Eurokriisin julkiset puheavaruudet

Eurokriisistä risteilee julkisessa keskustelussa paljon erilaisia selitysmalleja, ratkaisuesityksiä ja syytöksiä eri toimijoita kohtaan. Tikun nokkaan nostetaan vuorotellen yksittäiset jäsenmaat ja niiden talouspolitiikka, EU:n ministerineuvosto ja sen pelastuspaketit, komissio ja sen ajamat julkisen talouden vyönkiristysohjelmat tai EKP ja sen rahapolitiikka. Yksi kriisijulkisuuden monisuuntaisuuden seuraus on, että käsitykset siitä, minkä tahon pitäisi ottaa vastuu kriisin ratkaisusta, jäävät helposti epäselviksi. EU:n monitasoiset ja tilivelvollisuutta hämärtävät päätöksentekojärjestelmät eivät luonnollisesti selkiytä tilannetta.

Sekavasta vastuukeskustelusta käy hyvänä esimerkkinä se, miten Euroopan keskuspankin keskeinen merkitys kriisinhoidossa on nostettu erityisesti vuodesta 2012 lähtien toistuvasti esiin julkisuudessa niin poliitikkojen kuin asiantuntijoiden ja virkamiestenkin toimesta. Usein kuuleekin väitteen, että vain EKP voi ratkaista eurokriisin. Suomen Pankin osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo huomauttaa kuitenkin aiheellisesti, että on usein nurinkurista vaatia poliittisella päätöksenteolla tarkoituksella demokraattisen valvonnan ulkopuolelle asetetun EKP:n ryhtyvän toimiin, jotka rikkovat sille säädettyjä rajoituksia ja periaatteita. Keskuspankkirahan liikkeellelaskijana EKP:llä toki on määritelmällisesti sellainen asema euroalueella, että se voisi varsin yksinkertaisesti ratkaista kriisin akuutit ongelmat, kuten jäsenmaiden lainansaantiongelmat, sekä avata tien talouskasvua ja työllisyyttä tukeville finanssipoliittisille toimenpiteille. Käytännössä kuitenkin EKP:n toiminnalle on Maastrichtin sopimuksessa jo vuonna 1992 asetettu tiukat rajat, jotka suoraan kieltävät tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen.

Suuri osa EKP:n avainroolia koskevasta keskustelusta onkin syytä tulkita arvosteluna ja vaatimuksina poliittisia päättäjiä kohtaan. Keskuspankin toimintaan kohdistuvan (valistuneen) kritiikin taustalla on yleensä vaatimus EKP:n mandaatin muuttamisesta poliittisella päätöksenteolla siten, että se valtuutettaisiin tai se suorastaan säädettäisiin hoitamaan kriisiä omilla rahapoliittisilla keinoillaan. Esitettyjä EKP:n keinoja olisivat esimerkiksi lainakorkojensa kanssa vaikeuksissa olevien euromaiden joukkovelkakirjojen korkojen asettaminen tietylle tasolle, korkeampaan inflaatiotavoitteeseen siirtyminen, kasvu- ja/tai työllisyysastetavoitteen asettaminen nykyisen inflaatiotavoitteen rinnalle sekä euromaiden hallitusten suoran rahoittamisen salliminen. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo toteaa, tällaisiin EKP:n mandaattimuutoksiin olisi eurooppalaisilla päätöksentekijöillä ollut jo runsaasti aikaa siitä lähtien, kun virheet EMU:n rakenteissa ja institutionaalisissa säännöissä vuonna 2010 nostettiin esiin kriisin puhkeamista selittävinä ja sitä alati pahentavina tekijöinä. Tähän ei kuitenkaan ole ollut sitä kuuluisaa poliittista tahtoa.

Eurokriisin ratkaisusta puhuttaessa katse pitää toisin sanoen kohdistaa poliittisiin päätöksentekijöihin. Viimeksi eurooppalaiset päätöksentekijät kokoontuivat Eurooppa-neuvoston muodossa Brysselissä maaliskuun puolivälissä. Valtamedian huomio tosin kääntyi samaan aikaan pidettyyn euroryhmän kokoukseen, jossa lyötiin alkutahdit muutamaa viikkoa myöhemmin kärjistyneeseen Kyproksen kriisiin. Koko eurokriisin ratkaisun kannalta paljon merkittävämpänä kokouksena voidaan kuitenkin pitää juuri Eurooppa-neuvoston kokousta, jonka asialistalla oli nimenomaan laajempi keskustelu kriisipolitiikasta ja sitä ohjaavista periaatteista. Tätä debattia suomalainen valtamedia kuvasi kädenvääntönä vyönkiristäjien ja ”löysempää” kasvupolitiikkaa vaativien välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen hieman tarkemmin ajankohtaista eurokriisikeskustelun kontekstia, jonka puitteissa eurooppalainen päätöksentekoeliitti tapasi Brysselissä. Hahmotan tilannetta erottelemalla kolme julkisessa keskustelussa esiintyvää kriisin puheavaruutta. Puheavaruuksilla tarkoitan sisäisesti jokseenkin yhtenäisiä kriisiä koskevia puhetapoja, jotka lähestyvät kriisiä tietystä näkökulmasta ja tarjoavat sille tietynlaisia selityksiä ja ratkaisumalleja. Kutsun näitä kolmea toisistaan poikkeavaa ja toisilleen vastakkaista puheavaruutta fiskaalisen tasapainottamisen eli vyönkiristyksen linjaksi, nationalistiseksi apupakettien kritiikkilinjaksi sekä taloustieteelliseksi vyönkiristyksen kritiikkilinjaksi. Puheavaruudet ovat sinänsä karkeita yleistyksiä, niiden väliset rajat ovat häilyviä ja myös niiden sisällä esiintyy paljon ristiriitoja ja näkemyseroja. Niinpä esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on voinut arvostella EU-komissiota liian tiukan leikkauspolitiikan vaatimisesta kriisimailta, vaikka, kuten komission maaliskuisessa raportissa (pdf) osuvasti todetaan, molemmat tahot jakavat yhteisen peruslinjan – eli operoivat hallitsevan vyönkiristyslinjan puheavaruuden puitteissa. Vastaavasti nationalistisen ja taloustieteellisen puheavaruuden sisälle mahtuu merkittäviä näkemys- ja argumentaatioeroja.

eurokriisi puhav kuv2

Tarkastelen kutakin puheavaruutta vuorollaan mutta samalla ymmärrän niiden olevan keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa ‒ joskin yleensä epäsuorassa, sillä julkisuudessa ne kohtaavat toisiaan edelleen harvoin. Kriisin alkuaikoina fiskaalisen vakauttamisen puheavaruus oli valtamedian rakentamassa julkisuudessa hallitsevassa asemassa, mutta talousvaikeuksien syventyessä sen kyky dominoida keskustelua, selittää kriisiä uskottavasti ja oikeuttaa siihen pohjaavaa vyönkiristyspolitiikkaa on heikentynyt. Alusta asti sitä nousi monissa maissa haastamaan nationalistinen linja, jonka painoarvo on sittemmin kasvanut. Viime aikoina kuitenkin myös taloustieteellinen kritiikki on saanut enemmän jalansijaa julkisuudessa. Yhdessä haastajat ovat pakottaneet vyönkiristyslinjaa edelleen tiukasti ajavan euroeliitin yhä ahtaammalle ja uhanneet sen hallitsevaa asemaa sekä eurokriisin selittäjänä että poliittisten toimenpiteiden julkisena määrittäjänä.

Hyökkäyksestä siilipuolustukseen

Keväällä 2010 Euroopan Unionin komission, IMF:n, OECD:n ja pohjoisen Euroopan hallitusten yhteinen rintama oli voimissaan ja pääsi ensimmäisenä määrittämään tarvittavia toimenpiteitä Kreikan akuuteista ongelmista puhjenneen kriisin ratkaisuksi. Taustalla oli tulkinta, joka korosti ongelmiin ajautuneiden maiden liiallista julkista velkaantumista kriisin pääasiallisena syynä ja valtioille lainanneen pankkisektorin romahtamisen riskiä sen keskeisenä olemuksena. Tuloksena oli yhtäältä pankkien pelastamiseen tähtäävien apupakettien rakenteluun ja toisaalta julkisten sektorien ”tervehdyttämiseen” tähtäävä linja, joka on pitkälti määrittänyt eurokriisin politiikkaa näihin päiviin saakka.

Hieman samaan tapaan kuin aikanaan Irakin sotaa, euromaiden julkisen sektorin kontolle sälytettyjä pankkien pelastuspaketteja ja samanaikaisia vaikeuksiin joutuneiden maiden taloudet romuttaneita vyönkiristystoimia on perusteltu eri yhteyksissä erilaisilla ja ajan myötä hieman muuttuvilla argumenteilla. Kriisin alkuaikoina näennäisesti velkaongelmiin joutuneille maille mutta käytännössä saksalaisille, ranskalaisille, yhdysvaltalaisille ja brittipankeille suunnatut pelastuspaketit runnottiin läpi puhtaasti shokkidoktriinin mukaisella pelottelulla lopullisesta tuhosta, mikäli pankkien saatavat jätettäisiin maksamatta yhteisestä kassasta. Taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen aiheuttaneita vyönkiristyssäännöksiä puolestaan ryyditettiin moraalipuheilla yli varojensa eläneestä, laiskasta ja vilunkia harjoittaneesta Etelä-Euroopasta. Pahimman paniikin ja kiihkon laannuttua virallisen puheavaruuden on kuitenkin vallannut ekonomistinen asiantuntijapuhe, jossa valittuja toimenpiteitä on perusteltu markkinoiden luottamuksen palauttamisella ja sen myötä kestävän kasvun mahdollistamisella. Erityisesti talouskomissaari Olli Rehn on kunnostautunut ekonomistisen asiantuntija-argumentoinnin takuumiehenä, joka on väsymättä valanut luottamusta markkinoille ja uskoa tulevaisuuteen: valoa on ollut aina nähtävissä tunnelin päässä.

Ekonomistisen hallinnan oppien (pdf) mukaisesti euromaiden julkisten sektorien leikkaamista eli ”fiskaalista sopeuttamista” sävyttää hienojakeinen puheenparsi, jossa suositeltavat toimenpiteet esitetään huolellisesti suunniteltuina ja kirurgisen tarkasti kohdennettuina parhaiden mahdollisten ”kasvuvaikutusten” varmistamiseksi. Virallinen puheavaruus muistaa korostaa myös solidaarisuuden ja tasapuolisen taakanjaon kaltaisia periaatteita sekä osoittaa asiaankuuluvaa myötätuntoa eniten kärsiviä kohtaan. Katkelma jo edellä mainitusta komission raportista ”The debate on fiscal policy in Europe: beyond the austerity myth” (pdf) käy erinomaisesta esimerkistä:

”The composition of fiscal adjustment should be carefully designed. That often means some emphasis on expenditure restraint, but needs to go beyond that in order to pick-up growth-friendly measures in an encompassing manner. Spreading the costs across the population and confronting vested interests which often protect less productive spending help generate a sense that everyone pays their fair share. Besides, implementing structural fiscal reforms, such as pension reforms, improve public sustainability (and medium-term growth) without weighing on aggregate demand in the short-run, although not all consolidation can go this route in practice.”

Ajan kuluessa ja Euroopan taloustilanteen heiketessä materiaalinen todellisuus on kuitenkin alkanut huolestuttavasti nakertaa fiskaalisen vakauttamisen puheavaruuden tarjoamien selitysmallien ja perusteluiden uskottavuutta. Kun näyttö luottamuksen palautumisesta ja kasvun alkamisesta viivästyy kuukaudesta, kvartaalista ja vuodesta toiseen, kritiikki vyönkiristystoimenpiteitä kohtaan on saanut yhä enemmän tilaa myös valtavirtajulkisuudessa. Alkuaikojen itseluottamusta puhkuneesta, tuomiopäivä- ja moraaliretoriikan sävyttämästä hyökkäysvaihteesta fiskaalisen vakauttamisen linjaa ajavat tahot ovat joutuneet yhä ahtaampiin puolustusasemiin. Kun virallisten perusteluiden ilmeisimmät puutteet ovat alkaneet julkisesti paljastua, vyönkiristäjien on ollut pakko reagoida tilanteeseen ja keksiä uusia argumentteja oikeuttamaan valittua linjaa. Viimeisimpänä vetona on ollut klassinen TINA-argumentointi ja EU:n ”institutionaalisiin puitteisiin” vetoaminen. Kun kriisi on vain pahentunut eivätkä toimenpiteet ole tuottaneet lievitystä (finanssimarkkinoiden jonkinasteisesta rauhoittamisesta huolimatta) reaalitalouden kurjistumiseen, ilmeisen epäonnistumisen edessä on vedottu siihen, että päättäjillä ei yksinkertaisesti ole ollut muuta vaihtoehtoa.

Hallitsevan vyönkiristyslinjan kannattajien kokemaa uudenlaista epätoivoa kuvaa hyvin komissaari Rehnin hiljattain esittämä kysymys ”mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet”. Tällainen ”kassa on tyhjä”-tyylinen maalaisjärkeily näyttäisikin olevan se viimeinen pakopaikka vyönkiristäjille, joiden muut argumentit valitun politiikan tueksi ovat menettäneet uskottavuutensa. Aiempi yksiselitteinen kieltäytyminen elvytyspolitiikasta julkisten sektorien tarkoitukselliseksi supistamiseksi (koska se ”tervehdyttää”, ”tasapainottaa”, ”vakauttaa”, ”palauttaa luottamuksen” tai on muuten vain moraalisesti sopiva rangaistus yli varojensa eläneille) on argumentoinnissa käännetty muotoon ”ei ole varaa elvyttää”. Tällaisella Suomessa 90-luvun lama-aikana kovaan suosioon nousseella kirstunvartijaretoriikalla on arvattavasti paljon tarttumapintaa tiedotusvälineissä, ja Rehnin uusi argumentti siirtyikin nopeasti myös ainakin joidenkin Helsingin Sanomien toimittajien järkeilyyn.

Ennen kuin palaamme ”mistä rahat?”-kysymykseen ja siihen, miten vastaus tähän muotoillaan taloustieteellisessä puheavaruudessa, käydään läpi nationalistinen kritiikki. Populistisen maalaisjärkeilyyn vetoavan vyönkiristysretoriikan tarkoitus kun on ensi sijassa vastata juuri nationalistisen apupakettikritiikin heittämään populismin haasteeseen ja viedä siltä terää.

Suvereniteetin puolustajat

Hallitsevan eurokriisipolitiikan nationalistisen kritiikin voi kiteyttää kysymykseen ”miksi Suomi osallistuu kriisinhoitoon?”. Populistinen muoto kritiikistä ammentaa yhtäältä perinteisestä kansallista suvereniteettia puolustavasta euroskeptisyydestä, joka on ollut Timo Soinin erikoisalaa, ja toisaalta kulttuurirasistisista virtauksista, joiden mukaan suomalaisten veronmaksajien eläteiksi ei pidä langettaa yli varojensa eläneitä etelän kansoja. Hienostuneempi nationalistisen kritiikin muoto on tarttunut eurokriisissä käytävään valtakamppailuun ja tulkinnut Suomen vetävän tässä pelissä toistuvasti lyhimmän korren. Tämän näkökulman mukaan suuret jäsenmaat ovat käyttäneet EU:ta ja ”yhteisvastuun” periaatetta härskisti hyväkseen sälyttääkseen omien pankkiensa ongelmat kaikkien niskaan. Erityisesti Taloussanomien toimittaja Jan Hurri on nostanut esiin jäsenmaiden välisen kamppailun ja EU:n sisäisen valtapolitiikan näkökulmaa eurokriisiin esittäen joukon kiusallisia kysymyksiä Saksan linjaa kuuliaisesti seuranneelle Kataisen sixpack-hallitukselle.

Kipeiden EVVR- ja EVM-päätösten tultua valmiiksi ja Irlannin, Kreikan ja Portugalin lainaohjelmien ja uusien avunpyyntöjen seuratessa toisiaan turruttavalla toistuvuudella apupakettien vastainen nationalistinen kritiikki on ainakin toistaiseksi jossain määrin laantunut. Tilalle on noussut kaikenlaisen EU:n liittovaltiokehityksen vastustaminen: vallan siirtyminen Brysseliin koetaan nyt suurimpana uhkana. Toki neuvoston, komission ja troikan lainaohjelmiin pakotetuille maille asettamat tiukat vyönkiristyskuurit on näissä piireissä hyväksytty jos ei muuta niin ansaittuna kollektiivisena rangaistuksena etelän kansojen leväperäisyydestä. Yleensä eurooppalaiseen poliittiseen integraatioon on kuitenkin suhtauduttu syvällä epäluuloisuudella, sen kun on tulkittu luovan vain uusia ”yhteisvastuun” ja ”moraalikadon” käytäntöjä ja siten pahentavan juuri suomalaisten niskaan kaatuvaa mantereen laajuista elättiongelmaa.

Toisaalta nationalistisen kritiikin puheavaruuteen kytkeytyy myös tärkeitä demokratian puolustukseen liittyviä puheenvuoroja. Kuten Kyproksen lainapakettineuvotteluiden kohdalla jälleen kerran todistettiin, eurokriisin hoidossa on omaksuttu päätöksentekoprosesseja, jotka vähät välittävät demokratian periaatteista ja demokraattisista instituutioista. Päätöksiä runnotaan toistuvasti läpi keinotekoisten ja usein itse asetettujen takarajojen kynnyksellä pidetyissä maratonkokouksissa suljettujen ovien takana edustukselliset demokraattiset instituutiot ohittaen ‒ puhumattakaan avoimesta eri vaihtoehtojen välillä puntaroivasta, erilaiset intressi- ja asiantuntijaryhmät ja kansalaiset osallistavasta julkisesta keskustelusta. Kansallista demokratiaa puolustavissa puheenvuoroissa on nostettu myös esiin, miten kansallisten parlamenttien suvereniteettia on kavennettu ja yhä pidemmälle vietyä kaventamista suunnitellaan osana sixpack-säännöstöjä ja muita jäsenmaiden budjettivaltaan puuttuvia käytäntöjä.

Kansallista edustuksellista päätöksentekoa puolustavaa ja EU:n päätöksentekokäytäntöjen epädemokraattisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää sinänsä tärkeänä. Kuitenkin tätä kansallisen suvereniteetin puolustamisen mielekkyyttä heikentää se, että valtion talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden kannalta aivan keskeinen rahapoliittinen suvereniteetti on jo aikaa sitten luovutettu, toisin sanoen Euroopan talous- ja rahaliittoon liityttäessä, pois kansallisista käsistä. Niin kauan kuin tämän itsemääräämisoikeuden kannalta elintärkeän komponentin eli oman kansallisen valuutan palauttamista ei vaadita, kansallisen suvereniteetin ja demokratian puolustus näyttäytyy auttamatta epäuskottavana. Tähän tuntuu kuitenkin olevan harvalla valmiutta ‒ ei edes Soinilla.

Nationalistisen kritiikin voimistuminen eurokriisin keskellä huolettaa joka tapauksessa monia eurooppamielisiä federalisteja. Heidän katsannossaan kritiikissä on kyse lähinnä tunkkaisesta ja nurkkakuntaisesta euroskeptisyydestä. Taustalla tuntuu olevan ajatus, jonka mukaan suuri eurooppalainen projekti ilmenee nimenomaan Euroopan unionissa ja sen instituutioissa, ja siksi niiden takana on seistävä kaikissa olosuhteissa niiden harjoittaman politiikan ja EMU:n taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista huolimatta. Sen sijaan, että EU:n voitaisiin instituutiona nähdä ‒ tietyssä historiallisessa kontekstissa ‒ kääntyneen eurooppalaisia valistuksen arvoja ja Ranskan vallankumouksen periaatteita vastaan (ja nationalistisen kritiikin legitiimit puolet tunnustettaisiin), EU:n nykykehitystä määräävien johtajien odotetaan asemansa puolesta automaattisesti olevan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon airueita.

Eurofiilien huolessa on siis kyse perustavalla tavalla epäpoliittisesta ymmärryksestä EU:n integraatiosta ja sitä viimeiset kolme vuosikymmentä ohjanneista talouspoliittisista opeista. Juuri näihin taloustieteellinen kritiikki on pyrkinyt puuttumaan ‒ näkökulmasta riippuen joko pelastaakseen Euroopan unionin tai hajottaakseen sen pelastaakseen eurooppalaiset.

Vyönkiristyksestä täystyöllisyyteen

Taloustieteiden lähtökohdista kumpuava kritiikki eurokriisin virallista politiikkaa kohtaan kiteytyy sanomaan ”vyönkiristys ei toimi”. Taloustieteellisen puheavaruuden voi jakaa kahteen päälinjaan, taloustieteen valtavirtakritiikkiin ja heterodoksiseen kritiikkiin. Valtavirtataloustieteen kriittisen eurokriisikommentaarin näkyvimmiksi keskustelijoiksi ovat nousseet Paul Krugman, Martin Wolf ja Paul De Grauwe sekä Suomessa Pertti Haaparanta. Heidän pääviestinsä on ollut, että nykyiset ”avustettaville” maille pakotetut vyönkiristysehdot ovat paitsi tarpeetonta inhimillistä kärsimystä tuottavia myös reaalitalouden toipumisen kannalta järjettömiä, sillä taantumasta nousemiseen tarvitaan nimenomaan julkisen elvytyksen varaan rakentuvaa kasvupolitiikkaa.

Vähintä mitä europäättäjien pitäisi valtavirtakriitikkojen mukaan ymmärtää olisi, etteivät kaikki euromaat ainakaan voi supistaa julkisia sektorejaan samaan aikaan: jostain on tultava se kysyntä, joka alkaa kasvattaa yksityisen sektorin tuottoja, luottamusta yhä uusiin voittoihin ja siten investointihalukkuutta. Se, että kaikki samaan aikaan vähentävät kotimaista kysyntää julkista kulutusta leikkaamalla ja odottavat kasvun tulevan viennistä, on lopulta kaikkia kurjistavaa politiikkaa. Siksi pohjoisen Euroopan kysynnän pitäisi tässä tilanteessa alkaa kannatella etelää, ja euroalueen pitäisi päästä sisäisissä vaihtotaseissaan tasapainoon. Merkittävää on, että velkakriisissä kamppaileville maille armottomia vyönkiristyspaketteja sorvaamassa ollut mutta koko Euroopan talouskehityksestä huolehtiva ja mantereen laajuiseen ”solidaarisuuteen” perustava komissio on tästä periaatteesta samaa mieltä. Yllä jo siteeratussa raportissaan se toteaa:

”For vulnerable countries of the euro area that face a large external sustainability gap, external growth is the only sustainable way to grow out of their debts. They must undergo rebalancing but their adjustment should indeed not be unduly hampered, and ideally should be fostered by concomitant changes elsewhere. The improved current balances in the periphery thus have to be matched by rebalancing trends also in euro area countries that feature large current account surpluses.”

Pahaksi onneksi vaihtotaseiltaan ylijäämäisille pohjoisen Euroopan maille, joiden talouspolitiikkaa julkisessa keskustelussa yleensä vuolaasti ylistetään, on ollut tyypillistä nimenomaan vientivetoinen, muita maita velkaannuttava kasvustrategia. Niillä ei myöskään näytä olevaan minkäänlaisia aikomuksia muuttaa suuntaa, vaikka esimerkiksi Saksassa palkat ovatkin viime aikoina hieman nousseet. Suomessa vaihtotase on eurokriisin puhjettua kääntynyt pitkän ylijäämäkauden jälkeen jopa hieman negatiiviseksi (velkaannumme siis ulkomaille), mutta paljonpuhuvasti tämä on saanut aikaan valtavan huolen päätöksentekoeliitissä, käynnistänyt välittömästi rummutuksen maan kansainvälisen kilpailukyvyn romahtamisesta ja tuottanut vaatimuksia sisäisestä devalvaatiosta palkankorotukset jäädyttämällä. Mitä nopeammin takaisin vientivetoiseen kasvuun, sen parempi. Ongelmana on, että tällä kertaa samaa ajetaan läpi yhtä aikaa koko euroalueella, ja kriitikkojen mukaan seuraukset näkyvät lähes koko maanosan pitkäkestoisena taantumana sekä kituliaan kasvun aikakautena hamaan tulevaisuuteen.

Valtavirtataloustieteen edustajat ovat globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana tehneet selkeää pesäeroa uusklassiseen ortodoksiaan ja ottaneet askelia keynesiläiseen suuntaan korostamalla valtion roolia suhdanteiden tasaajana. Niinpä niin euromaiden kuin Britannian ja Yhdysvaltojenkin viimeaikaiset julkisten sektorien vyönkiristystoimet ovat saaneet osakseen varsin yksiäänisen tuomion taloustieteilijöiltä. Samalla he ovat osoittaneet joukon keskeisiä heikkouksia sekä hallitsevassa eurokriisipolitiikassa että Euroopan talous- ja rahaliiton institutionaalisessa rakenteessa, jotka estävät valtioita toteuttamasta taantumaa helpottavia ja kasvua tukevia toimenpiteitä. Valtavirtataloustieteen rajoitteena on kuitenkin ollut kyvyttömyys tarkastella rahoitussektorin toimintaa ja roolia makrotaloudessa, jolloin käsitys eritoten rahapolitiikan vaikutuksista on jäänyt vaillinaiseksi.

Juuri näihin kysymyksiin heterodoksinen taloustiede ja erityisesti modernin rahateorian (MMT) puolestapuhujat (pdf) ovat tuoneet tärkeää valaistusta. Tämä niin sanottu jälkikeynesiläinen koulukunta, jota Suomessa ovat edustaneet erityisesti Raha ja talous -blogin tutkijat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, ei ole ainoastaan pyrkinyt avartamaan kuvaa talouden toiminnasta nimenomaan velanottoon perustuvana rahataloutena ja siten auttanut ymmärtämään eurokriisin etenemisen syitä ja seurauksia. Se on myös osallistunut hallitsevasta kriisipolitiikasta käytävään keskusteluun tuottamalla vyönkiristyksen ongelmia osoittavan kritiikin lisäksi joukon kauaskantoisia ehdotuksia vaihtoehtoisesta, modernin rahateorian premisseihin perustavasta talouspolitiikasta.

Jälkikeynesiläisten tarkoituksena ei siis ole ainoastaan tarjota keinot akuutin eurokriisin sammuttamiseksi vaan ohjata euroalue perustavalla tavalla uudenlaiseen talouspolitiikkaan ja sitä tukevaan institutionaaliseen järjestykseen. Tällöin valtion harjoittamaa finanssipolitiikkaa eivät ohjaisi rahan saatavuuden, velan hinnan tai verotulojen kaltaiset rajoitteet, vaan julkisen sektorin kulutus- ja verotuspäätökset tehtäisiin arvioimalla niiden mielekkyys reaalitalouden kokonaiskehityksen kannalta – sekä puhtaasti poliittis-ideologisiin tavoitteisiin liittyvin perustein (esimerkiksi kysymällä ”kuinka suuren julkisen sektorin haluamme” sen sijaan, että kysyttäisiin ”kuinka suureen julkiseen sektoriin meillä on varaa”). Keskeisiä elementtejä jälkikeynesiläisten eurovisioissa ovat yleisemminkin keskustellun EKP:n mandaatin laajentamisen lisäksi niin sanottuun funktionaaliseen julkisen kulutuksen rahoitukseen siirtyminen, euroalueen sisäisten vaihtotaseiden tasapainottaminen tulonsiirroilla ylijäämämaista alijäämämaihin sekä aktiivisen finanssi- ja investointipolitiikan sekä julkisen sektorin työtakuujärjestelmän avulla toteutettava täystyöllisyys.

Puheavaruudet ja eurokriisin muuttuva politiikka

Eurokriisin talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua voidaan hahmottaa yllä kuvatun virallisen vyönkiristyslinjan, nationalistisen apupakettikritiikin ja taloustieteellisen vyönkiristyskritiikin kolmijaon avulla. Ne tuottavat samalla ne ristiriitaiset puhetavat ja argumentointityylit, joiden ristiaallokossa poliittinen päätöksenteko luovii ja joista poliitikot myös ammentavat kommentoidessaan julkisuudessa eurokriisiä. Onkin kiinnostavaa havainnoida, miten vaikkapa SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen argumentoinnissa vaihtelevat vuoroin fiskaaliseen tasapainottamiseen nojaava järkeily, nationalistisiin sentimentteihin vetoava pankkien ja sijoittajien pelastuspakettikritiikki ja taloustieteellisestä vyönkiristyskritiikistä ammentava puhe ”himoleikkaamisen” vaaroista. Tilanteesta riippuen Urpilainen ottaa luovasti käyttöön näitä toisilleen ristiriitaisia puheavaruuksia perustellakseen hallituksen tai puolueensa ‒ yhtä lailla ristiriitaisia ‒ päätöksiä.

Poliittiset johtajat ovat siis hyvin tietoisia ympärillään vellovasta eurokriisikeskustelusta ja siinä risteilevistä puheavaruuksista. Niinpä jo pelkästään poliittisten puheenvuorojenkin pohjalta voidaan havaita eurokriisistä käytävän keskustelun edistyneen monin tavoin kolmen vuoden aikana, ja tasaisesti kurjistuneella euroalueen taloustilanteella (siis ”todellisuudella”) on ollut vaikutuksia sitä kuvaaviin ja selittäviin puhetapoihin. Toisaalta itse todellisuudesta ja sen tulkinnasta käydään luonnollisesti jatkuvaa määrittelykamppailua siten, että esimerkiksi Euroopan komissio pyrkii, oikeuttaakseen ajamansa vyönkiristyspolitiikan, toistuvasti tulkitsemaan talouden indikaattoreista, miten vyönkiristystoimet ovat tuottamassa tulosta, ”luottamus” euroalueeseen on paranemassa ja kasvu on aivan nurkan takana.

Mitä Brysselin Eurooppa-neuvoston maaliskuinen kokous sitten kertoi eurokriisin puheavaruuksien tämänhetkisestä valtatasapainosta? Kokouksen kehystäminen valtamediassa kamppailuksi ”elvyttävän kasvupolitiikan” ja ”tervehdyttävän vyönkiristyksen” kannattajien välillä oli hyvä osoitus siitä, miten taloustieteellinen vyönkiristysten kritiikki on viimeistään Ranskan presidentinvaaleista lähtien saanut aiempaa enemmän jalansijaa eurooppalaisessa keskustelussa. Suomessa vyönkiristyslinjan kyseenalaistuminen näkyi vastikään hallituksen budjettiriihessä, jossa vielä hallitusneuvottelujen aikaan sovituista säästöohjelmista jouduttiin tinkimään ja vaalikauden alijäämätavoitteet kaikessa hiljaisuudessa haudattiin. Hallitus joutuikin perusteluissaan sekoittelemaan luovasti julkisen talouden sopeuttamispuhetta sekä kasvua tukevaa taloustieteellistä puhetapaa keskenään luodakseen kuvaa budjetin kyvystä edistää molempia tavoitteita samaan aikaan. Sekä itse budjettia koskevat päätökset että niitä perustelemaan hyödynnetyt puhetavat kuvaavat, miten paineet eurokriisin politiikkaa tähän saakka ohjannutta vyönkiristyslinjaa kohtaan jatkuvasti kasvavat. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole johtanut varsinaiseen suunnanmuutokseen: reaalitaloutta kurjistava ”sopeutuspolitiikka” jatkuu.

Vasemmiston panttivankisyndrooma

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä ”kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, ”iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa ”kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset ”voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne ”pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista ”uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden ”luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten ”toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Luottamuksenrakennusviikot

Poikkeuksellinen kotimaisen politiikan kevät on ollut hyvää aikaa myös politiikan journalismin ja julkisuuden näkökulmasta. Jo ennen eduskuntavaaleja Perussuomalaisten kannatuksen nousu kärjisti puolueiden välisten linjaeroja, millä oli julkista keskustelua elähdyttäviä vaikutuksia. Mikä tärkeintä, keskustelu ei päättynyt vaalien jälkeenkään, kuten normaalisti on tapana. Ilmapiiri on ollut jo pidemmän aikaa sähköistynyt ja suomalaiselle poliittiselle kulttuurille epätavallisen avoin. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tästä pitäisi oppia?

Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen ”vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.

Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa ”jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.

Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.

Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti ”luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen ”epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.

Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (’conspiracy’ polveutuu sanasta ’conspire’, siis kirjaimellisesti ’yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.

Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.

Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut ”vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.

Pelisääntöasioista on turha kiistellä

Tiesitkö, että näin kuukautta ennen vaaleja tulevan hallituksen hallitusohjelma on jo hyvää vauhtia muotoutumassa? Näin totesi viime viikolla tutkija Anu Kantola viitaten ministeriöissä virkamies- ja lobbarivetoisesti tehtävään suunnittelu- ja ohjelmatyöhön, joka ulottuu yli vaalikausien ja jonka tulokset päätyvät tavallisesti liki sellaisenaan hallitusohjelmiin vaalituloksista riippumatta. Samaisessa A-studion jutussa näytettiin myös, miten Fortumin lobbari Esa Hyvärinen käy keskustalaisen valtiosihteeri Mika Rossin pakeilla ajamassa ydinvoiman lisärakentamista myös seuraavan hallituksen agendalle – sopivasti päivää ennen Fukushiman onnettomuutta.

Tällaiset paljastukset eivät tietenkään tule yllätyksenä niille, jotka muistavat taannoisen “uutisen” siitä, miten Paavo Lipponen ja Iiro Viinanen sopivat yhteisestä talousohjelmasta vuonna 1994 yli puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja. Tai niille, jotka muistavat mm. Perheyritysten liiton olleen näkyvässä roolissa nykyisen hallitusohjelman laadinnassa neljä vuotta sitten. Kiinnostavaa A-studion pätkässä kuitenkin on, että Kantola ja Rossi asetetaan – kömpelösti toimittajan välityksellä – etäväittelemään siitä, onko suomalaisessa virkamiesvetoisessa päätöksentekokulttuurissa kenties jotain pielessä. Tyylikkäästi Rossi torppaa Kantolan ajatukset tutkijan elitisminä – ja paradoksaalisesti myös “kansanvallan vähättelynä”.

Kokonaisuutena A-studion juttu on harvinainen esimerkki politiikan ja päätöksenteon pelisääntökeskustelusta. Siis keskustelusta siitä, miten edustuksellinen demokratia Suomessa toimii ja mitä ongelmia siinä on. Kuten Kantola ohjelmassa toteaa, aiheesta käydään hyvin vähän julkista keskustelua. Tässäkin tapauksessa kyse on ainoastaan yhdestä asiasta: ministeriöiden virkamiesten vallasta ja heidän asemastaan politiikan agendan asettajina. Sen lisäksi on paljon muitakin politiikan pelisääntöihin liittyviä kysymyksiä, joita ei juuri koskaan käsitellä julkisuudessa. Kuten vaikkapa se, miksi Suomessa voidaan muodostaa vain enemmistöhallituksia, joiden ansiosta hallitus voi sanella lainsäädännön kumileimasimena toimivalle eduskunnalle. Tai se, miksi kaikki hallitukset ovat käytännössä porvarihallituksia keskustan tai kokoomuksen ollessa aina osa hallituskoalitiota, jolloin aidosti vasemmistolaisen politiikan agendan luominen on mahdotonta.

Miksi Suomessa ei käydä julkista keskustelua tämänkaltaisista asioista? A-studion toimittaja Sanna Ukkola yrittää Rossia haastatellessaan hieman kyseenalaistaa hallitusneuvottelujen – nykypolitiikassa kenties keskeisimmän yksittäisen vallankäyttöprosessin – käymistä suljettujen ovien takana. Hän saa Rossilta odotetun vastauksen: eihän siitä mitään tulisi jos… Asiat ovat siis aina olleet näin, ja on pelkästään epärealistista kuvitella, että ne voisivat muuttua. Nimenomaan realismia kuitenkin on, että asiat muuttuvat ajan myötä, ja myös pelisäännöt muuttuvat. Esimerkiksi lobbareiden määrän lisääntyminen Säätytalossa viime vuosina on selkeä osoitus siitä, että hallitusneuvottelujen pelisäännöt ovat muuttuneet. Arvot ja toimintatavat muuttuvat, mutta tämä kaikki tapahtuu ilman julkista keskustelua.

Ei politiikan pelisääntökeskustelu silti aivan täysin ole kateissa julkisuudesta. Ilmeisin esimerkki on “maan tapa” eli vaalirahoitus, josta vuonna 2008 syttynyt roihu ei vieläkään ole sammunut. Tosin julkisuuden keskittyessä väärinkäytöksiin ja salailuun itse pelisäännöistä puhuminen on keskustelussa jäänyt “avoimuuden” ja “läpinäkyvyyden” vaatimisen tasolle. Itse järjestelmää, jossa poliitikot ja vanhat puolueet kytkeytyvät läheisiin riippuvuussuhteisiin voimakkaiden intressiryhmien kanssa, ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Kiinnostavampi poikkeus pelisääntöasioista puhumattomuuden sääntöön onkin vielä pitempään jatkunut uuvuttava vääntö “kahden lautasen politiikasta”. Siinä missä vaalirahoitus nousi keskusteluun juridisen skandaalin ja korruptioepäilyjen myötä, presidentin valtaoikeudet nousivat julkisuuteen siitä syntyneen poliittisen konfliktin takia. Puolueissa ja poliittisessa eliitissä laajemminkin oli hyvin erisuuntaisia mielipiteitä asiasta, ja lisäksi ainakin Helsingin Sanomilla tuntui olevan voimakasta tarvetta pitää “ongelmaa” esillä, jotta presidentin valtaoikeuksia kavennettaisiin.

Valtamedian aktiivinen rooli kahden lautasen ongelman kärjistäjänä on kuitenkin harvinainen poikkeus. Yleisemmin ottaen lienee selvää, että mikäli poliittisen kentän sisällä ei voimistu intressiä muuttaa politiikan pelisääntöjä tai politiikan tekoon ei liity mahdollista moraaliskandaalia, aihe ei nouse julkiseen keskusteluun. Enemmistöhallitukset, virkamiesvalta, työmarkkinajärjestöjen valta, neuvottelujen käynti julkisuudelta piilossa ja poliittiset nimitykset ovat asioita, joista nykypuolueilta tuntuu olevan turha odottaa avauksia. Puhumattakaan suorasta demokratiasta.

Tämän kaltaisissa asioissa keskustelun käynnistämisen vastuu lepäisi pitkälti journalismilla. Vaikka avoimuuden lisääminen on journalismin julkilausuttu ihanne, käytännössä toimittajat eivät ole järin hyviä sen enempää avaamaan kuin kyseenalaistamaankaan politiikan pelisääntöjä vaan ottavat ne mieluummin itsestäänselvyyksinä. Kyseenalaistajan rooli on epäkiitollinen, eikä poliitikkojen kommentteja ja sisäpiirin tietoja eduskunnassa kärkkyvä politiikan toimittaja halua saada troublemakerin – eikä varsinkaan naiivin idealistin – leimaa otsaansa. On parempi mukautua pelisääntöihin, yrittää hyödyntää niitä nimettömien vuotojen ja yksinoikeudella saatujen haastattelujen muodossa, ja antaa niiden muuttua omia aikojaan jos ovat muuttuakseen. Siellä ovien takana.

20 sekuntia vaihtoehtoa

Kuvittele vasemmistolainen versio Pertti Salovaarasta juttelemassa radiossa sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkoistamisesta, kuntaliitoksista, valtion tuottavuusohjelmasta, harmaan talouden kitkemisestä, paperiteollisuuden irtisanomisista, kyläkoulujen alasajosta ja muista mediaseksikkäistä pahoinvointivaltion ilmiöistä. Tämä pähkinänkuoressa toimittaja Markku Heikkisen nimeä kantavan radio-ohjelman konsepti. Kainuun murteella ja rehdin punaisella otteella ohjelmaansa vetävä Heikkinen on parhaimmillaan tarinoidessaan vieraidensa kanssa muuttotappio-Suomen uusimmista rakenteellisista uudistuksista ja paljastaessaan siinä sivussa, miten pikkukuntien päättäjien ja virkamiesten on itsekin vaikea tajuta näiden NPM:n hengessä tehtyjen ratkaisujen logiikkaa.

Viime viikon show’ssa pysyteltiin kuitenkin Kehä III:n sisäpuolella. Heikkinen tarttui tällä kertaa politiikan journalismiin ja haastoi Ylen ajankohtaisohjelmien päällikön Jyrki Richtin ja MTV3:n uutispäätoimittajan Heikki Piuholan avaamaan tv-journalismin valintoja. Keskustelu jäi kokonaisuutena varsin pinnalliseksi, ja Heikkisen journalismikritiikki typistyi listaksi irrallisia epäkohtia: elinkeinoelämän edustajien esiintyminen riippumattomina asiantuntijoina uutislähetyksissä, toimittajien kyvyttömyys esittää kriittisiä kysymyksiä poliitikoille, soundbite-uutisointi, vaaliohjelmien falskius sekä hallituksen agendan seuraaminen ja eduskuntatyön ja opposition esittämien vaihtoehtojen sivuuttaminen. Kaikki nämä ovat aiheellisia huomioita, mutta Richtin ja Piuholan selittäessä asioita edustamiensa mediaorganisaatioiden rautaisella logiikalla Heikkiseltä itseltään puuttui tällä kertaa kyky esittää aidosti kriittisiä (jatko)kysymyksiä, jotka olisivat vieneet keskustelua syvemmälle.

Keskustelun yleisestä latteudesta huolimatta ohjelma ilmensi varsin hyvin sekä tyypillistä mediaa kohtaan tunnettua tyytymättömyyttä ja suoranaista epäluuloa että päätoimittajien ajatusmaailmaa ja ammatillista itseymmärrystä. Toimittajien, erityisesti esimiesasemassa olevien, puheessa politiikan journalismista paistaa usein tietty ristitiita, jonka esimerkiksi Pressiklubia katsoessa huomaa säännöllisesti toistuvan. Yhtäältä toimituspäälliköt ja päätoimittajat ovat avoimesti tietoisia siitä, että he toimivat julkisuuden portinvartijoina, ohjaavat huomiota tiettyihin asioihin ja päättävät, mistä uutisoidaan ja ketkä pääsevät esiin. He siis tunnustavat valintojensa vaikuttavan ratkaisevalla tavalla siihen, mistä yhteiskunnassa puhutaan, mitä pidetään tärkeänä ja keidät nähdään painavina ja uskottavina asioiden määrittelijöinä. Toisaalta samaan hengenvetoon toimittajat tähdentävät tekevänsä nämä valinnat ainoastaan sen perusteella, mikä on tärkeää ja ketkä ovat oleellisimpia lähteitä.

Toisin sanoen valintojen “poliittisuus” kyllä tunnustetaan, mutta valintojen taustalla olevien periaatteiden nähdään juontuvan suoraan todellisuudesta: journalistit kieltäytyvät näkemästä, että tämä “todellisuus” on juuri niiden valintojen tulosta, joiden poliittisuuden he ovat myöntäneet. Valintojen kriteerit (mediarutiinit) eivät koskaan nouse ainakaan toimittajien julkisissa esiintymisissä puheenaiheeksi, ja siksi tuntuu, että journalistien itsekritiikki omaa ammattikuntaansa kohtaan jää lähestulkoon aina raivostuttavan vajaaksi. Samalla keskustelun ulkopuolelle rajautuu kokonaan mahdollisuus, miten journalismi voisi tuottaa parempaa poliittista julkisuutta, ja keskustelu kiertyy samoamaan näköalattomassa ammatillisen arkiymmärryksen maastossa.

Yksi esimerkki Markku Heikkisen ohjelmasta valottaa hyvin asiaa. Perusvasemmistolaiseen tyyliin Heikkinen maalailee keskustelussa politiikan journalismin rappiotilaa hyvin tutuin termein (“kolme koota: kaupallisuus, kiire ja kilpailu”) ja voivottelee asiakysymysten peittymistä viihteellisten sisältöjen alle. Hän ihmettelee heti ohjelman alkumetreillä, miten Yleisradio pääuutislähetyksessään käsitteli pääoppositiopuolue SDP:n tekemää varjobudjettia yhteensä 20 sekuntia (“onko tämä vittuilua?”). Tähän provokaatioon Heikki Piuhola reagoi välittömästi toteamalla, että sekä MTV3:n että Ylen kanavilla uutisoitiin budjetista ja sen eri yksityiskohdista syksyn mittaan tuntikaupalla ja että oppositiokin pääsi varmasti esittämään omat näkemyksensä. Vähän myöhemmin Jyrki Richt kuitenkin reflektoi asiaa seikkaperäisemmin argumentoiden, että nykyisessä hallitusvetoisessa päätöksentekoprosessissa oppositiopuolueen varjobudjetilla ei ole juuri poliittista painoarvoa, ja siksi se jää enemmänkin ”propagandan” asteelle.

Richtin lausunto ja siihen sisältyvät taustaoletukset ovat kiinnostavia kahdella tavalla. Ensinnäkin siinä ilmenee erinomaisesti journalistin ammatillinen itseymmärrys, jossa valta oikeuttaa julkisuuden eriarvoisuuden. Koska hallituksella nähdään olevan enemmän valtaa kuin eduskunnalla ja koska yleisöllä on oikeus tietää, ketkä tärkeät päätökset tekevät, journalismin on keskityttävä ministereihin, ministeriöiden johtaviin virkamiehiin ja työmarkkinajärjestöihin vallattoman kansanedustuslaitoksen kustannuksella. (Jostain syystä tämä vallan hännystelyn logiikka ei kuitenkaan merkitse EU-komission aktiivista seuraamista – puhumattakaan esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten tai suurten vakuutusyhtöiden, investointipankkien ja luottoluokittajien toimien kaivelemisesta.) Seurauksena on, että kotimaan ministereillä ja työmarkkinajärjestöillä on pääosin etuoikeus johtaa politiikan julkisuuden agendaa.

Toiseksi Richtin lausunto osoittaa, miten journalismi rajaa oman tehtävänsä politiikassa äärimmäisen suppeasti ja kaventaa samalla julkisen keskustelun roolia demokratiassa täysin omaehtoisesti. Todistellessaan, että oppositiolle annetaan Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmissa tilaa, Piuhila ja Richt implisiittisesti myöntävät hallituksen hallitseman julkisen agendan olevan ongelmallinen ilmiö. Samalla he haluavat vakuuttaa ymmärtävänsä, että myös eduskunnalla ja oppositiolla ”on tärkeä rooli demokratiassa”. Oleellista on kuitenkin se, miten toimittajat tämän roolin näkevät: julkisuudessa se tiivistyy hallituksen haukkumiseen. Ministeriöt toisin sanoen laativat virkamies/konsulttityönä poliittiset aloitteet, hallitus lyö ne lukkoon ja opposition tehtäväksi jää arvostella tehtyjä päätöksiä. Opposition omien vaihtoehtoisten ratkaisumallien, siis poliittisten vaihtoehtojen, esittäminen sen sijaan on ”propagandaa”, jolle on syytä antaa enintään 20 sekuntia lähetysaikaa.

Heikkisen ohjelmassaan heittämä 20 sekunnin teesi auttaa kuvittelemaan, miten valtamedian politiikan journalismi voisi toimia myös toisin – ja millaisia potentiaalisia seurauksia toisin tekemisellä voisi olla. Vaikka SDP:n varjobudjettia voidaan puolueen toimeenpanovallan puuttuessa halutessa luonnehtia painoarvoltaan hieman sytykettä arvokkaammaksi paperinipuksi, sen tehtävä ja tarkoitus on toimia nimenomaan julkisen keskustelun, ei poliittisen päätöksenteon, sytykkeenä. Jotta tämä onnistuisi, varjobudjetin julkistaminen pitäisi huomioida näkyvästi uutisissa. Lisäksi eri uutisvälineiden pitäisi seuraavina päivinä marssittaa ruutuun ja lehtien sivuille erilaisten asiantuntijoiden armada vertailemaan varjobudjetin sisältöä suhteessa hallituksen budjettiesitykseen ja arvioimaan, rakentaako se ja miltä osin todellisia vaihtoehtoja hallituksen talous-, vero- ja sosiaali-, energia-, ym. politiikalle. Tällainen käsittely innostaisi myös muita puolueita laatimaan omia vaihtoehtojaan ja terävöittämään erojaan suhteessa muihin, ja poliittiseen keskusteluun tulisi konkreettisia esityksiä vaihtoehtoisista ratkaisumalleista, joiden potentiaaliset sosiaaliset seuraukset vaihtelisivat. Tuloksena olisi päivänpolitiikasta irrallaan olevaa keskustelua puhtaasti hypoteettisista mahdollisuuksista (varjobudjetillahan ei ole valtaa luoda sitä todellisuutta, josta se puhuu). Parhaimmillaan se ruokkisi puolueiden ja kansalaisten poliittista mielikuvitusta ja ymmärrystä tulevaisuuden vaihtoehdoista – tai vaihtoehtoisista tulevaisuuksista.

On huomattava, että jos journalismi ottaisi tietoiseksi tehtäväkseen poliittisten vaihtoehtojen kartoittamisen ja esiin nostamisen, tällä olisi merkittäviä vaikutuksia journalismin portinvartijaroolille. Valtajulkisuuteen pyrkiviä argumentteja ei voitaisi enää automaattisesti valita esittäjänsä institutionaalisen aseman vaan niiden sisällön perusteella. Tämä puolestaan jakaisi julkisuuden valtaresurssit uudella tavalla: institutionaalinen valta ei enää takaisi automaattista pääsyä julkisuuteen, vaan se olisi lunastettava tuomalla uusia näkökulmia keskusteluun tai avaamalla perustellusti kokonaan uusia teemoja. Ei tietenkään ole mitenkään yksinkertaista määrittää, miten ja millä perusteilla journalistien näissä oloissa pitäisi arvioida erilaisten argumenttien ”vaihtoehtoisuutta” ja yleistä merkittävyyttä, eikä esittäjän institutionaalisen painoarvon kriteeristä kokonaan olisikaan syytä luopua – mutta ainakin muutos pakottaisi journalistit perustelemaan avoimemmin tekemänsä valinnat, ja nostaisi nämä valinnat itsessään keskustelun kohteeksi.

Tällainen visio ei toteudu niin kauan, kuin journalismi kahlitsee itsensä ajatukseen ”vallankäytön ytimestä”, joka antaa sille sen toimintaa ohjaavan motiivin ja jäsentää sen rutiininomaiset toimintatavat. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä järkeä (ja miten lamauttavaa) on käydä julkista väittelyä jo tehdyistä päätöksistä tai uutisoida ministeriöissä pyöriteltävistä asioista, joihin ei enemmistöhallitusten luvatussa maassa voida juuri millään kollektiivisella tavalla vaikuttaa. Näissä oloissa myös journalismin ”kriittisyys” rajoittuu vallankäyttäjien yhteyksien, taustojen ja mahdollisten väärinkäytösten penkomiseen tai päätöksentekoprosesseissa tehtyjen virheiden paljastamiseen. Usein hyvin epäpoliittisina itsensä mieltäville ja politiikkaa karsastaville toimittajille tekisi epäilemättä siis hyvää, jos pelkästä päätöksistä ja poliittisesta pelistä raportoimisen lisäksi uutistoimituksissa asetettaisiin tehtäväksi aktiivinen erilaisten poliittisten vaihtoehtojen hakeminen ja niistä käytävän keskustelun herättäminen.

Lakkohysteriaa ja konsensusta

Neuvottelut pysyvät pattitilanteessa, ja AKT:n tuhoisa työnseisaus satamissa jatkuu pian kolmatta viikkoa. Ahtaajalakko kustantaa 110 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Pienen avainryhmän häikäilemätön kiristys pysäyttää koko maan juuri, kun teollisuus on alkamassa nousta syvästä kriisistä.

Elinkeinoelämän Keskusliiton tulkinnat uusimmasta työmarkkinakonfliktista ovat viime päivinä tulleet harvinaisen selviksi. Viestintä on ollut tuloksekasta: EK on onnistunut nostattamaan akuutin kriisitietoisuuden, ja netin keskustelupalstoilla väitellään nyt verenmaku suussa lakko-oikeuteen kajoamisesta. Miten ollaan tultu tilanteeseen, jossa työnantajien löysät heitot kilpailukyvystä, Suomen maineesta ja työntekijöiden vastuuttomuudesta dominoivat julkista agendaa ja aiheuttavat lakkojen vastaista hysteriaa?

Suoranainen AKT:hen ja ay-toimintaan kohdistuva viha kertoo tietenkin surullista kieltään kansan kasvavasta vieraantumisesta ay-liikkeestä ja sen päämääristä. Moni palkansaaja tuntuu ottavan nykyiset työolot ja etuudet itsestään selvyyksinä, eikä niiden ymmärretä olevan historiallisen kamppailun tulosta. Toisaalta koko työväenliike näyttää nykyään vain sirpaleiselta joukolta järjestöjä, joista kukin keskittyy ajamaan omien jäsentensä välittömiä etuja. Kun työtaisteluja ei enää nähdä osana mitään jaettua yhteiskunnallista päämäärää, yhä useammin palkansaajajärjestöjen toiminta näyttäytyykin pelkkänä ahneutena. ”Proletariaatin asia” ei enää yhdistä laajoja kansanjoukkoja, ja silloin on helppo leimata lakkotoimet vaarallisena yhteisen veneen keikuttamisena.

Veneen keikuttamisesta ay-toimintaa pitäisi tosin olla vaikea tänä päivänä syyttää. Lakkojen määrä on vähentynyt dramaattisesti verrattuna aikaan ennen 1990-luvun lamaa. Muutenkin palkansaajajärjestöjen viestissä korostuvat konfrontaation sijaan sovinnon teemat: silloin, kun ay-liike vielä esiintyy yhteisenä rintamana, sen tehtävänä tuntuu olevan valitella, kuinka työnantajat ovat kadottaneet halun ”yhteiseen sopimiseen”. Keskusjärjestöjen esiintyminen on juuri niin kuuliaista, vastuullista ja yhteistä kansallista etua korostavaa kuin järjestelmä työntekijöiltä odottaakin. Palkintona ay-johtajat pääsevät mukaan laatimaan Suomen ”pelastusohjelmaa”, ja heille lankeaa kunnioitusta ja vahvan johtajan auraa valtamedian politiikan journalisteilta.

Valtamedian ja -eliitin syleily on Lauri Lylyn ja kumppanien kannalta luonnollisesti houkuttelevampi vaihtoehto kuin se julkinen höykytys, johon AKT:n Timo Räty toistuvasti joutuu. Mutta vallantavoittelulla on hintansa. Sen sijaan, että olisi kriittisen vasemmiston ja kansalaisjärjestöjen mukana kyseenalaistamassa vallitsevaa uusliberalistista kilpailukykyprojektia, ay-liike vaatii ponnekkaasti paluuta konsensuksen kultaiselle keskitielle. Tunnistamatta jää, että nykyisen porvarillisen hegemonian oloissa tämä konsensus tarkoittaa vain samaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalveluiden rapauttamisen tietä, jota ollaan tallattu viimeiset 20 vuotta. Samalla ay-liikkeeltä jäävät näkemättä keskeisimmät syyt julkisen uskottavuutensa ja legitimiteettinsä rapautumisessa.

Kyse on ennen kaikkea taloudellisen globalisaatiokertomuksen aiheuttamasta kollektiivisen mielenmaiseman muutoksesta. Tämä markkinoiden ylivaltaa korostava, median, poliitikkojen ja työnantajien yhteisesti jakama kertomus on läpäissyt yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Niinpä myös ay-liike on ryhtynyt toistamaan samaa mantraa kansallisesta kilpailukyvystä, tuottavuudesta ja verotuksen keventämisestä — ja on siten myös itse argumenttiin sisältyvien lähtöoletusten puristuksessa. Koska tähän vientiteollisuus- ja rahamarkkinavetoiseen globalisaatiopuheeseen kuuluvat lähtökohtaisesti oletukset kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventumisesta ja ay-liikkeen vaikutusvallan murenemisesta ylivoimaisten globaalien markkinavoimien edessä, palkansaajajärjestöt sahaavat vain omaa oksaansa yhtyessään muun talouspoliittisen eliitin punomaan narratiiviin.

Ay-liikkeen jatkuva pyrky yhteisiin pöytiin tekemään kolmikantaisia ”yhteiskuntasopimuksia” kertoo lopulta myös siitä, miten ristiriitainen ay-liikkeen suhde on vasemmistoon ja kansanvaltaan. Yhtäältä ay-liike ilmentää juuri sellaista solidaarisuuden ja yhdessä taistelemisen emansipatorista ihannetta, johon vasemmistolainen eetos on perinteisesti pohjannut. Toisaalta näkemys demokratiasta on (klassisen) liberalistinen; se ymmärretään vastakkaisten intressien kohtaamisena. Kyse on siis eräänlaisesta demokratian markkinamielikuvituksesta: demokratian uskotaan toteutuvan silloin, kun jokainen yhteiskunnallinen intressitaho puolustaa rationaalisesti omaa etuaan, ja kun nämä edut törmäävät tietyissä institutionaalisissa (”demokraattisen” järjestelmän) puitteissa, kuten kolmikantapöydissä tai tes-neuvotteluissa. Samalla ne, jotka jäävät näiden pöytien ulkopuolelle, ovat määritelmällisesti rajautuneet tämän ”demokratian” ulkopuolelle. Tällainen keskitetty ja rajattu osallistumisoikeus on yhä vaikeammin perusteltavissa sitä mukaa kuin työmarkkinat hierarkisoituvat, intressit hajautuvat ja yhtenäiskulttuurin illuusio murenee.

Arvotonta journalismia

Vanhan sanonnan mukaan paras tapa lopettaa poliittinen väittely asiasta kuin asiasta on peräänkuuluttaa ”laajaa julkista arvokeskustelua”. Kasku ei kuvaa niinkään politiikan kuin julkisuuden luonnetta. Suomalaisessa mediassa ei ole nykyisin mitään mahdollisuutta käydä arvokeskustelua.

Tasavallan ainoa poliittinen debattiohjelma A-talk on potentiaalinen foorumi julkiselle arvokeskustelulle. Parhaimmillaan se onnistuukin tuomaan havainnollisesti esiin poliittisia vastakkainasetteluja ja valottamaan puolueiden tai intressiryhmien erilaisia arvomaailmoja. (Mahdollisuudet kasvavat erityisesti aina silloin, kun herrat Heinäluoma, Sasi ja Zyskowicz onnistutaan pitämään poissa studiosta.) Oleellisinta A-talkin debateissa ei luonnollisesti ole niinkään se, millaiseen lopputulokseen studiovieraiden kesken päädytään, vaan millaisia ajatuksia kameran edessä näytelty varjonyrkkeily herättää yleisön mielissä. Valitettavasti kuitenkin ohjelman toimittajat rajaavat toisinaan voimakkaasti sitä, millaiset argumentit ja ajatusmallit näyttäytyvät hyväksyttävinä ja normaaleina.

Uusimmassa turkistarhausta käsitelleessä lähetyksessä asetettiin a-talkmaiseen tapaan hätkähdyttävän karulla tavalla nokikkain kaksi täysin vastakkaista arvomaailmaa: eläinten oikeuksia puolustava etiikka sekä tehokkuutta ja kasvua korostava talousajattelu. Ohjelman mittaan vahvistui, että edelleen 2000-luvun Suomessa yksi kolmen suurimman puolueen edustajista voi perustella julkisesti petoeläinten häkkitarhausta puhtaasti taloudellisella rationaalisuudella piittaamatta edes retorisella tasolla eläinten oikeuksiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Sen sijaan, että olisi kyseenalaistanut keskustan Antti Rantakankaan tarjoamaa työllisyysnäkökohtaa periaatteellisena oikeutuksena turkistarhaukselle, toimittaja Jan Andersson lypsi Rantakankaalta keskustelun mittaan vain lisää talousmoraalisia kannanottoja eläinten hyväksikäytön jatkamisen puolesta.

Arvokeskustelun vaikeus

A-talkin turkistarhausjakso oli insertteineen ja kysymyksenasetteluineen selkeästi käsikirjoitettu elinkeinopoliittisesta näkökulmasta. Vastakohtana aiemmille eläinoikeusaktivistien provosoimille keskusteluille, joissa ministeri Sirkka-Liisa Anttila ajettiin puolustuskannalle, tällä kertaa käsittely kääntyikin päälaelleen: Anni Sinnemäen edustama eläinten oikeuksia puolustava kanta asetettiin kyseenalaiseksi taloudellisista näkökulmista käsin. Lopulta keskustelu turkistuotannon eettisyydestä muuttui hämmästyttävällä tavalla kysymykseksi vihreiden haluttomuudesta tehdä asiasta ”kynnyskysymystä” — ja siten osoitukseksi puolueen epäluotettavuudesta ja epärehellisyydestä.

Argumentin kulku: Koska vihreät väittävät puolustavansa turkiseläinten oikeuksia, vihreiden pitää kantaa eläinten jatkuvasta pahoinvoinnista poliittinen vastuu. Ja jos vihreät kerran eivät suostu asettamaan koko poliittista toimintakykyään alttiiksi eläinten puolesta, silloin muidenkaan ei tarvitse tehdä mitään. Esimerkiksi keskustan ei tarvitse kantaa turkistarhauksesta mitään vastuuta, koska he eivät väitäkään puolustavansa eläimiä vaan talouskasvua ja yrittäjiä. Eläinten oikeuksien puolustaminen asetetaan näin yksin vihreiden harteille, ja me muut vapaudumme synnintaakasta.

Tällainen logiikan nyrjähdys ei tietenkään ole poikkeuksellista. Itse asiassa vihreät joutuvat toistuvasti vastaavan ilmiön kohteeksi julkisuudessa: puolueen eettiset vaatimukset kääntyvät vihamielisiksi lausunnoiksi vihreitä itseään vastaan. A-talk-toimittaja Jan Anderssonin tapauksessa on kuitenkin vaikea uskoa suoranaiseen vihreitä kohtaan tunnettuun inhoon. Vihreiden vastaisuutta on siksi tarkasteltava toiselta kantilta: ilmiö, joka näyttäytyy usein vihana vihreitä kohtaan, on itse asiassa vain kykenemättömyyttä käydä arvokeskustelua.

Vihreät on ainoa puolue, eli julkisuuden näkökulmasta vakavasti otettava poliittinen toimija, joka toistuvasti esittää avoimia arvovaatimuksia harjoitettavan politiikan perustaksi (ja on vaatimuksissaan ”moraalisesti oikeassa”: eläinten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin työllisyys, luonnonsuojelu on arvokkaampaa kuin talouskasvu, hyvinvointi on tavoiteltavampaa kuin kulutus jne.). Luonnollista tässä tilanteessa olisi pakottaa muut puolueet vastaamaan vihreiden haasteeseen esittämällä niille kysymys vaatimukseen sisältyvästä arvomaailmasta käsin. Esimerkiksi Rantakankaalta olisi A-talkissa selkeästi pitänyt kysyä: ”Onko sinun ja keskustan mielestä hyväksyttävää tavoitella talouskasvua ja työllisyyttä eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista piittaamatta?”

On tärkeää ymmärtää, että politiikan toimittajalle tällaisen kysymyksen esittäminen ns. tyhjästä olisi vaikeaa: vallitsevan politiikan suurten metatavoitteiden (talouskasvun ja työllisyyden) kyseenalaistaminen vaikuttaisi vahvasti asenteelliselta ja siten epäammattimaiselta. Nyt kuitenkin toimittaja voisi täysin uskottavasti esittää kysymyksen lausumalla sen ”vihreiden suulla”. Vihreät tavallaan toimivat tässä journalistisen objektiivisuuden antajina, jolloin kysymys ei olisi toimittajan ”oma”. Toimittaja vain neutraalisti ”välittäisi” julkista arvokeskustelua poliittisen puolueiden välillä.

Arvoituksellinen muutos

Vihreiden ansiosta suomalainen julkisuus voisikin olla täynnä mielenkiintoista arvokeskustelua: perustulo, työajan lyhentäminen, kulutusvalinnat, maaseudun tarkoitus… Suomalaiset politiikan toimittajat eivät kuitenkaan hallitse lainkaan arvoargumentteja (arvoista toimittajat ymmärtävät ainoastaan taloutta, jota ei luonnollisesti edes mielletä arvoksi), eivätkä he siksi pysty haastamaan muita puolueita arvokeskusteluun vihreiden tai minkään muunkaan puolueen agendalla. Sen sijaan toimittajat tekevät sen ainoan asian, jonka osaavat: kääntävät vihreiden julkitulot politiikan journalismin kielelle ja tulkitsevat kannanottoja arvolausumien sijaan poliittisina manöövereinä. Tämä johtaa julkisuuden kääntymiseen ”vihareaktioksi” vihreitä vastaan. Syntyy kuva siitä, että vihreät käyttävät eettisiä argumentteja vain poliittisen pisteiden kalasteluun eivätkä oikeasti puolusta tai aja väittämiään tavoitteita.

Journalistisen kulttuurin näköalattomuuden ja pelin skeeman läpitunkevuuden takia poliittisessa julkisuudessa ei siis ole mahdollista keskustella arvoista. Samaan aikaan blogit ja keskustelupalstat kyllä roihuavat arvokeskustelua. Tämä kansalaisdebatti ei kuitenkaan tunnu koskaan johtavan mihinkään, koska sillä ei ole minkäänlaista institutionaalista tukea tai yhteyttä demokraattiseen päätöksentekoon. Siksi yhteiskunnalliset arvomuutokset — ja niitä heijastelevat päätökset — tapahtuvat kaiken julkisen keskustelun ulkopuolella.

Yhtäkkiä vain tapahtuu jotain, josta meidän pitäisi ymmärtää, että hallitsevat arvot ovat muuttuneet. Aivan kuten yhtäkkiä ”huomasimme”, että vaali- ja puoluerahoituksen ”maan tapaa” ei enää voi pitää moraalisesti hyväksyttävänä eikä normaalina. Miten tähän on tultu, siitä kenelläkään ei ole kuvaa. Koko yhteiskunnan ”arvomuutos” näyttäytyi täysin sattumanvaraiselta, yhden poliitikon pahaa-aavistamattomasta möläytyksestä alkaneelta mediavetoiselta tapahtumavyöryltä. Myös päätös turkistarhauksen lopettamisesta syntyy aikanaan yhtä arvoituksellisella tavalla.

Vallan hiekkalaatikolla

Poliittisen eliitin keskinäinen vallanjako on medialle yksi rakkaimmista päivänpoliittisista aiheista. Kysymystä presidentin valtaoikeuksista on pidetty vuosien varrella esillä julkisuudessa lähes yhtä sinnikkäästi kuin konsanaan Nato-jäsenyyttä. Samoin kuin Nato-kysymyksessä keskeinen ongelma valtamedialle on ollut kansa, joka ei irrationaalisuudessaan ja keskenkasvuisessa vahvan johtajan kaipuussaan ymmärrä tarvetta siirtää suoralla kansanvaalilla valitun presidentin valtaoikeuksia puolueiden asettamalle pääministerille. Koska vallan uusjako kuitenkin annettiin Taxellin komitean päätettäväksi, kansan jääräpäisyydelläkään ei olisi ollut väliä, elleivät demarit olisi asettuneet poikkiteloin ja ryhmittyneet populistisesti kansan rinnalle puolustamaan presidentti-instituutiota.

Silmiinpistävää on, miten innokkaasti ja avoimesti valtamedia ottaa kantaa vallanjakoon. Tällainen kysymys koetaan toisin sanoen mediassa legitiiminä julkisen vaikuttamisen ja vaatimusten esittämisen kohteena. Sen sijaan puolueiden poliittisten linjausten, hallitusohjelman tai harjoitetun talouspolitiikan sisältöjen kaltaisiin kysymyksiin ollaan hyvin vastentahtoisia puuttumaan. Ne koetaan joko niin ”poliittisiksi” asioiksi, ettei riippumattomuudestaan ja puolueettomuudestaan kiinni pitävä politiikan journalismi voi ottaa niihin kantaa, tai sitten kyse on sellaisista toimittajien mielestä täysin epäpoliittisista kysymyksistä (kuten tuottavuuden parantamisesta), joissa on olemassa vain yksi järjellinen vaihtoehto.

Edustuksellisten instituutioiden hiekkalaatikkoleikit ovat siis sallittua pelikenttää medialle, ja näiden kuvioiden pohtimiseen kulutetaan valtava määrä politiikan journalistien energiaa ja palstatilaa. Valtapeleistä sivullisen kansalaisen näkökulmasta onkin välillä vaikea jakaa median pakkomielteistä kiinnostusta eliitin sisäistä hovinäytelmää kohtaan. Usein lähinnä ihmetyttää, mihin mystisellä itkuvirrellä kahden lautasen ongelmasta ja loputtomalla peitsenväännöllä perustuslain sanamuodoista oikeasti pyritään. Tsaarinaikaisen presidentinvallan purkaminen ja normaaliin länsimaiseen parlamentarismiin siirtyminen tuntuvat kuitenkin olevan Kekkosen aikakauden traumatisoineille päätoimittajille aidosti sydämen asioita.

Täkäläisen valtamedian kiinnostus ja osallistumisinto on tosin myös tässä suhteessa varsin valikoivaa. Tuomas Enbusken ohjelmassa hiljattain vieraillut Thomas Wallgren päivitteli, miten EU:lle on voitu valita kaksi merkittävää uutta vallankäyttäjää (neuvoston pysyvä puheenjohtaja ja ulkoasiain korkea edustaja) ilman, että heidän tehtävänkuvistaan ja valtaoikeuksistaan on etukäteen saatu selkoa. Lissabonin sopimus kun on täysin epämääräinen heidän asemastaan ja suhteestaan muihin EU:n instituutioihin. Kuten Wallgren argumentoi, kyse on aivan keskeisistä poliittista yhteisöä koskevista periaatteellisista kysymyksistä — päätöksenteon prosesseista ja vallan jakautumisesta — mutta niistä ei käydä minkäänlaista julkista keskustelua. Media syttyi kyllä seuraamaan  ”EU-presidentin” ja ”-ulkoministerin” valintanäytelmää, mutta uutisointi ja kommentointi keskittyi liki yksinomaan henkilökysymyksiin. Lopputulos, tuntemattomien mitättömyyksien valinta, olikin sitten karmaiseva pettymys. EU-kansalaina kun olisimme ilmeisen kipeästi sen vahvan johtajan tarpeessa.

Kun verrataan kotimaisen presidentinvallan nostattamia intohimoja, EU:n lisäksi myös muut poliittisen ja yhteiskunnallisen vallankäytön kysymykset näyttävät olevan valtamedialle hämmästyttävän yhdentekeviä. Ulkopolitiikan pelisääntöjä kiivaasti määritteleviä päätoimittajia ei tunnu juuri lainkaan kiinnostavan ei-edustuksellisten instituutioiden, kuten virkamiesten, ministeriöiden ja työmarkkinajärjestöjen, vallankäytön oikeutus ja rajat. Kaikkein vähiten kiinnostaa tietenkin vaatimus kansalaisten suoran vaikuttamisen ja päätösvallan lisäämisestä. Tapa, jolla edustuksellisen demokratian ongelmat ja suoran demokratian mahdollisuudet vaietaan kuoliaaksi, kertoo hyvin siitä, miten tiukasti valtamedian johtoporras mieltää yhä itsensä osaksi poliittisen päätöksenteon eliittiä.

Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen ”pelasi peliä”, ”venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, ”suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas ”valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään ”politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat ”ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?

Vahtikoiran karhunpalvelus

”Kun meitä haukutaan, niin sitten on hyvä.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kehaisee olevansa mielellään haukkujen kohteena. Rupatellessaan median ja poliitikkojen suhteesta Hesarin 120-vuotiskahveilla Virkkunen toistaa usein aiemminkin päätoimittajien suusta kuullun ajatuksen. Sen taustalla on oletus, että poliitikkojen esittämä arvostelu osoittaa median onnistuneen tehtävässään. Vallan vahtikoiran hyökkäys on osunut kohteeseensa, jos perästä kuuluu murinaa. ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Virkkunen lohkaisee mielikuvituksellisesti.

Mediapomoilla ja toimittajilla on usein taipumusta kuitata omaa lehteä tai yleensä viestintävälineitä kohtaan esitetty kritiikki juuri tällaisilla keveillä heitoilla ja fraasinomaisilla one-linereilla. Toinen seikka, johon päätoimittajat mielellään vetoavat silloin, kun valtamediaa käsitellään kriittisesti, on viestintävälineitä kohtaan esitetyn arvostelun tasapuolisuus: kritiikkiä satelee yhtä lailla vasemmistosta kuin oikeistostakin, niin työnantajajärjestöistä kuin ay-liikkeestä. Puolustuksen mielestä tämä todistaa, että media on neutraali, siis puolueeton. Samalla voidaan kätevästi ohittaa itse kritiikin sisältö (, joka ei välttämättä missään vaiheessa nojannutkaan väitteeseen, että kyseinen toimittaja tai viestintäväline olisi jonkun vastapuolen äänenkannattaja).

Mutta vaikka Virkkusen kuluneessa letkautuksessa on kyse kritiikiltä suojautumisesta, se paljastaa myös jotain keskeistä toimittajien itseymmärryksestä. Tämän ajatusrakennelman mukaan toimittajan, toimituksen ja koko oman viestintävälineen todella pitää olla haukkujen kohde, se kuuluu osana toimittajien identiteettiin ja itsearvostukseen. Poliitikkojen ja eturyhmien haukut lisäävät toimitusten tunnetta omasta riippumattomuudesta, siis journalistisesta ammattitaidosta. Toinen puoli yhtälössä on luonnollisesti se, että toimittajien pitää myös itse olla kriittisiä politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan. Poliitikkoja on käsiteltävä kriittisesti, aloitteisiin on suhtauduttava epäluuloisesti ja heidän vaikuttimiaan on syytä kyseenalaistaa.

Paavo Arhinmäestä aamukahviseuraa saanut Virkkunen tarjoaa jälleen oivan esimerkin. Päätoimittaja arvioi, että toistaiseksi Arhinmäki ”on päässyt monia muita kärkipoliitikkoja helpommalla”. Mutta hän varoittaa tuoretta puoluejohtajaa siitä, että ”karu arki odottaa tuolla jossain”. Politiikan journalismi on siis Virkkusen mielestä käsitellyt Arhinmäkeä epänormaalin helläkätisesti. Normaali tila poliitikon mediakäsittelyssä on kuitenkin jotain ihan muuta. Pian alkaa Paavollekin tulla lunta tupaan.

Virkkusen ajattelussa median tehtävä on esitettää poliitikko negatiivisesti. Journalistien on pakko olla poliitikkojen vihollisia, he eivät voi suhtautua vallanpitäjiin muuten kuin ”kriittisesti”. Tällaisissa oloissa poliitikolta tullut kehu hyvin kirjoitetusta artikkelista on toimittajalle pahinta mahdollista palautetta. Se uhkaa koko toimituksen mainetta. Jotta siis ei heräisi epäilyksiä siitä, että toimittaja on poliitikon vietävissä, koko valtamedia asemoi itsensä politiikkaa vastaan ja poliittisen pelin epäluuloiseksi tarkkailijaksi.

Vallanpitäjien julkinen kontrolli on keskeinen median tehtävä. Mutta on mahdollista, että valtamedia tekee lopulta karhunpalveluksen demokratialle. Pidemmän päälle vallan vahtikoiran roolin ylikorostumisella on kulttuurisia seurauksia, ja jatkaessaan nykylinjalla politiikan journalismi on vaarassa johtaa hyvin yksipuoliseen kuvaan politiikasta.

Vallanpitäjät ovat oman edun ajajia yleisen hyvän kustannuksella. Heidän päätöksensä ovat rahavallan ja erityisintressien ohjailtavissa vastoin äänestäjien etua. He ovat epärehellisiä ajamansa politiikan sisällöstä, ja heidän pääasiallinen motiivinsa on pysyä vallassa.

Kuulostaako kyyniseltä? Juuri näin yhdysvaltalaiset mediatutkijat Joseph N. Cappella ja Kathleen Hall Jamieson kiteyttävät sikäläisessä politiikan journalismissa vallitsevan uutiskehyksen. Tutkijoiden argumentin mukaan tällainen kuva politiikasta on syntynyt siksi, että media on parin viime vuosikymmenen aikana yhä voimakkaammin korostanut politiikan sisällön sijaan tyyliä, imagoa ja esittämistapaa, hakenut skandaaleja ja alleviivannut konflikteja. Lisäksi media on keskittynyt poliitikkojen henkilökohtaisiin motiiveihin ja analysoinut poliittisen pelin strategioita, dynamiikkaa sekä voittajia ja häviäjiä sen sijaan, että olisi käsitellyt itse poliittisia kysymyksiä. Cappellan ja Jamiesonin mukaan tämä kaikki johtaa poliittisen kulttuurin kyynistymiseen.

Politiikassa on kyse konflikteista ja erilaisten arvomaailmojen törmäyksestä. Mutta siinä on kyse myös julkisesta keskustelusta ja erilaisten toimintavaihtoehtojen välisestä rakentavasta debatista. Toimittajilla olisi vallankäytön moraalin ja laillisuuden valvomisen lisäksi mahdollisuus edistää demokraattista julkisuutta ottamalla aktiivisempi rooli politiikan sisällöistä käytävän keskustelun välittäjinä. Ilahduttavasti Hesarista onkin viime päivinä löytynyt juuri tämänsuuntaista yritystä sen nostaessa hallituksen elvytyspolitiikan ja palkkaverotuksen tapetille. Tässä sentään jotain syytä juhlia 120-vuotiasta.

Mutta samaan aikaan olisi ymmärrettävä, että journalistiseen itseymmärrykseen kuuluva vallanpitäjien ”kriittinen” tarkkailu uhkaa lisätä kansalaisten passiivisuutta ja kyynistä suhtautumista politiikkaan, se kun usein tekee vallan retorisesti etäiseksi. Valta ymmärretään tällöin kapeasti määräysvallaksi ja sen nähdään olevan jossain tuolla ja joillain muilla — sen sijaan, että sitä aktiivisesti ja refleksiivisesti käytettäisiin itse tai tuotaisiin se kansalaisille, julkisessa sfäärissä käytettäväksi kulttuuriseksi määrittelyvallaksi, kollektiivisen tahdonmuodostuksen välineeksi.