wall Streetin pankkiirit kuin Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja hallinnon viranomaisetkin ovat toistaiseksi selvinneet tekosistaan ilman yhtään oikeudenkäyntiä. Raskauttavat vuodot väärinkäytöksistä eivät ole myöskään onnistuneet tuottamaan uudenlaisia moraalisesti kestäviä liiketoiminnan ja ulkopolitiikan käytäntöjä. Niinpä keinottelu finanssimarkkinoilla jatkuu kuten ennenkin, ja vaikka Yhdysvallat on lopettanut kidutukset ja vankien luovutukset kiduttaville maille – mikäli presidentti Obamaa on uskominen – maan nykyinen hallinto on vastaavasti lisännyt dramaattisesti miehittämättömillä lennokeilla tehtävien murhaiskujen määrää ilman merkittävää julkista tai poliittista valvontaa. Vielä vähemmän vuodot ja informaatio ovat onnistuneet muuttamaan kansainvälisen politiikan realiteetteja. Yhdysvallat jatkaa sekä yksipuolisia iskujaan Afrikassa ja Lähi-idässä että Israelin järkähtämätöntä tukemista, vaikka ne olisivat tärkeimpiä yksittäisiä syitä globaalin julkisen mielipiteen Amerikan-vastaisuuteen. Valitun politiikan julkisen oikeutuksen puute ei näytä lopulta olevan merkittävä rajoitus globaalille vallankäytölle.

Imperiumin vastahyökkäys

Tuntuu siis monesti liioitellulta ja idealistiselta väittää, että tieto voisi yhä muuttaa maailmaa – etenkään sananvapauden majakoiksi julistautuneissa länsimaissa. Tästä huolimatta ei voi ohittaa tapaa, jolla establishment myös länsimaissa on hyökännyt Wikileaksia ja sen paljastuksia vastaan. Vuotojen kohteeksi joutuneet instituutiot eivät ole suinkaan nostaneet käsiään pystyyn, vaan ne ovat vastanneet informaatiosodankäyntiin kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla. Kaikkiaan hallinnan koneistojen vastaisku Wikileaksin hyökkäykseen on ollut voimakas ja järjestelmällinen: vuotajia on vangittu ja asetettu syytteeseen, Wikileaksin rahoituskanavat on suljettu ja vuotojen synnyttämää kielteistä julkisuutta on pyritty minimoimaan perinteisin pr-hallinnan keinoin.

Sotilaallista ja hallinnollista valtaa käyttävien instituutioiden voimakas hyökkäys Wikileaksia vastaan ja erilaiset Wikileaksin toimintaa vaikeuttavat julkiset toimenpiteet ovat epäsuoria merkkejä siitä, että informaatiolla ja mediakeskustelulla on yhä merkitystä. Assange pitääkin (videon kohdasta 34:30‒) Yhdysvaltain hallinnon Wikileaksiin kohdistamia sensuuritoimenpiteitä rohkaisevana merkkinä siitä, että valta edelleen on jossain määrin tilivelvollista. Ja vastaavasti Slavoj Žižek viittaa samantapaisiin näkökulmiin selittäessään (41:25‒), missä mielessä Wikileaksiin amerikkalaismediassa kohdistetut terrorismisyytökset osuvat maaliinsa: jos Wikileaksia tarkastellaan sodankäynnin kehikossa, sen imperiaalisen sortojärjestelmän informaatiohallintaa häiritsevää toimintaa voidaan kärjistetysti kutsua eräänlaiseksi terrorismiksi.

Näkökulma sopii myös hyvin yhteen Assangen itsensä vuonna 2006 hahmotteleman salaliittoajattelun (pdf) kanssa. Kuten muutamat Assangen poliittista filosofiaa arvioineet kirjoittajat ovat päätelleet, Wikileaksin perustamisen taustalla voidaan nähdä olleen pyrkimys tehdä mahdottomaksi tiedon salassa pitämiseen perustuvien autoritaaristen, tilivelvottomien ja suhteetonta valtaa käyttävien verkostojen toiminta. Tässä ajattelussa vuotojen tarkoitus on rikkoa verkostojen toiminnalle keskeisen informaation jaon edellyttämä keskinäinen luottamus, ja siten Wikileaksin toimintaperiaatetta voi todella kuvata jonkinlaisena hajottamiseen ja tuhoamiseen tähtäävänä terrorismina.

Usko sekä tiedon että julkisen päiväjärjestyksen kontrollin keskeiseen rooliin vallankäytössä ei siis tunnu rapistuneen sen enempää hallintokoneistojen kuin vastarintaliikkeidenkään keskuudessa. Lisäksi, vaikka länsimaiden hallinnot eivät olisi huolissaan vuotojen vaikutuksesta julkiseen legitimiteettiinsä omien kansalaistensa silmissä, vuotojen voidaan kokea uhkaavan läntisiä intressejä tukevan politiikan harjoittamista muualla maailmassa. Esimerkiksi Lähi-idässä monien johtajien on julkisen mielipiteen kasvavan Amerikan-vastaisuuden takia yhä vaikeampaa harjoittaa yhteistyötä Yhdysvaltain hallinnon kanssa, ja siksi näitä yhteistyökuvioita joudutaan pitämään mahdollisimman pitkälle salassa ja poissa julkisesta keskustelusta. Autoritaaristen johtajien tukemisen poliittinen hinta on vastaavasti saatettu länsimaissa kokea entistä kovemmaksi vuotojen seurauksena. Julian Assange itse perustelee Wikileaksin merkitystä tähän tapaan esittäessään seikkaperäisen tulkinnan Tunisiaa koskevien diplomaattisähkevuotojen vaikutuksesta Ben Alin regiimin murentumisessa (1:28:54‒).

Propagandakoneisto ja julkinen päiväjärjestys

On tietysti hankalaa arvioida, missä määrin Wikileaksin harjoittama informaatiosota todella on ollut tehokasta ja kuinka paljon sen välittämät Afganistanin ja Irakin sotia koskevat vuodot ovat vaikuttaneet esimerkiksi länsimaiden politiikkaan Lähi-idässä. Kuten todettua, vuotojen kohteiksi joutuneet instituutiot ovat tehokkaasti puolustautuneet ”iskuja” vastaan. Niinpä esimerkiksi Collateral Murder -tapausta tutkinut Marouf A. Hasian päätyy analyysissaan siihen, että Yhdysvaltain puolustusvoimien onnistui varsin täydellisesti minimoida helikopterivideon shokeeraava todistusvoima eristämällä se viestinnässään yksittäistapaukseksi ja normalisoimalla retorisesti videolla havaittava toiminta osaksi vaikean ja vaarallisen sodan päivittäistä kaaosta.

Samaan viittaa myös Slavoj Žižek selittäessään (18:20‒), millaisilla ideologisilla, arkijärkeen vetoavilla väitteillä imperiumit rationalisoivat toimintaansa väistämättä kuuluvan barbaarisen väkivallan: sodassa tapahtuu aina kamalia asioita, sivullisia uhreja ei voi välttää, tietoa on pakko salata ja informaatiota hallita. Länsimainen yleisö on siis varsin hyvin tietoinen omien hallintojensa harjoittamasta päivittäisestä väkivallasta ja sorrosta, mutta se ollaan useimmiten valmiita hiljaisesti hyväksymään väistämättömänä ja jopa välttämättömänä osana imperiumin toimintaa ‒ toisin sanoen rauhan, vakauden ja vapauden ylläpitoa.

Hasianin ja Žižekin argumenteista yleistäen voisikin päätellä, että varsinaisesti mikään yksittäinen Wikileaksin välittämä vuoto länsimaiden käymistä sodista ei ole saanut aikaan niin rajua paljastumisen, häpeän, moraalisen tuomion tai oikeudellisten rangaistusvaatimusten aaltoa, että se olisi kääntänyt maan ulkopoliittista kurssia tai pudottanut päitä hallinnossa. Yhdysvaltain lähetystösähkevuodot ovat toki luku sinänsä, ja vaikkei nielisikään sellaisenaan Assangen versiota Tunisian tapahtumista, vuotojen alueellisia ja paikallisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa ei ole syytä aliarvioida. Erityisesti länsimaiden hallinnot näyttäisivät kuitenkin ainakin päällisin puolin selviytyneen vuodoista varsin vähin vaurioin.

Tästä ne voivat ainakin osittain kiittää maidensa johtavia tiedotusvälineitä. Monissa tapauksissa uutismedia on antautunut hallinnon informaatiosotatoimenpiteiden välineeksi toistamalla uskollisesti johtavien poliitikkojen ja viranomaisten kannanottoja ja kyseenalaistamatta niiden totuudellisuutta tai oikeutusta. Länsimaisen valtamedian toimintaa voikin Wikileaksin tapauksessa tulkita Edward Hermanin ja Noam Chomskyn muotoileman propagandamallin avulla. Sen mukaan valtamedia institutionaalisten käytäntöjensä ja intressiensä mukaisesti toimii pääsääntöisesti yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen eliitin suukappaleena muita yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Keskeinen osa Hermanin ja Chomskyn kuvaamaa median toimintalogiikkaa on asettaa mille tahansa informaatiolle joukko suodattimia, jotka takaavat sen, etteivät eliittien intressejä uhkaavat näkemykset saa irrallista sivumainintaa merkittävämpää julkisuutta tai yleistä hyväksyntää. Toisin sanoen tiedotusvälineiden taloudelliset ja ideologiset rajoitteet saavat aikaan niiden taipumuksen uusintaa yhteiskunnan vallitsevia valtarakenteita.

Media on siis keskeinen osapuoli informaatiosodassa. Kuten ryöpytys BBC:n uutisankkurin niskaan viime joulukuussa taltioidussa haastattelussa osoittaa, Assange itse ymmärtää hyvin valtamedian taloudelliset ja ideologiset rajoitteet ja sen lähtökohtaisen taipumuksen uusintaa vallitsevia valtarakenteita ‒ tai toistuvasti asettua vallan puolelle vastarintaa vastaan. Kuitenkin tuodessaan julki länsimaiden sotiin ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä massiivisia asiakirjavuotoja Wikileaks kutsui yhteistyöhön joukon tarkkaan valittuja, arvostettuja ja siten vallankäyttäjien silmissä uskottavuutta nauttivia tiedotusvälineitä eri puolilla maailmaa. Julian Assangen kertomus (24:17‒) tästä yhteistyöstä paljastaakin varsin vivahteikkaan käsityksen mediasta osana poliittista vallankäyttöä.

Tarkastelemalla uutismedian omistussuhteita, organisaatiokulttuureja, toimituskäytäntöjä, päiväjärjestystä ja hallitsevia puhetapoja on monin tavoin perusteltua väittää sen toimivan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin äänitorvena ja olevan instituutiona osa vallitsevien valtasuhteiden ylläpitoa. Tästä huolimatta Assange uskoo samojen instituutoiden myös toimivan yhteiskunnallisten valtakamppailujen resurssina ja kenttänä, jota Wikileaksin kaltainen vastarintaorganisaatio voi käyttää hyväksi ‒ ja jota sen on pakko pyrkiä hyödyntämään saadakseen vuodoillaan aikaan mahdollisimman suuria poliittisia vaikutuksia.

Samaan johtopäätökseen päätyvät myös Herman ja Chomsky, joiden propagandamalli ei nimestään huolimatta suinkaan esitä länsimaisia tiedotusvälineitä hallintojen vapaasti käytettävissä olevina passiivisina megafoneina. Eliittejä suosivista rakenteellis-ideologisista lähtökohdistaan huolimatta valtamedian vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan myös kansalaisyhteiskunnan on mahdollista saavuttaa voittoja informaatiosodankäynnin keinoin. Toisaalta poliittiseen muutokseen tähtäävä vastarinta ei myöskään internetin ja näennäisesti portinvartijattoman verkkoviestinnän aikakaudella voi kääntää selkäänsä institutionaaliselle valtamedialle. Kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskeisimpiä tavoitteita on edelleen pyrkiä kaikin keinoin vaikuttamaan hallitsevien tiedotusvälineiden agendaan ja niiden suosimiin näkökulmiin suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Agendan eli julkisten puheenaiheiden asettaminen sekä kehysten eli tapahtumien uutisoinnille rutiininomaisten näkökulmien määrittäminen ovat tiedotusvälineiden käyttämän vallan keskeisimpiä ja usein huomaamattomimpia muotoja. Informaatiosodankäyntiä päällisin puolin luonnehtivien yksittäisten paljastusten, uutisvoittojen ja skandaalien sijaan olennaisinta Wikileaksin vuodoissa saattaakin olla niiden kumulatiivinen vaikutus yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Siviiliuhreista piittaamattomia sodankäynnin käytäntöjä, hallintojen läpinäkymättömyyttä, kyseenalaisia motiiveja ja ulkopolitiikan kaksoisstandardeja alleviivaavat vuodot ovat tiedotusvälineissä tulleet osaksi jo valmiiksi varsin kielteistä sotauutisointia. Rutiininomaiset uutiset taistelujen jatkumisesta, konfliktien näennäisestä päättymättömyydestä, uusista siviiliuhreista ja yleisestä näköalattomuudesta terrorismin vastaisen sodankäynnin suhteen ovat ajan mittaan nakertaneet länsimaiden käymien sotien oikeutusta kansalaisten silmissä, lisänneet hallitsevan politiikan arvostelua ja voimistaneet monessa maassa hallitusten painetta vetää sotilaansa pois Lähi-idästä.

Wikileaks-vuodot ovat entisestään lisänneet sodalle kriittistä julkisuutta, ja niiden valtava volyymi on taannut pitkään jatkuvan paljastusten ja kielteisten uutisten virran, jonka rakentamaa metanarratiivia poliitikkojen ja viranomaisten on vaikea kääntää edukseen. Brittilehdistön Irak-uutisointia koskevan tutkimuksensa pohjalta Piers Robinsonin johtama tutkimusryhmä korostaa juuri näiden uutisoinnin pitkän aikavälin vaikutusten merkitystä Irakin sodasta rakentuneen kriittisen julkisen mielipiteen ja poliittisen keskustelun muovaajina Iso-Britanniassa.

Tässä suhteessa Wikileaksin kulttuurinen vaikutusvalta kiteytyykin siinä, että se on tarjonnut kansallisille tiedotusvälineille uusia näkökulmia omien hallintojen käymiin sotiin sekä ennen kaikkea viranomaisista riippumattoman tietolähteen. Julian Assange tuo esiin juuri tämän kuvaillessaan (24:17‒), miten Wikileaks nimenomaan pyrki eri tavoin ohittamaan valtamedian uutisointiin vaikuttavia ”suodattimia” (tässä hän viittaa suoraan Hermanin ja Chomskyn propagandamalliin). Vuotojen myötä länsimaisten hallintojen muovaamaa maailmanjärjestystä arvosteleva narratiivi on läpäissyt ainakin hetkellisesti myös valtavirran uutisorganisaatiot. Mikä vielä tärkeämpää, vuodot ovat auttaneet toimittajien kyseenalaistamaan omia lähdekäytäntöjään sekä viranomaistahojen jakamaa tietoa: diplomaattisähkevuotojen julkisuutta Australiassa ja Israelissa tarkastelleet mediatutkijat Robert Handley ja Amani Ismail ovat arvioineet, että vuodot antoivat journalisteille mahdollisuuksia kyseenalaistaa yleensä itsestään selvänä pidettyä ”kansallisen edun” konsensusta kyseisten maiden ulkopolitiikassa. Tätä mahdollista journalistisen kulttuurin muutosta Assange pitääkin yhtenä keskeisistä ja pidempiaikaisista Wikileaksin vaikutuksista.

Vastahegemonia ja vallankumouksellisen subjektin kasvatus

Mikäli tulkitaan Assangen omia kirjoituksia vuodelta 2006, Wikileaksin alkuperäisenä tavoitteena oli salaliittojen eli autoritaaristen informaatioverkostojen murtaminen informaatiosodankäynnin keinoin. Kuten imperiumin raivoisa vastaisku on osoittanut, tämä tavoite on alkanut vaikuttaa varsin etäiseltä ja näyttäytyy jälkikäteen lähinnä nuoren hakkeriradikaalin villiltä päiväunelta. Lontoossa, viitisen vuotta salaliittokirjoittelunsa jälkeen, Assange kuvaileekin toimintansa taustalla olevia tarkoitusperiä varsin toisenlaisin sanamuodoin (1:02:35‒). Uutta muotoilua voi pitää luontaisena jatkumona aiemmille anarkistisille hakkeriunelmille mutta toisaalta myös varsin radikaalina kehityksenä Assangen ajattelussa kohti monivivahteisempaa valta- ja demokratiakäsitystä. Wikileaks tulee nyt selitetyksi totuuden, vapaan tiedonsaannin ja oikeudenmukaisuuden kaltaisilla ihanteilla. Vuotosivuston kunnianhimoisena tavoitteena on saattaa koko ”historiallinen muisti” ‒ kaikki yhteiskunnallista toimintaa koskeva tieto- ja arkistointimateriaali ‒ kaikkien saataville. Assange tuntuu uskovan, että historian vääristely, jonka tietojen salassa pito tekee mahdolliseksi, on suurin este maailmankansalaisten kyvylle rakentaa toimiva sivilisaatio. Internetin ansiosta tieto kuitenkin vapautuu, ja sen tarjoama vääristämätön kuva historiasta kasvattaa aivan uudenlaisiin arvoihin nojautuvan sukupolven.

Ensi kuulemalta Assange näyttääkin edustavan häpeämättömän idealistista uskoa siihen, että tieto itsessään muuttaa arvoja ja asenteita. On kuitenkin huomattava, että tässäkin yhteydessä Assange viittaa tiettyihin instituutioihin: hänen argumentissaan juuri valtamedia syyllistyy historian vääristelyyn. Vastaavasti internet tulee ymmärrettäväksi nimenomaan vaihtoehtoisten tiedonjakovälineiden, kuten Wikileaksin, toimintakenttänä. Historiallinen tieto toimii tietynlaisen maailmankuvan rakentajana riippuen siitä, miten ”historiallista muistia” valikoidaan ja mistä näkökulmasta sitä kehystetään. Informaatio itsessään siis tuskin määrittää arvoja myöskään Assangen ajattelussa, ja varsinaisen ”vääristelemättömän totuuden” kertomisen sijaan vaihtoehtomedioiden jakama tieto tulee ymmärrettäväksi nimenomaan vallan intressejä palvelevan virallisen totuuden haastavana vastanarratiivina. Myös Žižek viittaa tähän todetessaan (1:20:02‒), ettei ”totuuden” kertominen itsessään riitä, vaan sen sijaan Wikileaks kertoo totuuden ”tietyllä tavalla”.

Tämä Assangen ”uusi filosofia” tuntuu siis korostavan valistuksen, demokratian ja vastahegemonisen ideologian kaltaisia periaatteita. Assange maalailee, miten yhteiskunnallinen muutos tulee mahdolliseksi, kun teknisesti kyvykkään nuoret kasvavat aiempaa avoimemmassa ja vaikeammin kontrolloitavassa informatioympäristössä. Kiitos hallintavallan ja valtamedian suosimaa historiallista kertomusta kyseenalaistavien kriittisten vaihtoehtomedioiden, nuoret omaksuvat toisenlaisen maailmankuvan ja vievät tämän arvomaailman mukanaan siirtyessään myöhemmin työskentelemään järjestelmän toiminnan ja ylläpidon kannalta keskeisiin organisaatioihin, kuten tiedustelupalveluihin tai uutismediaan. Siellä heidän vaihtoehtomediasta omaksumansa arvot törmäävät yhteen näitä vallan organisaatioita lävistävän hallinnan logiikan kanssa.

Assangen ajattelussa muutoksen siemen lepää siis yhtäältä vallankäytön riippuvuudessa yhä enemmän teknistä osaamista edellyttävistä verkostoista ja informaatiovirroista sekä toisaalta uuden verkkosukupolven kohtaamassa arvoristiriidassa näiden verkostojen ja globaalin epäoikeudenmukaisuuden muotojen välillä. Argumentissa tuntuukin olevan monia yhtymäkohtia Manuel Castellsin tulkintaan informaatioajan verkkoyhteiskunnasta, jossa vallankäyttö perustuu verkostojen hallintaan. Ne, jotka hallitsevat verkon teknologiaa, hallitsevat myös informaatiovirtoja ja niiden myötä rakentuvia yhteiskunnallisia toimintamahdollisuuksia. Toisaalta Assangen ajattelussa tuntuu olevan kaikuja myös Michael Hardtin ja Antonio Negrin hahmottelemasta ”väestä”, joka mullistaa järjestelmän sen sisältä käsin.

Assangen sitoutumista castellslaiseen tai hardt-negrimäiseen yhteiskunta-analyysiin ei Lontoon keskustelutilaisuuden pohjalta ole mielekästä arvioida sen syvemmin. Olennaista kuitenkin on, että Assange tuntuu lopulta allekirjoittavan varsin perinteisiä valistuksen ja demokratian ihanteita mutta soveltaa niitä erityisesti globaaliin yhteiskuntaan yksittäisen kansallisvaltion sijasta. Sananvapaus on keskeinen arvo, joka voi toteutua vain tiedon vapauden kautta, mutta vapaan tiedonvälityksen päämääränä tulee olla kansalaisten valistaminen ja rationaalinen julkinen keskustelu. Tällaisia perinteisiä julkisuuteen ja tiedonvälitykseen liittyviä arvoja puolustava Assange onkin kulkenut varsin kauas terrorismin logiikkaan viittaavista, vallankäytön häirintään pohjaavista lähtökohdista.

Ideologian läpäisemä globaalihallinta

Lopulta se onkin keskustelijoista Slavoj Žižek, joka tuntuu vähemmän valmiilta luopumaan suorastaan romantisoidusta tulkinnastaan Wikileaksista postmodernin vastarinnan ja vastahegemonisen ”terrorismin” soihdunkantajana. Tavoilleen uskollisena Žižek piirtää kuvan Wikileaksista nimenomaan ideologisen kamppailun välineenä. Hän haluaa uskoa Wikileaks-vuotojen shokeeraavaan, järjestelmän toimintaa ja sen oikeutusta koskevia totunnaisia käsityksiä järisyttävään luonteeseen. Žižekin mukaan Wikileaks pakottaa yleisön kohtaamaan sen väkivallan ja sorron, joka kätkeytyy vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseen (42:38‒).

Wikileaks ei siis niinkään paljasta mitään mitä emme jo valmiiksi tietäisi (16:24‒), mutta se tekee sen tavalla, joka tuo esiin järjestelmää tukevia yleisesti hyväksyttyjä valheita ‒ toisin sanoen erilaisia pelin sääntöjä tai maan tapoja, liittyivät ne sitten sodankäyntiin, kansainväliseen diplomatiaan tai uutismedian toimintaan. Žižekille Wikileaks aiheuttaa murtumia ideologiaan juuri sen kautta, miten se rikkoo totuttuja sääntöjä tai paremminkin niitä sääntöjä, jotka koskevat sääntöjen rikkomista (21:55‒). Toisin sanoen Wikileaks rikkoo sitä valtamedian hallinnoimaa julkisuuden kontrollia (tai propagandamallin sanoin suodattimia), joka määrittää sen, mitä voidaan sanoa ja miten voidaan rikkoa niitä sääntöjä, mitä voidaan sanoa.

Ideologia ei Žižekille ole mikä tahansa maailmankatsomus tai poliittinen suuntaus. Ideologiassa on kyse niistä moninaisista tavoista, joilla vallitsevat valtasuhteet sekä yhteiskunnallisia eliittejä suosivat poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset hallinnan käytännöt ylläpidetään ja oikeutetaan siten, että hallinnan subjektit päätyvät yhä uudestaan pitämään niitä luonnollisina, järkeenkäypinä ja itsestään selvinä. Ideologia kiteytyy niissä instituutioissa, käytännöissä ja diskursseissa, joiden ansiosta vallitseva järjestys näyttäytyy ainoana mahdollisena. Kuten ideologian käsitettä avannut Terry Eagleton havainnollistaa, hallinnan subjekti voi toki havaita heikkouksia nykyisessä yhteiskunnallisessa järjestyksessä (köyhyys, eriarvoisuus, epävarmuus, sosiaaliset ja ekologiset ongelmat), mutta ideologian ansiosta hän päätyy joko pitämään nykytilaa parhaana mahdollisena (”sosialismi nyt ei ainakaan toimi”), oikeuttamaan havaitsemansa epäkohdat (”köyhyys johtuu laiskuudesta”) tai uskomaan, että asiat ovat menossa oikeaan suuntaan (”globaali kapitalismi lisää lopulta kaikkien hyvinvointia”). Muita vaihtoehtoja ovat apatia ja kyynistyminen.

Ideologia eli valtasuhteiden ylläpito uusintuu sosiaalisissa käytännöissä. Vastarinnan keskeinen ulottuvuus on tehdä toisin, murtaa ideologisia käytäntöjä. Žižek katsookin (57:57‒), että ”ehkä ainoa toivomme” on niissä arjen tavallisissa ihmisissä, jotka ottavat henkilökohtaisen riskin ja asettuvat poikkiteloin vallan kanssa. Vuotajat luonnollisesti edustavat yhtä joukkoa tässä toisintekevien porukassa. Mutta samalla tavalla voisi ajatella tämän toisin tekemisen logiikan ulottuvan kaikkiin yhteiskunnallisen toiminnan kenttiin ‒ myös uutismediaan. Žižekillä näyttää olevan vähän arvostusta ”porvarillista lehdistöä” kohtaan, mutta myös hän tunnustaa median tärkeyden sekä ideologisen kamppailun kenttänä että sen toimijana. Serbian valtamedia teki lopulta mahdolliseksi sen, että kansakunta todisti ja kohtasi Srebrenican verilöylyn (17:28‒).

Media maailmanpolitiikan kamppailuissa

Globaaleissa politiikan kamppailuissa uutismedian roolia on vaikea määrittää yksiselitteisesti. Sekä tiedotusvälineiden lyhytaikaiset että pitkän aikavälin vaikutukset ovat varsin ristiriitaisia suhteessa vallankäyttöön. Lyhyen tähtäimen tarkastelussa korostuu informaatiosodankäynnin näkökulma. Tällöin huomio kiinnittyy yhtäältä valtaeliittien hallitsevaan asemaan median päiväjärjestyksen ja sen suosimien kehysten asettajana sekä erilaisiin valtamedian ”suodattimiin”, jotka karsivat tehokkaasti hallitseville intresseille kriittisiä toimijoita ja näkökulmia julkisuudesta. Toisaalta informaatiosodan näkökulma muistuttaa, etteivät kaikki uutismedian toimintatavat ja käytännöt suosi eliittien intressejä. Niinpä myös vastarinnalla on kyky hyödyntää tiedotusvälineitä ja hetkellisesti kääntää merkityskamppailun valtasuhteita päälaelleen.

Pitkän aikavälin näkökulma korostaa uutismedian asemaa yleisen poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin rakentajana. Myös tämä tarkastelu tuottaa varsin avoimen asetelman. Yhtäältä valtamediaa luonnehtii ideologinen konservatismi ja status quon ylläpito, mikä pohjaa uutismedian rakenteelliseen ja institutionaaliseen asemaan elimellisenä osana yhteiskuntien hallintaa ja kulttuurista uusintamista. Näiden rakenteellisten suhteiden tuloksena mediavälitteisellä todellisuudella on taipumus asettua eliittien intressejä tukeviin kehyksiin. Toisaalta myös pitkällä aikavälillä mediaesitykset pohjaavat lopulta todellisuuden tapahtumiin, jotka eivät ole yksittäisten toimijoiden hallittavissa. Tapahtumat rajoittavat uutismedian ja eliitin hallintavaltaa kahdella tavalla. Ensiksi tapahtumien itsensä luonne rajoittaa niistä tehtyjä mahdollisia esityksiä. Toiseksi, rakentaessaan esityksiä tapahtumista uutismedia ja valtaeliitti eivät voi aukottomasti määrätä niistä tehtyjä tulkintoja, vaan mediaesitykset tarjoavat aina myös toisinajattelun ja -esittämisen mahdollisuuksia. Valtainstituutioiden kyky hallita sekä poliittista toimintaympäristöä että valtasuhteiden kulttuurista uusintamista ovat jatkuvasti siis ainakin potentiaalisesti vaakalaudalla.

Terrorismia vai journalismia

Siinä missä vuosi 2011 muistetaan kansainvälisessä uutismediassa Lähi-idän, Etelä-Euroopan ja Yhdysvaltojen populaareista kansannousuista, 2010 oli Wikileaksin vuosi. Wikileaks hallitsi kansainvälistä uutisagendaa läpi vuoden: huhtikuussa se toi näyttävästi esiin videon Bagdadin ilmaiskusta, heinäkuussa tulivat Afganistanin sotaraportit, lokakuussa Irakin miehitystä koskevat dokumentit, ja marraskuun lopussa alkoivat diplomaattisähkeiden vähittäiset paljastamiset. Wikileaksin ansiosta kaikkialla alettiin puhua vuotosivustoista, ja vuodenvaihteessa 2011–2012 myös Suomessa saatiin omakohtaista kosketusta tähän uuteen ja innostavaan ilmiöön, kun VRLeaks alkoi vuotaa Valtion Rautateitä koskevia hämmentäviä paljastuksia.

Sittemmin Wikileaksin julkinen ja maailmanpoliittinen painoarvo on jokseenkin notkahtanut, ei vähiten sen rahoituskuvioiden mutkistuttua huomattavasti Yhdysvaltojen hallinnon kyettyä painostamaan PayPalin ja muut maksulaitokset sulkemaan vuotosivuston rahaliikenteen. Viime lokakuussa Wikileaks ehti jo ilmoittaa keskeyttävänsä toimintansa rahoitusvaikeuksien takia, ja juuri tätä kirjoitettaessa aloitetut, Syyrian hallintoon kohdistuvat sähköpostivuodot ovat ensimmäisiä elonmerkkejä Wikileaksista sitten alkuvuoden Stratfor-vuotojen. Lisäksi Julian Assangea vastaan käynnistyi valtaisa mustamaalauskampanja sekä ajojahti, joka toistaiseksi on edennyt pisteeseen, jossa Assange on päätynyt piileskelemään Ecuadorin Lontoon-suurlähetystöön estääkseen luovutuksensa Ruotsin viranomaisille.

Assangen ja Wikileaksin tulevaisuus on siis hämärän peitossa; uusimmat vuodot voivat tietysti muuttaa tilannetta nopeastikin. Mutta vaikka Wikileaksin toiminta onkin ollut jo jonkin aikaa varsin lamaantunutta, keskustelu sen yhteiskunnallisesta merkityksestä käy edelleen vilkkaana. Yksi keskustelussa toistuvasti nouseva kysymys on, mikä Wikileaksin kaltainen vuotosivusto oikeastaan on ja miten sen toiminta tulee ymmärtää.

Aktivismista journalismiksi

Noustessaan vuonna 2010 maailmanpolitiikan agendan keskiöön Wikileaks innoitti etenkin vasemmistolaisia intellektuelleja ja tutkijoita. Vuotosivustoa on sittemmin tulkittu – usein innostuneeseen sävyyn – esimerkkinä uudenlaisesta internet-pohjaisesta kansalaisaktivismista, joka haastaa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön olennaisesti kuuluvan salailun ja luottamuksellisen tiedon varaan rakentuvien verkostojen logiikan. Tämä uusi aktivismi hyödyntää internetiä kollektiivisesti ja anonyymisti murentaakseen vallan ja salailun verkostoja sekä kääntääkseen julkista agendaa tukemaan tavoitteitaan. Esimerkiksi Lähi-idän diktatuurihallintojen esittämien valheiden ja yleisen vehkeilyn julkisen paljastumisen on monesti tulkittu antaneen lisäpontta vuoden 2011 kansannousuille alueella. Länsimaissa Wikileaksin sen sijaan teki erityisen kiehtovaksi paitsi sen selkeä suuntautuminen maailman ainoaa supervaltaa vastaan myös vuotosivuston kyky murtaa länsimaisten hallitusten dominoimaa julkista agendaa kansainvälisissä viestimissä ja niissä vallitsevia hegemonisia narratiiveja länsimaiden käymistä sodista.

Wikileaks on siis luontevaa ymmärtää yhdenlaisena ylikansallisen aktivismin muotona sekä esimerkkinä verkottuneen mediayhteiskunnan tarjoamista mahdollisuuksista horjuttaa totuttua valtatasapainoa hallitusten ja kansalaisten välillä. Wikileaks aloitti toimintansa sekalaisena yksittäisten dokumenttien vuotosivustona. Yksinkertaisella ”no more secrets”-periaatteella toimien se tarjosi ”whistleblowereille” perinteisille tiedotusvälineille vaihtoehtoisen kanavan vuotaa asiakirjoja. Sittemmin Wikileaksin toimintaperiaate on muuttunut huomattavasti, ja erityisesti vuodesta 2010 lähtien Wikileaksin vuodot ovat olleet tarkkaan harkittuja. Niillä on ollut selkeä kohde ja pyrkimys vaikuttaa tiettyihin instituutoihin, kriiseihin tai ongelmiin. Wikileaksin vuotoaktivismilla on siis selvästi poliittiseen vaikuttamiseen ja yhteiskunnallisten ja globaalien valtasuhteiden muuttamiseen liittyviä tarkoitusperiä, ja samalla avoimuudesta näyttäisi alkuaikojen itseisarvosta tulleen enemmän välinearvo tiettyjen ”suurempien” tavoitteiden saavuttamiseksi.

Verkkoa hyödyntävän kansalaisaktivismin lisäksi on kuitenkin myös muita tapoja hahmottaa ja käsitteellistää vuotosivuston logiikkaa ja yhteiskunnallista merkitystä. Yksi keskeinen kysymys on vuotosivuston suhde journalismiin ja sen rooli mediana eli tiedotusvälineenä. Viimeaikaisessa uutisoinnissa on usein piirtynyt kuva Wikileaksista uutismedian käyttämänä lähteenä. Syntyy helposti käsitys siitä, että Wikileaks itsessään on dokumenttien vuotaja, ja Julian Assangen toistuva vertailu vaikkapa Pentagon Papers -sankarivuotaja Daniel Ellsbergiin vain vahvistaa tällaista väärinkäsitystä. Toki tässä on osin myös perää, erityisesti niissä tapauksissa, joissa Wikileaks on luovuttanut saamiaan asiakirjoja eteenpäin valitsemilleen tiedotusvälineille. Mutta tarkemmin ajatellen on tietysti selvää, että julkaistessaan sivuillaan salattuja dokumentteja vuotosivusto on samalla itsekin tiedotusväline.

Myös Assange itse on halunnut esittää Wikileaksin journalistisena toimintana. Tällä on akateemisen mielenkiinnon lisäksi myös juridista merkitystä: lehdistönvapauteen liittyvät oikeudet suojelisivat sen toimintaa esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon asettamilta syytteiltä valtion vastaisesta toiminnasta. Toisaalta myös Wikileaksin oma uskottavuus alkoi vuoden 2010 aikana rakentua yhä enemmän sen varaan, että vuotosivusto toimii journalistisen harkinnan pohjalta eikä päästä verkkoon tietoja, jotka voisivat esimerkiksi vaarantaa yksittäisten henkilöiden turvallisuutta – oli kyse sitten amerikkalaisista sotilaista Afganistanissa, amerikkalaisten tiedustelupalvelujen käyttämistä paikallisista tietolähteistä tai muista yksityishenkilöistä, joiden henkilöllisyys olisi voinut suorasti tai epäsuorasti paljastua vuodetuissa asiakirjoissa. Vuotojen saadessa valtavan kansainvälisen mediahuomion ja vuotojen potentiaalisen vaikutuksen näin moninkertaistuessa myös arvostelu sivustoa kohtaan alkoi kasvaa. Wikileaksin muuttikin lennosta toimintatapojaan ja päätyi paitsi ennakkotarkastamaan ja osin sensuroimaan sille vuodettuja asiakirjoja myös koordinoimaan niiden julkituomista yhteistyössä maailman johtavien laatulehtien kanssa. Kunnes syykuussa 2011, Wikileaksin jouduttua itse tietovuodon kohteeksi, Assange päätti dumpata loput diplomaattisähkeet verkkoon sellaisenaan – seurauksista välittämättä.

Assangen tavoin myös VRLeaks-sivuston ylläpitäjä Mikko Nyman on kuvannut toimintaansa journalismiksi. Journalisti-lehden tekemässä haastattelussa Nyman kertoo aina tarkistavansa sivulla julkaistavien dokumenttien aitouden sekä muun sisäpiiritiedon oikeellisuuden. VRLeaks muistuttaa (laatu)journalismia myös tutkivan otteensa puolesta: ”Olen pöyhinyt syvemmältä ja pyrkinyt käsittelemään analyyttisesti asioita, jotka aiemmin ovat syystä tai toisesta jääneet huomiotta”, Nymanin kuvailee toimintaansa Journalisti-lehdelle. Tuomalla esiin julkisessa omistuksessa olevan yhtiön toimintatapoja ja muuten pimentoon jääviä epäkohtia Nymanin tarkoituksena on palvella julkista etua ja yleisön oikeutta saada tietää paitsi jokapäiväiseen arkeensa liittyvistä päätöksistä myös yleisemmin institutionaaliseen vallankäyttöön julkisessa yhtiössä pesiytyneistä käytännöistä.

Journalismista terrorismiksi

Vuotosivustojen asema tiedotusvälineinä ei kuitenkaan ole kiistaton. Erityisesti ne tahot, joiden toimintaa Wikileaksin paljastukset ovat syystä tai toisesta häirinneet, ovat esittäneet hyvin erisuuntaisia tulkintoja siitä, mitä Wikileaks tekee. Esimerkiksi Alexander Stubb ei selvästikään allekirjoittanut ajatusta Wikileaksista hyväksyttävänä osana journalismia tuomitessaan diplomaattisähkeiden vuotamisen ja julkisen käsittelyn. Uudenlaista avoimuutta hallintoon ja kansainväliseen diplomatiaan tuovalla imagolla ratsastanut silloinen ulkoministeri ei jostain syystä pitänyt Wikileaksin vuotojen tuomasta avoimuudesta ja kieltäytyi jopa kategorisesti kommentoimasta Wikileaks-vuodoista raportoineille tiedotusvälineille Suomea koskevia paljastuksia vedoten siihen, että kyseiset dokumentit oli ”varastettu” ja ”laittomasti” julkaistu.

Stubbin vaikenemista ja perusteluja voi pitää naurettavina, mutta ne kalpenevat amerikkalaisten reaktioiden rinnalla. Atlantin vastarannalla Wikileaks-vuodot tuomittiin laajasti uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Tuomalla julki Afganistanin ja Irakin sotilasoperaatioihin liittyvää arkipäiväistä dokumentointia sekä diplomaattisähkeisiin sisältyviä kontakteja ja tiedustelutietoja vuotojen tulkittiin vaarantavan sekä amerikkalaisia sotilaita ja siviilejä että Yhdysvaltojen etuja noin laajemminkin ympäri maailmaa. Tältä pohjalta olikin helppo vetää johtopäätös, että Wikileaks palvelee Yhdysvaltojen vihollisten intressejä – ja globaalissa sodassa terrorismia vastaan se siten kuuluu sille väärälle puolelle.

Wikileaksin nimittäminen terrorismiksi kuulostaa äkkiseltään lähinnä korkealentoiselta, yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluvalta sekoilulta, jota ei ole syytä ottaa vakavasti. (Toisaalta väitetyn diplomaattisähkeiden vuotajan Bradley Manningin vähintäänkin kidutusta lähentelevä kohtelu kertoo siitä kostonhimosta, jolla amerikkalaishallinto on reagoinut vuotoihin.) Huomionarvoista on kuitenkin, että myös Stubbin ajattelussa Wikileaks edustaa rikollista, laitonta ja siten lainsuojatonta toimintaa (itse vuotojen esiin tuomat epärehellisyydet, petokset ja mahdolliset sotarikokset eivät luonnollisesti ansaitse vastaavaa tuomiota). Ajatus Wikileaksista väärällä puolella historiaa ja uhkaamassa länsimaisia intressejä paistaa siis läpi myös Stubbin suhtautumisesta; ja länsimaisten intressien uhmaaminen on viime aikoina usein samastettu terrorismiin tai ainakin terrorismin tukemiseen – oli kyse sitten Irakista, Iranista tai Afganistanista.

Jos siis omaksutaan länsimaisiin geopoliittisiin intresseihin sitoutunut uuskonservatiivis-stubbilainen näkökulma, Wikileaksin tuomitseminen ”hyökkäyksenä” ja sen samastaminen terrorismiin tulee loogiseksi. Toisaalta tällainen päättely ei kaikessa helppoudessaan vielä ole järin valaisevaa. Mutta jos Wikileaks todella on ”terrorismia”, onko se poikkeus vai pikemminkin sääntö? Perinteisesti yksittäiset tietovuodot, samoin kuin nykyiset internetin mahdollistamat kokonaiset vuotosivustot, ottavat tähtäimeensä tietyt vallan instituutiot. Wikileaksin tapauksessa tämä instituutio sattuu (erityisesti mitä tulee vuoteen 2010) olemaan maailmanjärjestelmän hegemonisen vallan virkaa toimittava Amerikan Yhdysvallat, jonka oma terrorisminvastaisen sodan diskurssi sekoittaa kuviota ja tekee Wikileaksin ”terrorismista” liian selvää. Kiinnostavampaa onkin kysyä, ovatko kaikki vuotosivustot osa terrorismin logiikkaa.

Luottamusta vai epäluottamusta?

Asiaa voi lähestyä pohtimalla luottamuksen yhteiskunnallista problematiikkaa ja vuotosivustojen roolia yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa ja rapauttamisessa. Luottamus tulee tässä yhteydessä ymmärtää erityisesti sosiologisena käsitteenä. Sosiologisesti tarkasteltuna luottamus on välttämätön osa yhteisön tai yhteiskunnan toimintakykyä: yhtäältä luottamus tekee mahdolliseksi yhteisen toiminnan ja sopimusten teon ja toisaalta sopimukset lisäävät luottamusta sitoessaan toimijoita keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön siteisiin. Yhtenäiskulttuurin murentuessa ja erilaisten kapitalisoitumis-, globalisoitumis-, detraditionalisoitumis-, medioitumis- ja individualisoitumiskehitysten seurauksena monet yhteiskuntatieteilijät ovat olleet huolissaan yhteiskunnallisen luottamuksen rapautumisesta.

Vastaväitteenä näille kulttuurin rappiota julistaville puheenvuoroille on kuitenkin esitetty, ettei luottamus sinänsä ole vähentynyt yhteiskunnassa (jos sitä ylipäänsä on mielekästä määrällisesti mitata) mutta sen rakentumisen tavat ovat muutoksessa. Tämän näkökulman mukaan luottamus ei (”enää”) perustu yhdenmukaisuuteen ja traditioihin vaan se kasvaa pikemminkin aktiivisesta asioiden selvittämisestä sokean hyväksynnän sijasta. Tällöin erilaisten yhteiskunnan kontrolli- ja valvontamekanismien voi yhtäältä katsoa vähentävän luottamusta (jatkuvaa epäilyä ilmentävä tarve varmistaa kohteen luotettavuus) mutta toisaalta tuottavan luottamusta ”järjestelmään”, jossa väärinkäytökset tulevat ilmi ja jossa niistä koituu tekijöilleen seurauksia.

Kuten esimerkiksi Richard Collins argumentoi, journalismilla on perinteisesti ollut tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa. Raportoidessaan poliittisten ja julkista intressiä edustavien toimijoiden sekä instituutioiden tekemisistä se tuottaa kaikenlaisen yhteiskunnallisen vallankäytön tilivelvollisuutta. Vastaavasti kansalaiset ovat luottaneet tähän ”neljänteen valtiomahtiin” osin juuri siksi, että he ovat uskoneet tiedotusvälineiden valvovan yhteiskunnallista vallankäyttöä ja edustavan täten kansalaisten etua suhteessa institutionaalista valtaa käyttävään eliittiin.

Terrorismin voi vastaavasti nähdä tavoittelevan yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamista. Terrorismilla pyritään nakertamaan luottamusta yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan, lisäämään yleistä turvattomuutta ja epävarmuutta ja paljastamaan näin yhteiskunnallisen järjestyksen haavoittuvuus. Näin terrorismi pyrkii rikkomaan yhteiskunnassa vallitsevan status quon hallitsijoiden ja hallittavien välillä ja avaamaan kenties tilan uudenlaisen järjestyksen muotoilemiselle. Tästä näkökulmasta vuotosivustot voi mieltää eräänlaiseksi ”terrorismin” muodoksi, mikäli niiden oletetaan lisäävän turvattomuuden tunnetta, epävarmuutta ja yleistä yhteiskunnallista epäluottamusta.

Vuotosivustojen tuomitsemisessa journalismiksi tai terrorismiksi keskeiseksi kysymykseksi nousee siis: edistävätkö vuotosivustot yhteiskunnallista luottamusta vai nakertavatko ne sitä?

Mikä tutkijoita on erityisesti innostanut Wikileaksin ja VRLeaksin kaltaisissa vuotosivustoissa on, että ne näyttävät ilmentävän melko uudenlaista ulottuvuutta vallankäytön tilivelvollisuuden rakenteissa. Enää yhteiskunnallisen vallankäytön valvonta ei ole (rikosseuraamusjärjestelmän ohella) pelkästään mediayhtiöiden ja institutionalisoituneen journalismin harteilla, vaan nyt myös kansalaiset ja aktivistit ovat löytäneet uusia tapoja haastaa valtaa käyttäviä instituutioita ja tuoda julki vallan väärinkäytöksiä. Yleensäkin internet on tarjonnut kansalaisille mahdollisuuden nostaa esiin tärkeinä pitämiään asioita ja luoda ”omaa” kriittistä julkisuutta.

Innokkaimmat nettitutkijat, kuten W.H. Dutton, ovatkin nimittäneet internetiä ja sen ”verkottuneita yksilöitä” uudeksi viidenneksi valtiomahdiksi, joka ottaa samalla valvontaansa myös neljännen: itsesääntelymekanismien lisäksi journalismia reguloivat nyt myös aktiiviset kansalaiset, jotka järjestävät sosiaalisessa mediassa boikottikampanjoita ja ilmaisevat kollektiivista paheksuntaansa niin yksittäisiä toimittajia kuin kokonaisia mediatalojakin kohtaan. Internet on tuonut kansalaisille uusia mahdollisuuksia saattaa instituutioita tilivelvollisiksi, ja tässä kansalaisten verkkomobilisaatiossa vuotosivustot edustavat vain tiettyä, tavallaan radikaaleinta kärkeä.

Luottamuksen paradoksit

Alma Median, VR:n tai Yhdysvaltojen hallinnon kaltaisten instituutioiden kannalta voimistuva kansalaisten verkossa muodostama ”viides valtiomahti” on tietysti kiusallinen ilmiö tuottaessaan niille jatkuvan paljastumisen uhkan. Instituutioiden nauttima luottamus perustuu niiden perinteiseen tunnettuuteen ja rakentuu pitkällä aikavälillä, ja vuotojen tai sosiaalisen median vihakampanjoiden synnyttämät julkiset skandaalit helposti romuttavat instituution huolella vaalittua brändiä kansalaisten ja kuluttajien sokean luottamuksen arvoisena kohteena.

Modernisti voidaan toisaalta ajatella niinkin, että instituutoiden nauttima luottamus rakentuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa instituution ja kansalaisten välillä. Luotettavuutta ei täten voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan instituutioiden on jatkuvasti lunastettava nauttimansa luottamus toimimalla luottamusta herättävällä tavalla. Instituutio voi itse pyrkiä parantamaan luotettavuuttaan avoimuudella: tuomalla esiin relevantit intressinsä, eturistiriitansa ja suhteensa muihin intressiryhmiin. Mutta vastaavasti voidaan ajatella, että instituutioiden luotettavuus on osin sidottu myös siihen, miten hyvin niitä voidaan pitää tilivelvollisina ja kuinka uskottavana niiden valvontaa pidetään.

Vuotosivustot, kuten Wikileaks ja VRLeaks voidaan näkökulmasta riippuen ymmärtää siis sekä luottamusta rapauttavina että luottamusta rakentavina toimijoina. Vuodoilla paljastetaan pääosin instituutiota koskevaa epämieluisaa tietoa: tämä on omiaan herättämään yleistä epäluottamusta instituutiota kohtaan. Lisäksi, tuodessaan ilmi vallan väärinkäytöksiä, korruptiota ja muita rikkeitä institutionaalisen vallankäytön keskuksissa vuotosivustot voivat heikentää yleisemminkin yhteiskunnallista luottamusta. Tällöin usko siihen, että yhteiskunnallinen vallankäyttö ja kansalaisten elämään vaikuttavien instituutioiden toiminta nojautuvat yleisesti hyväksytyille periaatteille, arvoille ja normeille sekä toimivalle, oikeudenmukaiselle ja tasapuoliselle valvonta- ja sanktiokoneistolle, horjuu.

Toisaalta vuotosivustojen toiminnassa on kyse moderniin luottamukseen oleellisesti kuuluvasta selvittämisen ja tutkimisen periaatteesta: luottamus syntyy ennemmin tutkimalla ja selvittämällä kuin sokean hyväksynnän kautta. Vuotosivustoja voidaankin pitää riippumattomina vahtikoirina, jotka tuovat esiin epäkohtia vallankäytössä ja yhteiskunnallisissa instituutioissa. Vastaavasti näin kasvava terve epäluottamus instituutioita kohtaan ja siitä seuraava instituutioiden julkinen valvonta mahdollisesti kasvattavat kiinnijäämisen riskiä ja hillitsevät väärinkäytöksiä.

Mutta voidaan toki ajatella niinkin, että esimerkiksi Finnwatchin kaltainen järjestäytynyt ja erikoistunut kansalaisvalvonnan käytäntö paradoksaalisesti jopa vahvistaa luottamusta suuryhtiöihin. Kun yhtiöiden valvonta näyttää näin institutionalisoituneen luotettavalta kuulostavalle brändille, rakentuu helposti uskoa siihen, että Keskon, Nesteen ja Stora Enson kaltaisten yhtiöiden täytyy (sanan molemmissa merkityksissä) toimia pääpiirteittäin moitteettomasti, sillä muuten valvontamekanismimme puuttuisivat asiaan ja saisivat aikaan valtaisan mekkalan yhtiöitä vastaan. Todellisuudessa tilanne on tietenkin paljon huonompi; kansalaisyhteiskunnan voimavarat harjoittaa aktiivista valvontaa ovat heikot ja ylikansalliset yhtiöt voivat pitkälti huoletta toimia vastuuttomuuden ja tilivelvottomuuden pohjalta.

Vuotosivustot ja muut verkossa toimivat kansalaisvalvonnan muodot eivät tarvitse perinteistä uutismediaa toimintaansa, mutta kuten Wikileaksin ja VRLeaksin esimerkit osoittavat, pääosin vain valtamedian huomion kautta ne voivat saavuttaa laajempaa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Median rooli luottamuksen rakentamisessa liittyy nimenomaan vahtikoiran rooliin, ja viides valtiomahti onkin vahvasti riippuvainen neljännestä kyetäkseen tuottamaan instituutioiden tilivelvollisuutta. Onnistuessaan vuotosivustot voivat pitkällä tähtäimellä lisätä yleistä uskoa siihen, että yhteiskunnallisia instituutioita valvotaan ja väärinkäytökset paljastuvat. Tämä puolestaan voi siis vahvistaa yleistä yhteiskunnallista luottamusta ja samalla myös luottamusta instituutioihin – oli se sitten perusteltua tai ei.

On myös olennaista huomioida, että tiedotusvälineiden positiivinen toimintakyky vallan vahtikoirina on vahvasti kytkeytynyt niitä itseensä kohtaan tunnettuun luottamukseen: vain riippumattomiksi, journalistisia standardeja korkeassa arvossa pitäviksi miellettyjen viestimien voidaan ajatella täyttävän tehtäväänsä, pitävän vallanpitäjiä tilivelvollisina ja edustavan yleistä julkista intressiä. Vuotosivustojen rooli yhteiskunnallisen luottamuksen rakentamisessa näyttäisi aivan vastaavasti olevan osin riippuvainen niitä itseään kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Siksi myös niiden pitää toiminnassaan noudattaa samantyyppisiä luotettavuuden kriteerejä kuin muidenkin instituutioiden ja uutismedian. Tästä näkökulmasta tulevatkin ymmärrettäviksi sekä Wikileaksin että VRLeaksin nokkamiesten toistuva viittaminen journalistisiin periaatteisiin sivustojen toiminnassa.

Velan dispositiivi

Europäättäjien hiljentyessä muiden mukana juhlasesonkiin (joulu tulikin jo osalle) ja odottamaan seuraavaa ”käänteentekevää” kokoontumista euroalueen velkakriisin selvittämiseksi on aika hieman vetää viimeaikaisten tapahtumien lankoja yhteen. Kokonaisuutena vuosi 2011 on ollut melko epätodellista aikaa seurata, miten Euroopan päättäjät ovat päämäärätietoisesti kuskanneet koko maanosaa päätös päätökseltä kohti syvenevää kriisiä toimenpiteiden kaikkinaisesta järjettömyydestä ja niiden reaalitaloudelle ilmeisen tuhoisista seurauksista välittämättä. Vaikka Kreikan, Irlannin ja Portugalin velkakriisien leviämisestä suuriin jäsenmaihin varoiteltiin jo vuonna 2010 ja aiemminkin, euroeliitti ei tehnyt puolessatoista vuodessa mitään, mikä olisi kääntänyt monien eturivin talousanalyytikkojenkin katastrofaaliseksi tunnistaman kurssin.

Tämän arkijärkeä uhmaavan laman ruokkimisen taustalla voidaan tietysti aavistaa olevan monenlaisia motiiveja. Yhtäältä toimenpiteitä voidaan tarkastella yksinkertaisesti seurauksena käsittämättömän kapeakatseisesta ja vaillinaisesta talousymmärryksestä, joka estää tunnistamasta eurokriisin todellista alkuperää ja rakenteellisia juuria ja langettaa syyn ykskantaan ”vastuuttomasti” käyttäytyneiden alijäämämaiden hallitusten niskoille. Toisen selityksen tarjoaa taloustieteilijä Christian Marazzin esittämä (h/t Timo) spekulaatio siitä, että kriisin syventäminen on ollut erityisesti Saksan taholta tietoista toimintaa, jonka taustalla on pyrkimys hajottaa euro ja perustaa uusi valuuttablokki kilpailukyvyn, ylijäämäisen vaihtotaseen ja vyönkiristyspolitiikan nimiin vannovien jäsenmaiden kesken.

Kolmas selittävä motiivi konservatiivisen euroeliitin itsepintaiselle lamapolitiikalle voi olla Naomi Kleinin kuvaama shokkidoktriini, jossa kriisit nähdään oivallisina tilaisuuksina toteuttaa uusliberalistisen ideologian mukaisia mutta kansalaisten enemmistön yleensä vastustamia, hyvinvaltion rakenteita heikentäviä talouspoliittisia uudistuksia. Kuten eurooppalaisten vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien taloustieteilijöiden uusimmassa muistiossa (pdf) todetaan, julkisen sektorin leikkausten lisäksi kovat vaatimukset yksityistämisistä ja työmarkkinasääntelyn purkamisesta ovat arkipäivää monissa taantumaan jo ajautuneissa Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Latviassa ja Romaniassa luonnollisesti puhumattakaan Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Italiasta. Suomi seuraa perässä vuonna 2012, kun talousluvut painuvat tarpeeksi huonoiksi ”rakenteellisten uudistusten” oikeuttamisen kannalta.

Tällaiset spekulaatiot euroeliitin toiminnan taustalla olevista piilomotiiveista ja kriisin tarkoituksellisesta kärjistämisestä menevät suorien todisteiden puutteessa hieman salaliittoteoretikoinnin puolelle. On kuitenkin syytä tähdentää, että vuonna 2012 syvenevä taantuma ja sen aiheuttanut Euroopan julkinen velkakriisi ovat nimenomaan poliittisen toiminnan välitöntä seurausta – toisin kuin vuonna 2008 USA:n asuntolainamarkkinoilta liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, joka vuonna 2009 levisi reaalitalouteen. Tuolloin puhkesi melko klassinen markkinakupla, kun asuntojen hintakehitys tyssäsi ja luotot laukesivat lainanantajien ja niitä edelleen rahoittaneiden investointipankkien käsiin. Julkisella velkarahalla ja keskuspankkien suoran rahoituksen kautta tuetut finanssimarkkinat elpyivät kuitenkin nopeasti, ja reaalitalous pääsi vuonna 2010 jälleen vauhtiin – kunnes Kreikan valtion rahoitusongelmat alkoivat tiivistyä. On olennaista ymmärtää, että finanssimarkkinoiden näkökulmasta tässä tilanteessa ei olisi ollut mitään syytä, miksi koko maailmantalouden kasvu ja taantumasta toipuminen eivät olisi voineet jatkua, eikä mitään syytä ajautua ns. double dip -taantumaan, kunhan vain euroalueen julkisten lainojen takaus olisi ollut taattu. Puolentoista vuoden syvenevän kriisin aikana euroeliitti – Saksan hallitus ja EKP etunenässään – ei kuitenkaan ole suostunut antamaan moista takausta, ja näin loppuvuonna 2011 löydämme itsemme “väistämättömän” taloustaantuman partaalta.

Tästä tapahtumien syy-seurausketjun ilmeisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia, on uskomatonta, miten euroeliitti nyt keskittyy julkisissa puheenvuoroissaan ja esittämissään ratkaisutoimenpiteissään liki pelkästään julkisen sektorin velkaan. Suurin osa kaavailluista toimenpiteistä liittyvät siihen, miten EU:n sääntöjä halutaan uudistaa, jotta valtioiden velanotto saadaan kiristyvien sanktioiden uhalla kuriin. Mitään perustelua sille, miten julkisen velanoton rajoittaminen ratkaisisi euroaluetta piinaavat epätasapainoisten markkinoiden ongelmat ja tuottaisi jatkossa vakaan talouskehityksen, ei anneta. Tosiasiassahan asia on juuri päinvastoin: viemällä julkiselta sektorilta mahdollisuuden ottaa velkaa yksityisen sektorin ajautuessa kupliin ja kriiseihin (joita heikosti säännelty finanssikapitalismi jatkuvasti tuottaa) EU:n entistä kireämmät säännöt pahentavat ja syventävät tulevia kriisejä. Julkisen velanoton rajoittaminen, riisuessaan valtioilta mahdollisuuden lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja rahoittaa sosiaaliturvalla ihmisten mahdollisuuksia kuluttaa, ei sen enempää ratkaise yleistä talouden velkaongelmaa kuin tuota väitettyä kasvua ja vakauttakaan.

Sosiaalisesti konstruoitu velkatalous

Euron kriisi ja sen ”ratkaisuksi” järjestetyt lukemattomat kokoukset ovat siis viimeisen puolentoista vuoden aikana kertoneet lähinnä tarinaa siitä, miten toimimattomaan talousortodoksiaan jääräpäisesti ripustautuneet EU-päättäjät ovat edenneet laput silmillä kohti euroalueen romuttumista ja syvää lamaa. On kuitenkin syytä yrittää välillä hahmottaa myös hieman laajempaa kuvaa: miten nykyinen velkakriisi sekä siihen reagoimista ohjaavat hallitsevat poliittiset puhetavat ovat ilmauksia pidempiaikaisesta poliittisesta ja markkinakehityksen logiikasta. Christian Marazzi viittaa tähän puhumalla Michel Foucault’n hengessä ”dispositiivista”:

Tällä hetkellä näen [uusliberaalin etiikan kehityksessä] eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.

Ehkä tärkein asia, jonka neljä vuotta jatkunut, rahoitusmarkkinoiden pystyssä pysymistä toistuvasti uhannut kriisi on toivottavasti mahdollisimman monelle opettanut, on tosiaan se, että (kaikki) raha on velkaa. Niinpä talouskasvu, ymmärrettynä tuotannon kasvuun kytkeytyvänä rahan määrän kasvuna, merkitsee samalla taloudessa olevan kokonaisvelan kasvua. Lisäksi, koska talouskasvu edellyttää tuotannollisia investointeja, velanotto (tai luotonanto) on talouskasvun edellytys. Ja vastaavasti, velan määrän vähentäminen merkitsee rahan määrän vähenemistä taloudessa, mikä puolestaan johtaa investointien vähenemiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen. Kapitalistisen rahatalousjärjestelmän toiminta perustuu siis keskeisesti velkaan, ja velka on näin keskeissä asemassa myös järjestelmän hallinnan logiikkaa ymmärrettäväksi tekevissä ajatusmalleissa ja puhetavoissa. Siksi lieneekin tässä yhteydessä sopivampaa puhua ”velan dispositiivista” kuin Marazzin mainitsemasta ”syyllistämisen dispositiivista”.

Mikä sitten on ”dispositiivi”? Lyhyesti ilmaistuna dispositiivilla tarkoitetaan puhetavan (eli diskurssin), siihen perustuvan inhimillisen toiminnan sekä tämän toiminnan materiaalisen ilmentymän muodostamaa kokonaisuutta. Mikään näistä ei elä irrallaan toisistaan: diskurssit liittyvät aina sosiaaliseen toimintaan ja materiaaliseen todellisuuteen, eikä materiaalista todellisuutta ole sosiaalisesti olemassa ilman siihen liittyvää puhetapaa. Dispositiivin ajatus tuo esiin, miten diskurssit eivät ole ”vain” puhetapoja vaan ilmenevät konkreettisina materiaalisia muotoutumina, oli kyse sitten sosiaalisesta toiminnasta tai tämän toiminnan materiaalisista tuloksista.

Finanssimarkkinat voidaan ymmärtää ”velan dispositiivin” nykyisin ehkä keskeisimpänä materiaalisena ilmentymänä. Pörssin perinteisenä tehtävänä on välittää halukkaiden sijoittajien pääomaa tuotannollisiin investointeihin, joten velan keskeinen rooli taloudessa ymmärretään rahoitusmarkkinoilla hyvin. Mutta tämän lisäksi velka merkitsee finanssimarkkinoille kauppatavaraa. Nykyisen velkakriisin taustalla onkin globaalien rahoitusmarkkinoiden 1970-luvulta alkanut kiihtyvä kasvu. Arvopapereiden ja valuutan kauppaamiseen keskittyvät finanssimarkkinat ovat paisuneet moninkertaisi suhteessa ns. reaalitalouteen eli materiaalisten hyödykkeiden tuotantoon. Samalla rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu on merkinnyt luonnollisesti velan jatkuvaa kasvua. Raha ja velka ovat lisääntyneet, mutta valtaosa lisäyksestä on tapahtunut finanssimarkkinoiden ”sisällä”, ja vain pieni osa tästä arvonkasvusta on valunut reaalitalouden piiriin eli tuottavaan toimintaan. Finanssimarkkinoiden ylikansallistuessa ja sääntelyn heikentyessä sijoittajat ovat alkaneet pitää velkamarkkinoita tuottoisampana kohteena kuin reaalitalouden investointeja, mikä on edistänyt rahan kasaantumista spekulatiivisiksi kupliksi.

Mutta velan dispositiivi (velkaan liittyvät puhetavat, niiden ymmärrettäväksi tekemät velanotto ja velan kauppaaminen sekä tämän toiminnan tuloksena muodostuvat markkinarakenteet) ei ilmene ainoastaan finanssimarkkinoina tai laajemmin kapitalistisena rahatalousjärjestelmänä (joka sitoo Marazzin sanoin myös yrittäjät, sijoittajat ja kuluttajat ”tuottamaan oman velkansa”). Samalla tavalla velan dispositiivin voi nähdä ilmenevän myös politiikassa ja julkisen vallan rakenteissa. Mutta siinä missä velka ymmärretään kapitalistisen markkinatalouden sfäärissä yhtäältä välttämättömänä tuotantotekijänä ja toisaalta spekulatiivisen kaupankäynnin kohteena, politiikan kentällä velkaa pidetään nykyisin ongelmana ja siitä puhutaan pääosin moraalisin sanankääntein. Politiikassa velka (Schuld) on jälleen syntiä (Schuld), kuten Marazzi toteaa.

On syytä korostaa tämän moralistisen velkakäsityksen historiallisuutta kahdella tapaa. Yhtäältä velan paheellisuutta korostava puhe voidaan nähdä melko ikiaikaisena, ja esimerkkejä voidaan kaivaa uskonnollisista ja filosofisista kirjoituksista tuhansien vuosien takaa. Toisaalta eurokriisin kirvoittama moraalipuhe voidaan liittää hyvin spesifiin, juuri tälle aikakaudelle tyypilliseen velkakäsitykseen, jonka taustalla on uusklassinen talousteoria. Toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista toimintaa jäsentänyt keynesiläisyys lähestyi velkaa huomattavasti pragmaattisemmin ja näki esimerkiksi julkisen velanoton tarpeellisena suhdannevaihteluja tasoittavana toimenpiteenä. Sen sijaan uusklassinen talousteoria pitää velkaantumista haitallisena, koska se ymmärtää rahan (ja samalla velan) väärin: teoria perustuu eksogeeniseen, neutraaliin rahakäsitykseen, jonka mukaan rahan määrän lisääminen taloudessa johtaa inflaatioon.

Uusklassiseen talousteoriaan perustuvan velan poliittisen dispositiivin diskursiivinen puoli ilmenee siis kaikkialla kaikuvassa syntipuheessa. Dispositiivin materiaalinen puoli vastaavasti ilmenee talouspolitiikkaa ohjaavissa käytännöissä ja rakenteissa. Esimerkiksi EU:n julkisten instituutioiden voidaan katsoa rakentuvan tämän raha- ja velkakäsityksen varaan: niiden pyrkimyksenä on kontrolloida julkista velkaa ja rajoittaa julkista kulutusta. Näin EU:n ja erityisesti EMU:n rakenteet ja säännöt todentavat velan uusklassista dispositiivia.

Myös euroeliitin nykyisenä julkituotuna pyrkimyksenä oleva projekti ”euron pelastamiseksi” on johdonmukaista jatkoa ja uusin diskursiivis-materiaalinen ilmentymä velan dispositiiville. Tavoitteena on jäsenmaiden budjettikurin tiukentaminen perussopimustasolla eli euromaiden rahasuvereniteetin poistamisen jatkaminen budjettisuvereniteetin viemisellä. Velan dispositiivin näkökulmasta tarkoitus on toisin sanoen vahvistaa niitä materiaalisia rakenteita tai institutionaalisia järjestelyjä, jotka sitovat jäsenmaiden hallitukset entistä tiukemmin ”julkinen velka on syntiä” ‑oppinuoraan sekä siitä loogisesti seuraavaan vyönkiristyspolitiikkaan (jota luonnollisesti pidetään moraalisesti hyveellisenä toimintana). Moralistinen velan dispositiivi selittää myös hyvin tähänastisia eurokriisin julkisuudessa hallitsevia selitystapoja (”syynä on ylivelkaantuminen”) sekä ratkaisuyrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan puuttuessaan täysin väärään asiaan (julkiseen kulutukseen).

Velkamoralismin umpikujat

Dispositiivin ajatus auttaa samalla ymmärtämään, että vaikka moralistinen velkakäsitys johtaa tuhoisaan talouspolitiikkaan, kriittisen vasemmiston on vaikea tehdä asialle mitään. Mitkä olisivat ne puhetavat ja materiaaliset ilmentymät, jotka haastaisivat uusliberalismin? Perustulo, työtakuu, funktionaalinen rahoitus, finanssimarkkinavero sekä muut vasemmistolaiset päämäärät ja ratkaisumallit tarvitsisivat materiaalista ja institutionaalista ilmiasua tullakseen tulevaa poliittista toimintaa jäsentäviksi vaihtoehdoiksi. Viime vuosien kriisit eivät kuitenkaan tunnu olleen riittävän dramaattisia saadakseen aikaan tällaisia institutionaalisia muutoksia.

On silti muistettava, että vaikka julkisen kulutuksen syntinä ymmärtävällä velan dispositiivilla on näin hallitseva ja institutionaalisesti vankka asema Euroopassa, sitä ei kuitenkaan tarvitse pitää täysin aukottomana ja voittamattomana valtarakenteena. Päinvastoin, sen hegemonia saattaa olla näennäisestä vankkuudestaan huolimatta yllättävänkin heikolla pohjalla. Ensinnäkin moralistista velan dispositiota ylläpitävä rakenne (euroalue) voi hyvinkin romahtaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja osoittaa näin Timo Soinin johtavaksi euro-oraakkeliksi.

Toiseksi velan dispositiivia ylläpitävät instrumentit, kuten budjettialijäämiä rajoittavat vakaussopimukset, voivat jatkossakin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun ”parhaillekin” valtioille osoittautuu mahdottomaksi pitäytyä niiden puitteissa. Lisäksi syntisen velan dispositiivin varaan rakennetut instituutiot, tärkeimpänä EKP, ovat hyvin lähellä joutua luopumaan pyhistä periaatteistaan ja muuttamaan toimintalogiikkaansa julkista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua tukevaan paradigmaan. Ja kolmanneksi euron kriisin jatkuva pitkittyminen on merkinnyt mahdollisuuksia ja aikaa synnin dispositiivin ajatusrakenteiden ja premissien kriittiselle tarkastelulle ja kasvattanut väistämättä tilaa vaihtoehtoiselle talousajattelulle. Tämä on ollut nähtävissä esimerkiksi siinä, miten julkisen velan syntinä näkevän dispositiivin ehkä voimakkaimmin kiistävä uuschartalistinen talousteoria ja sen selitykset eurokriisin syistä ja ratkaisutavoista ovat levinneet ja tulleet yhä vahvemmin osaksi myös valtavirran talouskeskustelua erityisesti anglosaksisessa laatujournalismissa.

On myös hyvä huomata, että samalla, kun Eurooppa tekee kaikkensa supistaakseen julkista kulutustaan, Yhdysvalloissa julkinen velanotto pitää edelleen taloutta pinnalla ja vetää sitä jopa kohti kasvu-uraa. Jos tällainen ymmärrys julkisen sektorin taloutta tukevasta ja kasvua edistävästä roolista on mahdollinen Yhdysvalloissa, jossa perinteisesti on suhtauduttu hyvin epäilevästi valtion oikeutukseen puuttua ”vapaiden markkinoiden” toimintaan, miksi vastaavan keynesiläisen ”järkivelkaantumisen” ajatus ei voisi jälleen saada jalansijaa myös perinteisesti valtioon hyvinvoinnin viimekätisenä takaajana uskovassa Euroopassa?

Sotajournalismin anatomia

”We journalists… have to be brave enough to defy those who seek our collusion in selling their latest bloody adventure in someone else’s country… That means always challenging the official story, however patriotic that story may appear, however seductive and insidious it is. For propaganda relies on us in the media to aim its deceptions not at a far away country but at you at home… In this age of endless imperial war, the lives of countless men, women and children depend on the truth or their blood is on us… Those whose job it is to keep the record straight ought to be the voice of people, not power.”
– John Pilger

Median roolista Yhdysvaltojen johtaman koalition syyskuun 11:nnen jälkeen aloittamissa sodissa on käyty paljon kriittistä keskustelua. Esimerkiksi se, että valtamedian toiminta ennen Irakin miehitystä ja sen aikana jätti paljon toivomisen varaa erityisesti USA:ssa ja Iso-Britanniassa, lienee jo varsin vakiintunut käsitys.

Uusimmassa dokumentissaan The War You Don’t See angloamerikkalaisen journalismin moraalinen omatunto John Pilger kertaa tavanomaisimmat länsimaisen uutismedian sotajournalismia kohtaan esitetyt kritiikit. Media antoi Bushin ja Blairin hallintojen edustajien sotapropagandan hallita julkista agendaa, viranomaisten esittämiä faktoja ei kunnolla tarkastettu, toimittajat lähtivät mukaan takomaan sotarumpuja, ja itse taistelujen alettua reportterit pääosin kulkivat tiiviisti länsimaisten joukkojen mukana. Kaikki tämä tapahtui olosuhteissa, joissa hallinto pyrki aktiivisesti manipuloimaan julkista agendaa ja tuottamaan hyökkäystä puoltavia kehyksiä ja narratiiveja. Näin valtavirran uutisvälineet käytännössä tukivat hallitusten pyrkimyksiä julkisesti oikeuttaa Irakin miehitys.

Viime vuosien sotauutisointikritiikin pohjalta voidaan muotoilla kolme teesiä:

  • Ilman median luomaa julkista tukea Irakin kaltaiset sotaretket eivät olisi mahdollisia.
  • Siksi tiettyjä geopoliittisia päämääriä tavoitteleva hallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen.
  • Valtamedia on suurimmaksi osaksi hallinnon alamainen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Toisin sanoen ainakin Irakin sota olisi kritiikin mukaan voitu välttää, mikäli media vain olisi ”täyttänyt tehtävänsä”, paljastanut Bushin hallinnon syöttämät valheet ja kyseenalaistanut vallinneen yltiöisänmaallisen sotarummutuksen. Vastaavasti Obaman hallinto on voinut turvallisin mielin laajentaa Afganistanin sotatoimia ja kiihdyttää terrorismin vastaisen sodan nimissä tehtäviä laittomia pommi-iskuja ainakin Pakistanissa ja Jemenissä, sillä näistä ei ole syntynyt minkäänlaista julkista kohua.

Toimittajat ovat totta kai tietoisia sekä kritiikistä että hallinnon pyrkimyksistä syöttää uutismediaan omaa poliittista linjaansa tukevaa asiaa. Miksi uutisvälineet silti toimivat kuten toimivat? Yksinkertaisimman selityksen mukaan valtamedia on ollut aktiivisesti mukana juonessa. Tiiviisti valtioon ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin sidoksissa olevat suuret mediayhtiöt ovat joko vilpittömästi kannattaneet tai vähintään katsoneet olevan niiden omien etujen mukaista olla kyseenalaistamatta terrorismin vastaisen sodan paradigmaa.

Akateemisemman selitysmallin tarjoaa ns. indeksointi-hypoteesi, johon Lance Bennett, Regina Lawrence ja Steven Livingston nojaavat amerikkalaisen lehdistön toimintaa 2000-luvulla ruotivassa kirjassaan When the Press Fails. Indeksointi-hypoteesin mukaan uutismedia toimii julkisuuden portinvartijana ja valikoi käyttämänsä lähteet ja esittämänsä näkökulmat. Näissä valinnoissa suositaan niitä tahoja, joilla nähdään olevan vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Lähteiden esittämien argumenttien uskottavuus tai totuudenmukaisuus ei ole tärkein valintakriteeri. Koska toimivan hallinnon edustajilla koetaan olevan suurin valta vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, uutismedia antaa vallanpitäjien yleensä määrittää poliittisen todellisuuden luonteen.

Hallinnon kontrolli uutisagendasta ei tietenkään ole täydellinen. Koska konflikti on tärkeä uutiskriteeri, erimielisyys poliittisen eliitin sisällä saa yleensä paljon tilaa mediassa. Tällöin uutismedia esittää erilaisia näkökulmia ja argumentteja, jotka voivat saattaa hallinnon valitseman linjan huonoon valoon ja lopulta myös estää valmisteilla olevat sotatoimet. Ongelmana on, että tätä toimittajien näkökulmasta ”legitiimin erimielisyyden” asetelmaa ei pääse syntymään niin kauan kuin poliittisen eliitin sisällä vallitsee laajamittainen konsensus. Ja juuri tämä on yleensä vallitseva tilanne maan ulkopoliittisen linjan suhteen: keskeiset poliittiset puolueet ovat yksimielisiä sodan ja ulkopolitiikan kysymyksistä. Uutismedian vastaavasti tukiessa tätä oletettua yksimielisyyttä vakavasti otettavien poliittisten toimijoiden on hyvin riskialtista alkaa julkisuudessa kyseenalaistaa vallitsevaa ulkopoliittista linjaa. Näin media osaltaan tukee poliittisten eliittien sisäistä ryhmäajattelua ja ehkäisee opposition muotoutumista.

On huomattava, että varsin suuri osa angloamerikkalaista mediaa kohtaan kohdistetusta kritiikistä on toimittajien itsensä esittämää. Esimerkiksi John Pilgerin dokumentissaan haastattelemat toimittajat ja uutispäälliköt ovat pitkälti samaa mieltä kritiikin kanssa. Noin vuosi Irakin sodan puhkeamisen jälkeen The New York Times jopa pyysi lukijoiltaan anteeksi tekemiään virheitä ja Bushin hallinnon esittämien väitteiden kriittisen tarkastelun laiminlyöntiä. ”Median” toiminta ulkopoliittisissa konflikteissa koetaan siis ongelmalliseksi usein myös toimittajien itsensä keskuudessa.

Kokonaan eri asia on, miten valtamedian nähdään voivan vastaisuudessa toimia toisin. Esitetyn journalistisen ja akateemisen keskustelun pohjalta voidaan eritellä kolmenlaisia ratkaisumalleja.

1) Journalismin kulttuurinen/ideologinen muutos. Media tekee moraalisen ryhtiliikkeen luopumalla pakonomaisesta objektiivisuuden illuusion ylläpidosta ja ottamalla toimintaansa ohjaaviksi johtotähdiksi julkisen edun, universaalit periaatteet ja kosmopoliitit ihanteet. Hyvä esimerkki tällaisesta argumentoinnista on John Pilgerin dokumenttinsa loppusanoissa esittämä ajatus siitä, että journalistien pitää vastustaa pahoja, kansalaisia tarkoituksella harhaan johtavia ja sotahulluja hallituksia ja puolustaa näiden imperialististen pyrkimysten uhreiksi joutuvia globaalin etelän viattomia siviilejä.

2) Journalististen käytäntöjen muutos. Uutismedia pyrkii irtautumaan haitallisesta viranomaisriippuvuudesta, lisää aidosti riippumattomien lähteiden käyttöä ja etsii aktiivisesti vaihtoehtoisia näkökulmia poliittisiin kysymyksiin. Bennett, Lawrence ja Livingston esittävät teoksensa lopussa, ettei poliittinen konflikti vallanpitäjien kesken voi olla ainoa tapa tarkastella hallituspolitiikan mielekkyyttä. Lehdistön pitää poliittisen pelin voittajien ja häviäjien analysoinnin sijaan keskittyä esittämään vaihtoehtoisia näkökulmia politiikkaan. Wikileaksin voidaan katsoa viimeisen vuoden aikana tarjonneen journalismille hyviä mahdollisuuksia irtautua hallinnon ohjailusta ja luoda uutisagendaa vaihtoehtoisista lähteistä ja julkisesta intressistä käsin. Poliittinen eliitti on kuitenkin toistaiseksi linnoittautunut varsin yksimielisesti vuotoja vastaan, eikä Wikileaks-vuodoilla ole tässä suhteessa ollut kovin merkittäviä poliittista järjestelmää ravisuttavia seurauksia.

3) Median rakenteellinen muutos. Itsenäisen neljännen valtiomahdin toiminta turvataan päästämällä se irti markkinariippuvuudesta. Yhdysvalloissa käytävässä journalismin kriisikeskustelussa esimerkiksi Robert McChesney ja John Nichols ovat vaatineet, että valtio astuu esiin ja takaa tutkivan journalismin mahdollisuudet tilanteessa, jossa markkinat eivät enää tuota riittäviä toimintaedellytyksiä demokraattista julkisuutta ylläpitävälle lehdistölle. (McChesney ja Nichols puhuvat kirjassaan The Death and Life of American Journalism tekemistä ehdotuksista esimerkiksi tällä videolla.)

Ikävä kyllä tässä kohtaa journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä.

Sotarikosten valkopesurit

Kesän kiinnostavin mediakriittinen keskustelu käytiin kesä-heinäkuun taitteessa, kun Yhdysvaltain laatulehdet joutuivat osaksi George W. Bushin hallinnon aikaisten rikosten jälkipyykkiä. Kohu sai alkunsa Harvardin yliopiston opiskelijoiden tekemästä tutkimuksesta (pdf), jonka mukaan maan uutislehdistön suhtautuminen Guantánamon vankien kuulustelussa käytettyyn vesikidutukseen muuttui Bushin presidenttikauden aikana. Lehdistö nimittäin lakkasi kutsumasta vesikidutusta (waterboarding) kidutukseksi sen jälkeen, kun julkisuuteen alkoi vuonna 2004 tihkua todisteita siitä, että CIA oli käyttänyt menetelmää kuulusteluissa. Aiempina vuosikymmeninä samat tutkimuksessa tarkastellut sanomalehdet (The New York Times, The Los Angeles Times, The Wall Street Journal ja USA Today) olivat säännönmukaisesti puhuneet menetelmästä kidutuksena viitatessaan muiden valtioiden kuulustelukäytäntöihin.

Julkisuudessa noussut kohu johtavien uutisvälineiden lingvistisistä valinnoista liittyy laajempaan keskusteluun Bushin hallinnon terrorismin vastaisen sodan varjolla tekemistä laittomuuksista, joista (sota)vankien kiduttaminen sai epäilemättä laajinta huomiota kansainvälisesti. Muita olivat mm. vankien luovutukset maille, joissa kidutuksen tiedettiin olevan yleinen kuulustelukäytäntö, kansalaisoikeuksien kaventaminen kotimaassa, salakuunteluohjelma sekä presidentin käskyvallan laajentaminen. Näiden joukossa kiduttaminen nousee esiin varsinkin siksi, että Bush teetätti hallintonsa lainoppineilla erityisen juridisen oikeutuksen vesikidutukselle ja muille ”tehostetuille kuulustelumenetelmille”. Päätöksentekoon osallistuneet henkilöt ovat sittemmin myös väsymättä puolustaneet kyseisiä menetelmiä julkisuudessa ja väittäneet niiden olevan (tai olleen) korvaamaton osa maan turvallisuuspolitiikkaa.

Yhdysvaltalaisen valtamedian hampaattomuus Bushin hallinnon tekemien laittomuuksien ja terrorismin vastaisen sodan lukuisten ”ylilyöntien” edessä on herättänyt keskustelua jo pidempään sekä tutkija- että toimittajapiireissä (puhumattakaan kriittisestä blogosfääristä), ja Harvardista kantautuneet tiedot tuskin muuttivat kenenkään aiempia käsityksiä valtamedian suoriutumisesta tehtävästään vallan vahtikoirana. Tuoreen tutkimustuloksen myötä mediakriitikot kuitenkin saivat jälleen hyvän tilaisuuden tarttua aiheeseen ja pakottivat samalla huonoon valoon joutuneiden lehtien päätoimittajat puolustuskannalle. Tutkimushan toi ilmi, että amerikkalaisen laatulehdistön suhtautuminen vesikidutukseen kansainvälisen lainsäädännön yksiselitteisesti tuomitsemana kuulustelumenetelmänä muuttui, kun kävi ilmi, että Yhdysvaltain viranomaiset harjoittavat sitä. Ehkä raskauttavimpana asiassa pidettiin sitä, että päätös vesikidutukseen suhtautumisesta oli useissa uutismedioissa ollut ilmeisen tietoinen. Tai kuten The Washington Postin toimituspäällikkö Cameron W. Barr totesi vastauksessaan kriitikoille:

”After the use of the term ‘torture’ became contentious, we decided that we wouldn’t use it in our voice to describe waterboarding and other harsh interrogation techniques authorized by the Bush administration… But we often cited others describing waterboarding as torture in stories that mentioned the technique.”

Barrin puolustus valottaa hyvin politiikan journalistin näkökulmaa asiaan. Vesikidutusta saatettiin kohdella sinä itsenään niin pitkään kuin sen laittomuudesta ja tuomittavuudesta vallitsi konsensus oman maan poliittisessa eliitissä. Mutta kun Bushin hallinto terrorismin vastaisen sodan kiihkossaan alkoi aggressiivisesti tuoda julkisuuteen turvallisuuspoliittisia, eettisiä ja juridisia argumentteja vesikidutuksen puolesta, menetelmästä tuli kiistanalainen – se politisoitui. Tässä tilanteessa objektiivisuuden nimeen vannoville politiikan journalisteille oli luontaista astua taaksepäin ja omaksua ”neutraali” suhtautumistapa kiistaan. Siten Washington Postin sivuilla alkoi esiintyä “erilaisia näkemyksiä” vesikidutuksen laillisuudesta ja journalistit tuottivat faktuaalista tietoa vesikiduksesta menetelmänä, mutta samalla lehti päätti olla ottamatta kantaa kiistanalaiseen asiaan ja pidättäytyi “omalla äänellään” (siis toimittajien äänellä) kidutus-termin käytöstä.

Kriitikoiden silmissä Barrin selitys ei luonnollisesti tyydyttänyt, ja Harvardin tutkimuksesta onkin vedetty useampiakin raskauttavia johtopäätöksiä. Sitä tulkittiin mm. klassisena osoituksena lehdistön kaksoisstandardista, joka tuomitsee ihmisoikeusrikkomukset muualla mutta katsoo sormien läpi oman hallituksen väärinkäytöksiä. Lehdistö osoitti samalla täydellistä alamaisuutta liittovaltion hallintoa kohtaan toistamalla kuuliaisesti sen propagandaa, jossa kidutuksesta on tehty ”tehostettu kuulustelumenetelmä” ja jossa kansainvälisellä oikeudella pyyhitään takamusta. Kriitikkojen mukaan se, että vesikidutus on kidutusta, on fakta eikä mielipide, ja fakta se oli myös lehdistölle aiempina vuosikymmeninä. Lehdistö muutti siis käsitystään “totuudesta” sen mukaan, mitä maan hallinto väitti asiasta. Näin lehdistöstä tuli propagandan väline – ja siten viime kädessä osallinen kansainväliseen ihmisoikeusrikokseen.

Ansiokkaat valtamedian vahtikoirat blogosfäärissä ja vaihtoehtomediassa nostivat kritiikillään esiin kiinnostavia ongelmia journalistisissa käytännöissä. Yksi keskeisiä politiikan journalismin periaatteita on pyrkimys objektiivisuuteen ja neutraaliuteen, ja uutisartikkelissa se toteutuu mm. kuulemalla vastakkaisia näkemyksiä ja esittämällä kiistanalaisen asian “molemmat puolet” (useimmiten asiassa kuin asiassa tosiaan nähdään tasan kaksi vastakkaista näkökulmaa). Tämä käytäntö auttaa välttämään median “puolueellisuutta” ja varmistaa sen “reilun ja tasapainoisen” uutisjournalismin, jolla mm. Fox News perinteisesti ylpeilee. Vesikidutus-esimerkki osoitti kriitikoille kuitenkin, että pyrkimys “neutraaliuteen” kiistakysymyksessä ei itse asiassa olekaan neutraaliutta vaan väistämätöntä puolen valitsemista: tuomalla esiin rikokseen syyllistyvien argumentteja tasaveroisina kansainvälisen oikeuden puolustajien kanssa lehdistö oikeutti käsitystä kuulustelumenetelmän luonteen kiistanalaisuudesta ja vahvisti kidutuksen puolestapuhujien moraalirelativismia. Neutraalin raportoijan rooliin takertuminen tilanteessa kuin tilanteessa nähtiin jopa merkkinä siitä, että lehdistö – ja sen myötä laajemmin koko yhteiskunta – on menettänyt kykynsä erottaa oikean väärästä. Kaikki argumentit pitää suodattaa poliittisen prisman läpi, jolloin niistä tulee journalismin silmissä aina samanarvoisia (tai yhtä arvottomia).

Glenn Greenwaldin ja muiden tapausta käsitelleiden johtopäätökset ovat osuvia ja amerikkalaisen laatulehdistön kannalta kivuliaita. Toisaalta kriitikoille voidaan myös esittää vastakysymys: miten uutismedian olisi heidän mielestään pitänyt toimia vesikidutusasiassa, ja millä perusteilla he oikeuttaisivat toisenlaisen toiminnan? Jos poliittinen eliitti esittää asiasta erisuuntaisia argumentteja, toimittajalla (tai journalismilla sosiaalisena käytäntönä) ei ole oikein mitään ammatillista keinoa määritellä, mikä perustelu on pätevämpi kuin toinen. Toki artikkelissa voidaan tuoda ilmi, että vesikidutus on yksiselitteisesti kansainvälisen lain määritelmien mukaisesti kidutusta. Mutta hallinnon spin doctorit tuottavat tälle vääjäämättä jonkun vasta-argumentin, ja tasapuolisuuden nimissä sitä ei voi jättää julkaisematta.

Tässä tapauksessa laatulehtien ansiona voidaankin ehkä nähdä se, että ne ylipäänsä pitivät laillista ja eettistä kysymystä vesikidutuksen olemuksesta esillä julkisessa keskustelussa ja antoivat tilaa erilaisille perusteluille (sen sijaan että olisivat vaienneet asian kuoliaaksi). Nykyisessä medioitunessa politiikassa on kuitenkin selvää, ettei keskustelu lopu niin sanotusti parhaan argumentin tultua ilmaistua: julkisessa keskustelussa ei ole yhteisiä kriteerejä, joilla paras argumentti erottuisi, eikä siten mitään lopullista julkista mielipidettä. Voidaan myös kysyä, olisiko edes toivottavaa, että toimittaja tai toimituspäällikkö ottaisi omiin käsiinsä, mikä argumentti on paras. Ehkä enintä, mitä journalismilta voi näissä oloissa vaatia, on tutkia ja valottaa yleisölle niitä valtaprosesseja ja -suhteita, joissa argumentit ja määrittelyt syntyvät.

Greenwaldin ja kumppaneiden kritiikin taustalla on epäilemättä ajatus siitä, että toimimalla riippumattomammin vallanpitäjistä ja tuomitsemalla yksiselitteisesti vesikidutuksen rikokseksi ja sen juridisen oikeutuksen kansainvälisen lain vastaiseksi amerikkalainen lehdistö New York Timesin johdolla olisi luonut julkista painetta kidutuksen lopettamiseksi ja syyllisten saattamiseksi jälkeenpäin edesvastuuseen tuomioistuimen edessä. Tässä kriitikot ovat varmasti oikeassa. Mediatutkimuksen näkökulmasta tapaus osoittaakin paitsi uutismedian pakonomaisen neutraaliuden ja objektiivisuuden vaateen myös sen, miten riippuvainen journalismi on – instituutiona ja ammatillisten käytäntöjensä kautta – poliittisesta järjestelmästä ja miten paljon vallankäyttäjillä on julkista määrittelyvaltaa. Tämä on laajempi ongelma journalismin ja koko demokraattisen yhteiskunnan kannalta.

Pitää kuitenkin muistaa, että lopulta laittomiin kuulustelumenetelmiin syyllistyneiden ja ne valtuuttaneiden pitäisi joutua oikeuden eteen täysin riippumatta siitä, mitä mieltä maan lehdistössä ollaan asiasta. Ei voi olla toivottavaa, että rikoksista joutuu tilille vain, jos maan poliittinen järjestelmä päättää valtamedian (tai ”yleisen mielipiteen”) painostuksen myötä kääntyä entistä hallintoa vastaan. Itse asiassa Bushin hallinnon syytteeseen asettamisen ei pitäisi olla millään tavalla presidentti Obaman käsissä.

Juuri tästä syystä median arvostelu vääristä sanavalinnoista vesikidutuksen kohdalla menee lopulta maalistaan ohi. Katse pitää sen sijaan kääntää Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmään ja kysyä, miksi se on niin impotentti. Miten se(kin) voi olla niin riippuvainen poliittisesta järjestelmästä, ettei toteuta tehtäväänsä, kun lakia rikotaan tällä tasolla? Harvardin tutkimuksen vanavedessä noussut mediakriittinen keskustelu antoi helposti ymmärtää, että nimenomaan valtamedian pitäisi (voida) tuomita ja määrittää, mikä on laitonta. Kun on kysymys sotarikoksesta, tulisi kuitenkin ensisijaisesti tarkastella oikeuslaitoksen riippumattomuutta eikä keskittyä median väärinrepresentointeihin.

Terveysreformi syntyi vastatuuleen

Yhdysvaltojen ”historiallinen” terveydenhuoltouudistus on lopulta odotetusti hyväksytty kongressin äänestyksissä. Täkäläisestä ulkopuolisesta näkökulmasta pitkän lainsäädäntöprosessin päätös (kähinä tosin jatkunee vielä senaatissa) määritellään luonnollisesti Obaman ja demokraattien ”voitoksi”. Yhtäältä siksi, että republikaanipuolue teki kaikkensa estääkseen lain hyväksymisen (puoluepoliittinen voitto). Toisaalta siksi, että terveydenhuoltouudistus oli demokraattien vuosikymmeniä kestänyt ikuisuusprojekti (aatteellinen voitto).

Lain läpimenon aikaansaaman demarihehkutuksen takana olevaa terveydenhuoltouudistuksen monimutkaista todellisuutta on maallikkona melko hankala arvioida. Vähänkin kriittistä amerikkalaismediaa seuraamalla on toki ymmärtänyt uuden lainsäädännön olevan kaukana täydellisestä. Vähemmän selväksi on jäänyt, onko laki jopa niin huono suhteessa nykytilanteeseen, että se olisi pitänyt kokonaan hylätä. Tästä kriittisessä vasemmistossa on esitetty ristiriitaisia arvioita.

Tarve laajamittaiseen terveydenhuoltouudistukseen on nähdäkseni perustunut kolmeen keskeiseen asiaan. Ensiksi kaikki yhdysvaltalaiset on haluttu saada sairausvakuutuksen piiriin, kun nyt 47 miljoonaa ihmistä on täysin ilman turvaa sairauden varalta. Toiseksi valtion terveysmenojen nopea kasvu on pakko saada lähivuosina hallintaan väestön ikääntyessä ja julkisen velkaantumisen lisääntyessä. Kolmanneksi sairausvakuutusmaksujen jatkuva kallistuminen, hoidon ja korvausten saannin vaikeus ja näistä seuraava yksityinen velkaantuminen on pitänyt saada kuriin tiukentamalla sairausvakuutusyhtiöiden sääntelyä.

Jokaisen kolmen tavoitteen osalta nyt hyväksytty lakiesitys on vähintäänkin pettymys. Laki ei luo universaalia terveydenhuoltoa eikä sairausvakuutusta vaan jättää yhä n. 15 miljoonaa yhdysvaltalaista ilman turvaa. Toisaalta samalla se pakottaa reilut 30 miljoonaa uutta amerikkalaista ostamaan vakuutuksen sakon uhalla. Vielä ongelmallisempaa saattaa kuitenkin olla se, ettei uudistuksen toivotuista kustannusvaikutuksista sen enempää valtiolle kuin yrityksille ja kansalaisillekaan ole pitäviä takeita — velkaantuminen tulee näillä näkymin vain jatkumaan. Tämä johtuu yhtäältä siitä, ettei uudistus luo viimeiseen asti palloteltua ns. julkista vaihtoehtoa eli kaikille tarjolla olevaa valtiollista sairausvakuutusta, joka loisi yksityisille vakuutusyhtiöille paineita pitää oma hinnoittelunsa kurissa. Toisaalta jotkut arvostelijat ovat katsoneet, etteivät lain sääntelypykälät nykymuodossaan riitä estämään vakuutusyhtiöitä jatkamasta röyhkeää hinnoitteluaan ja syrjiviä korvauskäytäntöjä vaan päinvastoin takaavat yhtiöille 30 miljoonaa uutta asiakasta riistettäviksi.

Nämä ja monet muut terveydenhuoltouudistukseen liittyneet käytännön kysymykset ovat jääneet pitkälti pimentoon Yhdysvaltojen ulkopuolella. Muun maailman kannalta merkittävintä tässä historialliseksi leimatussa lakihankkeessa onkin ollut se, tarkoittaako reformi olennaista suunnanmuutosta yhdysvaltalaisessa politiikassa ja yhteiskuntakehityksessä: Ottaako USA askeleen lähemmäs länsimaisten hyvinvointivaltioiden periaatteita ja käytäntöjä? Heijastaako demarien voitto laajempaa voimasuhteiden kääntymistä liberaalien ja konservatiivien välillä? Onko oikeistolainen ideologia joutunut puolustuskannalle ja vasemmistolainen progressivismi saanut vihdoin takaisin yhteiskunnallisen aloitteen? Lienee sanomattakin selvää, että tällaisella tuulten kääntymisellä olisi potentiaalisesti laajoja heijastusvaikutuksia myös muualla maailmassa.

Jos republikaanien aina yhtä toimivalla sosialismikortilla ratsastavaa julkista pelottelukampanjaa olisi yhtään uskominen, voisi jopa kuvitella jotain historiallista olevan Amerikassa tekeillä. Valitettavasti terveydenhuoltouudistuksen opetukset ovat kuitenkin yllä esitettyjen kysymysten suhteen varsin lohduttomia. Ensinnäkin lakiesityksen liki täydellinen vesittyminen johtui pitkälti siitä, että demokraatit yksinkertaisesti vetivät lakiesityksestä pois valtavan määrän alkuperäisiä vaatimuksiaan ja tavoitteitaan. Vuoron perään luovuttiin sairausvakuutuksen valtiollistamisesta eli yksityisen vakuutustoiminnan lopettamisesta (single payer -malli), julkisesta vaihtoehdosta, universaalista terveydenhuollosta ja vakuutusyhtiöiden tiukasta valvonnasta. Tästä lain käytännön vaikutusten minimoinnista huolimatta demokraatit eivät saaneet yhtään republikaania käännettyä uudistuksen puolelle (lukuun ottamatta Olympia Snowen yhdelle lain varhaisemmalle versiolle antamaa tukea).

Toiseksi, yli vuoden kestänyt lain säätämisprosessi toi esiin, miten koko Yhdysvaltojen demokraattinen järjestelmä on likipitäen selvitystilassa. Republikaanien kyyninen poliittisen opportunismin taktiikka ja ajautuminen äärioikealle osoittivat, että presidentti Obaman bipartisanship- eli puolueiden välisen yhteistyön ideaali ja pyrkimys parantaa poliittista kulttuuria epäonnistuivat surkeasti. Lisäksi, ja osin juuri jyrkän puoluepoliittisen kahtiajaon takia, lakihanke oli valmistelun eri vaiheissa useita kertoja yhden tai muutaman ratkaisevan puoltoäänen varassa, mikä antoi muutamalle oikeistodemokraatille suhteettoman kiristysvallan lain sisältöön. Tämä puolestaan toi esiin vakuutusyhtiöiden mahdollisuudet käytännössä suoraan vaikuttaa lakiin ostamiensa yksittäisten kansanedustajien ja senaattoreiden kautta.

Terveydenhuoltouudistusta demokraattien luomana ja läpi runnomana hankkeena ei toki sinänsä voi kiistää puolueen tärkeimpänä voimannäyttönä Obaman presidenttikauden aikana. Silti kulunut vuosi on pikemminkin osoittanut jos ei varsinaisesti republikaanien niin yleisemmin oikeistovoimien pysyvän valta-aseman. Valtaisan misinformaatio- ja propagandakampanjan uudistusta vastaan pystyttäneet Fox News ja Glenn Beck, konservatiivinen puheradio ja Rush Limbaugh, teekutsuliike ja Sarah Palin takasivat kaikki yhdessä sen, että julkinen määrittelyvalta terveydenhuoltouudistuksessa valui nopeasti oikeistolle. Demokraattien pakittamisen terveydenhuoltouudistuksessa voikin tulkita paitsi osoitukseksi liike-elämän ja vaalirahoittajien vaikutusvallasta lainsäädäntöprosessissa myös peloksi äänestäjien mahdollisesta vastareaktiosta tässä äärikonservatiivien hallitsemassa poliittisessa ilmastossa. Se siitä historiallisten tuulten kääntymisestä.

Politiikka 1, journalismi 0

”All in all, it was one of the most remarkably congenial and cordial moments in the politics of America.”

Näin kuvasi ABC:n toimittaja Jim Wooten presidentti Bill Clintonin ja edustajainhuoneen johtavan republikaanin Newt Gingrichin välillä käytyä julkista keskustelutilaisuutta vuonna 1996. Kyseessä oli amerikkalaisittain ennennäkemätön town hall -tyylinen kansalaisten kysymys- ja vastaussessio, jossa pyrittiin rakentamaan yhteisymmärrystä presidentin ja republikaanien välille.

Media ja kansakunta olivat ihmeissään, kun myrkyttyneen poliittisen ilmapiirin keskellä käytiin yhtäkkiä sivistynyt ja syvällinen keskustelu ajankohtaisista asioista molemminpuolisen kunnioituksen hengessä. Poliittiset viholliset Clinton ja Gingrich toivat perustellen julki erimielisyytensä mutta tunnustivat samalla yksimielisyyden monissa keskeisissä tavoitteissa. Jälkeenpäin uutisraporteissa kuvailtiin tilaisuuden rakentavaa sävyä ja huomioitiin, miten kärjistetyt kielikuvat, loanheitto ja poliittisten irtopisteiden tavoittelu puuttuivat kokonaan tästä ainutlaatuisesta hetkestä.

Jotain samaa yritti perjantaina saavuttaa Barack Obama seistessään Baltimoressa  edustajainhuoneen republikaanien edessä laajasti televisioidussa tilaisuudessa, vain päivää State of the Union -puheensa jälkeen. Amerikkalaismediassa jälleen ennennäkemättömäksi kuvattu keskustelu oli loistavaa viihdettä. Obama vastasi suorasukaisesti mutta taitavasti republikaaniedustajien kriittisiin kysymyksiin elvytyksestä, sairausvakuutusuudistuksesta, energiapolitiikasta — ja kulutti itse valtavasti energiaa vakuuttaakseen vastustajansa poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen välttämättömyydestä.

Obama puhui rohkeasti ja vilpittömän oloisesti ja yritti takoa republikaanien mieliin, etteivät nämä voi jatkaa presidentin mustamaalauskampanjaa mediassa haukkumalla tätä radikaaliksi sosialistiksi, joka tuhoaa Amerikan. Näin toimiessaan GOP ajaa itsensä nurkkaan, sillä pian äänestäjät eivät hyväksy republikaaneilta minkäänlaista yhteistyötä ”hullun bolshevikin” kanssa, Obama järkeili.

Parhaimmillaan Obama oli kuitenkin perustellessaan omaa politiikkaansa — jälleen kerran — pragmaattiseksi ja epäideologiseksi. Hän argumentoi, että presidentin ja republikaanien tavoitteet ovat pohjimmiltaan yhteisiä: terveydenhuollon kustannukset on saatava kuriin budjettivajeen hallitsemiseksi, palomiesten ja lääkäreiden työpaikkoja on turvattava julkisin varoin ja niin edelleen. Olisi myönnettävä, että molemmat puolueet pyrkivät suurissa kysymyksissä toimimaan ”amerikkalaisten parhaaksi”. Kyse on siis vain keinoista, joista puolueilla on erimielisyyksiä.

Obama lupasi tarttua ilolla kaikkiin republikaaneilta tuleviin lakiehdotuksiin julkisten kustannusten säästämiseksi ja lamasta selviämikseksi — kunhan ne todetaan ”riippumattomien asiantuntijoiden toimesta” toimiviksi. Vakuuttaessaan muun muassa, että hänen hallintonsa on jo ottanut joitakin republikaanien ehdotuksia mukaan lakipaketteihin, ja kertoessaan henkilökohtaisesti lukeneensa republikaanien terveydenhuoltolakiehdotuksen Obama onnistuikin luomaan mielikuvan siitä, että hänen hallintonsa tekee rationaalisin perustein parhaita mahdollisia päätöksiä.

Kokonaisuutena tämä amerikkalaisessa järjestelmässä poikkeuksellinen presidentin kyselytunti loi vaikuttavan illuusion siitä, että näin demokratia toimii. Yhteisistä asioista keskusteltiin deliberatiivisessa hengessä järkevien, toisiaan kunnioittavien ja isänmaan parasta ajavien kansanedustajien kesken. Mutta jos republikaanikansanedustajatkin ovat oikeasti näin fiksua porukkaa, mikä sitten on mädättänyt poliittisen kulttuurin? Puoluepolitikointi, jatkuva vaalikampanjointi ja pikavoittojen haku. Sekä tietysti kyyninen, peliä seuraava ja sound biteja metsästävä poliittinen journalismi, joka näyttää palkitsevan juuri pikkusieluisesta oppositiopolitikoinnista ja sisällöttömästä loanheitosta.

Uskollisena tavoilleen media on jälkikäteen lähes yksimielisesti tulkinnut tilaisuutta pelin skeeman kautta Obaman ”murskavoittona” republikaaneista, ja moni konservatiivi katuu jo koko kyselytunnin televisiointia. Baltimoren Q&A-sessiolla onkin pidemmässä tarkastelussa todennäköisesti yhtä olematon vaikutus Yhdysvaltojen poliittiseen ilmapiiriin kuin Clintonin ja Gingrichin liennytyksellä aikanaan. Silti Obaman esiintyminen GOP:n kokouksessa asettaa kysymyksen valtavirran journalismille. Mihin oikeastaan tarvitaan nykyisenkaltaista lehdistöä ja sen portinvartijan roolia, jos rakentavin, valaisevin ja innostavin poliittinen keskustelu käydään suorassa lähetyksessä parhaaseen katseluaikaan kansanedustajien kesken ja heidän itsensä luoman agendan mukaisesti?

Sodan ja rauhan Obama

Monen mielestä Barack Obama julkisti presidenttikautensa merkittävimmän ja kauaskantoisimman päätöksen tiistaina ilmoittamalla, että Yhdysvallat lähettää 30 000 sotilasta lisää Afganistaniin. West Pointin puheesta syntyikin mittava kansallinen ja kansainvälinen debatti. Myönteisissä länsimielisissä arvioissa korostetaan Obaman tavoitetta siirtää vastuu maan turvallisuudesta afganistanilaisten omiin käsiin mahdollisimman pikaisesti ja aloittaa joukkojen vetäminen pois heinäkuussa 2011. Näin George W. Bushin menestykseksi tulkittu vuoden 2007 ”vyörytys” Irakissa uusittaisiin nyt Afganistanissa.

Kriittiset äänet osoittavat lukuisia heikkouksia suunnitelmassa: Irakin sisäisen tilanteen osittainen rauhoittuminen ei ollut seurausta joukkojen lisäämisestä. Talibanin ja paikallisväestön vastarinta vain kasvaa sotatoimien eskaloituessa Afganistanissa. Sotimisessa Afganistanin syrjäseuduilla ei ole mitään järkeä, sillä maassa on Yhdysvaltojen omienkin arvioiden mukaan vain satakunta Al-Qaidan terroristia jäljellä. Toimenpiteiden todellinen kohde on Pakistan, mutta sinne Yhdysvallat voi hyökätä vain salaisilla CIA:n operoimilla kauko-ohjatuilla lennokeilla.

Keskustelu ei kuitenkaan rajoitu vain kysymykseen Afganistan-strategian järkevyydestä. Kyse on samalla Obaman henkilökohtaisesta arvioinnista: miten maailma voi hyväksyä todennäköisesti tuhansia siviilejä tappavan operaation rauhannobelia piakkoin noutamaan lähtevältä presidentiltä? Obama itse teki West Pointissa jälleen parhaansa vaikuttaakseen hyvältä tyypiltä ja perusteli puolituntisessa puheessaan ratkaisuaan sekä käytännöllisesti että ideologisesti — rauhan asiallahan tässä ollaan. Mitä päätös Afganistanin sotatoimien eskaloimisesta siis paljastaa Obamasta?

Osa Obaman yleisöstä on edelleen vakuuttunut hänen vaikuttimiensa puhtaudesta. Vaikka Obama nyt väliaikaisesti turvautuukin sotilaalliseen voimaan, pidemmällä tähtäimellä hän olisi edelleen siirtämässä Yhdysvaltoja pidättyvämmän voimankäytön aikaan. Afganistanin vyörytystä onkin tulkittu koko ”terrorismin vastaisen sodan huipentumana”, jonka myötä Yhdysvallat olisi irtautumassa tästä maailmanrauhaa uhkaavasta järjettömyydestä. Jopa jotkut tuoretta päätöstä sulana hulluutena pitävät uskovat Obaman edelleen olevan vilpitön hyvissä aikeissaan. Tai kuten Michael Moore sen sanoo: Obama on huonojen neuvonantajien uhri.

Täysin vastakkaista kantaa edustavat ne, joille Obaman Afganistan-päätös on osoitus tietoisesta Bushin sotaopin jatkamisesta. Vuonna 2002 Bush julkisti West Pointissa räikeästi kansainvälisiä periaatteita rikkovan opin, jonka mukaan Yhdysvalloilla on oikeus ennaltaehkäiseviin iskuihin missä pain maailmaa tahansa, jos se kokee olevansa välittömästi tai tulevaisuudessa uhattuna. Obama ei ole sanoutunut tästä opista irti. Päinvastoin, seitsemän vuotta myöhemmin hän näytti West Pointissa antavan sille tukensa vihjaamalla, ettei Al-Qaidan vastainen taistelu rajoitu (jatkossakaan) AfPakiin, vaan se ulotetaan tarpeen mukaan myös Somalian ja Jemenin kaltaisiin ”terrorismin turvasatamiin”.

Merkittävin ero Obaman ja Bushin välillä ei ehkä olekaan sotilaallisten päätöksien sisältö vaan niiden perustelu. Toisin kuin Bush, Obama ei West Pointin puheessaan edes yrittänyt pyhittää lisääntyvää tappamista afganistanilaisen demokratian, ihmisoikeuksien ja naisten aseman parantumisen retoriikalla. Obama on siis tekemässä selkeää pesäeroa sotilaallisen voimankäytön ja liberaalin demokratian levittämisen välille — muissa yhteyksissähän Obama on puhunut kauniisti ihmisoikeuksista. Kyse on samalla sen myöntämisestä, että Yhdysvallat toimii vain suojellakseen omia etujaan. Kuten Glenn Greenwald huomauttaa, Obama perusteli toimenpiteitä ja niiden rajauksia Afganistanissa nyt suoraan kansallisella intressillä: Yhdysvallat haluaa vain varmistaa, ettei Afganistanista pääse enää tulemaan terrorismin pesäkettä, ja varsinainen valtionrakennus jätetään sen jälkeen afganistanilaisille itselleen.

Mieliä liikuttavan ideologisen vimman puuttuessa Obaman puhetta onkin helppo tulkita jälleen yhtenä osoituksena uuden presidentin pragmatismista. Puheellaan Obama tuntui taas yrittävän miellyttää kaikkia: Afganistaniin lähetetään lisäjoukkoja, mutta samalla otetaan tavoitteeksi nopea vetäytyminen. Sotatoimille ei aseteta selkeää takarajaa, mutta ei myöskään omaksuta liian suuria tavoitteita. Operaatioon osoitetaan taas kymmeniä ellei satoja miljardeja dollareita lisää rahaa, mutta samalla on tarkoituksena saattaa loppuun kansakuntaa köyhdyttävä sotiminen ja alkaa huolehtia kansantalouden vajeesta.

Juuri tämän julkisuudessa tulkitun pragmatismin takia Barack Obama tuskin leimautuu Afganistanin sotatoimista yhtä voimakkaasti kuin George W. Bush Irakin miehityksestä. Obamalla ei ole sotahullun leimaa, hän on onnistunut luomaan kuvan itsestään rauhan miehenä, hän ei aloittanut sotaa Afganistanissa, operaatiolla on YK:n valtuutus, ja hänellä on yhä aikaa tehdä kansainvälisessä politiikassa myönteisinä pidettyjä läpimurtoja. Vain jos kaikki menee Afganistanissa tai Pakistanissa penkin alle tai jos Obama siirtää (avoimet) sotatoimet uusiin maihin, kuten Somaliaan tai Jemeniin, hänestä voi alkaa muotoutua kuva sotapresidenttinä.

Toivoa sopii, mutta sotiminen tuskin päättyy Afganistaniin. Kuten Robert L. Borosage toteaa, jatkuva sodankäynti on varmin merkki romahtavasta imperiumista. Aina löytyy uusi vihollinen, aina on olemassa uusi uhka, joka täytyy kohdata. Bushia pidättyvämmästä retoriikastaan huolimatta Obama näyttää edelleen olevan terrorismin vastaisen sodan ideologian vanki.

Vahtikoiran karhunpalvelus

”Kun meitä haukutaan, niin sitten on hyvä.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kehaisee olevansa mielellään haukkujen kohteena. Rupatellessaan median ja poliitikkojen suhteesta Hesarin 120-vuotiskahveilla Virkkunen toistaa usein aiemminkin päätoimittajien suusta kuullun ajatuksen. Sen taustalla on oletus, että poliitikkojen esittämä arvostelu osoittaa median onnistuneen tehtävässään. Vallan vahtikoiran hyökkäys on osunut kohteeseensa, jos perästä kuuluu murinaa. ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Virkkunen lohkaisee mielikuvituksellisesti.

Mediapomoilla ja toimittajilla on usein taipumusta kuitata omaa lehteä tai yleensä viestintävälineitä kohtaan esitetty kritiikki juuri tällaisilla keveillä heitoilla ja fraasinomaisilla one-linereilla. Toinen seikka, johon päätoimittajat mielellään vetoavat silloin, kun valtamediaa käsitellään kriittisesti, on viestintävälineitä kohtaan esitetyn arvostelun tasapuolisuus: kritiikkiä satelee yhtä lailla vasemmistosta kuin oikeistostakin, niin työnantajajärjestöistä kuin ay-liikkeestä. Puolustuksen mielestä tämä todistaa, että media on neutraali, siis puolueeton. Samalla voidaan kätevästi ohittaa itse kritiikin sisältö (, joka ei välttämättä missään vaiheessa nojannutkaan väitteeseen, että kyseinen toimittaja tai viestintäväline olisi jonkun vastapuolen äänenkannattaja).

Mutta vaikka Virkkusen kuluneessa letkautuksessa on kyse kritiikiltä suojautumisesta, se paljastaa myös jotain keskeistä toimittajien itseymmärryksestä. Tämän ajatusrakennelman mukaan toimittajan, toimituksen ja koko oman viestintävälineen todella pitää olla haukkujen kohde, se kuuluu osana toimittajien identiteettiin ja itsearvostukseen. Poliitikkojen ja eturyhmien haukut lisäävät toimitusten tunnetta omasta riippumattomuudesta, siis journalistisesta ammattitaidosta. Toinen puoli yhtälössä on luonnollisesti se, että toimittajien pitää myös itse olla kriittisiä politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan. Poliitikkoja on käsiteltävä kriittisesti, aloitteisiin on suhtauduttava epäluuloisesti ja heidän vaikuttimiaan on syytä kyseenalaistaa.

Paavo Arhinmäestä aamukahviseuraa saanut Virkkunen tarjoaa jälleen oivan esimerkin. Päätoimittaja arvioi, että toistaiseksi Arhinmäki ”on päässyt monia muita kärkipoliitikkoja helpommalla”. Mutta hän varoittaa tuoretta puoluejohtajaa siitä, että ”karu arki odottaa tuolla jossain”. Politiikan journalismi on siis Virkkusen mielestä käsitellyt Arhinmäkeä epänormaalin helläkätisesti. Normaali tila poliitikon mediakäsittelyssä on kuitenkin jotain ihan muuta. Pian alkaa Paavollekin tulla lunta tupaan.

Virkkusen ajattelussa median tehtävä on esitettää poliitikko negatiivisesti. Journalistien on pakko olla poliitikkojen vihollisia, he eivät voi suhtautua vallanpitäjiin muuten kuin ”kriittisesti”. Tällaisissa oloissa poliitikolta tullut kehu hyvin kirjoitetusta artikkelista on toimittajalle pahinta mahdollista palautetta. Se uhkaa koko toimituksen mainetta. Jotta siis ei heräisi epäilyksiä siitä, että toimittaja on poliitikon vietävissä, koko valtamedia asemoi itsensä politiikkaa vastaan ja poliittisen pelin epäluuloiseksi tarkkailijaksi.

Vallanpitäjien julkinen kontrolli on keskeinen median tehtävä. Mutta on mahdollista, että valtamedia tekee lopulta karhunpalveluksen demokratialle. Pidemmän päälle vallan vahtikoiran roolin ylikorostumisella on kulttuurisia seurauksia, ja jatkaessaan nykylinjalla politiikan journalismi on vaarassa johtaa hyvin yksipuoliseen kuvaan politiikasta.

Vallanpitäjät ovat oman edun ajajia yleisen hyvän kustannuksella. Heidän päätöksensä ovat rahavallan ja erityisintressien ohjailtavissa vastoin äänestäjien etua. He ovat epärehellisiä ajamansa politiikan sisällöstä, ja heidän pääasiallinen motiivinsa on pysyä vallassa.

Kuulostaako kyyniseltä? Juuri näin yhdysvaltalaiset mediatutkijat Joseph N. Cappella ja Kathleen Hall Jamieson kiteyttävät sikäläisessä politiikan journalismissa vallitsevan uutiskehyksen. Tutkijoiden argumentin mukaan tällainen kuva politiikasta on syntynyt siksi, että media on parin viime vuosikymmenen aikana yhä voimakkaammin korostanut politiikan sisällön sijaan tyyliä, imagoa ja esittämistapaa, hakenut skandaaleja ja alleviivannut konflikteja. Lisäksi media on keskittynyt poliitikkojen henkilökohtaisiin motiiveihin ja analysoinut poliittisen pelin strategioita, dynamiikkaa sekä voittajia ja häviäjiä sen sijaan, että olisi käsitellyt itse poliittisia kysymyksiä. Cappellan ja Jamiesonin mukaan tämä kaikki johtaa poliittisen kulttuurin kyynistymiseen.

Politiikassa on kyse konflikteista ja erilaisten arvomaailmojen törmäyksestä. Mutta siinä on kyse myös julkisesta keskustelusta ja erilaisten toimintavaihtoehtojen välisestä rakentavasta debatista. Toimittajilla olisi vallankäytön moraalin ja laillisuuden valvomisen lisäksi mahdollisuus edistää demokraattista julkisuutta ottamalla aktiivisempi rooli politiikan sisällöistä käytävän keskustelun välittäjinä. Ilahduttavasti Hesarista onkin viime päivinä löytynyt juuri tämänsuuntaista yritystä sen nostaessa hallituksen elvytyspolitiikan ja palkkaverotuksen tapetille. Tässä sentään jotain syytä juhlia 120-vuotiasta.

Mutta samaan aikaan olisi ymmärrettävä, että journalistiseen itseymmärrykseen kuuluva vallanpitäjien ”kriittinen” tarkkailu uhkaa lisätä kansalaisten passiivisuutta ja kyynistä suhtautumista politiikkaan, se kun usein tekee vallan retorisesti etäiseksi. Valta ymmärretään tällöin kapeasti määräysvallaksi ja sen nähdään olevan jossain tuolla ja joillain muilla — sen sijaan, että sitä aktiivisesti ja refleksiivisesti käytettäisiin itse tai tuotaisiin se kansalaisille, julkisessa sfäärissä käytettäväksi kulttuuriseksi määrittelyvallaksi, kollektiivisen tahdonmuodostuksen välineeksi.

… kuinka aloin huolestua ja opin vihaamaan Palinia

Yhdysvaltain ex-varapresidenttiehdokas Sarah Palin erosi vastikään Alaskan kuvernöörin tehtävistä yllättäen tempullaan tarkkavainuisimmatkin poliittiset kommentaattorit. Itse asiaa ikimuistettavammaksi taitaa kuitenkin muodostua tapa, jolla eroilmoitus heinäkuun alussa tehtiin. Wasillan-kotinsa takapihalla oman perheensä ympäröimänä, taustanaan idyllinen alaskalainen järvimaisema kuvernööri Palin lateli yhden käsittämättömimmistä poliittisista puheista, joita YouTuben aikakaudella on kuultu.

Perus-palinilaiseen tyyliin eropuhe on sekoitus halpaa populismia, konservatiivista arvomaailmaa, loputtomia tyhjiä iskulauseita ja kömpelöjä vertauksia — mutta myös hämmentävää rakenteellista inkoherenssia, noloa peruskoululaisen kielenkäyttöä ja järjenvastaista lauseiden rytmitystä. Poikkeukselliseksi tapauksen tekee, Sarah Palininkin asteikolla, että puhe on etukäteen kirjoitettu. Irtisanoutuivatko Palinin puheenkirjoittajat jo ennen kuvernööriä itseään, vai naapurin tuore ylioppilasko näitä tekstejä kynäilee? Joka tapauksessa Palin lukee suoraan teleprompterista mutta saa puheensa silti kuulostamaan siltä kuin hermostunut koululainen latelisi ulkoa opettelemaansa esitelmää ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä, mitä itse asiassa on sanomassa.

Eroilmoituksen jälkeen julkisuudessa on luonnollisesti riittänyt kuhinaa ja spekulaatioita kuvernöörin todellisista motiiveista. Tähtääkö Palin republikaanien presidenttiehdokkaaksi 2012, vai siirtyikö hän syrjään pelätessään uusia ja entistä vakavampia epäilyjä korruptiosta ja vallan väärinkäytöksistä? Tai ehkä ne sittenkin olivat aidot jäähyväiset tehtäville valtakunnan- ja osavaltiopolitiikan huipulla, ja tarkoituksena on kasvaa uudeksi vaikutusvaltaiseksi radioääneksi tai tv-kasvoksi konservatiivisessa mediakentässä?

Monen vasemmistoliberaalin mielestä tällaiset kysymykset ovat kuitenkin epäolennaisia. Niiden sijaan pitäisi kysyä: miten olemme tulleet pisteeseen, jossa Palinin poliittisia uravalintoja joudutaan ylipäänsä pohtimaan? Mitä maailman vanhimmalle demokratialle on tapahtunut, kun Sarah Palinin kaltainen henkilö on valittu maan toisen pääpuoleen varapresidenttiehdokkaaksi ja saattaa vielä olla vakavasti esillä presidenttitason spekulaatioissa? Kuvernööri, joka ei osaa nimetä yhtään maansa keskeistä politiikan aikakauslehteä. Ehdokas, joka ilmoittaa ulkopoliittiseksi vahvuudekseen sen, että Alaska sijaitsee Venäjän naapurissa. Poliitikko, jonka vastausta talouspoliittiseen kysymykseen on vaikea erottaa koomikon imitaatiosta.

Palin on nyt ollut noin vuoden kansallisen ja kansainvälisen julkisuuden keskiössä, ja sinä aikana häneen on kohdistunut suorastaan poikkeuksellista pelonsekaista vihaa. Ilmiötä voidaan toki tarkastella elitistisenä inhona ”tietämättömyyttä” kohtaan, liberaalina ylemmyydentuntona konservatiivisia arvoja kohtaan tai sukupuolikysymyksenä, mutta kyseessä on myös vakavampi huoli demokraattisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Mitä on tapahtumassa kriittiselle demokraattiselle julkisuudelle, kun kaikki argumentit ovat näennäisesti yhtä päteviä, epämukavat kysymykset voidaan ohittaa vitsailemalla tai silmää iskemällä ja monimutkaiset poliittiset valinnat perustellaan populistisilla fraaseilla? Tässä mielessä Sarah Palin tavallaan edustaa äärimmäistä muotoa nykyisen televisiovetoisen politiikan kehityksessä.

Lisäksi helppous, jolla Palin saa kannattajansa isänmaallisen kiihkon valtaan, on muistuttanut joitakin tarkkailijoita siitä, miten lähellä demokraattinen järjestelmä on suistumista fasismiin. Demokraattiset instituutiot itsessään eivät välttämättä turvaa demokraattista yhteiskuntaa, jos poliittinen eliitti ja media hylkäävät siihen kuuluvat ihanteet ja periaatteet. Tapaus Palin osoittaakin, miten helposti valtamediasta tulee nationalistista propagandaa voimistava ja levittävä koneisto sen sijaan, että se toimisi kriittisen demokraattisen keskustelun foorumina. Palin-ilmiössä kun ei ole kyse liberaalista, rakentavaa erimielisyyttä ja kansalaisvapauksia puolustavasta isänmaallisuudesta vaan konservatiivisesta, konsensusta ja kansallista yhtenäisyyttä vaativasta patriotismista. Tällaisten tendenssien voimistuessa Berlusconin Italia lienee siis täysin mahdollinen tulevaisuudenuhka myös Yhdysvalloissa — eikä siihen edes tarvita maan valtamedian suoraa omistusta. Riittää, kun katsoo, miten yksimielisesti yhdysvaltalainen journalismi alkoi rajoittaa omaa sananvapauttaan ja asettui tähtilipun taakse syyskuun 11:nnen jälkimainingeissa.

Tässä suhteessa onkin lohdullista ja suorastaan rohkaisevaa, että rutinoituneiden politiikan toimittajien, kuten CBS:n Katie Couricin ja ABC:n Charlie Gibsonin, tekemillä ehdokashaastatteluilla oli osaltaan vaikutusta Palinin ja John McCainin presidentinvaalikampanjan suosion laskuun. Kriittinen journalismi pystyi tuomaan esiin epävarmasti esiintyneen ehdokkaan ilmeisen osaamattomuuden ja puutteelliset valmiudet, ja haastatteluilla oli myös vaikutusta Palinia arvioivaan yleiseen mielipiteeseen ja äänestyskäyttäytymiseen. Myös moni itseään kunnioittava republikaanipoliitikko ja -kannattaja kääntyi alaskalaiskuvernööriä vastaan.

Silti Sarah Palinin asema on median ansiosta myös vahvistunut monella tapaa. Vaalien myötä hän nousi yhdeksi valtakunnanpolitiikan keskeiseksi nimeksi, eikä poliittinen julkisuus sen koommin ole voinut ohittaa häntä. On mahdollista, että jatkossa Palinin uskottavuus poliitikkona alkaa voimistua tietoisen imagonrakennuksen ja journalististen konventioiden avulla: koska Palin on ”kansallisesti tärkeä” henkilö, hänen lausuntonsa ylittävät uutiskynnyksen riippumatta niiden sisällöstä. Ja koska hänen lausuntonsa esiintyvät toistuvasti uutisissa, hänen poliittinen painoarvonsa kasvaa.

Tilanne osoittaakin median nykyisen kyvyttömyyden pitää yllä poliittisen kulttuurin tasoa: lainaamalla toistuvasti Palinin mielipiteitä ja kommentteja uutismedia rakentaa tahtomattaankin hänen poliittista legitimiteettiään. Keskeinen ongelma on nimenomaan poliittisen journalismin ”etääntyneessä”, ”neutraalissa” ja ”objektiivisessa” suhtautumisessa politiikkaan. Vaikka toimitusten ehkä tärkein tehtävä julkisessa keskustelussa on toimia ”portivartijoina” — toisin sanoen päättää siitä, ketkä pääsevät julkisuuteen esittämään poliittisia arvioitaan ja mielipiteitään — ne tekevät valintansa kaavamaisesti puhujan aseman, siis ”institutionaalisen relevanssin”, perusteella. Toimitukset eivät perustele valintojaan edustukselliseen demokratiaan kuuluvilla deliberatiivisilla ihanteilla vaan ”poliittisella realismilla”. Näin ne oikeastaan luopuvat vapaaehtoisesti vallastaan portinvartijoina tai ainakin kieltäytyvät myöntämästä tätä roolia ja siihen liittyvää demokraattista vastuuta.