Eurokriisin julkiset puheavaruudet

Eurokriisistä risteilee julkisessa keskustelussa paljon erilaisia selitysmalleja, ratkaisuesityksiä ja syytöksiä eri toimijoita kohtaan. Tikun nokkaan nostetaan vuorotellen yksittäiset jäsenmaat ja niiden talouspolitiikka, EU:n ministerineuvosto ja sen pelastuspaketit, komissio ja sen ajamat julkisen talouden vyönkiristysohjelmat tai EKP ja sen rahapolitiikka. Yksi kriisijulkisuuden monisuuntaisuuden seuraus on, että käsitykset siitä, minkä tahon pitäisi ottaa vastuu kriisin ratkaisusta, jäävät helposti epäselviksi. EU:n monitasoiset ja tilivelvollisuutta hämärtävät päätöksentekojärjestelmät eivät luonnollisesti selkiytä tilannetta.

Sekavasta vastuukeskustelusta käy hyvänä esimerkkinä se, miten Euroopan keskuspankin keskeinen merkitys kriisinhoidossa on nostettu erityisesti vuodesta 2012 lähtien toistuvasti esiin julkisuudessa niin poliitikkojen kuin asiantuntijoiden ja virkamiestenkin toimesta. Usein kuuleekin väitteen, että vain EKP voi ratkaista eurokriisin. Suomen Pankin osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo huomauttaa kuitenkin aiheellisesti, että on usein nurinkurista vaatia poliittisella päätöksenteolla tarkoituksella demokraattisen valvonnan ulkopuolelle asetetun EKP:n ryhtyvän toimiin, jotka rikkovat sille säädettyjä rajoituksia ja periaatteita. Keskuspankkirahan liikkeellelaskijana EKP:llä toki on määritelmällisesti sellainen asema euroalueella, että se voisi varsin yksinkertaisesti ratkaista kriisin akuutit ongelmat, kuten jäsenmaiden lainansaantiongelmat, sekä avata tien talouskasvua ja työllisyyttä tukeville finanssipoliittisille toimenpiteille. Käytännössä kuitenkin EKP:n toiminnalle on Maastrichtin sopimuksessa jo vuonna 1992 asetettu tiukat rajat, jotka suoraan kieltävät tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen.

Suuri osa EKP:n avainroolia koskevasta keskustelusta onkin syytä tulkita arvosteluna ja vaatimuksina poliittisia päättäjiä kohtaan. Keskuspankin toimintaan kohdistuvan (valistuneen) kritiikin taustalla on yleensä vaatimus EKP:n mandaatin muuttamisesta poliittisella päätöksenteolla siten, että se valtuutettaisiin tai se suorastaan säädettäisiin hoitamaan kriisiä omilla rahapoliittisilla keinoillaan. Esitettyjä EKP:n keinoja olisivat esimerkiksi lainakorkojensa kanssa vaikeuksissa olevien euromaiden joukkovelkakirjojen korkojen asettaminen tietylle tasolle, korkeampaan inflaatiotavoitteeseen siirtyminen, kasvu- ja/tai työllisyysastetavoitteen asettaminen nykyisen inflaatiotavoitteen rinnalle sekä euromaiden hallitusten suoran rahoittamisen salliminen. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo toteaa, tällaisiin EKP:n mandaattimuutoksiin olisi eurooppalaisilla päätöksentekijöillä ollut jo runsaasti aikaa siitä lähtien, kun virheet EMU:n rakenteissa ja institutionaalisissa säännöissä vuonna 2010 nostettiin esiin kriisin puhkeamista selittävinä ja sitä alati pahentavina tekijöinä. Tähän ei kuitenkaan ole ollut sitä kuuluisaa poliittista tahtoa.

Eurokriisin ratkaisusta puhuttaessa katse pitää toisin sanoen kohdistaa poliittisiin päätöksentekijöihin. Viimeksi eurooppalaiset päätöksentekijät kokoontuivat Eurooppa-neuvoston muodossa Brysselissä maaliskuun puolivälissä. Valtamedian huomio tosin kääntyi samaan aikaan pidettyyn euroryhmän kokoukseen, jossa lyötiin alkutahdit muutamaa viikkoa myöhemmin kärjistyneeseen Kyproksen kriisiin. Koko eurokriisin ratkaisun kannalta paljon merkittävämpänä kokouksena voidaan kuitenkin pitää juuri Eurooppa-neuvoston kokousta, jonka asialistalla oli nimenomaan laajempi keskustelu kriisipolitiikasta ja sitä ohjaavista periaatteista. Tätä debattia suomalainen valtamedia kuvasi kädenvääntönä vyönkiristäjien ja ”löysempää” kasvupolitiikkaa vaativien välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen hieman tarkemmin ajankohtaista eurokriisikeskustelun kontekstia, jonka puitteissa eurooppalainen päätöksentekoeliitti tapasi Brysselissä. Hahmotan tilannetta erottelemalla kolme julkisessa keskustelussa esiintyvää kriisin puheavaruutta. Puheavaruuksilla tarkoitan sisäisesti jokseenkin yhtenäisiä kriisiä koskevia puhetapoja, jotka lähestyvät kriisiä tietystä näkökulmasta ja tarjoavat sille tietynlaisia selityksiä ja ratkaisumalleja. Kutsun näitä kolmea toisistaan poikkeavaa ja toisilleen vastakkaista puheavaruutta fiskaalisen tasapainottamisen eli vyönkiristyksen linjaksi, nationalistiseksi apupakettien kritiikkilinjaksi sekä taloustieteelliseksi vyönkiristyksen kritiikkilinjaksi. Puheavaruudet ovat sinänsä karkeita yleistyksiä, niiden väliset rajat ovat häilyviä ja myös niiden sisällä esiintyy paljon ristiriitoja ja näkemyseroja. Niinpä esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on voinut arvostella EU-komissiota liian tiukan leikkauspolitiikan vaatimisesta kriisimailta, vaikka, kuten komission maaliskuisessa raportissa (pdf) osuvasti todetaan, molemmat tahot jakavat yhteisen peruslinjan – eli operoivat hallitsevan vyönkiristyslinjan puheavaruuden puitteissa. Vastaavasti nationalistisen ja taloustieteellisen puheavaruuden sisälle mahtuu merkittäviä näkemys- ja argumentaatioeroja.

eurokriisi puhav kuv2

Tarkastelen kutakin puheavaruutta vuorollaan mutta samalla ymmärrän niiden olevan keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa ‒ joskin yleensä epäsuorassa, sillä julkisuudessa ne kohtaavat toisiaan edelleen harvoin. Kriisin alkuaikoina fiskaalisen vakauttamisen puheavaruus oli valtamedian rakentamassa julkisuudessa hallitsevassa asemassa, mutta talousvaikeuksien syventyessä sen kyky dominoida keskustelua, selittää kriisiä uskottavasti ja oikeuttaa siihen pohjaavaa vyönkiristyspolitiikkaa on heikentynyt. Alusta asti sitä nousi monissa maissa haastamaan nationalistinen linja, jonka painoarvo on sittemmin kasvanut. Viime aikoina kuitenkin myös taloustieteellinen kritiikki on saanut enemmän jalansijaa julkisuudessa. Yhdessä haastajat ovat pakottaneet vyönkiristyslinjaa edelleen tiukasti ajavan euroeliitin yhä ahtaammalle ja uhanneet sen hallitsevaa asemaa sekä eurokriisin selittäjänä että poliittisten toimenpiteiden julkisena määrittäjänä.

Hyökkäyksestä siilipuolustukseen

Keväällä 2010 Euroopan Unionin komission, IMF:n, OECD:n ja pohjoisen Euroopan hallitusten yhteinen rintama oli voimissaan ja pääsi ensimmäisenä määrittämään tarvittavia toimenpiteitä Kreikan akuuteista ongelmista puhjenneen kriisin ratkaisuksi. Taustalla oli tulkinta, joka korosti ongelmiin ajautuneiden maiden liiallista julkista velkaantumista kriisin pääasiallisena syynä ja valtioille lainanneen pankkisektorin romahtamisen riskiä sen keskeisenä olemuksena. Tuloksena oli yhtäältä pankkien pelastamiseen tähtäävien apupakettien rakenteluun ja toisaalta julkisten sektorien ”tervehdyttämiseen” tähtäävä linja, joka on pitkälti määrittänyt eurokriisin politiikkaa näihin päiviin saakka.

Hieman samaan tapaan kuin aikanaan Irakin sotaa, euromaiden julkisen sektorin kontolle sälytettyjä pankkien pelastuspaketteja ja samanaikaisia vaikeuksiin joutuneiden maiden taloudet romuttaneita vyönkiristystoimia on perusteltu eri yhteyksissä erilaisilla ja ajan myötä hieman muuttuvilla argumenteilla. Kriisin alkuaikoina näennäisesti velkaongelmiin joutuneille maille mutta käytännössä saksalaisille, ranskalaisille, yhdysvaltalaisille ja brittipankeille suunnatut pelastuspaketit runnottiin läpi puhtaasti shokkidoktriinin mukaisella pelottelulla lopullisesta tuhosta, mikäli pankkien saatavat jätettäisiin maksamatta yhteisestä kassasta. Taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen aiheuttaneita vyönkiristyssäännöksiä puolestaan ryyditettiin moraalipuheilla yli varojensa eläneestä, laiskasta ja vilunkia harjoittaneesta Etelä-Euroopasta. Pahimman paniikin ja kiihkon laannuttua virallisen puheavaruuden on kuitenkin vallannut ekonomistinen asiantuntijapuhe, jossa valittuja toimenpiteitä on perusteltu markkinoiden luottamuksen palauttamisella ja sen myötä kestävän kasvun mahdollistamisella. Erityisesti talouskomissaari Olli Rehn on kunnostautunut ekonomistisen asiantuntija-argumentoinnin takuumiehenä, joka on väsymättä valanut luottamusta markkinoille ja uskoa tulevaisuuteen: valoa on ollut aina nähtävissä tunnelin päässä.

Ekonomistisen hallinnan oppien (pdf) mukaisesti euromaiden julkisten sektorien leikkaamista eli ”fiskaalista sopeuttamista” sävyttää hienojakeinen puheenparsi, jossa suositeltavat toimenpiteet esitetään huolellisesti suunniteltuina ja kirurgisen tarkasti kohdennettuina parhaiden mahdollisten ”kasvuvaikutusten” varmistamiseksi. Virallinen puheavaruus muistaa korostaa myös solidaarisuuden ja tasapuolisen taakanjaon kaltaisia periaatteita sekä osoittaa asiaankuuluvaa myötätuntoa eniten kärsiviä kohtaan. Katkelma jo edellä mainitusta komission raportista ”The debate on fiscal policy in Europe: beyond the austerity myth” (pdf) käy erinomaisesta esimerkistä:

”The composition of fiscal adjustment should be carefully designed. That often means some emphasis on expenditure restraint, but needs to go beyond that in order to pick-up growth-friendly measures in an encompassing manner. Spreading the costs across the population and confronting vested interests which often protect less productive spending help generate a sense that everyone pays their fair share. Besides, implementing structural fiscal reforms, such as pension reforms, improve public sustainability (and medium-term growth) without weighing on aggregate demand in the short-run, although not all consolidation can go this route in practice.”

Ajan kuluessa ja Euroopan taloustilanteen heiketessä materiaalinen todellisuus on kuitenkin alkanut huolestuttavasti nakertaa fiskaalisen vakauttamisen puheavaruuden tarjoamien selitysmallien ja perusteluiden uskottavuutta. Kun näyttö luottamuksen palautumisesta ja kasvun alkamisesta viivästyy kuukaudesta, kvartaalista ja vuodesta toiseen, kritiikki vyönkiristystoimenpiteitä kohtaan on saanut yhä enemmän tilaa myös valtavirtajulkisuudessa. Alkuaikojen itseluottamusta puhkuneesta, tuomiopäivä- ja moraaliretoriikan sävyttämästä hyökkäysvaihteesta fiskaalisen vakauttamisen linjaa ajavat tahot ovat joutuneet yhä ahtaampiin puolustusasemiin. Kun virallisten perusteluiden ilmeisimmät puutteet ovat alkaneet julkisesti paljastua, vyönkiristäjien on ollut pakko reagoida tilanteeseen ja keksiä uusia argumentteja oikeuttamaan valittua linjaa. Viimeisimpänä vetona on ollut klassinen TINA-argumentointi ja EU:n ”institutionaalisiin puitteisiin” vetoaminen. Kun kriisi on vain pahentunut eivätkä toimenpiteet ole tuottaneet lievitystä (finanssimarkkinoiden jonkinasteisesta rauhoittamisesta huolimatta) reaalitalouden kurjistumiseen, ilmeisen epäonnistumisen edessä on vedottu siihen, että päättäjillä ei yksinkertaisesti ole ollut muuta vaihtoehtoa.

Hallitsevan vyönkiristyslinjan kannattajien kokemaa uudenlaista epätoivoa kuvaa hyvin komissaari Rehnin hiljattain esittämä kysymys ”mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet”. Tällainen ”kassa on tyhjä”-tyylinen maalaisjärkeily näyttäisikin olevan se viimeinen pakopaikka vyönkiristäjille, joiden muut argumentit valitun politiikan tueksi ovat menettäneet uskottavuutensa. Aiempi yksiselitteinen kieltäytyminen elvytyspolitiikasta julkisten sektorien tarkoitukselliseksi supistamiseksi (koska se ”tervehdyttää”, ”tasapainottaa”, ”vakauttaa”, ”palauttaa luottamuksen” tai on muuten vain moraalisesti sopiva rangaistus yli varojensa eläneille) on argumentoinnissa käännetty muotoon ”ei ole varaa elvyttää”. Tällaisella Suomessa 90-luvun lama-aikana kovaan suosioon nousseella kirstunvartijaretoriikalla on arvattavasti paljon tarttumapintaa tiedotusvälineissä, ja Rehnin uusi argumentti siirtyikin nopeasti myös ainakin joidenkin Helsingin Sanomien toimittajien järkeilyyn.

Ennen kuin palaamme ”mistä rahat?”-kysymykseen ja siihen, miten vastaus tähän muotoillaan taloustieteellisessä puheavaruudessa, käydään läpi nationalistinen kritiikki. Populistisen maalaisjärkeilyyn vetoavan vyönkiristysretoriikan tarkoitus kun on ensi sijassa vastata juuri nationalistisen apupakettikritiikin heittämään populismin haasteeseen ja viedä siltä terää.

Suvereniteetin puolustajat

Hallitsevan eurokriisipolitiikan nationalistisen kritiikin voi kiteyttää kysymykseen ”miksi Suomi osallistuu kriisinhoitoon?”. Populistinen muoto kritiikistä ammentaa yhtäältä perinteisestä kansallista suvereniteettia puolustavasta euroskeptisyydestä, joka on ollut Timo Soinin erikoisalaa, ja toisaalta kulttuurirasistisista virtauksista, joiden mukaan suomalaisten veronmaksajien eläteiksi ei pidä langettaa yli varojensa eläneitä etelän kansoja. Hienostuneempi nationalistisen kritiikin muoto on tarttunut eurokriisissä käytävään valtakamppailuun ja tulkinnut Suomen vetävän tässä pelissä toistuvasti lyhimmän korren. Tämän näkökulman mukaan suuret jäsenmaat ovat käyttäneet EU:ta ja ”yhteisvastuun” periaatetta härskisti hyväkseen sälyttääkseen omien pankkiensa ongelmat kaikkien niskaan. Erityisesti Taloussanomien toimittaja Jan Hurri on nostanut esiin jäsenmaiden välisen kamppailun ja EU:n sisäisen valtapolitiikan näkökulmaa eurokriisiin esittäen joukon kiusallisia kysymyksiä Saksan linjaa kuuliaisesti seuranneelle Kataisen sixpack-hallitukselle.

Kipeiden EVVR- ja EVM-päätösten tultua valmiiksi ja Irlannin, Kreikan ja Portugalin lainaohjelmien ja uusien avunpyyntöjen seuratessa toisiaan turruttavalla toistuvuudella apupakettien vastainen nationalistinen kritiikki on ainakin toistaiseksi jossain määrin laantunut. Tilalle on noussut kaikenlaisen EU:n liittovaltiokehityksen vastustaminen: vallan siirtyminen Brysseliin koetaan nyt suurimpana uhkana. Toki neuvoston, komission ja troikan lainaohjelmiin pakotetuille maille asettamat tiukat vyönkiristyskuurit on näissä piireissä hyväksytty jos ei muuta niin ansaittuna kollektiivisena rangaistuksena etelän kansojen leväperäisyydestä. Yleensä eurooppalaiseen poliittiseen integraatioon on kuitenkin suhtauduttu syvällä epäluuloisuudella, sen kun on tulkittu luovan vain uusia ”yhteisvastuun” ja ”moraalikadon” käytäntöjä ja siten pahentavan juuri suomalaisten niskaan kaatuvaa mantereen laajuista elättiongelmaa.

Toisaalta nationalistisen kritiikin puheavaruuteen kytkeytyy myös tärkeitä demokratian puolustukseen liittyviä puheenvuoroja. Kuten Kyproksen lainapakettineuvotteluiden kohdalla jälleen kerran todistettiin, eurokriisin hoidossa on omaksuttu päätöksentekoprosesseja, jotka vähät välittävät demokratian periaatteista ja demokraattisista instituutioista. Päätöksiä runnotaan toistuvasti läpi keinotekoisten ja usein itse asetettujen takarajojen kynnyksellä pidetyissä maratonkokouksissa suljettujen ovien takana edustukselliset demokraattiset instituutiot ohittaen ‒ puhumattakaan avoimesta eri vaihtoehtojen välillä puntaroivasta, erilaiset intressi- ja asiantuntijaryhmät ja kansalaiset osallistavasta julkisesta keskustelusta. Kansallista demokratiaa puolustavissa puheenvuoroissa on nostettu myös esiin, miten kansallisten parlamenttien suvereniteettia on kavennettu ja yhä pidemmälle vietyä kaventamista suunnitellaan osana sixpack-säännöstöjä ja muita jäsenmaiden budjettivaltaan puuttuvia käytäntöjä.

Kansallista edustuksellista päätöksentekoa puolustavaa ja EU:n päätöksentekokäytäntöjen epädemokraattisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää sinänsä tärkeänä. Kuitenkin tätä kansallisen suvereniteetin puolustamisen mielekkyyttä heikentää se, että valtion talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden kannalta aivan keskeinen rahapoliittinen suvereniteetti on jo aikaa sitten luovutettu, toisin sanoen Euroopan talous- ja rahaliittoon liityttäessä, pois kansallisista käsistä. Niin kauan kuin tämän itsemääräämisoikeuden kannalta elintärkeän komponentin eli oman kansallisen valuutan palauttamista ei vaadita, kansallisen suvereniteetin ja demokratian puolustus näyttäytyy auttamatta epäuskottavana. Tähän tuntuu kuitenkin olevan harvalla valmiutta ‒ ei edes Soinilla.

Nationalistisen kritiikin voimistuminen eurokriisin keskellä huolettaa joka tapauksessa monia eurooppamielisiä federalisteja. Heidän katsannossaan kritiikissä on kyse lähinnä tunkkaisesta ja nurkkakuntaisesta euroskeptisyydestä. Taustalla tuntuu olevan ajatus, jonka mukaan suuri eurooppalainen projekti ilmenee nimenomaan Euroopan unionissa ja sen instituutioissa, ja siksi niiden takana on seistävä kaikissa olosuhteissa niiden harjoittaman politiikan ja EMU:n taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista huolimatta. Sen sijaan, että EU:n voitaisiin instituutiona nähdä ‒ tietyssä historiallisessa kontekstissa ‒ kääntyneen eurooppalaisia valistuksen arvoja ja Ranskan vallankumouksen periaatteita vastaan (ja nationalistisen kritiikin legitiimit puolet tunnustettaisiin), EU:n nykykehitystä määräävien johtajien odotetaan asemansa puolesta automaattisesti olevan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon airueita.

Eurofiilien huolessa on siis kyse perustavalla tavalla epäpoliittisesta ymmärryksestä EU:n integraatiosta ja sitä viimeiset kolme vuosikymmentä ohjanneista talouspoliittisista opeista. Juuri näihin taloustieteellinen kritiikki on pyrkinyt puuttumaan ‒ näkökulmasta riippuen joko pelastaakseen Euroopan unionin tai hajottaakseen sen pelastaakseen eurooppalaiset.

Vyönkiristyksestä täystyöllisyyteen

Taloustieteiden lähtökohdista kumpuava kritiikki eurokriisin virallista politiikkaa kohtaan kiteytyy sanomaan ”vyönkiristys ei toimi”. Taloustieteellisen puheavaruuden voi jakaa kahteen päälinjaan, taloustieteen valtavirtakritiikkiin ja heterodoksiseen kritiikkiin. Valtavirtataloustieteen kriittisen eurokriisikommentaarin näkyvimmiksi keskustelijoiksi ovat nousseet Paul Krugman, Martin Wolf ja Paul De Grauwe sekä Suomessa Pertti Haaparanta. Heidän pääviestinsä on ollut, että nykyiset ”avustettaville” maille pakotetut vyönkiristysehdot ovat paitsi tarpeetonta inhimillistä kärsimystä tuottavia myös reaalitalouden toipumisen kannalta järjettömiä, sillä taantumasta nousemiseen tarvitaan nimenomaan julkisen elvytyksen varaan rakentuvaa kasvupolitiikkaa.

Vähintä mitä europäättäjien pitäisi valtavirtakriitikkojen mukaan ymmärtää olisi, etteivät kaikki euromaat ainakaan voi supistaa julkisia sektorejaan samaan aikaan: jostain on tultava se kysyntä, joka alkaa kasvattaa yksityisen sektorin tuottoja, luottamusta yhä uusiin voittoihin ja siten investointihalukkuutta. Se, että kaikki samaan aikaan vähentävät kotimaista kysyntää julkista kulutusta leikkaamalla ja odottavat kasvun tulevan viennistä, on lopulta kaikkia kurjistavaa politiikkaa. Siksi pohjoisen Euroopan kysynnän pitäisi tässä tilanteessa alkaa kannatella etelää, ja euroalueen pitäisi päästä sisäisissä vaihtotaseissaan tasapainoon. Merkittävää on, että velkakriisissä kamppaileville maille armottomia vyönkiristyspaketteja sorvaamassa ollut mutta koko Euroopan talouskehityksestä huolehtiva ja mantereen laajuiseen ”solidaarisuuteen” perustava komissio on tästä periaatteesta samaa mieltä. Yllä jo siteeratussa raportissaan se toteaa:

”For vulnerable countries of the euro area that face a large external sustainability gap, external growth is the only sustainable way to grow out of their debts. They must undergo rebalancing but their adjustment should indeed not be unduly hampered, and ideally should be fostered by concomitant changes elsewhere. The improved current balances in the periphery thus have to be matched by rebalancing trends also in euro area countries that feature large current account surpluses.”

Pahaksi onneksi vaihtotaseiltaan ylijäämäisille pohjoisen Euroopan maille, joiden talouspolitiikkaa julkisessa keskustelussa yleensä vuolaasti ylistetään, on ollut tyypillistä nimenomaan vientivetoinen, muita maita velkaannuttava kasvustrategia. Niillä ei myöskään näytä olevaan minkäänlaisia aikomuksia muuttaa suuntaa, vaikka esimerkiksi Saksassa palkat ovatkin viime aikoina hieman nousseet. Suomessa vaihtotase on eurokriisin puhjettua kääntynyt pitkän ylijäämäkauden jälkeen jopa hieman negatiiviseksi (velkaannumme siis ulkomaille), mutta paljonpuhuvasti tämä on saanut aikaan valtavan huolen päätöksentekoeliitissä, käynnistänyt välittömästi rummutuksen maan kansainvälisen kilpailukyvyn romahtamisesta ja tuottanut vaatimuksia sisäisestä devalvaatiosta palkankorotukset jäädyttämällä. Mitä nopeammin takaisin vientivetoiseen kasvuun, sen parempi. Ongelmana on, että tällä kertaa samaa ajetaan läpi yhtä aikaa koko euroalueella, ja kriitikkojen mukaan seuraukset näkyvät lähes koko maanosan pitkäkestoisena taantumana sekä kituliaan kasvun aikakautena hamaan tulevaisuuteen.

Valtavirtataloustieteen edustajat ovat globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana tehneet selkeää pesäeroa uusklassiseen ortodoksiaan ja ottaneet askelia keynesiläiseen suuntaan korostamalla valtion roolia suhdanteiden tasaajana. Niinpä niin euromaiden kuin Britannian ja Yhdysvaltojenkin viimeaikaiset julkisten sektorien vyönkiristystoimet ovat saaneet osakseen varsin yksiäänisen tuomion taloustieteilijöiltä. Samalla he ovat osoittaneet joukon keskeisiä heikkouksia sekä hallitsevassa eurokriisipolitiikassa että Euroopan talous- ja rahaliiton institutionaalisessa rakenteessa, jotka estävät valtioita toteuttamasta taantumaa helpottavia ja kasvua tukevia toimenpiteitä. Valtavirtataloustieteen rajoitteena on kuitenkin ollut kyvyttömyys tarkastella rahoitussektorin toimintaa ja roolia makrotaloudessa, jolloin käsitys eritoten rahapolitiikan vaikutuksista on jäänyt vaillinaiseksi.

Juuri näihin kysymyksiin heterodoksinen taloustiede ja erityisesti modernin rahateorian (MMT) puolestapuhujat (pdf) ovat tuoneet tärkeää valaistusta. Tämä niin sanottu jälkikeynesiläinen koulukunta, jota Suomessa ovat edustaneet erityisesti Raha ja talous -blogin tutkijat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, ei ole ainoastaan pyrkinyt avartamaan kuvaa talouden toiminnasta nimenomaan velanottoon perustuvana rahataloutena ja siten auttanut ymmärtämään eurokriisin etenemisen syitä ja seurauksia. Se on myös osallistunut hallitsevasta kriisipolitiikasta käytävään keskusteluun tuottamalla vyönkiristyksen ongelmia osoittavan kritiikin lisäksi joukon kauaskantoisia ehdotuksia vaihtoehtoisesta, modernin rahateorian premisseihin perustavasta talouspolitiikasta.

Jälkikeynesiläisten tarkoituksena ei siis ole ainoastaan tarjota keinot akuutin eurokriisin sammuttamiseksi vaan ohjata euroalue perustavalla tavalla uudenlaiseen talouspolitiikkaan ja sitä tukevaan institutionaaliseen järjestykseen. Tällöin valtion harjoittamaa finanssipolitiikkaa eivät ohjaisi rahan saatavuuden, velan hinnan tai verotulojen kaltaiset rajoitteet, vaan julkisen sektorin kulutus- ja verotuspäätökset tehtäisiin arvioimalla niiden mielekkyys reaalitalouden kokonaiskehityksen kannalta – sekä puhtaasti poliittis-ideologisiin tavoitteisiin liittyvin perustein (esimerkiksi kysymällä ”kuinka suuren julkisen sektorin haluamme” sen sijaan, että kysyttäisiin ”kuinka suureen julkiseen sektoriin meillä on varaa”). Keskeisiä elementtejä jälkikeynesiläisten eurovisioissa ovat yleisemminkin keskustellun EKP:n mandaatin laajentamisen lisäksi niin sanottuun funktionaaliseen julkisen kulutuksen rahoitukseen siirtyminen, euroalueen sisäisten vaihtotaseiden tasapainottaminen tulonsiirroilla ylijäämämaista alijäämämaihin sekä aktiivisen finanssi- ja investointipolitiikan sekä julkisen sektorin työtakuujärjestelmän avulla toteutettava täystyöllisyys.

Puheavaruudet ja eurokriisin muuttuva politiikka

Eurokriisin talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua voidaan hahmottaa yllä kuvatun virallisen vyönkiristyslinjan, nationalistisen apupakettikritiikin ja taloustieteellisen vyönkiristyskritiikin kolmijaon avulla. Ne tuottavat samalla ne ristiriitaiset puhetavat ja argumentointityylit, joiden ristiaallokossa poliittinen päätöksenteko luovii ja joista poliitikot myös ammentavat kommentoidessaan julkisuudessa eurokriisiä. Onkin kiinnostavaa havainnoida, miten vaikkapa SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen argumentoinnissa vaihtelevat vuoroin fiskaaliseen tasapainottamiseen nojaava järkeily, nationalistisiin sentimentteihin vetoava pankkien ja sijoittajien pelastuspakettikritiikki ja taloustieteellisestä vyönkiristyskritiikistä ammentava puhe ”himoleikkaamisen” vaaroista. Tilanteesta riippuen Urpilainen ottaa luovasti käyttöön näitä toisilleen ristiriitaisia puheavaruuksia perustellakseen hallituksen tai puolueensa ‒ yhtä lailla ristiriitaisia ‒ päätöksiä.

Poliittiset johtajat ovat siis hyvin tietoisia ympärillään vellovasta eurokriisikeskustelusta ja siinä risteilevistä puheavaruuksista. Niinpä jo pelkästään poliittisten puheenvuorojenkin pohjalta voidaan havaita eurokriisistä käytävän keskustelun edistyneen monin tavoin kolmen vuoden aikana, ja tasaisesti kurjistuneella euroalueen taloustilanteella (siis ”todellisuudella”) on ollut vaikutuksia sitä kuvaaviin ja selittäviin puhetapoihin. Toisaalta itse todellisuudesta ja sen tulkinnasta käydään luonnollisesti jatkuvaa määrittelykamppailua siten, että esimerkiksi Euroopan komissio pyrkii, oikeuttaakseen ajamansa vyönkiristyspolitiikan, toistuvasti tulkitsemaan talouden indikaattoreista, miten vyönkiristystoimet ovat tuottamassa tulosta, ”luottamus” euroalueeseen on paranemassa ja kasvu on aivan nurkan takana.

Mitä Brysselin Eurooppa-neuvoston maaliskuinen kokous sitten kertoi eurokriisin puheavaruuksien tämänhetkisestä valtatasapainosta? Kokouksen kehystäminen valtamediassa kamppailuksi ”elvyttävän kasvupolitiikan” ja ”tervehdyttävän vyönkiristyksen” kannattajien välillä oli hyvä osoitus siitä, miten taloustieteellinen vyönkiristysten kritiikki on viimeistään Ranskan presidentinvaaleista lähtien saanut aiempaa enemmän jalansijaa eurooppalaisessa keskustelussa. Suomessa vyönkiristyslinjan kyseenalaistuminen näkyi vastikään hallituksen budjettiriihessä, jossa vielä hallitusneuvottelujen aikaan sovituista säästöohjelmista jouduttiin tinkimään ja vaalikauden alijäämätavoitteet kaikessa hiljaisuudessa haudattiin. Hallitus joutuikin perusteluissaan sekoittelemaan luovasti julkisen talouden sopeuttamispuhetta sekä kasvua tukevaa taloustieteellistä puhetapaa keskenään luodakseen kuvaa budjetin kyvystä edistää molempia tavoitteita samaan aikaan. Sekä itse budjettia koskevat päätökset että niitä perustelemaan hyödynnetyt puhetavat kuvaavat, miten paineet eurokriisin politiikkaa tähän saakka ohjannutta vyönkiristyslinjaa kohtaan jatkuvasti kasvavat. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole johtanut varsinaiseen suunnanmuutokseen: reaalitaloutta kurjistava ”sopeutuspolitiikka” jatkuu.

Tarpeeton journalismi

Poikkeuksellisen vireä politiikan kevät on jo aikaa sitten kääntynyt alati pimenevään syksyyn, ja harvinaisen avoimesta, poliittisia vaihtoehtoja artikuloineesta keskusteluavaruudesta on siirrytty normaaliin vaihtoehdottomuutta huokuvaan kriisijulkisuuteen. Viimeistään siitä lähtien, kun nationalistista uhoa ja euromielisen eliitin häpeää vaivaannuttavasti yhdistänyt Suomen vakuusvaatimus -saaga saatiin vihdoin loppukesästä päätökseen ja europäättäjien kriisikokouksien sarja siirtyi loputtomalta tuntuvaan luuppiin, talouskriisin journalismista on ollut aivot turruttavaa puuroa, jota vain kovimmat politiikkanarkkarit jaksavat kauhoa otsikkotasoa syvemmältä. Valtamedian kriisikehässä on pyöritetty lähinnä seuraavanlaista jatkotarinaa:
a) romahduksen partaalla horjuvat finanssimarkkinat edellyttävät nopeita ja voimakkaita ratkaisuja; b) päättäjien suureellisesta retoriikasta huolimatta kasaan kursitut päätökset toimenpiteistä osoittautuvat riittämättömiksi; c) “asiantuntijat” ovat yksimielisiä vaadittavista toimenpiteistä; d) mutta kinastelevat ja selkärangattomat eurojohtajat eivät saa aikaan riittävän uskottavaa, markkinat vakauttavaa pakettia. Ja niinpä ollaankin takaisin pisteessä a…

Vaikka euroskeptinen peruskattaus on siis ollut jo pitkään sama, kriisijulkisuudessa on kuitenkin näkynyt myös temaattisia muutosta. Tämän kauden vihannekseksi on osoittautumassa pitkään jäsenvaltioiden kinastelun synnyttämän savuverhon takana piileskellyt Euroopan keskuspankki. Vuorollaan niin Taloussanomat, Talouselämä, Yle kuin Helsingin Sanomatkin ovat vähitellen nostaneet EKP:n eurokriisin ja sen ratkaisun keskiöön. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että valtamediassa aletaan vihdoin olla eurokriisin suhteen olennaisen äärellä: EKP todella on ainoa instituutio, jolla on riittävä toimintakyky rauhoittaa finanssimarkkinat ja vapauttaa velkakurimukseen joutuneet jäsenmaat tuhoisalta velkadeflaatiokierteeltä. Ja niinpä saamme jopa Helsingin Sanomista lukea jotain niinkin järisyttävää kuin että tilanteessa, jossa eurovaltiot kärsivät akuutista rahapulasta ja ovat joutuneet lainaajien kasvavan korkokiristyksen kohteiksi, meillä onkin instituutio, joka voisi luoda niiden käyttöön rajoittamattoman määrän rahaa. Jolloin on varsin loogista kysyä: mikä tässä kriisin ratkaisussa on niin vaikeaa? Vähitellen alkaakin vahvistua näkemys siitä, että sekä kurjistamisen autuaaksitekevään voimaan uskova Saksa että inflaation rajoittamistehtäväänsä takertuva Euroopan keskuspankki joutuvat ennen pitkää luopumaan periaatteistaan ja valitsemaan pakon edessä Yhdysvaltojen, Britannian, Japanin ja lukemattomien muiden maiden toistuvasti valitseman tien ulos julkisen talouden tai pankkisektorin kriisistä: keskuspankin suoran rahoituksen. Siihen mennessä tosin euroalueen valtakeskuksen ajama uusklassinen vyönkiristysortodoksia on mitä todennäköisimmin suistanut koko Euroopan (ja siinä sivussa maailman) uuteen, vuotta 2009 huomattavasti syvempään lamaan.

Odotettavissa on siis, että rahoitusvaikeuksiin ajautuneita PIIGS-maita löysässä hirressä roikottaneet Saksa ja EKP joutuvat kääntämään joko avoimesti tai vaivihkaa takkinsa estääkseen Italian ja Espanjan ajautumisen maksukyvyttömyyteen. Kulissien takana EKP onkin jo ostellut kriisivaltioiden lainapapereita vastoin omia periaatteitaan ja antanut maille siten tekohengitystä, mutta varsinainen game changer olisi keskuspankin julkinen ilmoitus siitä, että se tulee kategorisesti pitämään huolen euromaiden maksukyvystä ja asettuu siten ns. viimekätiseksi lainaajaksi (lender of last resort). Tähän asti sekä entinen että nykyinen EKP:n pääjohtaja ovat tiukasti kieltäytyneet ottamasta keskuspankille tällaista kaikkialla muualla maailmassa itsestään selvänä pidettyä roolia, mutta ei voitane pitää suurena yllätyksenä, jos aatokset muuttuvat yhdessä yössä.

Yllätyksetöntä tämä olisi siksikin, että äkilliset suunnanmuutokset kansainvälisessä talouspoliittisessa ortodoksiassa ovat viime vuosina tulleet hämmentävän tutuiksi. Kun vielä 2008 ja 2009 maailman johtajat vannoivat julkisen elvytyksen nimeen lievittääkseen USA:n asuntomarkkinakuplan puhkeamisesta alkaneen finanssikriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia (”we are all Keynesians now”), jo keväällä 2010 etenkin eurooppalaiset johtajat olivat tehneet täyskäännöksen julistaen yhteen ääneen julkisen velan katastrofaalisuutta ja vyönkiristyksen välttämättömyyttä. Muutos retoriikassa ja toiminnassa oli niin nopea, että oli oikeastaan vaikea uskoa, että vuosia 2008-2009 oli koskaan tapahtunutkaan. Jos siis Kreikan kriisikeväästä 2010 lähtien noudatettu talouspoliittinen linja on perustunut jäsenvaltioiden (velalla) rahoittamien ja takaamien ”vakausmekanismien” luomiseen yhdistettynä rajuilla julkisten menojen leikkausohjelmilla ehdollistettuihin ”apupaketteihin”, aika saattaa piankin olla kypsä näiden (ei niin yllättäen) tehottomiksi tai pikemminkin counter-produktiivisiksi osoittautuneiden toimenpiteiden hylkäämiselle ja EKP:n valjastamiselle siihen tehtävään, jota keskuspankki tosiasiassa aina hoitaakin: julkisen kulutuksen rahoittamiseen.

Mikä paneekin kysymään: mikä on journalismin osuus kriisin ratkaisun avainten löytämisessä ja talouspolitiikan suunnanmuutoksessa?

Median roolia talouskriiseissä on tapana kuvata jonkinlaisen katalyyttianalogian avulla. Media voimistaa suhdannevaihteluita levittämällä alakuloa, lietsomalla kielteisiä odotuksia ja kasvattamalla epävarmuutta laskusuhdanteen aikana, ja vastaavasti se yllyttää hurmioituneeseen sijoittamiseen ja kuluttamiseen noususuhdanteessa. Tämä vaikeasti konkreettisesti osoitettavissa oleva mutta intuitiivisesti uskottavan tuntuinen oletus perustuu luonnollisesti sellaiselle ymmärrykselle markkinoista, jossa ne nähdään kollektiivisiin tulevaisuudenodotuksiin ja uskomuksiin perustuvana inhimillisen toiminnan kenttänä. Mutta onko journalismilla myös jonkilaista roolia markkinoiden lisäksi myös varsinaiseen kriisiajan talouspolitiikkaan ja talouspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisessa? Toki voidaan katsoa, että levittämällä ja vahvistamalla tietoisuutta kulman takana odottavasta tai jo käsiin levinneestä taantumasta media luo myös poliittista painetta julkiselle vallalle ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Ja tietenkin voidaan helposti havaita, että etenkin lehdistö esittää aktiivisesti myös omia asiantuntevia vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille. Niinpä saamme toistuvasti nauttia kypsään ikään ehtineiden pääkirjoitustoimittajien painavista puheenvuoroista, joissa useimmiten viljellään sellaisia iskusanoja kuin vahvaa johtajuutta, poliittista tahtoa, rakenneuudistuksia, julkisen talouden tasapainottamista, talouskasvua tukevaa veropolitiikkaa ja muita raikkaita uusliberalistisia ohjenuoria.

Näistä lehdistön ilmeisistä katalyytti- ja mielipidevaikuttajatehtävistä huolimatta voisi kuitenkin väittää, että journalismilla ei talouspoliittisena toimijana ole nykyisellään juuri minkäänlaista roolia. Journalismi on ottanut sekä finanssi- että eurokriisissä passiivisen sivustakatsojan roolin. Se uutisoi kyllä euroeliitin loputtomista neuvotteluista ja kriisikokouksista, kokoaa erilaisia tietopaketteja ja havainnollistavia grafiikoita, raportoi markkinoiden reaktioista ja antaa ekonomisteille alustan esittää omia ennustuksiaan, mutta se ei toimi aktiivisena keskustelijana, haasta talouspolitiikan päättäjiä perustelemaan tekemiään linjauksia tai kanavoi debattia erilaisista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Valtamedia pyrkii heijastamaan vain ”yleistä mielipidettä” ja kulloinkin hallitsevassa asemassa olevaksi tulkitsemaansa käsitystä. Enin mitä valtamedian roolista voikin kriisissä sanoa on, että se lähinnä oikeuttaa vallitsevia talouspolitiikan rakenteita, instituutioita ja vaikuttajia ainoina oikeina asiantuntijoina – vaikka juuri ne ovat kriisin saaneet aikaan.

Tästä kaikesta seuraa se, että valtamedia ei toimi minkäänlaisena proaktiivisena, progressiivisena, talouspoliittista keskustelua eteenpäin vievänä ja ratkaisuja tuottavana instituutiona vaan pelkästään seuraa talouspoliittisen eliitin muotoilemaa kriisinarratiivia ja reagoi sen tekemiin päätöksiin. Tilanteessa, jossa nimenomaan EU:n onneton politiikka on aiheuttamassa talouden syvän taantuman, journalismin kyvyttömyydellä kyseenalaistaa talouspoliittista ortodoksiaa ja tuoda esiin vaihtoehtoja on varsin katastrofaaliset seuraukset. Keväästä 2010 lähtien olemmekin voineet lähinnä voimattomina seurata, miten eurojohtajat ovat kuljettaneet talousaluetta kohti vääjäämätöntä romahdusta ilman minkäänlaista julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Talouspolitiikan julkisuus on etääntynyt kauas talouspoliittisesta päätöksenteosta, jolloin koko kriisijournalismi on tehnyt itsensä pohjimmiltaan tarpeettomaksi.

Valtamedian talouspoliittisen merkityksen ohuus ei toki ole merkki pelkästään journalistien ammatillisesta epäonnistumisesta. Taustalla on laajempi julkisuuden historiallinen muutos, jossa nimenomaan kansallinen media on menettänyt asemaansa suunnannäyttäjänä ja poliittisen keskustelun välittäjänä. Yhtäältä kasvattaessaan instituutiona itsenäisyyttään journalismi on 1980-luvulta lähtien kadottanut sekä läheisen yhteytensä (puolue)poliittiseen toimintaan että kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta journalismin luontainen viittauspiste, siitä riippuvainen ja sille tilivelvollinen kansallinen suvereniteetti on menettänyt ratkaisevan tuntuisesti asemiaan poliittisena valtakeskuksena: kansallinen julkisuus ja ylikansallistunut poliittinen vallankäyttö eivät kohtaa, mikä näkyy erityisen selvästi eurokriisin kaltaisessa kansallisvaltioiden rajat ylittävässä ongelmavyyhdessä. Kun poliittiset suuntaviivat muotoillaan, yhteisymmärrys rakennetaan ja päätökset tehdään epämuodollisissa ja epädemokraattisissa ylikansallisissa verkostoissa, kansallista agendaa edelleen rakentavalla valtamedialla on yhä vähemmän merkitystä. Sen paikkaa verkostoituneiden vaikuttajaeliittien informoijana ja keskustelun välittäjänä ovatkin ottaneet taustoittamiseen ja analyysiin panostavat erikoislehdet, kuten Taloussanomat ja Talouselämä, sekä nimenomaan ylikansallisen laatujournalismin instituutiot, kuten Financial Times ja Wall Street Journal, joilla on pääsyä, resursseja ja asiantuntemusta vaikuttaa siellä, missä päätökset nykyään tehdään.

Vielä vaalikeväänä 2011 elettiin onnistuneesti hetki kansallisen politiikan fiktiota. Koettiin ohimenevä tunne, että kansallisella päätöksentolla ja kollektiivisilla valinnoilla on vielä merkitystä. Pulpahti jopa toivo siitä, että Suomi voisi muuttaa koko Euroopan kurssia, mikäli poliittinen keskustelu ja julkinen harkinta johtaisivat selkeän linjanmuutoksen sekä pankkien pelastamiseksi suunnitellut velkapaketit kyseenalaistavan talouspoliittisen ohjenuoran johdonmukaiseen artikulointiin. Lopputulos oli kuitenkin karu paluu todellisuuteen. Poliittinen kevät johti ainoastaan SDP:n käsittämättömään vakuussotkuun, ja illuusio demokratian deliberaation mahdollisuuksista hautautui yhä syvemmälle vaihtoehdottoman kriisijulkisuuden syövereihin.

Euroopan tuhoisa talouspoliittinen linja tulee ennen pitkää pakon edessä kääntymään, mutta journalismilla ei suunnanmuutoksessa ole kuin perässähiihtäjän rooli.

Näköalattomat kriisinarratiivit

Euroalueen kohtalon puolesta jännitettiin taas viime viikolla EU:n valtionpäämiesten kokoontuessa jälleen yhteen “ratkaisevaan” kokoukseen käsittelemään Kreikan valtion rahoitusvaikeuksia. Pitkälti toista vuotta sitten alkanut keskustelu euroalueen velkakriisistä on tehnyt yhä selvemmäksi, että talouspoliittisen eliitin pyörittelemät ratkaisumallit ovat kykenemättömiä avaamaan valuutta-alueen maille tietä ulos siitä näennäisestä umpikujasta, johon pitkään harjoitettu politiikka ja jo tehdyt kriisitoimenpiteet ovat euroalueen ajaneet. Poliittisten johtajien, keskuspankkien virkamiesten ja yksityisten talousasiantuntijoiden ilmeisestä uskottavuusongelmasta huolimatta aidosti vaihtoehtoiset talousanalyysit eivät silti edelleenkään löydä tietään julkiseen keskusteluun.

Valtamedia tarjoaa pääsääntöisesti kahta julkista näkökulmaa eurokriisiin. Ensimmäinen ja hallitseva niistä on “päätöksentekijöiden” narratiivi. Sen mukaan osa euromaista (“ylivelkaantuneet” maat) on rahoitusvaikeuksissa. Niiden lainansaanti finanssimarkkinoilta on uhattuna, koska niiden epäillään olevan kykenemättömiä selviytymään nykyisistä veloistaan. PIIGS-maiden kohdalla tilanne on enemmän tai vähemmän akuutti, mutta sama ongelma koskettaa pidemmällä tähtäimellä kaikkia euromaita. Ainoa tapa valtioille taata lainansaantinsa myös tulevaisuudessa onkin vakuuttaa markkinat ja luottoluokituslaitokset siitä, että niiden talous- ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet tuottavat jatkossa riittävän nopeaa talouskasvua sekä hillitsevät julkisten menojen kasvua siinä määrin, että tuleva velanmaksukyky ei ole uhattuna. Tämä tosin edellyttää ”kipeitä” leikkauksia julkisista menoista, joilla itsessään on talouskasvun edellytyksiä heikentäviä vaikutuksia, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Tämän ”talousrealistien” narratiivin lisäksi julkisuudessa toistuu tasaisin väliajoin myös toinen, “kriitikkojen” kriisikertomus, joka esittää puhuvansa kriisistä kärsivien kansalaisten näkökulmasta. Tämä on ennen kaikkea kansalaislähtöisen journalismin ihanteet omaksuneiden toimittajien sekä poliittisen vasemmiston ja populistien narratiivi. Sen mukaan eurokriisissä EU ja sen vahvimmat jäsenvaltiot ovat yhteistuumin keskittyneet pelastamaan “ongelmamaille” löysillä ehdoilla lainanneet pankit valtavilla tukipaketeilla. Samalla päättäjät ovat luoneet lisää julkista velkaa ja käyttävät nyt kasvavaa velkataakkaa perusteluna julkisten menojen leikkauksiin ja kansalaisten toimeentuloa heikentäviin ratkaisuihin. Globaalia finanssikriisiä seurannut eurokriisi onkin vain uusin vaihe uusliberalistisessa hyökkäyksessä hyvinvointivaltiota vastaan ja pääoman edustajien ehtymättömässä pyrkimyksessä kaventaa julkista sektoria.

Julkista keskustelua talouskriisistä käydään lähinnä näiden kahden narratiivin puitteissa ja niiden avaamien mahdollisuuksien ja toimintaehdotusten vaihtoehtoavaruudessa. Julkisuudessa esiintyvät erimielisyydet esimerkiksi Kreikan lainojen takaamiselle asetettavista ehdoista tai sen velkojen uudelleenjärjestelystä lankeavat joko talousrealistisen tai kriittisen kriisinarratiivin puitteisiin eivätkä kyseenalaista niiden lähtöoletuksia. Käytännössä nämä päänarratiivit pitkälti myös sekoittuvat. Valtionpäämiehet ja erilaiset talousasiantuntijat ovat omaksuneet ja lainanneet itselleen useita ”kriitikoiden” puheenparsia kriisin eri vaiheissa puhuessaan vaikkapa rahoitusmarkkinoiden ”moraalikadosta” tai tarpeesta tuoda lisää ”läpinäkyvyyttä” finanssimarkkinoille esimerkiksi erilaisin stressitestein. Kriittinen narratiivi talouskriisistä on siis retorisesti pitkälti sisällytetty siihen talouspoliittiseen linjaan, jonka ”vastuulliset” päätöksentekijät esittävät ainoana mahdollisena.

Vastaavasti vasemmisto vaatii nykyistä tiukempia toimenpiteitä, kuten pankkeja pälkähästä päästävien julkisten pelastuspakettien lopettamista, yksityisten pankkien pakottamista ottamaan luottotappiot kontolleen, rahoitusmarkkinoiden tiukempaa sääntelyä ja veroparatiisien sulkemista kuplien ehkäisemiseksi vastaisuudessa, mutta se ei useinkaan kyseenalaista talousrealistiseen narratiiviin sisältyvää oletusta julkisen talouden ”tasapainottamisen” ja rahoitusmarkkinoiden rauhoittamisen välttämättömyydestä. Kriisin poliittisia ja sosiaalisia seurauksia ajatellen huolestuttavinta onkin se, ettei julkisuudesta edelleenkään löydy sellaisia euroeliitin talouspolitiikalle vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, jotka paitsi avaisivat euromaita kollektiivisesti kuristavan solmun myös vapauttaisivat maiden julkiset sektorit jatkuvalta velkapommiin, “kestävyysvajeeseen”, “kilpailukykyyn”, “luottoluokitukseen” ja muihin talousrealistien opinkappaleisiin perustuvalta näivettämiseltä.

Valtamedia rakentaa siis kriisijulkisuutta, jossa risteilee näennäisesti antagonistisia näkemyksiä mutta jossa talouspoliittisten toimintamallien kirjo on lopulta varsin suppea. Toki voidaan ajatella, että jos vasemmistopuolueilla olisi vahvempi poliittinen asema EU:n ja sen jäsenmaiden sisällä, niiden ajamat kauaskantoisemmat toimenpiteet euroalueen rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelystä ja sääntelystä olisivat vahvemmin esillä ja huomiota kiinnitettäisiin vähemmän vakausmekanismien ja tukipakettien kaltaisiin suhteessa vähäpätöisempiin, markkinaehtoisiin ja akuutteihin pelastustoimiin sekä niiden yksityiskohdista kiistelemiseen.

Ongelma on kuitenkin syvempi. Yhtäältä EKP ja unionin muut instituutiot on jo perussopimustasolla asetettuja edistämään pääoman etuja “vapailla” sisämarkkinoilla ja vastaavasti niiden kykyä ohjata yhteisiä markkinoita kollektiivisilla raha-, finanssi- ja talouspoliittisilla toimenpiteillä on tiukasti rajoitettu. Uusliberalismin taustalla vaikuttava uusklassinen talousteoria on siis pitkälti sekä institutionalisoitunut että konstitutionalisoitunut EU:n rakenteisiin. Toisaalta vasemmistopuolueissa tuntuu edelleen olevan vain harvakseltaan kykyä, halua ja uskallusta etsiä uusklassiselle talousteorialle vaihtoehtoista ymmärrystä rahan luonteesta ja pankkien toiminnasta ja rakentaa niiden pohjalta talouspoliittista ohjelmaa, jossa julkinen sektori ja julkinen rahoitus näyttäytyisivät pikemminkin avaimena markkinoiden synnyttämiin lukkoihin kuin itsessään ongelmana.

Pelisääntöasioista on turha kiistellä

Tiesitkö, että näin kuukautta ennen vaaleja tulevan hallituksen hallitusohjelma on jo hyvää vauhtia muotoutumassa? Näin totesi viime viikolla tutkija Anu Kantola viitaten ministeriöissä virkamies- ja lobbarivetoisesti tehtävään suunnittelu- ja ohjelmatyöhön, joka ulottuu yli vaalikausien ja jonka tulokset päätyvät tavallisesti liki sellaisenaan hallitusohjelmiin vaalituloksista riippumatta. Samaisessa A-studion jutussa näytettiin myös, miten Fortumin lobbari Esa Hyvärinen käy keskustalaisen valtiosihteeri Mika Rossin pakeilla ajamassa ydinvoiman lisärakentamista myös seuraavan hallituksen agendalle – sopivasti päivää ennen Fukushiman onnettomuutta.

Tällaiset paljastukset eivät tietenkään tule yllätyksenä niille, jotka muistavat taannoisen “uutisen” siitä, miten Paavo Lipponen ja Iiro Viinanen sopivat yhteisestä talousohjelmasta vuonna 1994 yli puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja. Tai niille, jotka muistavat mm. Perheyritysten liiton olleen näkyvässä roolissa nykyisen hallitusohjelman laadinnassa neljä vuotta sitten. Kiinnostavaa A-studion pätkässä kuitenkin on, että Kantola ja Rossi asetetaan – kömpelösti toimittajan välityksellä – etäväittelemään siitä, onko suomalaisessa virkamiesvetoisessa päätöksentekokulttuurissa kenties jotain pielessä. Tyylikkäästi Rossi torppaa Kantolan ajatukset tutkijan elitisminä – ja paradoksaalisesti myös “kansanvallan vähättelynä”.

Kokonaisuutena A-studion juttu on harvinainen esimerkki politiikan ja päätöksenteon pelisääntökeskustelusta. Siis keskustelusta siitä, miten edustuksellinen demokratia Suomessa toimii ja mitä ongelmia siinä on. Kuten Kantola ohjelmassa toteaa, aiheesta käydään hyvin vähän julkista keskustelua. Tässäkin tapauksessa kyse on ainoastaan yhdestä asiasta: ministeriöiden virkamiesten vallasta ja heidän asemastaan politiikan agendan asettajina. Sen lisäksi on paljon muitakin politiikan pelisääntöihin liittyviä kysymyksiä, joita ei juuri koskaan käsitellä julkisuudessa. Kuten vaikkapa se, miksi Suomessa voidaan muodostaa vain enemmistöhallituksia, joiden ansiosta hallitus voi sanella lainsäädännön kumileimasimena toimivalle eduskunnalle. Tai se, miksi kaikki hallitukset ovat käytännössä porvarihallituksia keskustan tai kokoomuksen ollessa aina osa hallituskoalitiota, jolloin aidosti vasemmistolaisen politiikan agendan luominen on mahdotonta.

Miksi Suomessa ei käydä julkista keskustelua tämänkaltaisista asioista? A-studion toimittaja Sanna Ukkola yrittää Rossia haastatellessaan hieman kyseenalaistaa hallitusneuvottelujen – nykypolitiikassa kenties keskeisimmän yksittäisen vallankäyttöprosessin – käymistä suljettujen ovien takana. Hän saa Rossilta odotetun vastauksen: eihän siitä mitään tulisi jos… Asiat ovat siis aina olleet näin, ja on pelkästään epärealistista kuvitella, että ne voisivat muuttua. Nimenomaan realismia kuitenkin on, että asiat muuttuvat ajan myötä, ja myös pelisäännöt muuttuvat. Esimerkiksi lobbareiden määrän lisääntyminen Säätytalossa viime vuosina on selkeä osoitus siitä, että hallitusneuvottelujen pelisäännöt ovat muuttuneet. Arvot ja toimintatavat muuttuvat, mutta tämä kaikki tapahtuu ilman julkista keskustelua.

Ei politiikan pelisääntökeskustelu silti aivan täysin ole kateissa julkisuudesta. Ilmeisin esimerkki on “maan tapa” eli vaalirahoitus, josta vuonna 2008 syttynyt roihu ei vieläkään ole sammunut. Tosin julkisuuden keskittyessä väärinkäytöksiin ja salailuun itse pelisäännöistä puhuminen on keskustelussa jäänyt “avoimuuden” ja “läpinäkyvyyden” vaatimisen tasolle. Itse järjestelmää, jossa poliitikot ja vanhat puolueet kytkeytyvät läheisiin riippuvuussuhteisiin voimakkaiden intressiryhmien kanssa, ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Kiinnostavampi poikkeus pelisääntöasioista puhumattomuuden sääntöön onkin vielä pitempään jatkunut uuvuttava vääntö “kahden lautasen politiikasta”. Siinä missä vaalirahoitus nousi keskusteluun juridisen skandaalin ja korruptioepäilyjen myötä, presidentin valtaoikeudet nousivat julkisuuteen siitä syntyneen poliittisen konfliktin takia. Puolueissa ja poliittisessa eliitissä laajemminkin oli hyvin erisuuntaisia mielipiteitä asiasta, ja lisäksi ainakin Helsingin Sanomilla tuntui olevan voimakasta tarvetta pitää “ongelmaa” esillä, jotta presidentin valtaoikeuksia kavennettaisiin.

Valtamedian aktiivinen rooli kahden lautasen ongelman kärjistäjänä on kuitenkin harvinainen poikkeus. Yleisemmin ottaen lienee selvää, että mikäli poliittisen kentän sisällä ei voimistu intressiä muuttaa politiikan pelisääntöjä tai politiikan tekoon ei liity mahdollista moraaliskandaalia, aihe ei nouse julkiseen keskusteluun. Enemmistöhallitukset, virkamiesvalta, työmarkkinajärjestöjen valta, neuvottelujen käynti julkisuudelta piilossa ja poliittiset nimitykset ovat asioita, joista nykypuolueilta tuntuu olevan turha odottaa avauksia. Puhumattakaan suorasta demokratiasta.

Tämän kaltaisissa asioissa keskustelun käynnistämisen vastuu lepäisi pitkälti journalismilla. Vaikka avoimuuden lisääminen on journalismin julkilausuttu ihanne, käytännössä toimittajat eivät ole järin hyviä sen enempää avaamaan kuin kyseenalaistamaankaan politiikan pelisääntöjä vaan ottavat ne mieluummin itsestäänselvyyksinä. Kyseenalaistajan rooli on epäkiitollinen, eikä poliitikkojen kommentteja ja sisäpiirin tietoja eduskunnassa kärkkyvä politiikan toimittaja halua saada troublemakerin – eikä varsinkaan naiivin idealistin – leimaa otsaansa. On parempi mukautua pelisääntöihin, yrittää hyödyntää niitä nimettömien vuotojen ja yksinoikeudella saatujen haastattelujen muodossa, ja antaa niiden muuttua omia aikojaan jos ovat muuttuakseen. Siellä ovien takana.

20 sekuntia vaihtoehtoa

Kuvittele vasemmistolainen versio Pertti Salovaarasta juttelemassa radiossa sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkoistamisesta, kuntaliitoksista, valtion tuottavuusohjelmasta, harmaan talouden kitkemisestä, paperiteollisuuden irtisanomisista, kyläkoulujen alasajosta ja muista mediaseksikkäistä pahoinvointivaltion ilmiöistä. Tämä pähkinänkuoressa toimittaja Markku Heikkisen nimeä kantavan radio-ohjelman konsepti. Kainuun murteella ja rehdin punaisella otteella ohjelmaansa vetävä Heikkinen on parhaimmillaan tarinoidessaan vieraidensa kanssa muuttotappio-Suomen uusimmista rakenteellisista uudistuksista ja paljastaessaan siinä sivussa, miten pikkukuntien päättäjien ja virkamiesten on itsekin vaikea tajuta näiden NPM:n hengessä tehtyjen ratkaisujen logiikkaa.

Viime viikon show’ssa pysyteltiin kuitenkin Kehä III:n sisäpuolella. Heikkinen tarttui tällä kertaa politiikan journalismiin ja haastoi Ylen ajankohtaisohjelmien päällikön Jyrki Richtin ja MTV3:n uutispäätoimittajan Heikki Piuholan avaamaan tv-journalismin valintoja. Keskustelu jäi kokonaisuutena varsin pinnalliseksi, ja Heikkisen journalismikritiikki typistyi listaksi irrallisia epäkohtia: elinkeinoelämän edustajien esiintyminen riippumattomina asiantuntijoina uutislähetyksissä, toimittajien kyvyttömyys esittää kriittisiä kysymyksiä poliitikoille, soundbite-uutisointi, vaaliohjelmien falskius sekä hallituksen agendan seuraaminen ja eduskuntatyön ja opposition esittämien vaihtoehtojen sivuuttaminen. Kaikki nämä ovat aiheellisia huomioita, mutta Richtin ja Piuholan selittäessä asioita edustamiensa mediaorganisaatioiden rautaisella logiikalla Heikkiseltä itseltään puuttui tällä kertaa kyky esittää aidosti kriittisiä (jatko)kysymyksiä, jotka olisivat vieneet keskustelua syvemmälle.

Keskustelun yleisestä latteudesta huolimatta ohjelma ilmensi varsin hyvin sekä tyypillistä mediaa kohtaan tunnettua tyytymättömyyttä ja suoranaista epäluuloa että päätoimittajien ajatusmaailmaa ja ammatillista itseymmärrystä. Toimittajien, erityisesti esimiesasemassa olevien, puheessa politiikan journalismista paistaa usein tietty ristitiita, jonka esimerkiksi Pressiklubia katsoessa huomaa säännöllisesti toistuvan. Yhtäältä toimituspäälliköt ja päätoimittajat ovat avoimesti tietoisia siitä, että he toimivat julkisuuden portinvartijoina, ohjaavat huomiota tiettyihin asioihin ja päättävät, mistä uutisoidaan ja ketkä pääsevät esiin. He siis tunnustavat valintojensa vaikuttavan ratkaisevalla tavalla siihen, mistä yhteiskunnassa puhutaan, mitä pidetään tärkeänä ja keidät nähdään painavina ja uskottavina asioiden määrittelijöinä. Toisaalta samaan hengenvetoon toimittajat tähdentävät tekevänsä nämä valinnat ainoastaan sen perusteella, mikä on tärkeää ja ketkä ovat oleellisimpia lähteitä.

Toisin sanoen valintojen “poliittisuus” kyllä tunnustetaan, mutta valintojen taustalla olevien periaatteiden nähdään juontuvan suoraan todellisuudesta: journalistit kieltäytyvät näkemästä, että tämä “todellisuus” on juuri niiden valintojen tulosta, joiden poliittisuuden he ovat myöntäneet. Valintojen kriteerit (mediarutiinit) eivät koskaan nouse ainakaan toimittajien julkisissa esiintymisissä puheenaiheeksi, ja siksi tuntuu, että journalistien itsekritiikki omaa ammattikuntaansa kohtaan jää lähestulkoon aina raivostuttavan vajaaksi. Samalla keskustelun ulkopuolelle rajautuu kokonaan mahdollisuus, miten journalismi voisi tuottaa parempaa poliittista julkisuutta, ja keskustelu kiertyy samoamaan näköalattomassa ammatillisen arkiymmärryksen maastossa.

Yksi esimerkki Markku Heikkisen ohjelmasta valottaa hyvin asiaa. Perusvasemmistolaiseen tyyliin Heikkinen maalailee keskustelussa politiikan journalismin rappiotilaa hyvin tutuin termein (“kolme koota: kaupallisuus, kiire ja kilpailu”) ja voivottelee asiakysymysten peittymistä viihteellisten sisältöjen alle. Hän ihmettelee heti ohjelman alkumetreillä, miten Yleisradio pääuutislähetyksessään käsitteli pääoppositiopuolue SDP:n tekemää varjobudjettia yhteensä 20 sekuntia (“onko tämä vittuilua?”). Tähän provokaatioon Heikki Piuhola reagoi välittömästi toteamalla, että sekä MTV3:n että Ylen kanavilla uutisoitiin budjetista ja sen eri yksityiskohdista syksyn mittaan tuntikaupalla ja että oppositiokin pääsi varmasti esittämään omat näkemyksensä. Vähän myöhemmin Jyrki Richt kuitenkin reflektoi asiaa seikkaperäisemmin argumentoiden, että nykyisessä hallitusvetoisessa päätöksentekoprosessissa oppositiopuolueen varjobudjetilla ei ole juuri poliittista painoarvoa, ja siksi se jää enemmänkin ”propagandan” asteelle.

Richtin lausunto ja siihen sisältyvät taustaoletukset ovat kiinnostavia kahdella tavalla. Ensinnäkin siinä ilmenee erinomaisesti journalistin ammatillinen itseymmärrys, jossa valta oikeuttaa julkisuuden eriarvoisuuden. Koska hallituksella nähdään olevan enemmän valtaa kuin eduskunnalla ja koska yleisöllä on oikeus tietää, ketkä tärkeät päätökset tekevät, journalismin on keskityttävä ministereihin, ministeriöiden johtaviin virkamiehiin ja työmarkkinajärjestöihin vallattoman kansanedustuslaitoksen kustannuksella. (Jostain syystä tämä vallan hännystelyn logiikka ei kuitenkaan merkitse EU-komission aktiivista seuraamista – puhumattakaan esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten tai suurten vakuutusyhtöiden, investointipankkien ja luottoluokittajien toimien kaivelemisesta.) Seurauksena on, että kotimaan ministereillä ja työmarkkinajärjestöillä on pääosin etuoikeus johtaa politiikan julkisuuden agendaa.

Toiseksi Richtin lausunto osoittaa, miten journalismi rajaa oman tehtävänsä politiikassa äärimmäisen suppeasti ja kaventaa samalla julkisen keskustelun roolia demokratiassa täysin omaehtoisesti. Todistellessaan, että oppositiolle annetaan Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmissa tilaa, Piuhila ja Richt implisiittisesti myöntävät hallituksen hallitseman julkisen agendan olevan ongelmallinen ilmiö. Samalla he haluavat vakuuttaa ymmärtävänsä, että myös eduskunnalla ja oppositiolla ”on tärkeä rooli demokratiassa”. Oleellista on kuitenkin se, miten toimittajat tämän roolin näkevät: julkisuudessa se tiivistyy hallituksen haukkumiseen. Ministeriöt toisin sanoen laativat virkamies/konsulttityönä poliittiset aloitteet, hallitus lyö ne lukkoon ja opposition tehtäväksi jää arvostella tehtyjä päätöksiä. Opposition omien vaihtoehtoisten ratkaisumallien, siis poliittisten vaihtoehtojen, esittäminen sen sijaan on ”propagandaa”, jolle on syytä antaa enintään 20 sekuntia lähetysaikaa.

Heikkisen ohjelmassaan heittämä 20 sekunnin teesi auttaa kuvittelemaan, miten valtamedian politiikan journalismi voisi toimia myös toisin – ja millaisia potentiaalisia seurauksia toisin tekemisellä voisi olla. Vaikka SDP:n varjobudjettia voidaan puolueen toimeenpanovallan puuttuessa halutessa luonnehtia painoarvoltaan hieman sytykettä arvokkaammaksi paperinipuksi, sen tehtävä ja tarkoitus on toimia nimenomaan julkisen keskustelun, ei poliittisen päätöksenteon, sytykkeenä. Jotta tämä onnistuisi, varjobudjetin julkistaminen pitäisi huomioida näkyvästi uutisissa. Lisäksi eri uutisvälineiden pitäisi seuraavina päivinä marssittaa ruutuun ja lehtien sivuille erilaisten asiantuntijoiden armada vertailemaan varjobudjetin sisältöä suhteessa hallituksen budjettiesitykseen ja arvioimaan, rakentaako se ja miltä osin todellisia vaihtoehtoja hallituksen talous-, vero- ja sosiaali-, energia-, ym. politiikalle. Tällainen käsittely innostaisi myös muita puolueita laatimaan omia vaihtoehtojaan ja terävöittämään erojaan suhteessa muihin, ja poliittiseen keskusteluun tulisi konkreettisia esityksiä vaihtoehtoisista ratkaisumalleista, joiden potentiaaliset sosiaaliset seuraukset vaihtelisivat. Tuloksena olisi päivänpolitiikasta irrallaan olevaa keskustelua puhtaasti hypoteettisista mahdollisuuksista (varjobudjetillahan ei ole valtaa luoda sitä todellisuutta, josta se puhuu). Parhaimmillaan se ruokkisi puolueiden ja kansalaisten poliittista mielikuvitusta ja ymmärrystä tulevaisuuden vaihtoehdoista – tai vaihtoehtoisista tulevaisuuksista.

On huomattava, että jos journalismi ottaisi tietoiseksi tehtäväkseen poliittisten vaihtoehtojen kartoittamisen ja esiin nostamisen, tällä olisi merkittäviä vaikutuksia journalismin portinvartijaroolille. Valtajulkisuuteen pyrkiviä argumentteja ei voitaisi enää automaattisesti valita esittäjänsä institutionaalisen aseman vaan niiden sisällön perusteella. Tämä puolestaan jakaisi julkisuuden valtaresurssit uudella tavalla: institutionaalinen valta ei enää takaisi automaattista pääsyä julkisuuteen, vaan se olisi lunastettava tuomalla uusia näkökulmia keskusteluun tai avaamalla perustellusti kokonaan uusia teemoja. Ei tietenkään ole mitenkään yksinkertaista määrittää, miten ja millä perusteilla journalistien näissä oloissa pitäisi arvioida erilaisten argumenttien ”vaihtoehtoisuutta” ja yleistä merkittävyyttä, eikä esittäjän institutionaalisen painoarvon kriteeristä kokonaan olisikaan syytä luopua – mutta ainakin muutos pakottaisi journalistit perustelemaan avoimemmin tekemänsä valinnat, ja nostaisi nämä valinnat itsessään keskustelun kohteeksi.

Tällainen visio ei toteudu niin kauan, kuin journalismi kahlitsee itsensä ajatukseen ”vallankäytön ytimestä”, joka antaa sille sen toimintaa ohjaavan motiivin ja jäsentää sen rutiininomaiset toimintatavat. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä järkeä (ja miten lamauttavaa) on käydä julkista väittelyä jo tehdyistä päätöksistä tai uutisoida ministeriöissä pyöriteltävistä asioista, joihin ei enemmistöhallitusten luvatussa maassa voida juuri millään kollektiivisella tavalla vaikuttaa. Näissä oloissa myös journalismin ”kriittisyys” rajoittuu vallankäyttäjien yhteyksien, taustojen ja mahdollisten väärinkäytösten penkomiseen tai päätöksentekoprosesseissa tehtyjen virheiden paljastamiseen. Usein hyvin epäpoliittisina itsensä mieltäville ja politiikkaa karsastaville toimittajille tekisi epäilemättä siis hyvää, jos pelkästä päätöksistä ja poliittisesta pelistä raportoimisen lisäksi uutistoimituksissa asetettaisiin tehtäväksi aktiivinen erilaisten poliittisten vaihtoehtojen hakeminen ja niistä käytävän keskustelun herättäminen.

Sotajournalismin anatomia

”We journalists… have to be brave enough to defy those who seek our collusion in selling their latest bloody adventure in someone else’s country… That means always challenging the official story, however patriotic that story may appear, however seductive and insidious it is. For propaganda relies on us in the media to aim its deceptions not at a far away country but at you at home… In this age of endless imperial war, the lives of countless men, women and children depend on the truth or their blood is on us… Those whose job it is to keep the record straight ought to be the voice of people, not power.”
– John Pilger

Median roolista Yhdysvaltojen johtaman koalition syyskuun 11:nnen jälkeen aloittamissa sodissa on käyty paljon kriittistä keskustelua. Esimerkiksi se, että valtamedian toiminta ennen Irakin miehitystä ja sen aikana jätti paljon toivomisen varaa erityisesti USA:ssa ja Iso-Britanniassa, lienee jo varsin vakiintunut käsitys.

Uusimmassa dokumentissaan The War You Don’t See angloamerikkalaisen journalismin moraalinen omatunto John Pilger kertaa tavanomaisimmat länsimaisen uutismedian sotajournalismia kohtaan esitetyt kritiikit. Media antoi Bushin ja Blairin hallintojen edustajien sotapropagandan hallita julkista agendaa, viranomaisten esittämiä faktoja ei kunnolla tarkastettu, toimittajat lähtivät mukaan takomaan sotarumpuja, ja itse taistelujen alettua reportterit pääosin kulkivat tiiviisti länsimaisten joukkojen mukana. Kaikki tämä tapahtui olosuhteissa, joissa hallinto pyrki aktiivisesti manipuloimaan julkista agendaa ja tuottamaan hyökkäystä puoltavia kehyksiä ja narratiiveja. Näin valtavirran uutisvälineet käytännössä tukivat hallitusten pyrkimyksiä julkisesti oikeuttaa Irakin miehitys.

Viime vuosien sotauutisointikritiikin pohjalta voidaan muotoilla kolme teesiä:

  • Ilman median luomaa julkista tukea Irakin kaltaiset sotaretket eivät olisi mahdollisia.
  • Siksi tiettyjä geopoliittisia päämääriä tavoitteleva hallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen.
  • Valtamedia on suurimmaksi osaksi hallinnon alamainen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Toisin sanoen ainakin Irakin sota olisi kritiikin mukaan voitu välttää, mikäli media vain olisi ”täyttänyt tehtävänsä”, paljastanut Bushin hallinnon syöttämät valheet ja kyseenalaistanut vallinneen yltiöisänmaallisen sotarummutuksen. Vastaavasti Obaman hallinto on voinut turvallisin mielin laajentaa Afganistanin sotatoimia ja kiihdyttää terrorismin vastaisen sodan nimissä tehtäviä laittomia pommi-iskuja ainakin Pakistanissa ja Jemenissä, sillä näistä ei ole syntynyt minkäänlaista julkista kohua.

Toimittajat ovat totta kai tietoisia sekä kritiikistä että hallinnon pyrkimyksistä syöttää uutismediaan omaa poliittista linjaansa tukevaa asiaa. Miksi uutisvälineet silti toimivat kuten toimivat? Yksinkertaisimman selityksen mukaan valtamedia on ollut aktiivisesti mukana juonessa. Tiiviisti valtioon ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin sidoksissa olevat suuret mediayhtiöt ovat joko vilpittömästi kannattaneet tai vähintään katsoneet olevan niiden omien etujen mukaista olla kyseenalaistamatta terrorismin vastaisen sodan paradigmaa.

Akateemisemman selitysmallin tarjoaa ns. indeksointi-hypoteesi, johon Lance Bennett, Regina Lawrence ja Steven Livingston nojaavat amerikkalaisen lehdistön toimintaa 2000-luvulla ruotivassa kirjassaan When the Press Fails. Indeksointi-hypoteesin mukaan uutismedia toimii julkisuuden portinvartijana ja valikoi käyttämänsä lähteet ja esittämänsä näkökulmat. Näissä valinnoissa suositaan niitä tahoja, joilla nähdään olevan vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Lähteiden esittämien argumenttien uskottavuus tai totuudenmukaisuus ei ole tärkein valintakriteeri. Koska toimivan hallinnon edustajilla koetaan olevan suurin valta vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, uutismedia antaa vallanpitäjien yleensä määrittää poliittisen todellisuuden luonteen.

Hallinnon kontrolli uutisagendasta ei tietenkään ole täydellinen. Koska konflikti on tärkeä uutiskriteeri, erimielisyys poliittisen eliitin sisällä saa yleensä paljon tilaa mediassa. Tällöin uutismedia esittää erilaisia näkökulmia ja argumentteja, jotka voivat saattaa hallinnon valitseman linjan huonoon valoon ja lopulta myös estää valmisteilla olevat sotatoimet. Ongelmana on, että tätä toimittajien näkökulmasta ”legitiimin erimielisyyden” asetelmaa ei pääse syntymään niin kauan kuin poliittisen eliitin sisällä vallitsee laajamittainen konsensus. Ja juuri tämä on yleensä vallitseva tilanne maan ulkopoliittisen linjan suhteen: keskeiset poliittiset puolueet ovat yksimielisiä sodan ja ulkopolitiikan kysymyksistä. Uutismedian vastaavasti tukiessa tätä oletettua yksimielisyyttä vakavasti otettavien poliittisten toimijoiden on hyvin riskialtista alkaa julkisuudessa kyseenalaistaa vallitsevaa ulkopoliittista linjaa. Näin media osaltaan tukee poliittisten eliittien sisäistä ryhmäajattelua ja ehkäisee opposition muotoutumista.

On huomattava, että varsin suuri osa angloamerikkalaista mediaa kohtaan kohdistetusta kritiikistä on toimittajien itsensä esittämää. Esimerkiksi John Pilgerin dokumentissaan haastattelemat toimittajat ja uutispäälliköt ovat pitkälti samaa mieltä kritiikin kanssa. Noin vuosi Irakin sodan puhkeamisen jälkeen The New York Times jopa pyysi lukijoiltaan anteeksi tekemiään virheitä ja Bushin hallinnon esittämien väitteiden kriittisen tarkastelun laiminlyöntiä. ”Median” toiminta ulkopoliittisissa konflikteissa koetaan siis ongelmalliseksi usein myös toimittajien itsensä keskuudessa.

Kokonaan eri asia on, miten valtamedian nähdään voivan vastaisuudessa toimia toisin. Esitetyn journalistisen ja akateemisen keskustelun pohjalta voidaan eritellä kolmenlaisia ratkaisumalleja.

1) Journalismin kulttuurinen/ideologinen muutos. Media tekee moraalisen ryhtiliikkeen luopumalla pakonomaisesta objektiivisuuden illuusion ylläpidosta ja ottamalla toimintaansa ohjaaviksi johtotähdiksi julkisen edun, universaalit periaatteet ja kosmopoliitit ihanteet. Hyvä esimerkki tällaisesta argumentoinnista on John Pilgerin dokumenttinsa loppusanoissa esittämä ajatus siitä, että journalistien pitää vastustaa pahoja, kansalaisia tarkoituksella harhaan johtavia ja sotahulluja hallituksia ja puolustaa näiden imperialististen pyrkimysten uhreiksi joutuvia globaalin etelän viattomia siviilejä.

2) Journalististen käytäntöjen muutos. Uutismedia pyrkii irtautumaan haitallisesta viranomaisriippuvuudesta, lisää aidosti riippumattomien lähteiden käyttöä ja etsii aktiivisesti vaihtoehtoisia näkökulmia poliittisiin kysymyksiin. Bennett, Lawrence ja Livingston esittävät teoksensa lopussa, ettei poliittinen konflikti vallanpitäjien kesken voi olla ainoa tapa tarkastella hallituspolitiikan mielekkyyttä. Lehdistön pitää poliittisen pelin voittajien ja häviäjien analysoinnin sijaan keskittyä esittämään vaihtoehtoisia näkökulmia politiikkaan. Wikileaksin voidaan katsoa viimeisen vuoden aikana tarjonneen journalismille hyviä mahdollisuuksia irtautua hallinnon ohjailusta ja luoda uutisagendaa vaihtoehtoisista lähteistä ja julkisesta intressistä käsin. Poliittinen eliitti on kuitenkin toistaiseksi linnoittautunut varsin yksimielisesti vuotoja vastaan, eikä Wikileaks-vuodoilla ole tässä suhteessa ollut kovin merkittäviä poliittista järjestelmää ravisuttavia seurauksia.

3) Median rakenteellinen muutos. Itsenäisen neljännen valtiomahdin toiminta turvataan päästämällä se irti markkinariippuvuudesta. Yhdysvalloissa käytävässä journalismin kriisikeskustelussa esimerkiksi Robert McChesney ja John Nichols ovat vaatineet, että valtio astuu esiin ja takaa tutkivan journalismin mahdollisuudet tilanteessa, jossa markkinat eivät enää tuota riittäviä toimintaedellytyksiä demokraattista julkisuutta ylläpitävälle lehdistölle. (McChesney ja Nichols puhuvat kirjassaan The Death and Life of American Journalism tekemistä ehdotuksista esimerkiksi tällä videolla.)

Ikävä kyllä tässä kohtaa journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä.

Sotarikosten valkopesurit

Kesän kiinnostavin mediakriittinen keskustelu käytiin kesä-heinäkuun taitteessa, kun Yhdysvaltain laatulehdet joutuivat osaksi George W. Bushin hallinnon aikaisten rikosten jälkipyykkiä. Kohu sai alkunsa Harvardin yliopiston opiskelijoiden tekemästä tutkimuksesta (pdf), jonka mukaan maan uutislehdistön suhtautuminen Guantánamon vankien kuulustelussa käytettyyn vesikidutukseen muuttui Bushin presidenttikauden aikana. Lehdistö nimittäin lakkasi kutsumasta vesikidutusta (waterboarding) kidutukseksi sen jälkeen, kun julkisuuteen alkoi vuonna 2004 tihkua todisteita siitä, että CIA oli käyttänyt menetelmää kuulusteluissa. Aiempina vuosikymmeninä samat tutkimuksessa tarkastellut sanomalehdet (The New York Times, The Los Angeles Times, The Wall Street Journal ja USA Today) olivat säännönmukaisesti puhuneet menetelmästä kidutuksena viitatessaan muiden valtioiden kuulustelukäytäntöihin.

Julkisuudessa noussut kohu johtavien uutisvälineiden lingvistisistä valinnoista liittyy laajempaan keskusteluun Bushin hallinnon terrorismin vastaisen sodan varjolla tekemistä laittomuuksista, joista (sota)vankien kiduttaminen sai epäilemättä laajinta huomiota kansainvälisesti. Muita olivat mm. vankien luovutukset maille, joissa kidutuksen tiedettiin olevan yleinen kuulustelukäytäntö, kansalaisoikeuksien kaventaminen kotimaassa, salakuunteluohjelma sekä presidentin käskyvallan laajentaminen. Näiden joukossa kiduttaminen nousee esiin varsinkin siksi, että Bush teetätti hallintonsa lainoppineilla erityisen juridisen oikeutuksen vesikidutukselle ja muille ”tehostetuille kuulustelumenetelmille”. Päätöksentekoon osallistuneet henkilöt ovat sittemmin myös väsymättä puolustaneet kyseisiä menetelmiä julkisuudessa ja väittäneet niiden olevan (tai olleen) korvaamaton osa maan turvallisuuspolitiikkaa.

Yhdysvaltalaisen valtamedian hampaattomuus Bushin hallinnon tekemien laittomuuksien ja terrorismin vastaisen sodan lukuisten ”ylilyöntien” edessä on herättänyt keskustelua jo pidempään sekä tutkija- että toimittajapiireissä (puhumattakaan kriittisestä blogosfääristä), ja Harvardista kantautuneet tiedot tuskin muuttivat kenenkään aiempia käsityksiä valtamedian suoriutumisesta tehtävästään vallan vahtikoirana. Tuoreen tutkimustuloksen myötä mediakriitikot kuitenkin saivat jälleen hyvän tilaisuuden tarttua aiheeseen ja pakottivat samalla huonoon valoon joutuneiden lehtien päätoimittajat puolustuskannalle. Tutkimushan toi ilmi, että amerikkalaisen laatulehdistön suhtautuminen vesikidutukseen kansainvälisen lainsäädännön yksiselitteisesti tuomitsemana kuulustelumenetelmänä muuttui, kun kävi ilmi, että Yhdysvaltain viranomaiset harjoittavat sitä. Ehkä raskauttavimpana asiassa pidettiin sitä, että päätös vesikidutukseen suhtautumisesta oli useissa uutismedioissa ollut ilmeisen tietoinen. Tai kuten The Washington Postin toimituspäällikkö Cameron W. Barr totesi vastauksessaan kriitikoille:

”After the use of the term ‘torture’ became contentious, we decided that we wouldn’t use it in our voice to describe waterboarding and other harsh interrogation techniques authorized by the Bush administration… But we often cited others describing waterboarding as torture in stories that mentioned the technique.”

Barrin puolustus valottaa hyvin politiikan journalistin näkökulmaa asiaan. Vesikidutusta saatettiin kohdella sinä itsenään niin pitkään kuin sen laittomuudesta ja tuomittavuudesta vallitsi konsensus oman maan poliittisessa eliitissä. Mutta kun Bushin hallinto terrorismin vastaisen sodan kiihkossaan alkoi aggressiivisesti tuoda julkisuuteen turvallisuuspoliittisia, eettisiä ja juridisia argumentteja vesikidutuksen puolesta, menetelmästä tuli kiistanalainen – se politisoitui. Tässä tilanteessa objektiivisuuden nimeen vannoville politiikan journalisteille oli luontaista astua taaksepäin ja omaksua ”neutraali” suhtautumistapa kiistaan. Siten Washington Postin sivuilla alkoi esiintyä “erilaisia näkemyksiä” vesikidutuksen laillisuudesta ja journalistit tuottivat faktuaalista tietoa vesikiduksesta menetelmänä, mutta samalla lehti päätti olla ottamatta kantaa kiistanalaiseen asiaan ja pidättäytyi “omalla äänellään” (siis toimittajien äänellä) kidutus-termin käytöstä.

Kriitikoiden silmissä Barrin selitys ei luonnollisesti tyydyttänyt, ja Harvardin tutkimuksesta onkin vedetty useampiakin raskauttavia johtopäätöksiä. Sitä tulkittiin mm. klassisena osoituksena lehdistön kaksoisstandardista, joka tuomitsee ihmisoikeusrikkomukset muualla mutta katsoo sormien läpi oman hallituksen väärinkäytöksiä. Lehdistö osoitti samalla täydellistä alamaisuutta liittovaltion hallintoa kohtaan toistamalla kuuliaisesti sen propagandaa, jossa kidutuksesta on tehty ”tehostettu kuulustelumenetelmä” ja jossa kansainvälisellä oikeudella pyyhitään takamusta. Kriitikkojen mukaan se, että vesikidutus on kidutusta, on fakta eikä mielipide, ja fakta se oli myös lehdistölle aiempina vuosikymmeninä. Lehdistö muutti siis käsitystään “totuudesta” sen mukaan, mitä maan hallinto väitti asiasta. Näin lehdistöstä tuli propagandan väline – ja siten viime kädessä osallinen kansainväliseen ihmisoikeusrikokseen.

Ansiokkaat valtamedian vahtikoirat blogosfäärissä ja vaihtoehtomediassa nostivat kritiikillään esiin kiinnostavia ongelmia journalistisissa käytännöissä. Yksi keskeisiä politiikan journalismin periaatteita on pyrkimys objektiivisuuteen ja neutraaliuteen, ja uutisartikkelissa se toteutuu mm. kuulemalla vastakkaisia näkemyksiä ja esittämällä kiistanalaisen asian “molemmat puolet” (useimmiten asiassa kuin asiassa tosiaan nähdään tasan kaksi vastakkaista näkökulmaa). Tämä käytäntö auttaa välttämään median “puolueellisuutta” ja varmistaa sen “reilun ja tasapainoisen” uutisjournalismin, jolla mm. Fox News perinteisesti ylpeilee. Vesikidutus-esimerkki osoitti kriitikoille kuitenkin, että pyrkimys “neutraaliuteen” kiistakysymyksessä ei itse asiassa olekaan neutraaliutta vaan väistämätöntä puolen valitsemista: tuomalla esiin rikokseen syyllistyvien argumentteja tasaveroisina kansainvälisen oikeuden puolustajien kanssa lehdistö oikeutti käsitystä kuulustelumenetelmän luonteen kiistanalaisuudesta ja vahvisti kidutuksen puolestapuhujien moraalirelativismia. Neutraalin raportoijan rooliin takertuminen tilanteessa kuin tilanteessa nähtiin jopa merkkinä siitä, että lehdistö – ja sen myötä laajemmin koko yhteiskunta – on menettänyt kykynsä erottaa oikean väärästä. Kaikki argumentit pitää suodattaa poliittisen prisman läpi, jolloin niistä tulee journalismin silmissä aina samanarvoisia (tai yhtä arvottomia).

Glenn Greenwaldin ja muiden tapausta käsitelleiden johtopäätökset ovat osuvia ja amerikkalaisen laatulehdistön kannalta kivuliaita. Toisaalta kriitikoille voidaan myös esittää vastakysymys: miten uutismedian olisi heidän mielestään pitänyt toimia vesikidutusasiassa, ja millä perusteilla he oikeuttaisivat toisenlaisen toiminnan? Jos poliittinen eliitti esittää asiasta erisuuntaisia argumentteja, toimittajalla (tai journalismilla sosiaalisena käytäntönä) ei ole oikein mitään ammatillista keinoa määritellä, mikä perustelu on pätevämpi kuin toinen. Toki artikkelissa voidaan tuoda ilmi, että vesikidutus on yksiselitteisesti kansainvälisen lain määritelmien mukaisesti kidutusta. Mutta hallinnon spin doctorit tuottavat tälle vääjäämättä jonkun vasta-argumentin, ja tasapuolisuuden nimissä sitä ei voi jättää julkaisematta.

Tässä tapauksessa laatulehtien ansiona voidaankin ehkä nähdä se, että ne ylipäänsä pitivät laillista ja eettistä kysymystä vesikidutuksen olemuksesta esillä julkisessa keskustelussa ja antoivat tilaa erilaisille perusteluille (sen sijaan että olisivat vaienneet asian kuoliaaksi). Nykyisessä medioitunessa politiikassa on kuitenkin selvää, ettei keskustelu lopu niin sanotusti parhaan argumentin tultua ilmaistua: julkisessa keskustelussa ei ole yhteisiä kriteerejä, joilla paras argumentti erottuisi, eikä siten mitään lopullista julkista mielipidettä. Voidaan myös kysyä, olisiko edes toivottavaa, että toimittaja tai toimituspäällikkö ottaisi omiin käsiinsä, mikä argumentti on paras. Ehkä enintä, mitä journalismilta voi näissä oloissa vaatia, on tutkia ja valottaa yleisölle niitä valtaprosesseja ja -suhteita, joissa argumentit ja määrittelyt syntyvät.

Greenwaldin ja kumppaneiden kritiikin taustalla on epäilemättä ajatus siitä, että toimimalla riippumattomammin vallanpitäjistä ja tuomitsemalla yksiselitteisesti vesikidutuksen rikokseksi ja sen juridisen oikeutuksen kansainvälisen lain vastaiseksi amerikkalainen lehdistö New York Timesin johdolla olisi luonut julkista painetta kidutuksen lopettamiseksi ja syyllisten saattamiseksi jälkeenpäin edesvastuuseen tuomioistuimen edessä. Tässä kriitikot ovat varmasti oikeassa. Mediatutkimuksen näkökulmasta tapaus osoittaakin paitsi uutismedian pakonomaisen neutraaliuden ja objektiivisuuden vaateen myös sen, miten riippuvainen journalismi on – instituutiona ja ammatillisten käytäntöjensä kautta – poliittisesta järjestelmästä ja miten paljon vallankäyttäjillä on julkista määrittelyvaltaa. Tämä on laajempi ongelma journalismin ja koko demokraattisen yhteiskunnan kannalta.

Pitää kuitenkin muistaa, että lopulta laittomiin kuulustelumenetelmiin syyllistyneiden ja ne valtuuttaneiden pitäisi joutua oikeuden eteen täysin riippumatta siitä, mitä mieltä maan lehdistössä ollaan asiasta. Ei voi olla toivottavaa, että rikoksista joutuu tilille vain, jos maan poliittinen järjestelmä päättää valtamedian (tai ”yleisen mielipiteen”) painostuksen myötä kääntyä entistä hallintoa vastaan. Itse asiassa Bushin hallinnon syytteeseen asettamisen ei pitäisi olla millään tavalla presidentti Obaman käsissä.

Juuri tästä syystä median arvostelu vääristä sanavalinnoista vesikidutuksen kohdalla menee lopulta maalistaan ohi. Katse pitää sen sijaan kääntää Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmään ja kysyä, miksi se on niin impotentti. Miten se(kin) voi olla niin riippuvainen poliittisesta järjestelmästä, ettei toteuta tehtäväänsä, kun lakia rikotaan tällä tasolla? Harvardin tutkimuksen vanavedessä noussut mediakriittinen keskustelu antoi helposti ymmärtää, että nimenomaan valtamedian pitäisi (voida) tuomita ja määrittää, mikä on laitonta. Kun on kysymys sotarikoksesta, tulisi kuitenkin ensisijaisesti tarkastella oikeuslaitoksen riippumattomuutta eikä keskittyä median väärinrepresentointeihin.

Arvotonta journalismia

Vanhan sanonnan mukaan paras tapa lopettaa poliittinen väittely asiasta kuin asiasta on peräänkuuluttaa ”laajaa julkista arvokeskustelua”. Kasku ei kuvaa niinkään politiikan kuin julkisuuden luonnetta. Suomalaisessa mediassa ei ole nykyisin mitään mahdollisuutta käydä arvokeskustelua.

Tasavallan ainoa poliittinen debattiohjelma A-talk on potentiaalinen foorumi julkiselle arvokeskustelulle. Parhaimmillaan se onnistuukin tuomaan havainnollisesti esiin poliittisia vastakkainasetteluja ja valottamaan puolueiden tai intressiryhmien erilaisia arvomaailmoja. (Mahdollisuudet kasvavat erityisesti aina silloin, kun herrat Heinäluoma, Sasi ja Zyskowicz onnistutaan pitämään poissa studiosta.) Oleellisinta A-talkin debateissa ei luonnollisesti ole niinkään se, millaiseen lopputulokseen studiovieraiden kesken päädytään, vaan millaisia ajatuksia kameran edessä näytelty varjonyrkkeily herättää yleisön mielissä. Valitettavasti kuitenkin ohjelman toimittajat rajaavat toisinaan voimakkaasti sitä, millaiset argumentit ja ajatusmallit näyttäytyvät hyväksyttävinä ja normaaleina.

Uusimmassa turkistarhausta käsitelleessä lähetyksessä asetettiin a-talkmaiseen tapaan hätkähdyttävän karulla tavalla nokikkain kaksi täysin vastakkaista arvomaailmaa: eläinten oikeuksia puolustava etiikka sekä tehokkuutta ja kasvua korostava talousajattelu. Ohjelman mittaan vahvistui, että edelleen 2000-luvun Suomessa yksi kolmen suurimman puolueen edustajista voi perustella julkisesti petoeläinten häkkitarhausta puhtaasti taloudellisella rationaalisuudella piittaamatta edes retorisella tasolla eläinten oikeuksiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Sen sijaan, että olisi kyseenalaistanut keskustan Antti Rantakankaan tarjoamaa työllisyysnäkökohtaa periaatteellisena oikeutuksena turkistarhaukselle, toimittaja Jan Andersson lypsi Rantakankaalta keskustelun mittaan vain lisää talousmoraalisia kannanottoja eläinten hyväksikäytön jatkamisen puolesta.

Arvokeskustelun vaikeus

A-talkin turkistarhausjakso oli insertteineen ja kysymyksenasetteluineen selkeästi käsikirjoitettu elinkeinopoliittisesta näkökulmasta. Vastakohtana aiemmille eläinoikeusaktivistien provosoimille keskusteluille, joissa ministeri Sirkka-Liisa Anttila ajettiin puolustuskannalle, tällä kertaa käsittely kääntyikin päälaelleen: Anni Sinnemäen edustama eläinten oikeuksia puolustava kanta asetettiin kyseenalaiseksi taloudellisista näkökulmista käsin. Lopulta keskustelu turkistuotannon eettisyydestä muuttui hämmästyttävällä tavalla kysymykseksi vihreiden haluttomuudesta tehdä asiasta ”kynnyskysymystä” — ja siten osoitukseksi puolueen epäluotettavuudesta ja epärehellisyydestä.

Argumentin kulku: Koska vihreät väittävät puolustavansa turkiseläinten oikeuksia, vihreiden pitää kantaa eläinten jatkuvasta pahoinvoinnista poliittinen vastuu. Ja jos vihreät kerran eivät suostu asettamaan koko poliittista toimintakykyään alttiiksi eläinten puolesta, silloin muidenkaan ei tarvitse tehdä mitään. Esimerkiksi keskustan ei tarvitse kantaa turkistarhauksesta mitään vastuuta, koska he eivät väitäkään puolustavansa eläimiä vaan talouskasvua ja yrittäjiä. Eläinten oikeuksien puolustaminen asetetaan näin yksin vihreiden harteille, ja me muut vapaudumme synnintaakasta.

Tällainen logiikan nyrjähdys ei tietenkään ole poikkeuksellista. Itse asiassa vihreät joutuvat toistuvasti vastaavan ilmiön kohteeksi julkisuudessa: puolueen eettiset vaatimukset kääntyvät vihamielisiksi lausunnoiksi vihreitä itseään vastaan. A-talk-toimittaja Jan Anderssonin tapauksessa on kuitenkin vaikea uskoa suoranaiseen vihreitä kohtaan tunnettuun inhoon. Vihreiden vastaisuutta on siksi tarkasteltava toiselta kantilta: ilmiö, joka näyttäytyy usein vihana vihreitä kohtaan, on itse asiassa vain kykenemättömyyttä käydä arvokeskustelua.

Vihreät on ainoa puolue, eli julkisuuden näkökulmasta vakavasti otettava poliittinen toimija, joka toistuvasti esittää avoimia arvovaatimuksia harjoitettavan politiikan perustaksi (ja on vaatimuksissaan ”moraalisesti oikeassa”: eläinten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin työllisyys, luonnonsuojelu on arvokkaampaa kuin talouskasvu, hyvinvointi on tavoiteltavampaa kuin kulutus jne.). Luonnollista tässä tilanteessa olisi pakottaa muut puolueet vastaamaan vihreiden haasteeseen esittämällä niille kysymys vaatimukseen sisältyvästä arvomaailmasta käsin. Esimerkiksi Rantakankaalta olisi A-talkissa selkeästi pitänyt kysyä: ”Onko sinun ja keskustan mielestä hyväksyttävää tavoitella talouskasvua ja työllisyyttä eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista piittaamatta?”

On tärkeää ymmärtää, että politiikan toimittajalle tällaisen kysymyksen esittäminen ns. tyhjästä olisi vaikeaa: vallitsevan politiikan suurten metatavoitteiden (talouskasvun ja työllisyyden) kyseenalaistaminen vaikuttaisi vahvasti asenteelliselta ja siten epäammattimaiselta. Nyt kuitenkin toimittaja voisi täysin uskottavasti esittää kysymyksen lausumalla sen ”vihreiden suulla”. Vihreät tavallaan toimivat tässä journalistisen objektiivisuuden antajina, jolloin kysymys ei olisi toimittajan ”oma”. Toimittaja vain neutraalisti ”välittäisi” julkista arvokeskustelua poliittisen puolueiden välillä.

Arvoituksellinen muutos

Vihreiden ansiosta suomalainen julkisuus voisikin olla täynnä mielenkiintoista arvokeskustelua: perustulo, työajan lyhentäminen, kulutusvalinnat, maaseudun tarkoitus… Suomalaiset politiikan toimittajat eivät kuitenkaan hallitse lainkaan arvoargumentteja (arvoista toimittajat ymmärtävät ainoastaan taloutta, jota ei luonnollisesti edes mielletä arvoksi), eivätkä he siksi pysty haastamaan muita puolueita arvokeskusteluun vihreiden tai minkään muunkaan puolueen agendalla. Sen sijaan toimittajat tekevät sen ainoan asian, jonka osaavat: kääntävät vihreiden julkitulot politiikan journalismin kielelle ja tulkitsevat kannanottoja arvolausumien sijaan poliittisina manöövereinä. Tämä johtaa julkisuuden kääntymiseen ”vihareaktioksi” vihreitä vastaan. Syntyy kuva siitä, että vihreät käyttävät eettisiä argumentteja vain poliittisen pisteiden kalasteluun eivätkä oikeasti puolusta tai aja väittämiään tavoitteita.

Journalistisen kulttuurin näköalattomuuden ja pelin skeeman läpitunkevuuden takia poliittisessa julkisuudessa ei siis ole mahdollista keskustella arvoista. Samaan aikaan blogit ja keskustelupalstat kyllä roihuavat arvokeskustelua. Tämä kansalaisdebatti ei kuitenkaan tunnu koskaan johtavan mihinkään, koska sillä ei ole minkäänlaista institutionaalista tukea tai yhteyttä demokraattiseen päätöksentekoon. Siksi yhteiskunnalliset arvomuutokset — ja niitä heijastelevat päätökset — tapahtuvat kaiken julkisen keskustelun ulkopuolella.

Yhtäkkiä vain tapahtuu jotain, josta meidän pitäisi ymmärtää, että hallitsevat arvot ovat muuttuneet. Aivan kuten yhtäkkiä ”huomasimme”, että vaali- ja puoluerahoituksen ”maan tapaa” ei enää voi pitää moraalisesti hyväksyttävänä eikä normaalina. Miten tähän on tultu, siitä kenelläkään ei ole kuvaa. Koko yhteiskunnan ”arvomuutos” näyttäytyi täysin sattumanvaraiselta, yhden poliitikon pahaa-aavistamattomasta möläytyksestä alkaneelta mediavetoiselta tapahtumavyöryltä. Myös päätös turkistarhauksen lopettamisesta syntyy aikanaan yhtä arvoituksellisella tavalla.

Vallan hiekkalaatikolla

Poliittisen eliitin keskinäinen vallanjako on medialle yksi rakkaimmista päivänpoliittisista aiheista. Kysymystä presidentin valtaoikeuksista on pidetty vuosien varrella esillä julkisuudessa lähes yhtä sinnikkäästi kuin konsanaan Nato-jäsenyyttä. Samoin kuin Nato-kysymyksessä keskeinen ongelma valtamedialle on ollut kansa, joka ei irrationaalisuudessaan ja keskenkasvuisessa vahvan johtajan kaipuussaan ymmärrä tarvetta siirtää suoralla kansanvaalilla valitun presidentin valtaoikeuksia puolueiden asettamalle pääministerille. Koska vallan uusjako kuitenkin annettiin Taxellin komitean päätettäväksi, kansan jääräpäisyydelläkään ei olisi ollut väliä, elleivät demarit olisi asettuneet poikkiteloin ja ryhmittyneet populistisesti kansan rinnalle puolustamaan presidentti-instituutiota.

Silmiinpistävää on, miten innokkaasti ja avoimesti valtamedia ottaa kantaa vallanjakoon. Tällainen kysymys koetaan toisin sanoen mediassa legitiiminä julkisen vaikuttamisen ja vaatimusten esittämisen kohteena. Sen sijaan puolueiden poliittisten linjausten, hallitusohjelman tai harjoitetun talouspolitiikan sisältöjen kaltaisiin kysymyksiin ollaan hyvin vastentahtoisia puuttumaan. Ne koetaan joko niin ”poliittisiksi” asioiksi, ettei riippumattomuudestaan ja puolueettomuudestaan kiinni pitävä politiikan journalismi voi ottaa niihin kantaa, tai sitten kyse on sellaisista toimittajien mielestä täysin epäpoliittisista kysymyksistä (kuten tuottavuuden parantamisesta), joissa on olemassa vain yksi järjellinen vaihtoehto.

Edustuksellisten instituutioiden hiekkalaatikkoleikit ovat siis sallittua pelikenttää medialle, ja näiden kuvioiden pohtimiseen kulutetaan valtava määrä politiikan journalistien energiaa ja palstatilaa. Valtapeleistä sivullisen kansalaisen näkökulmasta onkin välillä vaikea jakaa median pakkomielteistä kiinnostusta eliitin sisäistä hovinäytelmää kohtaan. Usein lähinnä ihmetyttää, mihin mystisellä itkuvirrellä kahden lautasen ongelmasta ja loputtomalla peitsenväännöllä perustuslain sanamuodoista oikeasti pyritään. Tsaarinaikaisen presidentinvallan purkaminen ja normaaliin länsimaiseen parlamentarismiin siirtyminen tuntuvat kuitenkin olevan Kekkosen aikakauden traumatisoineille päätoimittajille aidosti sydämen asioita.

Täkäläisen valtamedian kiinnostus ja osallistumisinto on tosin myös tässä suhteessa varsin valikoivaa. Tuomas Enbusken ohjelmassa hiljattain vieraillut Thomas Wallgren päivitteli, miten EU:lle on voitu valita kaksi merkittävää uutta vallankäyttäjää (neuvoston pysyvä puheenjohtaja ja ulkoasiain korkea edustaja) ilman, että heidän tehtävänkuvistaan ja valtaoikeuksistaan on etukäteen saatu selkoa. Lissabonin sopimus kun on täysin epämääräinen heidän asemastaan ja suhteestaan muihin EU:n instituutioihin. Kuten Wallgren argumentoi, kyse on aivan keskeisistä poliittista yhteisöä koskevista periaatteellisista kysymyksistä — päätöksenteon prosesseista ja vallan jakautumisesta — mutta niistä ei käydä minkäänlaista julkista keskustelua. Media syttyi kyllä seuraamaan  ”EU-presidentin” ja ”-ulkoministerin” valintanäytelmää, mutta uutisointi ja kommentointi keskittyi liki yksinomaan henkilökysymyksiin. Lopputulos, tuntemattomien mitättömyyksien valinta, olikin sitten karmaiseva pettymys. EU-kansalaina kun olisimme ilmeisen kipeästi sen vahvan johtajan tarpeessa.

Kun verrataan kotimaisen presidentinvallan nostattamia intohimoja, EU:n lisäksi myös muut poliittisen ja yhteiskunnallisen vallankäytön kysymykset näyttävät olevan valtamedialle hämmästyttävän yhdentekeviä. Ulkopolitiikan pelisääntöjä kiivaasti määritteleviä päätoimittajia ei tunnu juuri lainkaan kiinnostavan ei-edustuksellisten instituutioiden, kuten virkamiesten, ministeriöiden ja työmarkkinajärjestöjen, vallankäytön oikeutus ja rajat. Kaikkein vähiten kiinnostaa tietenkin vaatimus kansalaisten suoran vaikuttamisen ja päätösvallan lisäämisestä. Tapa, jolla edustuksellisen demokratian ongelmat ja suoran demokratian mahdollisuudet vaietaan kuoliaaksi, kertoo hyvin siitä, miten tiukasti valtamedian johtoporras mieltää yhä itsensä osaksi poliittisen päätöksenteon eliittiä.

Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen ”pelasi peliä”, ”venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, ”suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas ”valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään ”politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat ”ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin yhteiskunnallisesta tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?