Velan dispositiivi

Europäättäjien hiljentyessä muiden mukana juhlasesonkiin (joulu tulikin jo osalle) ja odottamaan seuraavaa ”käänteentekevää” kokoontumista euroalueen velkakriisin selvittämiseksi on aika hieman vetää viimeaikaisten tapahtumien lankoja yhteen. Kokonaisuutena vuosi 2011 on ollut melko epätodellista aikaa seurata, miten Euroopan päättäjät ovat päämäärätietoisesti kuskanneet koko maanosaa päätös päätökseltä kohti syvenevää kriisiä toimenpiteiden kaikkinaisesta järjettömyydestä ja niiden reaalitaloudelle ilmeisen tuhoisista seurauksista välittämättä. Vaikka Kreikan, Irlannin ja Portugalin velkakriisien leviämisestä suuriin jäsenmaihin varoiteltiin jo vuonna 2010 ja aiemminkin, euroeliitti ei tehnyt puolessatoista vuodessa mitään, mikä olisi kääntänyt monien eturivin talousanalyytikkojenkin katastrofaaliseksi tunnistaman kurssin.

Tämän arkijärkeä uhmaavan laman ruokkimisen taustalla voidaan tietysti aavistaa olevan monenlaisia motiiveja. Yhtäältä toimenpiteitä voidaan tarkastella yksinkertaisesti seurauksena käsittämättömän kapeakatseisesta ja vaillinaisesta talousymmärryksestä, joka estää tunnistamasta eurokriisin todellista alkuperää ja rakenteellisia juuria ja langettaa syyn ykskantaan ”vastuuttomasti” käyttäytyneiden alijäämämaiden hallitusten niskoille. Toisen selityksen tarjoaa taloustieteilijä Christian Marazzin esittämä (h/t Timo) spekulaatio siitä, että kriisin syventäminen on ollut erityisesti Saksan taholta tietoista toimintaa, jonka taustalla on pyrkimys hajottaa euro ja perustaa uusi valuuttablokki kilpailukyvyn, ylijäämäisen vaihtotaseen ja vyönkiristyspolitiikan nimiin vannovien jäsenmaiden kesken.

Kolmas selittävä motiivi konservatiivisen euroeliitin itsepintaiselle lamapolitiikalle voi olla Naomi Kleinin kuvaama shokkidoktriini, jossa kriisit nähdään oivallisina tilaisuuksina toteuttaa uusliberalistisen ideologian mukaisia mutta kansalaisten enemmistön yleensä vastustamia, hyvinvaltion rakenteita heikentäviä talouspoliittisia uudistuksia. Kuten eurooppalaisten vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien taloustieteilijöiden uusimmassa muistiossa (pdf) todetaan, julkisen sektorin leikkausten lisäksi kovat vaatimukset yksityistämisistä ja työmarkkinasääntelyn purkamisesta ovat arkipäivää monissa taantumaan jo ajautuneissa Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Latviassa ja Romaniassa luonnollisesti puhumattakaan Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Italiasta. Suomi seuraa perässä vuonna 2012, kun talousluvut painuvat tarpeeksi huonoiksi ”rakenteellisten uudistusten” oikeuttamisen kannalta.

Tällaiset spekulaatiot euroeliitin toiminnan taustalla olevista piilomotiiveista ja kriisin tarkoituksellisesta kärjistämisestä menevät suorien todisteiden puutteessa hieman salaliittoteoretikoinnin puolelle. On kuitenkin syytä tähdentää, että vuonna 2012 syvenevä taantuma ja sen aiheuttanut Euroopan julkinen velkakriisi ovat nimenomaan poliittisen toiminnan välitöntä seurausta – toisin kuin vuonna 2008 USA:n asuntolainamarkkinoilta liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, joka vuonna 2009 levisi reaalitalouteen. Tuolloin puhkesi melko klassinen markkinakupla, kun asuntojen hintakehitys tyssäsi ja luotot laukesivat lainanantajien ja niitä edelleen rahoittaneiden investointipankkien käsiin. Julkisella velkarahalla ja keskuspankkien suoran rahoituksen kautta tuetut finanssimarkkinat elpyivät kuitenkin nopeasti, ja reaalitalous pääsi vuonna 2010 jälleen vauhtiin – kunnes Kreikan valtion rahoitusongelmat alkoivat tiivistyä. On olennaista ymmärtää, että finanssimarkkinoiden näkökulmasta tässä tilanteessa ei olisi ollut mitään syytä, miksi koko maailmantalouden kasvu ja taantumasta toipuminen eivät olisi voineet jatkua, eikä mitään syytä ajautua ns. double dip -taantumaan, kunhan vain euroalueen julkisten lainojen takaus olisi ollut taattu. Puolentoista vuoden syvenevän kriisin aikana euroeliitti – Saksan hallitus ja EKP etunenässään – ei kuitenkaan ole suostunut antamaan moista takausta, ja näin loppuvuonna 2011 löydämme itsemme “väistämättömän” taloustaantuman partaalta.

Tästä tapahtumien syy-seurausketjun ilmeisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia, on uskomatonta, miten euroeliitti nyt keskittyy julkisissa puheenvuoroissaan ja esittämissään ratkaisutoimenpiteissään liki pelkästään julkisen sektorin velkaan. Suurin osa kaavailluista toimenpiteistä liittyvät siihen, miten EU:n sääntöjä halutaan uudistaa, jotta valtioiden velanotto saadaan kiristyvien sanktioiden uhalla kuriin. Mitään perustelua sille, miten julkisen velanoton rajoittaminen ratkaisisi euroaluetta piinaavat epätasapainoisten markkinoiden ongelmat ja tuottaisi jatkossa vakaan talouskehityksen, ei anneta. Tosiasiassahan asia on juuri päinvastoin: viemällä julkiselta sektorilta mahdollisuuden ottaa velkaa yksityisen sektorin ajautuessa kupliin ja kriiseihin (joita heikosti säännelty finanssikapitalismi jatkuvasti tuottaa) EU:n entistä kireämmät säännöt pahentavat ja syventävät tulevia kriisejä. Julkisen velanoton rajoittaminen, riisuessaan valtioilta mahdollisuuden lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja rahoittaa sosiaaliturvalla ihmisten mahdollisuuksia kuluttaa, ei sen enempää ratkaise yleistä talouden velkaongelmaa kuin tuota väitettyä kasvua ja vakauttakaan.

Sosiaalisesti konstruoitu velkatalous

Euron kriisi ja sen ”ratkaisuksi” järjestetyt lukemattomat kokoukset ovat siis viimeisen puolentoista vuoden aikana kertoneet lähinnä tarinaa siitä, miten toimimattomaan talousortodoksiaan jääräpäisesti ripustautuneet EU-päättäjät ovat edenneet laput silmillä kohti euroalueen romuttumista ja syvää lamaa. On kuitenkin syytä yrittää välillä hahmottaa myös hieman laajempaa kuvaa: miten nykyinen velkakriisi sekä siihen reagoimista ohjaavat hallitsevat poliittiset puhetavat ovat ilmauksia pidempiaikaisesta poliittisesta ja markkinakehityksen logiikasta. Christian Marazzi viittaa tähän puhumalla Michel Foucault’n hengessä ”dispositiivista”:

Tällä hetkellä näen [uusliberaalin etiikan kehityksessä] eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.

Ehkä tärkein asia, jonka neljä vuotta jatkunut, rahoitusmarkkinoiden pystyssä pysymistä toistuvasti uhannut kriisi on toivottavasti mahdollisimman monelle opettanut, on tosiaan se, että (kaikki) raha on velkaa. Niinpä talouskasvu, ymmärrettynä tuotannon kasvuun kytkeytyvänä rahan määrän kasvuna, merkitsee samalla taloudessa olevan kokonaisvelan kasvua. Lisäksi, koska talouskasvu edellyttää tuotannollisia investointeja, velanotto (tai luotonanto) on talouskasvun edellytys. Ja vastaavasti, velan määrän vähentäminen merkitsee rahan määrän vähenemistä taloudessa, mikä puolestaan johtaa investointien vähenemiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen. Kapitalistisen rahatalousjärjestelmän toiminta perustuu siis keskeisesti velkaan, ja velka on näin keskeissä asemassa myös järjestelmän hallinnan logiikkaa ymmärrettäväksi tekevissä ajatusmalleissa ja puhetavoissa. Siksi lieneekin tässä yhteydessä sopivampaa puhua ”velan dispositiivista” kuin Marazzin mainitsemasta ”syyllistämisen dispositiivista”.

Mikä sitten on ”dispositiivi”? Lyhyesti ilmaistuna dispositiivilla tarkoitetaan puhetavan (eli diskurssin), siihen perustuvan inhimillisen toiminnan sekä tämän toiminnan materiaalisen ilmentymän muodostamaa kokonaisuutta. Mikään näistä ei elä irrallaan toisistaan: diskurssit liittyvät aina sosiaaliseen toimintaan ja materiaaliseen todellisuuteen, eikä materiaalista todellisuutta ole sosiaalisesti olemassa ilman siihen liittyvää puhetapaa. Dispositiivin ajatus tuo esiin, miten diskurssit eivät ole ”vain” puhetapoja vaan ilmenevät konkreettisina materiaalisia muotoutumina, oli kyse sitten sosiaalisesta toiminnasta tai tämän toiminnan materiaalisista tuloksista.

Finanssimarkkinat voidaan ymmärtää ”velan dispositiivin” nykyisin ehkä keskeisimpänä materiaalisena ilmentymänä. Pörssin perinteisenä tehtävänä on välittää halukkaiden sijoittajien pääomaa tuotannollisiin investointeihin, joten velan keskeinen rooli taloudessa ymmärretään rahoitusmarkkinoilla hyvin. Mutta tämän lisäksi velka merkitsee finanssimarkkinoille kauppatavaraa. Nykyisen velkakriisin taustalla onkin globaalien rahoitusmarkkinoiden 1970-luvulta alkanut kiihtyvä kasvu. Arvopapereiden ja valuutan kauppaamiseen keskittyvät finanssimarkkinat ovat paisuneet moninkertaisi suhteessa ns. reaalitalouteen eli materiaalisten hyödykkeiden tuotantoon. Samalla rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu on merkinnyt luonnollisesti velan jatkuvaa kasvua. Raha ja velka ovat lisääntyneet, mutta valtaosa lisäyksestä on tapahtunut finanssimarkkinoiden ”sisällä”, ja vain pieni osa tästä arvonkasvusta on valunut reaalitalouden piiriin eli tuottavaan toimintaan. Finanssimarkkinoiden ylikansallistuessa ja sääntelyn heikentyessä sijoittajat ovat alkaneet pitää velkamarkkinoita tuottoisampana kohteena kuin reaalitalouden investointeja, mikä on edistänyt rahan kasaantumista spekulatiivisiksi kupliksi.

Mutta velan dispositiivi (velkaan liittyvät puhetavat, niiden ymmärrettäväksi tekemät velanotto ja velan kauppaaminen sekä tämän toiminnan tuloksena muodostuvat markkinarakenteet) ei ilmene ainoastaan finanssimarkkinoina tai laajemmin kapitalistisena rahatalousjärjestelmänä (joka sitoo Marazzin sanoin myös yrittäjät, sijoittajat ja kuluttajat ”tuottamaan oman velkansa”). Samalla tavalla velan dispositiivin voi nähdä ilmenevän myös politiikassa ja julkisen vallan rakenteissa. Mutta siinä missä velka ymmärretään kapitalistisen markkinatalouden sfäärissä yhtäältä välttämättömänä tuotantotekijänä ja toisaalta spekulatiivisen kaupankäynnin kohteena, politiikan kentällä velkaa pidetään nykyisin ongelmana ja siitä puhutaan pääosin moraalisin sanankääntein. Politiikassa velka (Schuld) on jälleen syntiä (Schuld), kuten Marazzi toteaa.

On syytä korostaa tämän moralistisen velkakäsityksen historiallisuutta kahdella tapaa. Yhtäältä velan paheellisuutta korostava puhe voidaan nähdä melko ikiaikaisena, ja esimerkkejä voidaan kaivaa uskonnollisista ja filosofisista kirjoituksista tuhansien vuosien takaa. Toisaalta eurokriisin kirvoittama moraalipuhe voidaan liittää hyvin spesifiin, juuri tälle aikakaudelle tyypilliseen velkakäsitykseen, jonka taustalla on uusklassinen talousteoria. Toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista toimintaa jäsentänyt keynesiläisyys lähestyi velkaa huomattavasti pragmaattisemmin ja näki esimerkiksi julkisen velanoton tarpeellisena suhdannevaihteluja tasoittavana toimenpiteenä. Sen sijaan uusklassinen talousteoria pitää velkaantumista haitallisena, koska se ymmärtää rahan (ja samalla velan) väärin: teoria perustuu eksogeeniseen, neutraaliin rahakäsitykseen, jonka mukaan rahan määrän lisääminen taloudessa johtaa inflaatioon.

Uusklassiseen talousteoriaan perustuvan velan poliittisen dispositiivin diskursiivinen puoli ilmenee siis kaikkialla kaikuvassa syntipuheessa. Dispositiivin materiaalinen puoli vastaavasti ilmenee talouspolitiikkaa ohjaavissa käytännöissä ja rakenteissa. Esimerkiksi EU:n julkisten instituutioiden voidaan katsoa rakentuvan tämän raha- ja velkakäsityksen varaan: niiden pyrkimyksenä on kontrolloida julkista velkaa ja rajoittaa julkista kulutusta. Näin EU:n ja erityisesti EMU:n rakenteet ja säännöt todentavat velan uusklassista dispositiivia.

Myös euroeliitin nykyisenä julkituotuna pyrkimyksenä oleva projekti ”euron pelastamiseksi” on johdonmukaista jatkoa ja uusin diskursiivis-materiaalinen ilmentymä velan dispositiiville. Tavoitteena on jäsenmaiden budjettikurin tiukentaminen perussopimustasolla eli euromaiden rahasuvereniteetin poistamisen jatkaminen budjettisuvereniteetin viemisellä. Velan dispositiivin näkökulmasta tarkoitus on toisin sanoen vahvistaa niitä materiaalisia rakenteita tai institutionaalisia järjestelyjä, jotka sitovat jäsenmaiden hallitukset entistä tiukemmin ”julkinen velka on syntiä” ‑oppinuoraan sekä siitä loogisesti seuraavaan vyönkiristyspolitiikkaan (jota luonnollisesti pidetään moraalisesti hyveellisenä toimintana). Moralistinen velan dispositiivi selittää myös hyvin tähänastisia eurokriisin julkisuudessa hallitsevia selitystapoja (”syynä on ylivelkaantuminen”) sekä ratkaisuyrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan puuttuessaan täysin väärään asiaan (julkiseen kulutukseen).

Velkamoralismin umpikujat

Dispositiivin ajatus auttaa samalla ymmärtämään, että vaikka moralistinen velkakäsitys johtaa tuhoisaan talouspolitiikkaan, kriittisen vasemmiston on vaikea tehdä asialle mitään. Mitkä olisivat ne puhetavat ja materiaaliset ilmentymät, jotka haastaisivat uusliberalismin? Perustulo, työtakuu, funktionaalinen rahoitus, finanssimarkkinavero sekä muut vasemmistolaiset päämäärät ja ratkaisumallit tarvitsisivat materiaalista ja institutionaalista ilmiasua tullakseen tulevaa poliittista toimintaa jäsentäviksi vaihtoehdoiksi. Viime vuosien kriisit eivät kuitenkaan tunnu olleen riittävän dramaattisia saadakseen aikaan tällaisia institutionaalisia muutoksia.

On silti muistettava, että vaikka julkisen kulutuksen syntinä ymmärtävällä velan dispositiivilla on näin hallitseva ja institutionaalisesti vankka asema Euroopassa, sitä ei kuitenkaan tarvitse pitää täysin aukottomana ja voittamattomana valtarakenteena. Päinvastoin, sen hegemonia saattaa olla näennäisestä vankkuudestaan huolimatta yllättävänkin heikolla pohjalla. Ensinnäkin moralistista velan dispositiota ylläpitävä rakenne (euroalue) voi hyvinkin romahtaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja osoittaa näin Timo Soinin johtavaksi euro-oraakkeliksi.

Toiseksi velan dispositiivia ylläpitävät instrumentit, kuten budjettialijäämiä rajoittavat vakaussopimukset, voivat jatkossakin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun ”parhaillekin” valtioille osoittautuu mahdottomaksi pitäytyä niiden puitteissa. Lisäksi syntisen velan dispositiivin varaan rakennetut instituutiot, tärkeimpänä EKP, ovat hyvin lähellä joutua luopumaan pyhistä periaatteistaan ja muuttamaan toimintalogiikkaansa julkista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua tukevaan paradigmaan. Ja kolmanneksi euron kriisin jatkuva pitkittyminen on merkinnyt mahdollisuuksia ja aikaa synnin dispositiivin ajatusrakenteiden ja premissien kriittiselle tarkastelulle ja kasvattanut väistämättä tilaa vaihtoehtoiselle talousajattelulle. Tämä on ollut nähtävissä esimerkiksi siinä, miten julkisen velan syntinä näkevän dispositiivin ehkä voimakkaimmin kiistävä uuschartalistinen talousteoria ja sen selitykset eurokriisin syistä ja ratkaisutavoista ovat levinneet ja tulleet yhä vahvemmin osaksi myös valtavirran talouskeskustelua erityisesti anglosaksisessa laatujournalismissa.

On myös hyvä huomata, että samalla, kun Eurooppa tekee kaikkensa supistaakseen julkista kulutustaan, Yhdysvalloissa julkinen velanotto pitää edelleen taloutta pinnalla ja vetää sitä jopa kohti kasvu-uraa. Jos tällainen ymmärrys julkisen sektorin taloutta tukevasta ja kasvua edistävästä roolista on mahdollinen Yhdysvalloissa, jossa perinteisesti on suhtauduttu hyvin epäilevästi valtion oikeutukseen puuttua ”vapaiden markkinoiden” toimintaan, miksi vastaavan keynesiläisen ”järkivelkaantumisen” ajatus ei voisi jälleen saada jalansijaa myös perinteisesti valtioon hyvinvoinnin viimekätisenä takaajana uskovassa Euroopassa?

Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Tarpeeton journalismi

Poikkeuksellisen vireä politiikan kevät on jo aikaa sitten kääntynyt alati pimenevään syksyyn, ja harvinaisen avoimesta, poliittisia vaihtoehtoja artikuloineesta keskusteluavaruudesta on siirrytty normaaliin vaihtoehdottomuutta huokuvaan kriisijulkisuuteen. Viimeistään siitä lähtien, kun nationalistista uhoa ja euromielisen eliitin häpeää vaivaannuttavasti yhdistänyt Suomen vakuusvaatimus -saaga saatiin vihdoin loppukesästä päätökseen ja europäättäjien kriisikokouksien sarja siirtyi loputtomalta tuntuvaan luuppiin, talouskriisin journalismista on ollut aivot turruttavaa puuroa, jota vain kovimmat politiikkanarkkarit jaksavat kauhoa otsikkotasoa syvemmältä. Valtamedian kriisikehässä on pyöritetty lähinnä seuraavanlaista jatkotarinaa:
a) romahduksen partaalla horjuvat finanssimarkkinat edellyttävät nopeita ja voimakkaita ratkaisuja; b) päättäjien suureellisesta retoriikasta huolimatta kasaan kursitut päätökset toimenpiteistä osoittautuvat riittämättömiksi; c) “asiantuntijat” ovat yksimielisiä vaadittavista toimenpiteistä; d) mutta kinastelevat ja selkärangattomat eurojohtajat eivät saa aikaan riittävän uskottavaa, markkinat vakauttavaa pakettia. Ja niinpä ollaankin takaisin pisteessä a…

Vaikka euroskeptinen peruskattaus on siis ollut jo pitkään sama, kriisijulkisuudessa on kuitenkin näkynyt myös temaattisia muutosta. Tämän kauden vihannekseksi on osoittautumassa pitkään jäsenvaltioiden kinastelun synnyttämän savuverhon takana piileskellyt Euroopan keskuspankki. Vuorollaan niin Taloussanomat, Talouselämä, Yle kuin Helsingin Sanomatkin ovat vähitellen nostaneet EKP:n eurokriisin ja sen ratkaisun keskiöön. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että valtamediassa aletaan vihdoin olla eurokriisin suhteen olennaisen äärellä: EKP todella on ainoa instituutio, jolla on riittävä toimintakyky rauhoittaa finanssimarkkinat ja vapauttaa velkakurimukseen joutuneet jäsenmaat tuhoisalta velkadeflaatiokierteeltä. Ja niinpä saamme jopa Helsingin Sanomista lukea jotain niinkin järisyttävää kuin että tilanteessa, jossa eurovaltiot kärsivät akuutista rahapulasta ja ovat joutuneet lainaajien kasvavan korkokiristyksen kohteiksi, meillä onkin instituutio, joka voisi luoda niiden käyttöön rajoittamattoman määrän rahaa. Jolloin on varsin loogista kysyä: mikä tässä kriisin ratkaisussa on niin vaikeaa? Vähitellen alkaakin vahvistua näkemys siitä, että sekä kurjistamisen autuaaksitekevään voimaan uskova Saksa että inflaation rajoittamistehtäväänsä takertuva Euroopan keskuspankki joutuvat ennen pitkää luopumaan periaatteistaan ja valitsemaan pakon edessä Yhdysvaltojen, Britannian, Japanin ja lukemattomien muiden maiden toistuvasti valitseman tien ulos julkisen talouden tai pankkisektorin kriisistä: keskuspankin suoran rahoituksen. Siihen mennessä tosin euroalueen valtakeskuksen ajama uusklassinen vyönkiristysortodoksia on mitä todennäköisimmin suistanut koko Euroopan (ja siinä sivussa maailman) uuteen, vuotta 2009 huomattavasti syvempään lamaan.

Odotettavissa on siis, että rahoitusvaikeuksiin ajautuneita PIIGS-maita löysässä hirressä roikottaneet Saksa ja EKP joutuvat kääntämään joko avoimesti tai vaivihkaa takkinsa estääkseen Italian ja Espanjan ajautumisen maksukyvyttömyyteen. Kulissien takana EKP onkin jo ostellut kriisivaltioiden lainapapereita vastoin omia periaatteitaan ja antanut maille siten tekohengitystä, mutta varsinainen game changer olisi keskuspankin julkinen ilmoitus siitä, että se tulee kategorisesti pitämään huolen euromaiden maksukyvystä ja asettuu siten ns. viimekätiseksi lainaajaksi (lender of last resort). Tähän asti sekä entinen että nykyinen EKP:n pääjohtaja ovat tiukasti kieltäytyneet ottamasta keskuspankille tällaista kaikkialla muualla maailmassa itsestään selvänä pidettyä roolia, mutta ei voitane pitää suurena yllätyksenä, jos aatokset muuttuvat yhdessä yössä.

Yllätyksetöntä tämä olisi siksikin, että äkilliset suunnanmuutokset kansainvälisessä talouspoliittisessa ortodoksiassa ovat viime vuosina tulleet hämmentävän tutuiksi. Kun vielä 2008 ja 2009 maailman johtajat vannoivat julkisen elvytyksen nimeen lievittääkseen USA:n asuntomarkkinakuplan puhkeamisesta alkaneen finanssikriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia (”we are all Keynesians now”), jo keväällä 2010 etenkin eurooppalaiset johtajat olivat tehneet täyskäännöksen julistaen yhteen ääneen julkisen velan katastrofaalisuutta ja vyönkiristyksen välttämättömyyttä. Muutos retoriikassa ja toiminnassa oli niin nopea, että oli oikeastaan vaikea uskoa, että vuosia 2008-2009 oli koskaan tapahtunutkaan. Jos siis Kreikan kriisikeväästä 2010 lähtien noudatettu talouspoliittinen linja on perustunut jäsenvaltioiden (velalla) rahoittamien ja takaamien ”vakausmekanismien” luomiseen yhdistettynä rajuilla julkisten menojen leikkausohjelmilla ehdollistettuihin ”apupaketteihin”, aika saattaa piankin olla kypsä näiden (ei niin yllättäen) tehottomiksi tai pikemminkin counter-produktiivisiksi osoittautuneiden toimenpiteiden hylkäämiselle ja EKP:n valjastamiselle siihen tehtävään, jota keskuspankki tosiasiassa aina hoitaakin: julkisen kulutuksen rahoittamiseen.

Mikä paneekin kysymään: mikä on journalismin osuus kriisin ratkaisun avainten löytämisessä ja talouspolitiikan suunnanmuutoksessa?

Median roolia talouskriiseissä on tapana kuvata jonkinlaisen katalyyttianalogian avulla. Media voimistaa suhdannevaihteluita levittämällä alakuloa, lietsomalla kielteisiä odotuksia ja kasvattamalla epävarmuutta laskusuhdanteen aikana, ja vastaavasti se yllyttää hurmioituneeseen sijoittamiseen ja kuluttamiseen noususuhdanteessa. Tämä vaikeasti konkreettisesti osoitettavissa oleva mutta intuitiivisesti uskottavan tuntuinen oletus perustuu luonnollisesti sellaiselle ymmärrykselle markkinoista, jossa ne nähdään kollektiivisiin tulevaisuudenodotuksiin ja uskomuksiin perustuvana inhimillisen toiminnan kenttänä. Mutta onko journalismilla myös jonkilaista roolia markkinoiden lisäksi myös varsinaiseen kriisiajan talouspolitiikkaan ja talouspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisessa? Toki voidaan katsoa, että levittämällä ja vahvistamalla tietoisuutta kulman takana odottavasta tai jo käsiin levinneestä taantumasta media luo myös poliittista painetta julkiselle vallalle ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Ja tietenkin voidaan helposti havaita, että etenkin lehdistö esittää aktiivisesti myös omia asiantuntevia vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille. Niinpä saamme toistuvasti nauttia kypsään ikään ehtineiden pääkirjoitustoimittajien painavista puheenvuoroista, joissa useimmiten viljellään sellaisia iskusanoja kuin vahvaa johtajuutta, poliittista tahtoa, rakenneuudistuksia, julkisen talouden tasapainottamista, talouskasvua tukevaa veropolitiikkaa ja muita raikkaita uusliberalistisia ohjenuoria.

Näistä lehdistön ilmeisistä katalyytti- ja mielipidevaikuttajatehtävistä huolimatta voisi kuitenkin väittää, että journalismilla ei talouspoliittisena toimijana ole nykyisellään juuri minkäänlaista roolia. Journalismi on ottanut sekä finanssi- että eurokriisissä passiivisen sivustakatsojan roolin. Se uutisoi kyllä euroeliitin loputtomista neuvotteluista ja kriisikokouksista, kokoaa erilaisia tietopaketteja ja havainnollistavia grafiikoita, raportoi markkinoiden reaktioista ja antaa ekonomisteille alustan esittää omia ennustuksiaan, mutta se ei toimi aktiivisena keskustelijana, haasta talouspolitiikan päättäjiä perustelemaan tekemiään linjauksia tai kanavoi debattia erilaisista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Valtamedia pyrkii heijastamaan vain ”yleistä mielipidettä” ja kulloinkin hallitsevassa asemassa olevaksi tulkitsemaansa käsitystä. Enin mitä valtamedian roolista voikin kriisissä sanoa on, että se lähinnä oikeuttaa vallitsevia talouspolitiikan rakenteita, instituutioita ja vaikuttajia ainoina oikeina asiantuntijoina – vaikka juuri ne ovat kriisin saaneet aikaan.

Tästä kaikesta seuraa se, että valtamedia ei toimi minkäänlaisena proaktiivisena, progressiivisena, talouspoliittista keskustelua eteenpäin vievänä ja ratkaisuja tuottavana instituutiona vaan pelkästään seuraa talouspoliittisen eliitin muotoilemaa kriisinarratiivia ja reagoi sen tekemiin päätöksiin. Tilanteessa, jossa nimenomaan EU:n onneton politiikka on aiheuttamassa talouden syvän taantuman, journalismin kyvyttömyydellä kyseenalaistaa talouspoliittista ortodoksiaa ja tuoda esiin vaihtoehtoja on varsin katastrofaaliset seuraukset. Keväästä 2010 lähtien olemmekin voineet lähinnä voimattomina seurata, miten eurojohtajat ovat kuljettaneet talousaluetta kohti vääjäämätöntä romahdusta ilman minkäänlaista julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Talouspolitiikan julkisuus on etääntynyt kauas talouspoliittisesta päätöksenteosta, jolloin koko kriisijournalismi on tehnyt itsensä pohjimmiltaan tarpeettomaksi.

Valtamedian talouspoliittisen merkityksen ohuus ei toki ole merkki pelkästään journalistien ammatillisesta epäonnistumisesta. Taustalla on laajempi julkisuuden historiallinen muutos, jossa nimenomaan kansallinen media on menettänyt asemaansa suunnannäyttäjänä ja poliittisen keskustelun välittäjänä. Yhtäältä kasvattaessaan instituutiona itsenäisyyttään journalismi on 1980-luvulta lähtien kadottanut sekä läheisen yhteytensä (puolue)poliittiseen toimintaan että kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta journalismin luontainen viittauspiste, siitä riippuvainen ja sille tilivelvollinen kansallinen suvereniteetti on menettänyt ratkaisevan tuntuisesti asemiaan poliittisena valtakeskuksena: kansallinen julkisuus ja ylikansallistunut poliittinen vallankäyttö eivät kohtaa, mikä näkyy erityisen selvästi eurokriisin kaltaisessa kansallisvaltioiden rajat ylittävässä ongelmavyyhdessä. Kun poliittiset suuntaviivat muotoillaan, yhteisymmärrys rakennetaan ja päätökset tehdään epämuodollisissa ja epädemokraattisissa ylikansallisissa verkostoissa, kansallista agendaa edelleen rakentavalla valtamedialla on yhä vähemmän merkitystä. Sen paikkaa verkostoituneiden vaikuttajaeliittien informoijana ja keskustelun välittäjänä ovatkin ottaneet taustoittamiseen ja analyysiin panostavat erikoislehdet, kuten Taloussanomat ja Talouselämä, sekä nimenomaan ylikansallisen laatujournalismin instituutiot, kuten Financial Times ja Wall Street Journal, joilla on pääsyä, resursseja ja asiantuntemusta vaikuttaa siellä, missä päätökset nykyään tehdään.

Vielä vaalikeväänä 2011 elettiin onnistuneesti hetki kansallisen politiikan fiktiota. Koettiin ohimenevä tunne, että kansallisella päätöksentolla ja kollektiivisilla valinnoilla on vielä merkitystä. Pulpahti jopa toivo siitä, että Suomi voisi muuttaa koko Euroopan kurssia, mikäli poliittinen keskustelu ja julkinen harkinta johtaisivat selkeän linjanmuutoksen sekä pankkien pelastamiseksi suunnitellut velkapaketit kyseenalaistavan talouspoliittisen ohjenuoran johdonmukaiseen artikulointiin. Lopputulos oli kuitenkin karu paluu todellisuuteen. Poliittinen kevät johti ainoastaan SDP:n käsittämättömään vakuussotkuun, ja illuusio demokratian deliberaation mahdollisuuksista hautautui yhä syvemmälle vaihtoehdottoman kriisijulkisuuden syövereihin.

Euroopan tuhoisa talouspoliittinen linja tulee ennen pitkää pakon edessä kääntymään, mutta journalismilla ei suunnanmuutoksessa ole kuin perässähiihtäjän rooli.

Suvereniteetti ja velkakriisi

Onko valtio talouspoliittisesti suvereeni, jos sillä periaatteessa on valta päättää valuutastaan, verotuksestaan ja julkisesta kulutuksestaan mutta jos se käytännössä lainaa käyttövaransa rahoitusmarkkinoilta niiden määräämän koron mukaan tai on sitoutunut ulkoiseen valuuttaan? Kysymys valtion itsemääräämisoikeuden teoriasta ja käytännöstä tuntuu olevan avainasemassa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kuristavan velkakriisin ratkaisussa.

Oletus valtion suvereniteetin heikentymisestä on muotoutunut jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jo 1980-luvulla, kun ylikansallisten pääomavirtojen ja kaupan sääntelyä länsimaissa löysennettiin (“vapauttamisesta” on aina väärin näissä yhteyksissä puhua) ja kun IMF saneli velkaantuneiden kehitysmaiden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, myös muut kuin uusmarxilaiset kapitalismiteoreetikot alkoivat korostaa kansantalouksien riippuvuutta niille ulkoisista voimista. Lopullisesti usko valtioiden suvereniteettiin tuntui romahtavan 1990-luvun globalisaatiokeskustelussa, jossa monet ennakoivat kansallisvaltioiden kuihtumista sekä ulkoisten (pääoma- ja kulttuuriset virrat, ylikansalliset poliittiset rakenteet, siirtolaisuus jne.) että sisäisten (erilaiset alueelliset autonomiapyrkimykset, kansallisen identiteetin heikkeneminen) prosessien puristuksessa.

Sittemmin akateeminen globalisaatiokirjallisuus on paisunut monivivahteiseksi keskusteluksi, jossa kukaan ei luonnollisestikaan halua vaikuttaa naiivilta esittämällä liian rajuja yksinkertaistuksia tai dogmaattisia julistuksia kansallisvaltion kuolemasta. Sen sijaan puhutaan valtioiden muuttuvasta (ja eriarvoisesta) asemasta ja roolista osana globaalihallinnan rakenteita, verkostoja ja käytäntöjä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikka valtioilla nähdään olevan edelleen keskeisin valta erilaisten toimenpiteiden ja politiikkojen toimeenpanossa, toiminnan tavoitteita, perusteita ja politiikan sisältöjä muotoillaan yhä enemmän ylikansallisella tasolla. Samalla itse suvereniteetin käsite jää usein varsin hahmottomaksi ja abstraktiksi metaforaksi, jolla lähinnä viitataan myyttiseen aikaan “ennen” globalisaatiota tai kansallisvaltioiden “kultakauteen” toisen maailmansodan jälkeen.

Abstraktia teesiä globalisaatiosta ja suvereniteettien murenemisesta voi kuitenkin pohtia konkreettisesti tarkastelemalla esimerkiksi vuodesta 2008 saakka jatkunutta finanssikriisiä, joka on monin paikoin johtanut julkisen talouden kriiseihin etenkin länsimaissa. Kyse ei ole vain siitä, että Yhdysvaltojen asuntolainakuplan puhkeamisen nopeasti synnyttämä globaali finanssikriisi osoitti valtioiden (tai ”kansantalouksien”) olevan syvästi riippuvaisia toisistaan ja oman kontrollinsa ulkopuolella olevista prosesseista. Vielä kouriintuntuvampi näyttö suvereniteetin katoamisesta on se, että monet valtiot ovat yhtäkkiä epävarmoja rahoituksen saamisesta omiin menoihinsa. Juuri tästä on kyse keväästä 2010 lähtien jatkuvasti voimistuneessa “velkakriisi”-diskurssissa, jonka varjolla hallitukset harjoittavat nurinkurista finanssipolitiikkaa ja tekevät julkisen talouden leikkauksia. Aivan kuten IMF ehdollisti rahoituksensa kehitysmaille 1980-luvulla, nyt myös rikkaat teollisuusmaat säätävät julkiset menonsa ja talouspolitiikkansa sellaisiksi kuin uskovat rahoitusmarkkinoiden haluavan. Oireellista onkin, että kun luottoluokituslaitos Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltojen luottoluokitusta, se vaati samalla suurempia leikkauksia Medicare-ohjelmaan ja sosiaaliturvaan. Ei siis ihme, että valtiovarainministeri Kataisen julistama “niskalenkki markkinoista” on (netti)julkisuudessa nopeasti muotoutunut esimerkiksi samanlaisesta absurdin todellisuuspakoisesta hehkutuksesta kuin G.W. Bushin klassinen “Mission Accomplished”-julistus vuonna 2003.

Näissä olosuhteissa onkin yllättävää, että se rahoitusmarkkinoiden ilmeinen niskalenkki valtioista, jota EU-johtajien hätäkokoukset, pankkien pelastuspaketit ja julkisen talouden vyönkiristykset näyttävät heijastavan, saattaa itse asiassa olla vain näköharha – tai ainakin vain yksi, varsin konventionaalinen tapa ymmärtää valtion ja rahoitusmarkkinoiden suhde. Niin sanottu moderni rahateoria (MMT) korostaa valtioiden, ja nimenomaan keskuspankkien, roolia rahoitusmarkkinoiden toiminnan viimekätisenä takaajana. Niinpä MMT:n periaatteita oivallisesti selventävässä Raha ja talous -blogissa on analysoitu finanssikriisiä sekä käynnissä olevaa julkisen rahoituksen kriisiä hyvin erilaisin sanankääntein kuin valtavirtajulkisuudessa. Kyse on täysin vaihtoehtoisesta näkökulmasta ja tulkinnasta: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo kyhätyt ja vaikkapa Saksassa vielä suunnitteilla olevat pankkien pelastuspaketit edustavat valtavirtajulkisuudessa rahoitusmarkkinoiden niskalenkkiä valtioista (ns. Too Big To Fail -argumentti), mutta MMT:n näkökulmasta pankkien ajautuminen julkisen rahoituksen piiriin osoittaa sen, miten rahoitusmarkkinat ovat loppupeleissä täysin riippuvaisia valtioista ja keskuspankkien lainarahasta.

MMT siis muistuttaa valtioiden suvereniteetista suhteessa markkinoihin: valtiot määräävät sen valuutan, jolla liikepankkien on operoitava ja verot maksettava, ja liikepankit tarvitsevat nimenomaan keskuspankin liikkeelle laskemaa rahaa keskinäiseen maksuliikenteeseensä. Samalla tavoin MMT huomauttaa, että koska keskuspankeilla on suvereeni oikeus luoda rahaa, ne voisivat periaatteessa milloin tahansa kuitata julkisen velan vain naputtelemalla kyseisen summan velkaantuneen valtion tilille. Miksi näin ei käytännössä tehdä, on näkökulmasta riippuen poliittinen (oikeiston ylivalta), teoreettis-ideologinen (uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin ylivalta) ja juridinen (EMU:n säännöt) kysymys ja osoittaa valtioiden suvereniteetin olevan teorian lisäksi myös hyvin käytännöllinen ongelma.

MMT:tä eli (uus)chartalismia kohtaan suuntaamassaan kritiikissä Eetu Virén tarttuu nimenomaan modernin rahateorian väitteeseen valtioiden rahapoliittisesta suvereniteetista. Virénin mukaan valtioiden rahapoliittinen suvereniteetti on ainoastaan “teoreettinen”, sillä “käytännössä” rahoitusmarkkinoilla on nykyään valta rajoittaa valtioiden kulutusta ja siten ne ovat nousseet todellisen suvereenin asemaan:

1970-luvulta alkaen rahan luomisen mekanismit ovat alkaneet voimakkaasti noudattaa globaalien finanssimarkkinoiden määrittämää logiikkaa. Käytännössä valtiot joutuvat rahoittamaan juoksevia menojaan finanssimarkkinoilta otetulla velalla (siis keskuspankkirahoituksen sijaan suoraan markkinoille myytävilä obligaatioilla) ja siksi markkinoiden antamilla luottoluokituksilla ja niiden määrittämällä korkotasolla on äärimmäisen keskeinen merkitys valtioiden taloudelle. Rahapoliittinen suvereniteetti on myös niillä valtioilla, joilla on oma vapaasti kelluva valuutta, ainoastaan teoreettinen, koska finanssimarkkinat muodostavat rahan luomista ohjaavan konvention, jonka myös rahansa pörssiin sijoittaneet amerikkalaiset kotitaloudet ja instituutiot ovat hyväksyneet.

Kirjoituksensa kommenttiosiossa Virén jatkaa:

Ymmärrän kyllä uuschartalistisen näkemyksen siitä, että keskuspankki “voisi” rahoittaa suoraan valtiota. Tämä näkemys on kuitenkin mielestäni puhtaasti “teoreettinen” ja siinä mielessä “utopistinen” (…) Tämä funktionalistinen näkemys siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä ei minusta poikkea mitenkään siitä, että valtio “voisi” käyttää nykyisestä budjetista osan mihin tahansa sen sijaan että se nyt käytetään verovähennyksiin rikkaille jne. Yritykseni oli (…) sanoa, että rahan luomista ohjaavat todelliset mikrotason valtasuhteet ovat sellaisia, että en pidä poliittisesti realistisena tällaisia teoreettisia spekulaatioita siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä. Tämänhetkisen lainsäädännön ja siten poliittisen tilanteen mukaan se ei “voisi” tehdä niin.

Vaikka rahan luomisen mekanismien finanssivetoistuminen on toisaalta tietoisen politiikan tulosta, (…) ovat finanssimarkkinat “yleisenä mielipiteenä”, jonka esimerkiksi amerikkalaiset kuluttajat ovat hyväksyneet tai jossa ne ovat mukana, nykyisin todellinen rahapoliittinen suvereeni (ja keskuspankin suvereniteetti on teoreettinen).

Raha ja talous -blogin toinen kirjoittaja Jussi Ahokas vastaa Virénille saman kirjoituksen kommenttiosiossa. Kuten vastaus osoittaa, MMT:n näkökulmasta rahoitusmarkkinoiden kutsuminen suvereeniksi on täydellistä puppua: moderni rahatalous ei yksinkertaisesti toimi siten.

Finanssimarkkinoiden nostamiselle taloudelliseksi suvereeniksi ei ole perusteita, minkä globaali finanssikriisikin erinomaisesti osoitti. Jos keskuspankit ympäri maailmaa eivät olisi huolehtineet rahoitusmarkkinoiden ja -laitosten likviditeetin riittävyydestä, tämä valtarakennelma olisi romahtanut.

Aina voidaan tietysti spekuloida maailmalla, jossa liikepankit eivät ole riippuvaisia keskuspankeista ja jossa niiden keskinäiset velkasitoumukset selvitetään muulla kuin keskuspankkirahalla, mutta nykyinen järjestelmä ei ole sellainen. Siksi tässäkin keskustelussa neochartalismia kohtaan esitetyltä kritiikiltä putoaa kokonaan pohja pois (…)

Virénin ja Ahokkaan väittelyn taustalla on kaksi hyvin erilaista tapaa lähestyä vallan ja suvereniteetin kysymystä. MMT:n näkökulmasta suvereniteetti määrittyy ”teknisesti” tarkastelemalla todellista rahan liikettä ja tileillä tehtäviä operaatioita, joissa keskuspankeilla on nykyjärjestelmässä täysin keskeinen merkitys. Virén puolestaan näkee rahan ennen kaikkea poliittisena ja valtasuhteena, jossa vähemmän merkittävää on se, miten raha teknisesti liikkuu, kuin se, miten markkinoiden ja valtioiden suhde on sosiaalisesti ja poliittisesti konstruoitu. Erilaisista johtopäätöksistään huolimatta Virén ja Ahokas voivatkin molemmat yhtyä Henry Fordilta lainattuun ajatukseen siitä, että jos totuus pankkijärjestelmän toiminnasta ymmärrettäisiin, vallankumous tapahtuisi huomenna. Ahokkaan sanoin:

Jos ihmiset ymmärtäisivät, että heidän muodostamansa valtio, jota ohjataan vielä jossain määrin demokraattisesti useissa länsimaissa, voi muuttaa talouden suunnan käyttämällä suvereenin oikeuttaan, yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Se, että ihmisten talousymmärrystä yritetään hämärtää sekä oikeiston että vasemmiston toimesta esimerkiksi siten, että valtion taloudellinen suvereniteetti kiistetään ilman todellisuudesta nousevia perusteita, on valtava ongelma ja omalta osaltaan supistaa demokratian tilaa yhteiskunnassamme. Jos tahtoa poliittiseen kamppailuun löytyy, olisi suotavaa, että kamppailu perustuisi reaalitodellisuuden muuttamiseen eikä unimaailmojen muuttamiseen.

Virénin ja Ahokkaan debatti on kiinnostava osoitus siitä, miten ymmärryksemme maailmantalouden toiminnasta ja finanssijärjestelmän luonteesta vaikuttaa siitä tehtäviin poliittisiin johtopäätöksiin. Virénin argumentointi muistuttaa vahvasti yhteiskuntatieteellisen ja kriittisenkin globalisaatioteorian rakentamaa narratiivia 1970-luvulta jatkuneesta historiallisesta kehityksestä, jossa globaalien rahoitusmarkkinoiden asema on jatkuvasti voimistunut ja vastaavasti demokraattisen päätöksenteon ja “politiikan” ala kutistunut. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa keskeiset julkisen vallan liikkumavaraa rajoittavat päätökset tehdään jossain aivan muualla kuin edustuksellisten instituutioiden puitteissa: rahoituslaitoksissa, luottoluokituslaitoksissa, IMF:ssä ja muissa kansainvälisissä järjestöissä – sekä euron piirissä nykyisin myös valtioiden kontrollista pitkälti riippumattomassa Euroopan keskuspankissa. Ahokkaan ja muiden chartalistien tarkoituksena ei varmastikaan ole kiistää tätä historiantulkintaa. Valottamalla MMT:n avulla rahoituksen todellisia mekanismeja he kuitenkin haluavat tuoda esiin, että demokratiaa, taloudellista vakautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta uhkaava kehityskulku olisi lopulta varsin yksinkertaista kääntää – jos vain talouspolitiikkaa ohjaisi jälleen ymmärrys valtion tosiasiallisesta rahapoliittisesta suvereniteetista.

Näköalattomat kriisinarratiivit

Euroalueen kohtalon puolesta jännitettiin taas viime viikolla EU:n valtionpäämiesten kokoontuessa jälleen yhteen “ratkaisevaan” kokoukseen käsittelemään Kreikan valtion rahoitusvaikeuksia. Pitkälti toista vuotta sitten alkanut keskustelu euroalueen velkakriisistä on tehnyt yhä selvemmäksi, että talouspoliittisen eliitin pyörittelemät ratkaisumallit ovat kykenemättömiä avaamaan valuutta-alueen maille tietä ulos siitä näennäisestä umpikujasta, johon pitkään harjoitettu politiikka ja jo tehdyt kriisitoimenpiteet ovat euroalueen ajaneet. Poliittisten johtajien, keskuspankkien virkamiesten ja yksityisten talousasiantuntijoiden ilmeisestä uskottavuusongelmasta huolimatta aidosti vaihtoehtoiset talousanalyysit eivät silti edelleenkään löydä tietään julkiseen keskusteluun.

Valtamedia tarjoaa pääsääntöisesti kahta julkista näkökulmaa eurokriisiin. Ensimmäinen ja hallitseva niistä on “päätöksentekijöiden” narratiivi. Sen mukaan osa euromaista (“ylivelkaantuneet” maat) on rahoitusvaikeuksissa. Niiden lainansaanti finanssimarkkinoilta on uhattuna, koska niiden epäillään olevan kykenemättömiä selviytymään nykyisistä veloistaan. PIIGS-maiden kohdalla tilanne on enemmän tai vähemmän akuutti, mutta sama ongelma koskettaa pidemmällä tähtäimellä kaikkia euromaita. Ainoa tapa valtioille taata lainansaantinsa myös tulevaisuudessa onkin vakuuttaa markkinat ja luottoluokituslaitokset siitä, että niiden talous- ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet tuottavat jatkossa riittävän nopeaa talouskasvua sekä hillitsevät julkisten menojen kasvua siinä määrin, että tuleva velanmaksukyky ei ole uhattuna. Tämä tosin edellyttää ”kipeitä” leikkauksia julkisista menoista, joilla itsessään on talouskasvun edellytyksiä heikentäviä vaikutuksia, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Tämän ”talousrealistien” narratiivin lisäksi julkisuudessa toistuu tasaisin väliajoin myös toinen, “kriitikkojen” kriisikertomus, joka esittää puhuvansa kriisistä kärsivien kansalaisten näkökulmasta. Tämä on ennen kaikkea kansalaislähtöisen journalismin ihanteet omaksuneiden toimittajien sekä poliittisen vasemmiston ja populistien narratiivi. Sen mukaan eurokriisissä EU ja sen vahvimmat jäsenvaltiot ovat yhteistuumin keskittyneet pelastamaan “ongelmamaille” löysillä ehdoilla lainanneet pankit valtavilla tukipaketeilla. Samalla päättäjät ovat luoneet lisää julkista velkaa ja käyttävät nyt kasvavaa velkataakkaa perusteluna julkisten menojen leikkauksiin ja kansalaisten toimeentuloa heikentäviin ratkaisuihin. Globaalia finanssikriisiä seurannut eurokriisi onkin vain uusin vaihe uusliberalistisessa hyökkäyksessä hyvinvointivaltiota vastaan ja pääoman edustajien ehtymättömässä pyrkimyksessä kaventaa julkista sektoria.

Julkista keskustelua talouskriisistä käydään lähinnä näiden kahden narratiivin puitteissa ja niiden avaamien mahdollisuuksien ja toimintaehdotusten vaihtoehtoavaruudessa. Julkisuudessa esiintyvät erimielisyydet esimerkiksi Kreikan lainojen takaamiselle asetettavista ehdoista tai sen velkojen uudelleenjärjestelystä lankeavat joko talousrealistisen tai kriittisen kriisinarratiivin puitteisiin eivätkä kyseenalaista niiden lähtöoletuksia. Käytännössä nämä päänarratiivit pitkälti myös sekoittuvat. Valtionpäämiehet ja erilaiset talousasiantuntijat ovat omaksuneet ja lainanneet itselleen useita ”kriitikoiden” puheenparsia kriisin eri vaiheissa puhuessaan vaikkapa rahoitusmarkkinoiden ”moraalikadosta” tai tarpeesta tuoda lisää ”läpinäkyvyyttä” finanssimarkkinoille esimerkiksi erilaisin stressitestein. Kriittinen narratiivi talouskriisistä on siis retorisesti pitkälti sisällytetty siihen talouspoliittiseen linjaan, jonka ”vastuulliset” päätöksentekijät esittävät ainoana mahdollisena.

Vastaavasti vasemmisto vaatii nykyistä tiukempia toimenpiteitä, kuten pankkeja pälkähästä päästävien julkisten pelastuspakettien lopettamista, yksityisten pankkien pakottamista ottamaan luottotappiot kontolleen, rahoitusmarkkinoiden tiukempaa sääntelyä ja veroparatiisien sulkemista kuplien ehkäisemiseksi vastaisuudessa, mutta se ei useinkaan kyseenalaista talousrealistiseen narratiiviin sisältyvää oletusta julkisen talouden ”tasapainottamisen” ja rahoitusmarkkinoiden rauhoittamisen välttämättömyydestä. Kriisin poliittisia ja sosiaalisia seurauksia ajatellen huolestuttavinta onkin se, ettei julkisuudesta edelleenkään löydy sellaisia euroeliitin talouspolitiikalle vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, jotka paitsi avaisivat euromaita kollektiivisesti kuristavan solmun myös vapauttaisivat maiden julkiset sektorit jatkuvalta velkapommiin, “kestävyysvajeeseen”, “kilpailukykyyn”, “luottoluokitukseen” ja muihin talousrealistien opinkappaleisiin perustuvalta näivettämiseltä.

Valtamedia rakentaa siis kriisijulkisuutta, jossa risteilee näennäisesti antagonistisia näkemyksiä mutta jossa talouspoliittisten toimintamallien kirjo on lopulta varsin suppea. Toki voidaan ajatella, että jos vasemmistopuolueilla olisi vahvempi poliittinen asema EU:n ja sen jäsenmaiden sisällä, niiden ajamat kauaskantoisemmat toimenpiteet euroalueen rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelystä ja sääntelystä olisivat vahvemmin esillä ja huomiota kiinnitettäisiin vähemmän vakausmekanismien ja tukipakettien kaltaisiin suhteessa vähäpätöisempiin, markkinaehtoisiin ja akuutteihin pelastustoimiin sekä niiden yksityiskohdista kiistelemiseen.

Ongelma on kuitenkin syvempi. Yhtäältä EKP ja unionin muut instituutiot on jo perussopimustasolla asetettuja edistämään pääoman etuja “vapailla” sisämarkkinoilla ja vastaavasti niiden kykyä ohjata yhteisiä markkinoita kollektiivisilla raha-, finanssi- ja talouspoliittisilla toimenpiteillä on tiukasti rajoitettu. Uusliberalismin taustalla vaikuttava uusklassinen talousteoria on siis pitkälti sekä institutionalisoitunut että konstitutionalisoitunut EU:n rakenteisiin. Toisaalta vasemmistopuolueissa tuntuu edelleen olevan vain harvakseltaan kykyä, halua ja uskallusta etsiä uusklassiselle talousteorialle vaihtoehtoista ymmärrystä rahan luonteesta ja pankkien toiminnasta ja rakentaa niiden pohjalta talouspoliittista ohjelmaa, jossa julkinen sektori ja julkinen rahoitus näyttäytyisivät pikemminkin avaimena markkinoiden synnyttämiin lukkoihin kuin itsessään ongelmana.

Cramer vs. Stewart

”You all knew… And I cannot tell you, how angry that makes me.”

Kevään huippuhetki yhdysvaltalaisessa mediakriittisessä keskustelussa oli epäilemättä Jim Cramerin maaliskuinen vierailu The Daily Show’ssa. Viihteellistä osakemarkkinoiden ja sijoittamisen ajankohtaisohjelmaa CNBC:llä vetävän Cramerin ja satiirisen uutisshow’n isännän Jon Stewartin kohtaamisesta kohistiin runsaasti jo ennakkoon, ja jälkilainehdinta pyyhkäisi yli koko amerikkalaisen toimittajakunnan – blogosfääristä puhumattakaan. Jälkeenpäin mediatapausta kommentoivat mm. The New York Times, Chicago Tribune, Newsweek ja The Washington Post, ja väistämättä ilmiölle pyhitettiin myös oma sivunsa Wikipediassa.

Tapauksen yksityiskohtaisemmat taustat on helppo tarkistaa vaikka tuosta Wikipedia-linkistä. Kyse oli joka tapauksessa siitä, että Jim Cramer provosoitui Jon Stewartin ohjelmassaan esittämästä, bisneskanava CNBC:hen kohdistuneesta satiirista – josta osa osui luonnollisesti myös Mad Money -nimistä ohjelmaa kanavalla pyörittävään Crameriin. Seurauksena oli yhdysvaltalaiselle mediakulttuurille varsin tyypillinen ”mediasota”, jossa kilpailevien kanavien toimittajat nokittelevat toisiaan paitsi omissa ohjelmissaan myös jonkun kolmannen osapuolen ohjelmassa. Esimerkiksi Stewart käväisi David Lettermanin vieraana naureskelemassa Cramerille, ja Cramer puolestaan mollasi parhaansa mukaan Stewartia mm. Today-show’ssa. Viikon kestäneen molemminpuolisen naljailun jälkeen tv-persoonat saatiin vihdoin saman kameran eteen The Daily Show’ssa.

Naurettavuuksiin asti edenneestä sirkuksesta huolimatta tapauksella Cramer vs. Stewart oli pelkkää mediashow’ta syvempi ulottuvuus. Valveutuneen liberaalin ja pitkän linjan mediasatiirikon Jon Stewartin alkuperäisen kritiikin varsinainen kohde oli yhdysvaltalaisen talousjournalismin, ja erityisesti vaikutusvaltaisten talouskanavien Bloombergin, Fox Business Networkin ja CNBC:n uskottavuus: kaikki kanavat vakuuttivat kuin yhdestä suusta Yhdysvaltojen talouden olevan vakaalla pohjalla, vaikka maa oli jo finanssikriisin keskellä, ja kannustivat piensijoittajia hankkimaan tosiasiassa romahduksen partaalla olevien sijoituspankkien ja vakuutusyhtiöiden osakkeita. Kun pankkeja lopulta alkoi kaatua, talous ajautui pahimpaan kriisiin sitten 1930-luvun suuren laman ja tuhannet asuntovelalliset ja piensijoittajat menettivät kotinsa ja elämänsäästönsä, talousjournalistit lähinnä pyörittelivät päätään ja toistivat mantraa ”no one saw it coming”.

Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Mediatapauksen paisuessa Stewart pääsi etenemään asian ytimeen: bisneskanavien asiantuntemattomuuden sijaan hänen todellinen arvostelunsa kohdistui toimittajien hampaattomuuteen suuryritysten edessä ja ennen kaikkea heidän lojaalisuuteensa yleisöään kohtaan. Yksinkertaistettuna Stewartin pointti oli, että talousjournalismi on ”pettänyt Amerikan”, sillä se ei pyri palvelemaan asuntovelkaisen ja lapsensa korkeakoulumaksua sijoittamalla keräävän tavallisen kansalaisen etuja suuryrityksiä vastaan vaan päinvastoin on salaa liittoutunut ison bisneksen kanssa tukien tietoisesti markkinoiden odotusten ympärillä käytävää lyhytnäköistä pörssipeliä. Seurauksena ovat finanssimarkkinoita ylikuumentavat buumit ja romahdukset, joita tavalliset piensijoittajat ja velalliset rahoittavat, joissa he kärsivät – ja joihin talousjournalismi siis on osallinen.

Kaikki tämä kaatuu Jim Cramerin niskaan The Daily Show’ssa 12. maaliskuuta 2009. Katsojat ja koko amerikkalainen mediakenttä odottavat viihdyttävää nokittelua talouskriisistä, mutta Stewart ja hänen taustatiiminsä ovatkin koonneet murskaavan arsenaalin argumentteja ja paljastavia videopätkiä Crameria ja hänen edustamaansa ”talousuutisviihdettä” vastaan. Tuloksena on unohtumaton, kylmiä väreitä nostattava sananvaihto amerikkalaisen talousjournalismin moraalista. Sellaisena se on hyvin poikkeuksellinen, sillä amerikkalainen toimittajakunta ei ole sen kyvykkäämpi asettumaan vakavalle kritiikille alttiiksi kuin suomalainenkaan. Keskustelun harvinaislaatuisuuden huomioi myös liberaali kolumnisti Glenn Greenwald omassa blogikirjoituksessaan heti tapahtuman jälkeen:

Unlike Cramer — who at least admitted fault last night and said he was “chastized” — most establishment journalists won’t acknowledge that there was anything wrong with the behavior of the press corps during the Bush years.  The most they’ll acknowledge is that it was confined to a couple of bad apples — The Judy Miller Defense.  But the Cramer-like journalistic behavior during that period that was so widespread and did so much damage is behavior that our press corps, to this day, believes is proper and justified.

Kyse on symbolisesta oikeudenkäynnistä, jossa Jim Cramerin edustama (talous)toimittajakunta joutuu syytteeseen Jon Stewartin edustaman julkisen intressin edessä. Stewart kysyy, ovatko taloustoimittajat tavallisten eläkesäästäjien vai Wall Streetin keinottelijoiden asialla. Journalistit harvoin kohtaavat tällaista kysymystä ja joutuvat miettimään sitä henkilökohtaisesti. Laaja kirjoittelu tapauksesta Cramer vs. Stewart on merkki siitä, että ainakin osa yhdysvaltalaisesta toimittajakunnasta otti vastaan Jon Stewartin viestin.

En pysty liittämään Jim Cramerin vierailua The Daily Show’ssa suoraan tämän kirjoituksen yhteyteen, sillä sitä ei ole saatavilla kokonaisuudessaan YouTubessa. Haastattelun voi katsoa kolmessa pätkässä ohjelman omilta nettisivuilta (osa 1, osa 2, osa 3) tai helpommin kaikki kerralla täältä. Juttu kannattaa katsoa kokonaan, mutta jos katsot vain yhden osion, suosittelen keskimmäistä.

Obaman jälki-ideologinen talouspolitiikka

Edellisen postauksen videossa puhuva Naomi Klein ottaa esiin presidentti Obaman roolin ”rahamarkkinoiden historian suurimmassa puhalluksessa”. Klein ihmettelee, miten reaalitalouden keynesiläinen elvytyspaketti yhdistyy Obaman talouspolitiikassa sulavasti (inho)uusliberalistiseen julkisen tuen syytämiseen finanssimarkkinoiden ryöstökapitalisteille.

Reaalitalouteen Obaman hallinto pumppaa noin biljoona dollaria (tosin suuri osa elvytyspaketista on veronalennuksia), ja Wall Streetille rahaa ilmeisesti ohjataan jopa nelinkertainen summa. Näyttäisi siltä, että Obama yrittää selvitä talouskriisistä olematta ikävä kenellekään: Wall Streetin pelurit pelastetaan, tuotantoa potkitaan liikkeelle ja vielä republikaanejakin lepytellään veronalennuksilla. Seurauksena on kuitenkin massiivinen velka, joka lopulta lankeaa kansalaisten maksettavaksi. Klein toteaa sen tylysti: ”Köyhät pelastavat rikkaat.”

Paul Street muistuttaa kirjassaan, että Obama on toistuvasti painottanut edustavansa uutta poliittista sukupolvea, joka on astunut ideologioiden tuolle puolen. Obama pitää itseään ”pragmaatikkona” ja on sanonut haluavansa edetä amerikkalaisia toisistaan erottavien ”vanhojen juopien” jälkeiseen aikaan. Siksi eriarvoisuuden radikaaliin vähentämiseen pyrkivä politiikka ja ylipäänsä yhteiskunnallisiin arvoihin perustuvat vaatimukset näyttäytyvät hänelle vaarallisena kiilusilmäisenä agitointina. Jos Obama olisi Suomen presidentti, hän takuuvarmasti vakuuttaisi vastakkainasettelujen ajan olevan ohi.

Talouskriisin oloissa presidentin ”post-ideologinen” politiikka uhkaa joka tapauksessa tulla todella kalliiksi. Obamalle pragmaattisuutta ja realismia näyttäisi nyt edustavan periaate, että maksajiksi eivät joudu ainakaan ne, jotka talouskriisin ovat saaneet aikaan.

‘The greatest heist in monetary history’

Kriittinen vasemmisto on kiteyttänyt uusliberalismin periaatteen jo vuosia sitten näppärään sanontaan ”kapitalismia köyhille, sosialismia rikkaille”. Viimeisten vuosikymmenten aikana globaali markkinatalous on kulkenut kriisistä toiseen, mutta aina on valtio tullut väliin ja pelastanut uppoavan laivan veronmaksajien rahoilla.

Siksi onkin hämmentävää, että nykyisessä talouskriisissä puhutaan niin paljon uusliberalismin kuolemasta – aivan kuin valtiolliset interventiot markkinoilla olisivat ennennäkemättömiä ja merkitsisivät hegemonisen poliittisen ideologian loppua. Valtiot päinvastoin näyttävät tekevän nyt kaikkensa, jotta globaaleihin finanssimarkkinoihin, kansainväliseen työnjakoon ja ”vapaakauppaan” perustuva kapitalismin malli voisi mahdollisimman pian taas palata pyörittämään maailmaa.

Toisaalta uusliberalismin lopusta taitavat puhua lähinnä valtamedian taloustoimittajat ja dramaturgiantajuiset poliitikot. Kriittinen vasemmisto näkee tilanteen huomattavasti realistisemmin. Esimerkiksi Naomi Klein katsoo nykyisen talouskriisin sopivan erinomaisesti omaan ”shokkiopin” malliinsa, jonka mukaan taloudellisia rakennemuutoksia on ajettu paikallisesti läpi suurten yhteiskunnallisten kriisien katveessa. Kyse on yksinkertaisesti ollut yhteisten resurssien kaappaamisesta harvojen käsiin.

Käsillä olevan talouskriisin keskellä toteutettavaa talouspolitiikaa Klein luonnehtii tylysti: ”the greatest heist in monetary history”. Kleinille kyse on siitä, että köyhimmät ja haavoittuvimmat ihmiset laitetaan maksamaan rikkaiden bisnesten pelastamisesta. Siitä on yksinkertaisimmillaan kysymys finanssisektorin valtavissa pelastuspaketeissa, jotka koituvat veronmaksajien maksettaviksi vuosikymmeniksi eteenpäin.