Rahapolitiikan paradigma inflaatiossa

Kotimainen mediakeskustelu rahapolitiikasta leimahti lokakuun alussa yllättäviin mittoihin. Nykyiselle some-vetoiselle politiikan julkisuudelle ominaisesti keskustelun sytykkeenä toimi Sanna Marinin tviitti, jossa pääministeri lainasi poliittisen talouden tutkija Antti Ronkaisen värikästä kolumnia:

”Vallitsevissa rahapolitiikan ideoissa on jotain pahasti vialla, kun keskuspankit suojelevat uskottavuuttaan ajamalla taloudet taantumaan.”

Seuraavina päivinä television ja radion ajankohtaisohjelmissa toisteltiin lainausta sanasta sanaan ja sen merkitysvivahteita ja tarkoitusperiä pohdittiin asiantuntijoiden voimin liki koomisella hartaudella.

Kamppailu rahapolitiikan paradigmasta

Kohina Marinin tviitistä nousi osittain syistä, jotka ekonomisti ja poliittisen talouden tutkija Jussi Ahokas tiivisti hyvin Politiikkaradion keskustelussa:

1. Keskuspankkien itsenäisyyttä pidetään yleisesti pyhänä asiana julkisessa keskustelussa. Samaan tapaan kuin presidentin ei Suomessa pidetä sopivana kommentoida sisäpolitiikkaa, poliittisilla päättäjillä ei nähdä olevan oikeutta julkisesti arvostella keskuspankkien toimintaa, koska se voidaan tulkita puuttumisena niiden toimintaan. Marinin tviittiä oli siten helppo tulkita päättäjiltä kiellettynä rahapolitiikkaan puuttumisena.
2. Marinin poliittiset vastustajat näkivät tviitissä hyvän paikan iskeä. Marin antoi tviitillä ymmärtää vastustavansa nykyisiä koronnostoja, joita taloustieteen ortodoksia pitää ainoana oikeana toimintalinjana inflaation hillitsemiseksi. Tämän konsensuksen kyseenalaistaminen on siten vaarallista vääräoppisuutta, jonka mukaan toimiminen riistäisi inflaation lopullisesti käsistä. Näin tviitti tarjosi vastustajille mahdollisuuden leimata Marin samaan vastuuttomien populistijohtajien leiriin kuin esimerkiksi Trump ja Erdogan.

Poliittista opportunismia ja konventioita korostavien selitysten lisäksi kohun taustalla voidaan kuitenkin erottaa vielä kolmas ja kaikkein ilmeisin tekijä. Marinin tviitti herätti keskustelua siksi, että monet kommentaattorit pitivät siinä esitettyä ajatusta yksinkertaisesti omituisena.

Esimerkiksi tapausta kommentoinut Helsingin Sanomat ei arvostellut Marinia keskuspankkien itsenäisyyden kyseenalaistamisesta, eikä se edes pyrkinyt leimaamaan hänen talouspolitiikkaansa vastuuttomaksi (tällä kertaa). Sen sijaan Hesari ihmetteli, miten kukaan voi kyseenalaistaa keskuspankkien inflaationvastaista kamppailua ja pyrkimyksiä ylläpitää uskottavuuttaan:

”Jos EKP kohtaa muuttuneessa roolissaan kymmeneen prosenttiin kiihtyneen inflaation ja jättää reagoimatta koroilla, se devalvoi tärkeimmän valuuttansa, uskottavuutensa.”

Hesarin kirjoitus tiivistikin hyvin juuri niitä rahapolitiikan ideioita, joiden Ronkainen alkuperäisessä tekstissään katsoi olevan pahasti viallisia. Ronkaisen tekstissä, Marinin tviitissä ja sitä seuranneissa reaktioissa leimahti kamppailu vallitsevasta rahapolitiikan paradigmasta.

Paradigman puolustus

Marinin tviittiin ja Ronkaisen tekstiin kohdistuneessa julkisessa arvostelussa on siis kyse tietyn rahapoliittisen paradigman ylläpidosta ja puolustuksesta. Kutsuttakoon sitä vaikkapa uusmonetarismiksi, sillä sitä voidaan pitää friedmanilaisen 1970-luvun monetarismin päivityksenä nykyaikaan. Uusmonetaristisen paradigman mukaan keskuspankkien ensisijainen tehtävä on inflaation hillintä, mikä puolestaan nojaa keskuspankkien uskottavuuteen.

Paradigma olettaa, että niin kauan kuin markkinatoimijat uskovat keskuspankin pystyvän taltuttamaan inflaation ja olevan sitoutunut hintavakauden ylläpitämiseen, ne myös reagoivat rahapolitiikan kiristykseen eivätkä inflaatiota pidemmällä aikavälillä määrittävät inflaatio-odotukset merkittävästi nouse. Tämä uskottavuus on ollut koetuksella, kun keskuspankit eivät ole riittävän nopeasti reagoineet inflaatioon.

Paradigman puitteista katsoen kritiikki keskuspankin toimia kohtaan nyt, kun ne ovat viimein alkaneet määrätietoisesti torjua inflaatiota, tuntuu siten käsittämättömältä.

Paradigma vastaan todellisuus

Korkojen nostamista vaatiessaan uusmonetarististisen paradigman puolustajat sivuuttavat sen, että keskuspankkien rooli taloudessa ei ole pelkkää inflaationhallintaa. Keskuspankit ovat myös finanssijärjestelmän vakauden ylläpitäjiä sekä valtioiden, yritysten ja jopa kotitalouksien suotuisten rahoitusolojen takaajia. Vuosien 2008-2009 finanssikriisin myötä sekä keskuspankkien vastuut ja niiden rahapolitiikan välineistö ovat laajentuneet merkittävästi.

Koronakriisi ilmensi hyvin talouden riippuvuutta keskuspankeista. Yrityksiä ja kotitalouksia pystyssä pitäneet mittavat julkiset tukitoimet eivät olisi olleet mahdollisia ilman keskuspankkien sitoutumista valtioiden edullisen rahoituksen turvaamiseen.

Monetarismi pyrki kutistamaan keskuspankkien roolin teknokraattiseksi rahan hintaan ja taloussuhdanteeseen kohdistuvaksi hienosäädöksi. Finanssikriisin jälkeen keskuspankeista on kuitenkin tullut aiempaa ilmeisemmin poliittisia toimijoita, joiden päätösten ymmärretään vaikuttavan laaja-alaisesti valtioiden ja yritysten toimintakykyyn ja kansalaisten hyvinvointiin.

Osin tästä syystä keskuspankkien roolin kasvu 2010-luvulla näyttäytyy uusmonetaristisen paradigman sisältä katsottuna epätoivottavana kehityksenä. Onkin ymmärrettävää, että paradigman puolustajat näkevät nykytilanteessa tilaisuuden palauttaa keskuspankit niiden perustehtävään eli näennäisen epäpoliittiseen inflaation torjuntaan.

Keskuspankkien roolin kasvua ja politisoitumista on kuitenkin vaikea peruuttaa, sillä talouden toimijat ovat reilussa vuosikymmenessä tulleet niistä syvästi riippuvaisiksi. Keskuspankkien tukitoimet ovat aiheuttaneet sen, että julkisen ja yksityisen velan määrä on kasvanut voimakkaasti. Tämä on lisännyt talouden haavoittuvuutta korkojen nousulle. Keskuspankit eivät voikaan noin vain irtautua kasvaneista vastuistaan koko talouksien takaajina.

Paradigman kyseenalaistus

Tätä taustaa vasten hyviä näkökulmia viime viikkojen keskustelussa edustivat etenkin Antti Ronkaisen kirjoittama vastine Helsingin Sanomille sekä toimittaja Jan Hurrin kirjoitus Taloussanomissa. Molemmat artikkelit korostavat, miten kyseenalaista ja vaarallista inflaationvastaisen kamppailun nimissä tehty voimakas korkojen nosto on nykytilanteessa.

Kun eurooppalaisia talouksia haastavat yhtä aikaa sota, energiakriisi ja ilmastokriisi, taantuman tuottamisen sijaan rahapolitiikan tehtävän pitäisi olla ylläpitää yritysten, kuluttajien ja ennen kaikkea valtioiden investointikykyä. Mikäli näin ei tehdä, keskuspankin toimien taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset voivat olla erittäin vakavia.

Korronnostojen puolustajien mukaan keskuspankkien on nyt aiheutettava lyhyellä aikavälillä ”kipua” turvatakseen kansantalouksien pitkän aikavälin etua, joka samastetaan hintavakauteen. Toimet ovat kuitenkin taloustieteenkin näkökulmasta kyseenalaisia. Kuten Jussi Ahokas huomauttaa blogissaan, ei ole lainkaan selvää, pystyvätkö keskuspankit korkoja nostamalla nykytilanteessa ylipäänsä hillitsemään inflaatiota.

Koska korkojen korottaminen kasvattaa rahoituskustannuksia, se voi toki heikentää taloudellista toimeliaisuutta mutta ajaa toisaalta yrityksiä myös korottamaan hintoja entisestään. Seurauksena on hyvin todennäköisesti stagflaatio. Mikäli inflaation taittaminen jätetään rahapolitiikan vastuulle, se voikin edellyttää paluuta Volckerin shokin aikaisiin 20 prosentin korkotasoihin ja tästä seuranneeseen suurtyöttömyyteen.

Paradigman muutos

Keskuspankkien nykyisten ongelmien vuoksi rahapolitiikan paradigma onkin väistämättä käymistilassa. Koko rahapolitiikan ja muun talouspolitiikan suhdetta on mietittävä uudella tavalla. Näyttää vahvasti siltä, että nykyisen kaltaisen, ensi sijassa tarjonnan pullonkauloihin ja energian hintaan kytkeytyvän inflaation juurisyihin puuttuminen edellyttää rahapoliittisten toimien sijaan aivan toisenlaisia talouspoliittisia toimia.

Ennen kaikkea kyse on energian hinnannousun pysäyttämisestä kaikilla mahdollisilla keinoilla mukaan lukien energiamarkkinoiden sääntely, kansainväliset sopimukset ja kulutuksen alentaminen. Myös finanssipolitiikalla, kuten progressiivisella tulo- ja varallisuusverotuksella voi olla tärkeä rooli inflaation hillitsemisessä.

Kaikkiaan inflaation kuriin saaminen voi edellyttää yhtä pitkälle menevää valtion puuttumisista ihmisten ja talouselämän toimintaan kuin koronakriisissä. Esimerkiksi polttoaineen hintaan voidaan joutua vaikuttamaan moninaisilla kulutusta leikkaavilla toimilla, kuten julkisen liikenteen hintojen alentaminen, nopeusrajoitusten alentaminen, etätyösuositukset tai vaikkapa työviikkojen lyhentäminen.

Lopulta voidaan päätyä myös päivittämään yleistä inflaatiotavoitetta korkeammaksi. Esimerkiksi neljään prosenttiin asettuva inflaatio ei välttämättä olisi lainkaan huono asia, vaan voisi auttaa keventämään yritysten, kotitalouksien ja julkisen sektorin velkataakkaa.

Päättäjien uskottavuus

Keskuspankkien kriittinen tarkastelu ei Suomessa ole kuulunut sen enempää poliitikkojen kuin valtamedioidenkaan tehtäväkenttään viime vuosikymmeninä. Siksi keskustelu rahapolitiikan ideoista ja keskuspankkien toimista sai Marinin tviitistä tervetulleen kipinän.

Käydyn keskustelun tarkastelu osoittaa, että keskustelua pitkälti ohjannut uusmonetaristinen paradigma puolustaa keskuspankkien tehtävää inflaation taltuttajina ja uskoo koronnostojen olevan tarpeellisia niiden aiheuttamista talousongelmista huolimatta. Paradigmaa kyseenalaistavat puolestaan arvostelevat keskuspankkien taipumista poliittisessa paineessa koronnostoihin toimien epäloogisuudesta ja reaalitaloudellisista seurauksista huolimatta.

Viime kädessä Marinin tviitin sisältämä kriittinen huomio ”rahapolitiikan vallitsevista ideoista” vaikuttaa kohdistuvan itse keskuspankkien toimien sijaan siihen yleiseen julkiseen keskusteluun, jossa rahapoliittisia ideoita muotoillaan ja sen paradigmaa ylläpidetään.

Pääministerin julkaisemana tviitti tuntuu kuvastavan ennen kaikkea ihmetystä siitä, että rahapolitiikkaa pidetään yleisesti hyvänä ja keskuspankkien uskottavuutta vahvistavana, kun se ajaa taloutta taantumaan. Mikäli vaaleilla valittu poliitikko pyrkisi tietoisesti lisäämään työttömyyttä ja perustelisi toimiaan avoimesti tällaisella pyrkimyksellä, häntä tuskin pidettäisiin uskottavana päättäjänä.

Advertisement

Eurokriisin julkiset puheavaruudet

Eurokriisistä risteilee julkisessa keskustelussa paljon erilaisia selitysmalleja, ratkaisuesityksiä ja syytöksiä eri toimijoita kohtaan. Tikun nokkaan nostetaan vuorotellen yksittäiset jäsenmaat ja niiden talouspolitiikka, EU:n ministerineuvosto ja sen pelastuspaketit, komissio ja sen ajamat julkisen talouden vyönkiristysohjelmat tai EKP ja sen rahapolitiikka. Yksi kriisijulkisuuden monisuuntaisuuden seuraus on, että käsitykset siitä, minkä tahon pitäisi ottaa vastuu kriisin ratkaisusta, jäävät helposti epäselviksi. EU:n monitasoiset ja tilivelvollisuutta hämärtävät päätöksentekojärjestelmät eivät luonnollisesti selkiytä tilannetta.

Sekavasta vastuukeskustelusta käy hyvänä esimerkkinä se, miten Euroopan keskuspankin keskeinen merkitys kriisinhoidossa on nostettu erityisesti vuodesta 2012 lähtien toistuvasti esiin julkisuudessa niin poliitikkojen kuin asiantuntijoiden ja virkamiestenkin toimesta. Usein kuuleekin väitteen, että vain EKP voi ratkaista eurokriisin. Suomen Pankin osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo huomauttaa kuitenkin aiheellisesti, että on usein nurinkurista vaatia poliittisella päätöksenteolla tarkoituksella demokraattisen valvonnan ulkopuolelle asetetun EKP:n ryhtyvän toimiin, jotka rikkovat sille säädettyjä rajoituksia ja periaatteita. Keskuspankkirahan liikkeellelaskijana EKP:llä toki on määritelmällisesti sellainen asema euroalueella, että se voisi varsin yksinkertaisesti ratkaista kriisin akuutit ongelmat, kuten jäsenmaiden lainansaantiongelmat, sekä avata tien talouskasvua ja työllisyyttä tukeville finanssipoliittisille toimenpiteille. Käytännössä kuitenkin EKP:n toiminnalle on Maastrichtin sopimuksessa jo vuonna 1992 asetettu tiukat rajat, jotka suoraan kieltävät tällaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen.

Suuri osa EKP:n avainroolia koskevasta keskustelusta onkin syytä tulkita arvosteluna ja vaatimuksina poliittisia päättäjiä kohtaan. Keskuspankin toimintaan kohdistuvan (valistuneen) kritiikin taustalla on yleensä vaatimus EKP:n mandaatin muuttamisesta poliittisella päätöksenteolla siten, että se valtuutettaisiin tai se suorastaan säädettäisiin hoitamaan kriisiä omilla rahapoliittisilla keinoillaan. Esitettyjä EKP:n keinoja olisivat esimerkiksi lainakorkojensa kanssa vaikeuksissa olevien euromaiden joukkovelkakirjojen korkojen asettaminen tietylle tasolle, korkeampaan inflaatiotavoitteeseen siirtyminen, kasvu- ja/tai työllisyysastetavoitteen asettaminen nykyisen inflaatiotavoitteen rinnalle sekä euromaiden hallitusten suoran rahoittamisen salliminen. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo toteaa, tällaisiin EKP:n mandaattimuutoksiin olisi eurooppalaisilla päätöksentekijöillä ollut jo runsaasti aikaa siitä lähtien, kun virheet EMU:n rakenteissa ja institutionaalisissa säännöissä vuonna 2010 nostettiin esiin kriisin puhkeamista selittävinä ja sitä alati pahentavina tekijöinä. Tähän ei kuitenkaan ole ollut sitä kuuluisaa poliittista tahtoa.

Eurokriisin ratkaisusta puhuttaessa katse pitää toisin sanoen kohdistaa poliittisiin päätöksentekijöihin. Viimeksi eurooppalaiset päätöksentekijät kokoontuivat Eurooppa-neuvoston muodossa Brysselissä maaliskuun puolivälissä. Valtamedian huomio tosin kääntyi samaan aikaan pidettyyn euroryhmän kokoukseen, jossa lyötiin alkutahdit muutamaa viikkoa myöhemmin kärjistyneeseen Kyproksen kriisiin. Koko eurokriisin ratkaisun kannalta paljon merkittävämpänä kokouksena voidaan kuitenkin pitää juuri Eurooppa-neuvoston kokousta, jonka asialistalla oli nimenomaan laajempi keskustelu kriisipolitiikasta ja sitä ohjaavista periaatteista. Tätä debattia suomalainen valtamedia kuvasi kädenvääntönä vyönkiristäjien ja ”löysempää” kasvupolitiikkaa vaativien välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen hieman tarkemmin ajankohtaista eurokriisikeskustelun kontekstia, jonka puitteissa eurooppalainen päätöksentekoeliitti tapasi Brysselissä. Hahmotan tilannetta erottelemalla kolme julkisessa keskustelussa esiintyvää kriisin puheavaruutta. Puheavaruuksilla tarkoitan sisäisesti jokseenkin yhtenäisiä kriisiä koskevia puhetapoja, jotka lähestyvät kriisiä tietystä näkökulmasta ja tarjoavat sille tietynlaisia selityksiä ja ratkaisumalleja. Kutsun näitä kolmea toisistaan poikkeavaa ja toisilleen vastakkaista puheavaruutta fiskaalisen tasapainottamisen eli vyönkiristyksen linjaksi, nationalistiseksi apupakettien kritiikkilinjaksi sekä taloustieteelliseksi vyönkiristyksen kritiikkilinjaksi. Puheavaruudet ovat sinänsä karkeita yleistyksiä, niiden väliset rajat ovat häilyviä ja myös niiden sisällä esiintyy paljon ristiriitoja ja näkemyseroja. Niinpä esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on voinut arvostella EU-komissiota liian tiukan leikkauspolitiikan vaatimisesta kriisimailta, vaikka, kuten komission maaliskuisessa raportissa (pdf) osuvasti todetaan, molemmat tahot jakavat yhteisen peruslinjan – eli operoivat hallitsevan vyönkiristyslinjan puheavaruuden puitteissa. Vastaavasti nationalistisen ja taloustieteellisen puheavaruuden sisälle mahtuu merkittäviä näkemys- ja argumentaatioeroja.

Tarkastelen kutakin puheavaruutta vuorollaan mutta samalla ymmärrän niiden olevan keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa ‒ joskin yleensä epäsuorassa, sillä julkisuudessa ne kohtaavat toisiaan edelleen harvoin. Kriisin alkuaikoina fiskaalisen vakauttamisen puheavaruus oli valtamedian rakentamassa julkisuudessa hallitsevassa asemassa, mutta talousvaikeuksien syventyessä sen kyky dominoida keskustelua, selittää kriisiä uskottavasti ja oikeuttaa siihen pohjaavaa vyönkiristyspolitiikkaa on heikentynyt. Alusta asti sitä nousi monissa maissa haastamaan nationalistinen linja, jonka painoarvo on sittemmin kasvanut. Viime aikoina kuitenkin myös taloustieteellinen kritiikki on saanut enemmän jalansijaa julkisuudessa. Yhdessä haastajat ovat pakottaneet vyönkiristyslinjaa edelleen tiukasti ajavan euroeliitin yhä ahtaammalle ja uhanneet sen hallitsevaa asemaa sekä eurokriisin selittäjänä että poliittisten toimenpiteiden julkisena määrittäjänä.

Hyökkäyksestä siilipuolustukseen

Keväällä 2010 Euroopan Unionin komission, IMF:n, OECD:n ja pohjoisen Euroopan hallitusten yhteinen rintama oli voimissaan ja pääsi ensimmäisenä määrittämään tarvittavia toimenpiteitä Kreikan akuuteista ongelmista puhjenneen kriisin ratkaisuksi. Taustalla oli tulkinta, joka korosti ongelmiin ajautuneiden maiden liiallista julkista velkaantumista kriisin pääasiallisena syynä ja valtioille lainanneen pankkisektorin romahtamisen riskiä sen keskeisenä olemuksena. Tuloksena oli yhtäältä pankkien pelastamiseen tähtäävien apupakettien rakenteluun ja toisaalta julkisten sektorien ”tervehdyttämiseen” tähtäävä linja, joka on pitkälti määrittänyt eurokriisin politiikkaa näihin päiviin saakka.

Hieman samaan tapaan kuin aikanaan Irakin sotaa, euromaiden julkisen sektorin kontolle sälytettyjä pankkien pelastuspaketteja ja samanaikaisia vaikeuksiin joutuneiden maiden taloudet romuttaneita vyönkiristystoimia on perusteltu eri yhteyksissä erilaisilla ja ajan myötä hieman muuttuvilla argumenteilla. Kriisin alkuaikoina näennäisesti velkaongelmiin joutuneille maille mutta käytännössä saksalaisille, ranskalaisille, yhdysvaltalaisille ja brittipankeille suunnatut pelastuspaketit runnottiin läpi puhtaasti shokkidoktriinin mukaisella pelottelulla lopullisesta tuhosta, mikäli pankkien saatavat jätettäisiin maksamatta yhteisestä kassasta. Taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen aiheuttaneita vyönkiristyssäännöksiä puolestaan ryyditettiin moraalipuheilla yli varojensa eläneestä, laiskasta ja vilunkia harjoittaneesta Etelä-Euroopasta. Pahimman paniikin ja kiihkon laannuttua virallisen puheavaruuden on kuitenkin vallannut ekonomistinen asiantuntijapuhe, jossa valittuja toimenpiteitä on perusteltu markkinoiden luottamuksen palauttamisella ja sen myötä kestävän kasvun mahdollistamisella. Erityisesti talouskomissaari Olli Rehn on kunnostautunut ekonomistisen asiantuntija-argumentoinnin takuumiehenä, joka on väsymättä valanut luottamusta markkinoille ja uskoa tulevaisuuteen: valoa on ollut aina nähtävissä tunnelin päässä.

Ekonomistisen hallinnan oppien (pdf) mukaisesti euromaiden julkisten sektorien leikkaamista eli ”fiskaalista sopeuttamista” sävyttää hienojakeinen puheenparsi, jossa suositeltavat toimenpiteet esitetään huolellisesti suunniteltuina ja kirurgisen tarkasti kohdennettuina parhaiden mahdollisten ”kasvuvaikutusten” varmistamiseksi. Virallinen puheavaruus muistaa korostaa myös solidaarisuuden ja tasapuolisen taakanjaon kaltaisia periaatteita sekä osoittaa asiaankuuluvaa myötätuntoa eniten kärsiviä kohtaan. Katkelma jo edellä mainitusta komission raportista ”The debate on fiscal policy in Europe: beyond the austerity myth” (pdf) käy erinomaisesta esimerkistä:

”The composition of fiscal adjustment should be carefully designed. That often means some emphasis on expenditure restraint, but needs to go beyond that in order to pick-up growth-friendly measures in an encompassing manner. Spreading the costs across the population and confronting vested interests which often protect less productive spending help generate a sense that everyone pays their fair share. Besides, implementing structural fiscal reforms, such as pension reforms, improve public sustainability (and medium-term growth) without weighing on aggregate demand in the short-run, although not all consolidation can go this route in practice.”

Ajan kuluessa ja Euroopan taloustilanteen heiketessä materiaalinen todellisuus on kuitenkin alkanut huolestuttavasti nakertaa fiskaalisen vakauttamisen puheavaruuden tarjoamien selitysmallien ja perusteluiden uskottavuutta. Kun näyttö luottamuksen palautumisesta ja kasvun alkamisesta viivästyy kuukaudesta, kvartaalista ja vuodesta toiseen, kritiikki vyönkiristystoimenpiteitä kohtaan on saanut yhä enemmän tilaa myös valtavirtajulkisuudessa. Alkuaikojen itseluottamusta puhkuneesta, tuomiopäivä- ja moraaliretoriikan sävyttämästä hyökkäysvaihteesta fiskaalisen vakauttamisen linjaa ajavat tahot ovat joutuneet yhä ahtaampiin puolustusasemiin. Kun virallisten perusteluiden ilmeisimmät puutteet ovat alkaneet julkisesti paljastua, vyönkiristäjien on ollut pakko reagoida tilanteeseen ja keksiä uusia argumentteja oikeuttamaan valittua linjaa. Viimeisimpänä vetona on ollut klassinen TINA-argumentointi ja EU:n ”institutionaalisiin puitteisiin” vetoaminen. Kun kriisi on vain pahentunut eivätkä toimenpiteet ole tuottaneet lievitystä (finanssimarkkinoiden jonkinasteisesta rauhoittamisesta huolimatta) reaalitalouden kurjistumiseen, ilmeisen epäonnistumisen edessä on vedottu siihen, että päättäjillä ei yksinkertaisesti ole ollut muuta vaihtoehtoa.

Hallitsevan vyönkiristyslinjan kannattajien kokemaa uudenlaista epätoivoa kuvaa hyvin komissaari Rehnin hiljattain esittämä kysymys ”mistä ihmeestä nuo elvytysrahat olisivat tulleet”. Tällainen ”kassa on tyhjä”-tyylinen maalaisjärkeily näyttäisikin olevan se viimeinen pakopaikka vyönkiristäjille, joiden muut argumentit valitun politiikan tueksi ovat menettäneet uskottavuutensa. Aiempi yksiselitteinen kieltäytyminen elvytyspolitiikasta julkisten sektorien tarkoitukselliseksi supistamiseksi (koska se ”tervehdyttää”, ”tasapainottaa”, ”vakauttaa”, ”palauttaa luottamuksen” tai on muuten vain moraalisesti sopiva rangaistus yli varojensa eläneille) on argumentoinnissa käännetty muotoon ”ei ole varaa elvyttää”. Tällaisella Suomessa 90-luvun lama-aikana kovaan suosioon nousseella kirstunvartijaretoriikalla on arvattavasti paljon tarttumapintaa tiedotusvälineissä, ja Rehnin uusi argumentti siirtyikin nopeasti myös ainakin joidenkin Helsingin Sanomien toimittajien järkeilyyn.

Ennen kuin palaamme ”mistä rahat?”-kysymykseen ja siihen, miten vastaus tähän muotoillaan taloustieteellisessä puheavaruudessa, käydään läpi nationalistinen kritiikki. Populistisen maalaisjärkeilyyn vetoavan vyönkiristysretoriikan tarkoitus kun on ensi sijassa vastata juuri nationalistisen apupakettikritiikin heittämään populismin haasteeseen ja viedä siltä terää.

Suvereniteetin puolustajat

Hallitsevan eurokriisipolitiikan nationalistisen kritiikin voi kiteyttää kysymykseen ”miksi Suomi osallistuu kriisinhoitoon?”. Populistinen muoto kritiikistä ammentaa yhtäältä perinteisestä kansallista suvereniteettia puolustavasta euroskeptisyydestä, joka on ollut Timo Soinin erikoisalaa, ja toisaalta kulttuurirasistisista virtauksista, joiden mukaan suomalaisten veronmaksajien eläteiksi ei pidä langettaa yli varojensa eläneitä etelän kansoja. Hienostuneempi nationalistisen kritiikin muoto on tarttunut eurokriisissä käytävään valtakamppailuun ja tulkinnut Suomen vetävän tässä pelissä toistuvasti lyhimmän korren. Tämän näkökulman mukaan suuret jäsenmaat ovat käyttäneet EU:ta ja ”yhteisvastuun” periaatetta härskisti hyväkseen sälyttääkseen omien pankkiensa ongelmat kaikkien niskaan. Erityisesti Taloussanomien toimittaja Jan Hurri on nostanut esiin jäsenmaiden välisen kamppailun ja EU:n sisäisen valtapolitiikan näkökulmaa eurokriisiin esittäen joukon kiusallisia kysymyksiä Saksan linjaa kuuliaisesti seuranneelle Kataisen sixpack-hallitukselle.

Kipeiden EVVR- ja EVM-päätösten tultua valmiiksi ja Irlannin, Kreikan ja Portugalin lainaohjelmien ja uusien avunpyyntöjen seuratessa toisiaan turruttavalla toistuvuudella apupakettien vastainen nationalistinen kritiikki on ainakin toistaiseksi jossain määrin laantunut. Tilalle on noussut kaikenlaisen EU:n liittovaltiokehityksen vastustaminen: vallan siirtyminen Brysseliin koetaan nyt suurimpana uhkana. Toki neuvoston, komission ja troikan lainaohjelmiin pakotetuille maille asettamat tiukat vyönkiristyskuurit on näissä piireissä hyväksytty jos ei muuta niin ansaittuna kollektiivisena rangaistuksena etelän kansojen leväperäisyydestä. Yleensä eurooppalaiseen poliittiseen integraatioon on kuitenkin suhtauduttu syvällä epäluuloisuudella, sen kun on tulkittu luovan vain uusia ”yhteisvastuun” ja ”moraalikadon” käytäntöjä ja siten pahentavan juuri suomalaisten niskaan kaatuvaa mantereen laajuista elättiongelmaa.

Toisaalta nationalistisen kritiikin puheavaruuteen kytkeytyy myös tärkeitä demokratian puolustukseen liittyviä puheenvuoroja. Kuten Kyproksen lainapakettineuvotteluiden kohdalla jälleen kerran todistettiin, eurokriisin hoidossa on omaksuttu päätöksentekoprosesseja, jotka vähät välittävät demokratian periaatteista ja demokraattisista instituutioista. Päätöksiä runnotaan toistuvasti läpi keinotekoisten ja usein itse asetettujen takarajojen kynnyksellä pidetyissä maratonkokouksissa suljettujen ovien takana edustukselliset demokraattiset instituutiot ohittaen ‒ puhumattakaan avoimesta eri vaihtoehtojen välillä puntaroivasta, erilaiset intressi- ja asiantuntijaryhmät ja kansalaiset osallistavasta julkisesta keskustelusta. Kansallista demokratiaa puolustavissa puheenvuoroissa on nostettu myös esiin, miten kansallisten parlamenttien suvereniteettia on kavennettu ja yhä pidemmälle vietyä kaventamista suunnitellaan osana sixpack-säännöstöjä ja muita jäsenmaiden budjettivaltaan puuttuvia käytäntöjä.

Kansallista edustuksellista päätöksentekoa puolustavaa ja EU:n päätöksentekokäytäntöjen epädemokraattisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää sinänsä tärkeänä. Kuitenkin tätä kansallisen suvereniteetin puolustamisen mielekkyyttä heikentää se, että valtion talouspoliittisen itsemääräämisoikeuden kannalta aivan keskeinen rahapoliittinen suvereniteetti on jo aikaa sitten luovutettu, toisin sanoen Euroopan talous- ja rahaliittoon liityttäessä, pois kansallisista käsistä. Niin kauan kuin tämän itsemääräämisoikeuden kannalta elintärkeän komponentin eli oman kansallisen valuutan palauttamista ei vaadita, kansallisen suvereniteetin ja demokratian puolustus näyttäytyy auttamatta epäuskottavana. Tähän tuntuu kuitenkin olevan harvalla valmiutta ‒ ei edes Soinilla.

Nationalistisen kritiikin voimistuminen eurokriisin keskellä huolettaa joka tapauksessa monia eurooppamielisiä federalisteja. Heidän katsannossaan kritiikissä on kyse lähinnä tunkkaisesta ja nurkkakuntaisesta euroskeptisyydestä. Taustalla tuntuu olevan ajatus, jonka mukaan suuri eurooppalainen projekti ilmenee nimenomaan Euroopan unionissa ja sen instituutioissa, ja siksi niiden takana on seistävä kaikissa olosuhteissa niiden harjoittaman politiikan ja EMU:n taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista huolimatta. Sen sijaan, että EU:n voitaisiin instituutiona nähdä ‒ tietyssä historiallisessa kontekstissa ‒ kääntyneen eurooppalaisia valistuksen arvoja ja Ranskan vallankumouksen periaatteita vastaan (ja nationalistisen kritiikin legitiimit puolet tunnustettaisiin), EU:n nykykehitystä määräävien johtajien odotetaan asemansa puolesta automaattisesti olevan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon airueita.

Eurofiilien huolessa on siis kyse perustavalla tavalla epäpoliittisesta ymmärryksestä EU:n integraatiosta ja sitä viimeiset kolme vuosikymmentä ohjanneista talouspoliittisista opeista. Juuri näihin taloustieteellinen kritiikki on pyrkinyt puuttumaan ‒ näkökulmasta riippuen joko pelastaakseen Euroopan unionin tai hajottaakseen sen pelastaakseen eurooppalaiset.

Vyönkiristyksestä täystyöllisyyteen

Taloustieteiden lähtökohdista kumpuava kritiikki eurokriisin virallista politiikkaa kohtaan kiteytyy sanomaan ”vyönkiristys ei toimi”. Taloustieteellisen puheavaruuden voi jakaa kahteen päälinjaan, taloustieteen valtavirtakritiikkiin ja heterodoksiseen kritiikkiin. Valtavirtataloustieteen kriittisen eurokriisikommentaarin näkyvimmiksi keskustelijoiksi ovat nousseet Paul Krugman, Martin Wolf ja Paul De Grauwe sekä Suomessa Pertti Haaparanta. Heidän pääviestinsä on ollut, että nykyiset ”avustettaville” maille pakotetut vyönkiristysehdot ovat paitsi tarpeetonta inhimillistä kärsimystä tuottavia myös reaalitalouden toipumisen kannalta järjettömiä, sillä taantumasta nousemiseen tarvitaan nimenomaan julkisen elvytyksen varaan rakentuvaa kasvupolitiikkaa.

Vähintä mitä europäättäjien pitäisi valtavirtakriitikkojen mukaan ymmärtää olisi, etteivät kaikki euromaat ainakaan voi supistaa julkisia sektorejaan samaan aikaan: jostain on tultava se kysyntä, joka alkaa kasvattaa yksityisen sektorin tuottoja, luottamusta yhä uusiin voittoihin ja siten investointihalukkuutta. Se, että kaikki samaan aikaan vähentävät kotimaista kysyntää julkista kulutusta leikkaamalla ja odottavat kasvun tulevan viennistä, on lopulta kaikkia kurjistavaa politiikkaa. Siksi pohjoisen Euroopan kysynnän pitäisi tässä tilanteessa alkaa kannatella etelää, ja euroalueen pitäisi päästä sisäisissä vaihtotaseissaan tasapainoon. Merkittävää on, että velkakriisissä kamppaileville maille armottomia vyönkiristyspaketteja sorvaamassa ollut mutta koko Euroopan talouskehityksestä huolehtiva ja mantereen laajuiseen ”solidaarisuuteen” perustava komissio on tästä periaatteesta samaa mieltä. Yllä jo siteeratussa raportissaan se toteaa:

”For vulnerable countries of the euro area that face a large external sustainability gap, external growth is the only sustainable way to grow out of their debts. They must undergo rebalancing but their adjustment should indeed not be unduly hampered, and ideally should be fostered by concomitant changes elsewhere. The improved current balances in the periphery thus have to be matched by rebalancing trends also in euro area countries that feature large current account surpluses.”

Pahaksi onneksi vaihtotaseiltaan ylijäämäisille pohjoisen Euroopan maille, joiden talouspolitiikkaa julkisessa keskustelussa yleensä vuolaasti ylistetään, on ollut tyypillistä nimenomaan vientivetoinen, muita maita velkaannuttava kasvustrategia. Niillä ei myöskään näytä olevaan minkäänlaisia aikomuksia muuttaa suuntaa, vaikka esimerkiksi Saksassa palkat ovatkin viime aikoina hieman nousseet. Suomessa vaihtotase on eurokriisin puhjettua kääntynyt pitkän ylijäämäkauden jälkeen jopa hieman negatiiviseksi (velkaannumme siis ulkomaille), mutta paljonpuhuvasti tämä on saanut aikaan valtavan huolen päätöksentekoeliitissä, käynnistänyt välittömästi rummutuksen maan kansainvälisen kilpailukyvyn romahtamisesta ja tuottanut vaatimuksia sisäisestä devalvaatiosta palkankorotukset jäädyttämällä. Mitä nopeammin takaisin vientivetoiseen kasvuun, sen parempi. Ongelmana on, että tällä kertaa samaa ajetaan läpi yhtä aikaa koko euroalueella, ja kriitikkojen mukaan seuraukset näkyvät lähes koko maanosan pitkäkestoisena taantumana sekä kituliaan kasvun aikakautena hamaan tulevaisuuteen.

Valtavirtataloustieteen edustajat ovat globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana tehneet selkeää pesäeroa uusklassiseen ortodoksiaan ja ottaneet askelia keynesiläiseen suuntaan korostamalla valtion roolia suhdanteiden tasaajana. Niinpä niin euromaiden kuin Britannian ja Yhdysvaltojenkin viimeaikaiset julkisten sektorien vyönkiristystoimet ovat saaneet osakseen varsin yksiäänisen tuomion taloustieteilijöiltä. Samalla he ovat osoittaneet joukon keskeisiä heikkouksia sekä hallitsevassa eurokriisipolitiikassa että Euroopan talous- ja rahaliiton institutionaalisessa rakenteessa, jotka estävät valtioita toteuttamasta taantumaa helpottavia ja kasvua tukevia toimenpiteitä. Valtavirtataloustieteen rajoitteena on kuitenkin ollut kyvyttömyys tarkastella rahoitussektorin toimintaa ja roolia makrotaloudessa, jolloin käsitys eritoten rahapolitiikan vaikutuksista on jäänyt vaillinaiseksi.

Juuri näihin kysymyksiin heterodoksinen taloustiede ja erityisesti modernin rahateorian (MMT) puolestapuhujat (pdf) ovat tuoneet tärkeää valaistusta. Tämä niin sanottu jälkikeynesiläinen koulukunta, jota Suomessa ovat edustaneet erityisesti Raha ja talous -blogin tutkijat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, ei ole ainoastaan pyrkinyt avartamaan kuvaa talouden toiminnasta nimenomaan velanottoon perustuvana rahataloutena ja siten auttanut ymmärtämään eurokriisin etenemisen syitä ja seurauksia. Se on myös osallistunut hallitsevasta kriisipolitiikasta käytävään keskusteluun tuottamalla vyönkiristyksen ongelmia osoittavan kritiikin lisäksi joukon kauaskantoisia ehdotuksia vaihtoehtoisesta, modernin rahateorian premisseihin perustavasta talouspolitiikasta.

Jälkikeynesiläisten tarkoituksena ei siis ole ainoastaan tarjota keinot akuutin eurokriisin sammuttamiseksi vaan ohjata euroalue perustavalla tavalla uudenlaiseen talouspolitiikkaan ja sitä tukevaan institutionaaliseen järjestykseen. Tällöin valtion harjoittamaa finanssipolitiikkaa eivät ohjaisi rahan saatavuuden, velan hinnan tai verotulojen kaltaiset rajoitteet, vaan julkisen sektorin kulutus- ja verotuspäätökset tehtäisiin arvioimalla niiden mielekkyys reaalitalouden kokonaiskehityksen kannalta – sekä puhtaasti poliittis-ideologisiin tavoitteisiin liittyvin perustein (esimerkiksi kysymällä ”kuinka suuren julkisen sektorin haluamme” sen sijaan, että kysyttäisiin ”kuinka suureen julkiseen sektoriin meillä on varaa”). Keskeisiä elementtejä jälkikeynesiläisten eurovisioissa ovat yleisemminkin keskustellun EKP:n mandaatin laajentamisen lisäksi niin sanottuun funktionaaliseen julkisen kulutuksen rahoitukseen siirtyminen, euroalueen sisäisten vaihtotaseiden tasapainottaminen tulonsiirroilla ylijäämämaista alijäämämaihin sekä aktiivisen finanssi- ja investointipolitiikan sekä julkisen sektorin työtakuujärjestelmän avulla toteutettava täystyöllisyys.

Puheavaruudet ja eurokriisin muuttuva politiikka

Eurokriisin talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua voidaan hahmottaa yllä kuvatun virallisen vyönkiristyslinjan, nationalistisen apupakettikritiikin ja taloustieteellisen vyönkiristyskritiikin kolmijaon avulla. Ne tuottavat samalla ne ristiriitaiset puhetavat ja argumentointityylit, joiden ristiaallokossa poliittinen päätöksenteko luovii ja joista poliitikot myös ammentavat kommentoidessaan julkisuudessa eurokriisiä. Onkin kiinnostavaa havainnoida, miten vaikkapa SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen argumentoinnissa vaihtelevat vuoroin fiskaaliseen tasapainottamiseen nojaava järkeily, nationalistisiin sentimentteihin vetoava pankkien ja sijoittajien pelastuspakettikritiikki ja taloustieteellisestä vyönkiristyskritiikistä ammentava puhe ”himoleikkaamisen” vaaroista. Tilanteesta riippuen Urpilainen ottaa luovasti käyttöön näitä toisilleen ristiriitaisia puheavaruuksia perustellakseen hallituksen tai puolueensa ‒ yhtä lailla ristiriitaisia ‒ päätöksiä.

Poliittiset johtajat ovat siis hyvin tietoisia ympärillään vellovasta eurokriisikeskustelusta ja siinä risteilevistä puheavaruuksista. Niinpä jo pelkästään poliittisten puheenvuorojenkin pohjalta voidaan havaita eurokriisistä käytävän keskustelun edistyneen monin tavoin kolmen vuoden aikana, ja tasaisesti kurjistuneella euroalueen taloustilanteella (siis ”todellisuudella”) on ollut vaikutuksia sitä kuvaaviin ja selittäviin puhetapoihin. Toisaalta itse todellisuudesta ja sen tulkinnasta käydään luonnollisesti jatkuvaa määrittelykamppailua siten, että esimerkiksi Euroopan komissio pyrkii, oikeuttaakseen ajamansa vyönkiristyspolitiikan, toistuvasti tulkitsemaan talouden indikaattoreista, miten vyönkiristystoimet ovat tuottamassa tulosta, ”luottamus” euroalueeseen on paranemassa ja kasvu on aivan nurkan takana.

Mitä Brysselin Eurooppa-neuvoston maaliskuinen kokous sitten kertoi eurokriisin puheavaruuksien tämänhetkisestä valtatasapainosta? Kokouksen kehystäminen valtamediassa kamppailuksi ”elvyttävän kasvupolitiikan” ja ”tervehdyttävän vyönkiristyksen” kannattajien välillä oli hyvä osoitus siitä, miten taloustieteellinen vyönkiristysten kritiikki on viimeistään Ranskan presidentinvaaleista lähtien saanut aiempaa enemmän jalansijaa eurooppalaisessa keskustelussa. Suomessa vyönkiristyslinjan kyseenalaistuminen näkyi vastikään hallituksen budjettiriihessä, jossa vielä hallitusneuvottelujen aikaan sovituista säästöohjelmista jouduttiin tinkimään ja vaalikauden alijäämätavoitteet kaikessa hiljaisuudessa haudattiin. Hallitus joutuikin perusteluissaan sekoittelemaan luovasti julkisen talouden sopeuttamispuhetta sekä kasvua tukevaa taloustieteellistä puhetapaa keskenään luodakseen kuvaa budjetin kyvystä edistää molempia tavoitteita samaan aikaan. Sekä itse budjettia koskevat päätökset että niitä perustelemaan hyödynnetyt puhetavat kuvaavat, miten paineet eurokriisin politiikkaa tähän saakka ohjannutta vyönkiristyslinjaa kohtaan jatkuvasti kasvavat. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole johtanut varsinaiseen suunnanmuutokseen: reaalitaloutta kurjistava ”sopeutuspolitiikka” jatkuu.

Velan dispositiivi

Europäättäjien hiljentyessä muiden mukana juhlasesonkiin (joulu tulikin jo osalle) ja odottamaan seuraavaa ”käänteentekevää” kokoontumista euroalueen velkakriisin selvittämiseksi on aika hieman vetää viimeaikaisten tapahtumien lankoja yhteen. Kokonaisuutena vuosi 2011 on ollut melko epätodellista aikaa seurata, miten Euroopan päättäjät ovat päämäärätietoisesti kuskanneet koko maanosaa päätös päätökseltä kohti syvenevää kriisiä toimenpiteiden kaikkinaisesta järjettömyydestä ja niiden reaalitaloudelle ilmeisen tuhoisista seurauksista välittämättä. Vaikka Kreikan, Irlannin ja Portugalin velkakriisien leviämisestä suuriin jäsenmaihin varoiteltiin jo vuonna 2010 ja aiemminkin, euroeliitti ei tehnyt puolessatoista vuodessa mitään, mikä olisi kääntänyt monien eturivin talousanalyytikkojenkin katastrofaaliseksi tunnistaman kurssin.

Tämän arkijärkeä uhmaavan laman ruokkimisen taustalla voidaan tietysti aavistaa olevan monenlaisia motiiveja. Yhtäältä toimenpiteitä voidaan tarkastella yksinkertaisesti seurauksena käsittämättömän kapeakatseisesta ja vaillinaisesta talousymmärryksestä, joka estää tunnistamasta eurokriisin todellista alkuperää ja rakenteellisia juuria ja langettaa syyn ykskantaan ”vastuuttomasti” käyttäytyneiden alijäämämaiden hallitusten niskoille. Toisen selityksen tarjoaa taloustieteilijä Christian Marazzin esittämä (h/t Timo) spekulaatio siitä, että kriisin syventäminen on ollut erityisesti Saksan taholta tietoista toimintaa, jonka taustalla on pyrkimys hajottaa euro ja perustaa uusi valuuttablokki kilpailukyvyn, ylijäämäisen vaihtotaseen ja vyönkiristyspolitiikan nimiin vannovien jäsenmaiden kesken.

Kolmas selittävä motiivi konservatiivisen euroeliitin itsepintaiselle lamapolitiikalle voi olla Naomi Kleinin kuvaama shokkidoktriini, jossa kriisit nähdään oivallisina tilaisuuksina toteuttaa uusliberalistisen ideologian mukaisia mutta kansalaisten enemmistön yleensä vastustamia, hyvinvaltion rakenteita heikentäviä talouspoliittisia uudistuksia. Kuten eurooppalaisten vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien taloustieteilijöiden uusimmassa muistiossa (pdf) todetaan, julkisen sektorin leikkausten lisäksi kovat vaatimukset yksityistämisistä ja työmarkkinasääntelyn purkamisesta ovat arkipäivää monissa taantumaan jo ajautuneissa Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Latviassa ja Romaniassa luonnollisesti puhumattakaan Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Italiasta. Suomi seuraa perässä vuonna 2012, kun talousluvut painuvat tarpeeksi huonoiksi ”rakenteellisten uudistusten” oikeuttamisen kannalta.

Tällaiset spekulaatiot euroeliitin toiminnan taustalla olevista piilomotiiveista ja kriisin tarkoituksellisesta kärjistämisestä menevät suorien todisteiden puutteessa hieman salaliittoteoretikoinnin puolelle. On kuitenkin syytä tähdentää, että vuonna 2012 syvenevä taantuma ja sen aiheuttanut Euroopan julkinen velkakriisi ovat nimenomaan poliittisen toiminnan välitöntä seurausta – toisin kuin vuonna 2008 USA:n asuntolainamarkkinoilta liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, joka vuonna 2009 levisi reaalitalouteen. Tuolloin puhkesi melko klassinen markkinakupla, kun asuntojen hintakehitys tyssäsi ja luotot laukesivat lainanantajien ja niitä edelleen rahoittaneiden investointipankkien käsiin. Julkisella velkarahalla ja keskuspankkien suoran rahoituksen kautta tuetut finanssimarkkinat elpyivät kuitenkin nopeasti, ja reaalitalous pääsi vuonna 2010 jälleen vauhtiin – kunnes Kreikan valtion rahoitusongelmat alkoivat tiivistyä. On olennaista ymmärtää, että finanssimarkkinoiden näkökulmasta tässä tilanteessa ei olisi ollut mitään syytä, miksi koko maailmantalouden kasvu ja taantumasta toipuminen eivät olisi voineet jatkua, eikä mitään syytä ajautua ns. double dip -taantumaan, kunhan vain euroalueen julkisten lainojen takaus olisi ollut taattu. Puolentoista vuoden syvenevän kriisin aikana euroeliitti – Saksan hallitus ja EKP etunenässään – ei kuitenkaan ole suostunut antamaan moista takausta, ja näin loppuvuonna 2011 löydämme itsemme “väistämättömän” taloustaantuman partaalta.

Tästä tapahtumien syy-seurausketjun ilmeisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia, on uskomatonta, miten euroeliitti nyt keskittyy julkisissa puheenvuoroissaan ja esittämissään ratkaisutoimenpiteissään liki pelkästään julkisen sektorin velkaan. Suurin osa kaavailluista toimenpiteistä liittyvät siihen, miten EU:n sääntöjä halutaan uudistaa, jotta valtioiden velanotto saadaan kiristyvien sanktioiden uhalla kuriin. Mitään perustelua sille, miten julkisen velanoton rajoittaminen ratkaisisi euroaluetta piinaavat epätasapainoisten markkinoiden ongelmat ja tuottaisi jatkossa vakaan talouskehityksen, ei anneta. Tosiasiassahan asia on juuri päinvastoin: viemällä julkiselta sektorilta mahdollisuuden ottaa velkaa yksityisen sektorin ajautuessa kupliin ja kriiseihin (joita heikosti säännelty finanssikapitalismi jatkuvasti tuottaa) EU:n entistä kireämmät säännöt pahentavat ja syventävät tulevia kriisejä. Julkisen velanoton rajoittaminen, riisuessaan valtioilta mahdollisuuden lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja rahoittaa sosiaaliturvalla ihmisten mahdollisuuksia kuluttaa, ei sen enempää ratkaise yleistä talouden velkaongelmaa kuin tuota väitettyä kasvua ja vakauttakaan.

Sosiaalisesti konstruoitu velkatalous

Euron kriisi ja sen ”ratkaisuksi” järjestetyt lukemattomat kokoukset ovat siis viimeisen puolentoista vuoden aikana kertoneet lähinnä tarinaa siitä, miten toimimattomaan talousortodoksiaan jääräpäisesti ripustautuneet EU-päättäjät ovat edenneet laput silmillä kohti euroalueen romuttumista ja syvää lamaa. On kuitenkin syytä yrittää välillä hahmottaa myös hieman laajempaa kuvaa: miten nykyinen velkakriisi sekä siihen reagoimista ohjaavat hallitsevat poliittiset puhetavat ovat ilmauksia pidempiaikaisesta poliittisesta ja markkinakehityksen logiikasta. Christian Marazzi viittaa tähän puhumalla Michel Foucault’n hengessä ”dispositiivista”:

Tällä hetkellä näen [uusliberaalin etiikan kehityksessä] eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.

Ehkä tärkein asia, jonka neljä vuotta jatkunut, rahoitusmarkkinoiden pystyssä pysymistä toistuvasti uhannut kriisi on toivottavasti mahdollisimman monelle opettanut, on tosiaan se, että (kaikki) raha on velkaa. Niinpä talouskasvu, ymmärrettynä tuotannon kasvuun kytkeytyvänä rahan määrän kasvuna, merkitsee samalla taloudessa olevan kokonaisvelan kasvua. Lisäksi, koska talouskasvu edellyttää tuotannollisia investointeja, velanotto (tai luotonanto) on talouskasvun edellytys. Ja vastaavasti, velan määrän vähentäminen merkitsee rahan määrän vähenemistä taloudessa, mikä puolestaan johtaa investointien vähenemiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen. Kapitalistisen rahatalousjärjestelmän toiminta perustuu siis keskeisesti velkaan, ja velka on näin keskeissä asemassa myös järjestelmän hallinnan logiikkaa ymmärrettäväksi tekevissä ajatusmalleissa ja puhetavoissa. Siksi lieneekin tässä yhteydessä sopivampaa puhua ”velan dispositiivista” kuin Marazzin mainitsemasta ”syyllistämisen dispositiivista”.

Mikä sitten on ”dispositiivi”? Lyhyesti ilmaistuna dispositiivilla tarkoitetaan puhetavan (eli diskurssin), siihen perustuvan inhimillisen toiminnan sekä tämän toiminnan materiaalisen ilmentymän muodostamaa kokonaisuutta. Mikään näistä ei elä irrallaan toisistaan: diskurssit liittyvät aina sosiaaliseen toimintaan ja materiaaliseen todellisuuteen, eikä materiaalista todellisuutta ole sosiaalisesti olemassa ilman siihen liittyvää puhetapaa. Dispositiivin ajatus tuo esiin, miten diskurssit eivät ole ”vain” puhetapoja vaan ilmenevät konkreettisina materiaalisia muotoutumina, oli kyse sitten sosiaalisesta toiminnasta tai tämän toiminnan materiaalisista tuloksista.

Finanssimarkkinat voidaan ymmärtää ”velan dispositiivin” nykyisin ehkä keskeisimpänä materiaalisena ilmentymänä. Pörssin perinteisenä tehtävänä on välittää halukkaiden sijoittajien pääomaa tuotannollisiin investointeihin, joten velan keskeinen rooli taloudessa ymmärretään rahoitusmarkkinoilla hyvin. Mutta tämän lisäksi velka merkitsee finanssimarkkinoille kauppatavaraa. Nykyisen velkakriisin taustalla onkin globaalien rahoitusmarkkinoiden 1970-luvulta alkanut kiihtyvä kasvu. Arvopapereiden ja valuutan kauppaamiseen keskittyvät finanssimarkkinat ovat paisuneet moninkertaisi suhteessa ns. reaalitalouteen eli materiaalisten hyödykkeiden tuotantoon. Samalla rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu on merkinnyt luonnollisesti velan jatkuvaa kasvua. Raha ja velka ovat lisääntyneet, mutta valtaosa lisäyksestä on tapahtunut finanssimarkkinoiden ”sisällä”, ja vain pieni osa tästä arvonkasvusta on valunut reaalitalouden piiriin eli tuottavaan toimintaan. Finanssimarkkinoiden ylikansallistuessa ja sääntelyn heikentyessä sijoittajat ovat alkaneet pitää velkamarkkinoita tuottoisampana kohteena kuin reaalitalouden investointeja, mikä on edistänyt rahan kasaantumista spekulatiivisiksi kupliksi.

Mutta velan dispositiivi (velkaan liittyvät puhetavat, niiden ymmärrettäväksi tekemät velanotto ja velan kauppaaminen sekä tämän toiminnan tuloksena muodostuvat markkinarakenteet) ei ilmene ainoastaan finanssimarkkinoina tai laajemmin kapitalistisena rahatalousjärjestelmänä (joka sitoo Marazzin sanoin myös yrittäjät, sijoittajat ja kuluttajat ”tuottamaan oman velkansa”). Samalla tavalla velan dispositiivin voi nähdä ilmenevän myös politiikassa ja julkisen vallan rakenteissa. Mutta siinä missä velka ymmärretään kapitalistisen markkinatalouden sfäärissä yhtäältä välttämättömänä tuotantotekijänä ja toisaalta spekulatiivisen kaupankäynnin kohteena, politiikan kentällä velkaa pidetään nykyisin ongelmana ja siitä puhutaan pääosin moraalisin sanankääntein. Politiikassa velka (Schuld) on jälleen syntiä (Schuld), kuten Marazzi toteaa.

On syytä korostaa tämän moralistisen velkakäsityksen historiallisuutta kahdella tapaa. Yhtäältä velan paheellisuutta korostava puhe voidaan nähdä melko ikiaikaisena, ja esimerkkejä voidaan kaivaa uskonnollisista ja filosofisista kirjoituksista tuhansien vuosien takaa. Toisaalta eurokriisin kirvoittama moraalipuhe voidaan liittää hyvin spesifiin, juuri tälle aikakaudelle tyypilliseen velkakäsitykseen, jonka taustalla on uusklassinen talousteoria. Toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista toimintaa jäsentänyt keynesiläisyys lähestyi velkaa huomattavasti pragmaattisemmin ja näki esimerkiksi julkisen velanoton tarpeellisena suhdannevaihteluja tasoittavana toimenpiteenä. Sen sijaan uusklassinen talousteoria pitää velkaantumista haitallisena, koska se ymmärtää rahan (ja samalla velan) väärin: teoria perustuu eksogeeniseen, neutraaliin rahakäsitykseen, jonka mukaan rahan määrän lisääminen taloudessa johtaa inflaatioon.

Uusklassiseen talousteoriaan perustuvan velan poliittisen dispositiivin diskursiivinen puoli ilmenee siis kaikkialla kaikuvassa syntipuheessa. Dispositiivin materiaalinen puoli vastaavasti ilmenee talouspolitiikkaa ohjaavissa käytännöissä ja rakenteissa. Esimerkiksi EU:n julkisten instituutioiden voidaan katsoa rakentuvan tämän raha- ja velkakäsityksen varaan: niiden pyrkimyksenä on kontrolloida julkista velkaa ja rajoittaa julkista kulutusta. Näin EU:n ja erityisesti EMU:n rakenteet ja säännöt todentavat velan uusklassista dispositiivia.

Myös euroeliitin nykyisenä julkituotuna pyrkimyksenä oleva projekti ”euron pelastamiseksi” on johdonmukaista jatkoa ja uusin diskursiivis-materiaalinen ilmentymä velan dispositiiville. Tavoitteena on jäsenmaiden budjettikurin tiukentaminen perussopimustasolla eli euromaiden rahasuvereniteetin poistamisen jatkaminen budjettisuvereniteetin viemisellä. Velan dispositiivin näkökulmasta tarkoitus on toisin sanoen vahvistaa niitä materiaalisia rakenteita tai institutionaalisia järjestelyjä, jotka sitovat jäsenmaiden hallitukset entistä tiukemmin ”julkinen velka on syntiä” ‑oppinuoraan sekä siitä loogisesti seuraavaan vyönkiristyspolitiikkaan (jota luonnollisesti pidetään moraalisesti hyveellisenä toimintana). Moralistinen velan dispositiivi selittää myös hyvin tähänastisia eurokriisin julkisuudessa hallitsevia selitystapoja (”syynä on ylivelkaantuminen”) sekä ratkaisuyrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan puuttuessaan täysin väärään asiaan (julkiseen kulutukseen).

Velkamoralismin umpikujat

Dispositiivin ajatus auttaa samalla ymmärtämään, että vaikka moralistinen velkakäsitys johtaa tuhoisaan talouspolitiikkaan, kriittisen vasemmiston on vaikea tehdä asialle mitään. Mitkä olisivat ne puhetavat ja materiaaliset ilmentymät, jotka haastaisivat uusliberalismin? Perustulo, työtakuu, funktionaalinen rahoitus, finanssimarkkinavero sekä muut vasemmistolaiset päämäärät ja ratkaisumallit tarvitsisivat materiaalista ja institutionaalista ilmiasua tullakseen tulevaa poliittista toimintaa jäsentäviksi vaihtoehdoiksi. Viime vuosien kriisit eivät kuitenkaan tunnu olleen riittävän dramaattisia saadakseen aikaan tällaisia institutionaalisia muutoksia.

On silti muistettava, että vaikka julkisen kulutuksen syntinä ymmärtävällä velan dispositiivilla on näin hallitseva ja institutionaalisesti vankka asema Euroopassa, sitä ei kuitenkaan tarvitse pitää täysin aukottomana ja voittamattomana valtarakenteena. Päinvastoin, sen hegemonia saattaa olla näennäisestä vankkuudestaan huolimatta yllättävänkin heikolla pohjalla. Ensinnäkin moralistista velan dispositiota ylläpitävä rakenne (euroalue) voi hyvinkin romahtaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja osoittaa näin Timo Soinin johtavaksi euro-oraakkeliksi.

Toiseksi velan dispositiivia ylläpitävät instrumentit, kuten budjettialijäämiä rajoittavat vakaussopimukset, voivat jatkossakin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun ”parhaillekin” valtioille osoittautuu mahdottomaksi pitäytyä niiden puitteissa. Lisäksi syntisen velan dispositiivin varaan rakennetut instituutiot, tärkeimpänä EKP, ovat hyvin lähellä joutua luopumaan pyhistä periaatteistaan ja muuttamaan toimintalogiikkaansa julkista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua tukevaan paradigmaan. Ja kolmanneksi euron kriisin jatkuva pitkittyminen on merkinnyt mahdollisuuksia ja aikaa synnin dispositiivin ajatusrakenteiden ja premissien kriittiselle tarkastelulle ja kasvattanut väistämättä tilaa vaihtoehtoiselle talousajattelulle. Tämä on ollut nähtävissä esimerkiksi siinä, miten julkisen velan syntinä näkevän dispositiivin ehkä voimakkaimmin kiistävä uuschartalistinen talousteoria ja sen selitykset eurokriisin syistä ja ratkaisutavoista ovat levinneet ja tulleet yhä vahvemmin osaksi myös valtavirran talouskeskustelua erityisesti anglosaksisessa laatujournalismissa.

On myös hyvä huomata, että samalla, kun Eurooppa tekee kaikkensa supistaakseen julkista kulutustaan, Yhdysvalloissa julkinen velanotto pitää edelleen taloutta pinnalla ja vetää sitä jopa kohti kasvu-uraa. Jos tällainen ymmärrys julkisen sektorin taloutta tukevasta ja kasvua edistävästä roolista on mahdollinen Yhdysvalloissa, jossa perinteisesti on suhtauduttu hyvin epäilevästi valtion oikeutukseen puuttua ”vapaiden markkinoiden” toimintaan, miksi vastaavan keynesiläisen ”järkivelkaantumisen” ajatus ei voisi jälleen saada jalansijaa myös perinteisesti valtioon hyvinvoinnin viimekätisenä takaajana uskovassa Euroopassa?

Tarpeeton journalismi

Poikkeuksellisen vireä politiikan kevät on jo aikaa sitten kääntynyt alati pimenevään syksyyn, ja harvinaisen avoimesta, poliittisia vaihtoehtoja artikuloineesta keskusteluavaruudesta on siirrytty normaaliin vaihtoehdottomuutta huokuvaan kriisijulkisuuteen. Viimeistään siitä lähtien, kun nationalistista uhoa ja euromielisen eliitin häpeää vaivaannuttavasti yhdistänyt Suomen vakuusvaatimus -saaga saatiin vihdoin loppukesästä päätökseen ja europäättäjien kriisikokouksien sarja siirtyi loputtomalta tuntuvaan luuppiin, talouskriisin journalismista on ollut aivot turruttavaa puuroa, jota vain kovimmat politiikkanarkkarit jaksavat kauhoa otsikkotasoa syvemmältä. Valtamedian kriisikehässä on pyöritetty lähinnä seuraavanlaista jatkotarinaa:
a) romahduksen partaalla horjuvat finanssimarkkinat edellyttävät nopeita ja voimakkaita ratkaisuja; b) päättäjien suureellisesta retoriikasta huolimatta kasaan kursitut päätökset toimenpiteistä osoittautuvat riittämättömiksi; c) “asiantuntijat” ovat yksimielisiä vaadittavista toimenpiteistä; d) mutta kinastelevat ja selkärangattomat eurojohtajat eivät saa aikaan riittävän uskottavaa, markkinat vakauttavaa pakettia. Ja niinpä ollaankin takaisin pisteessä a…

Vaikka euroskeptinen peruskattaus on siis ollut jo pitkään sama, kriisijulkisuudessa on kuitenkin näkynyt myös temaattisia muutosta. Tämän kauden vihannekseksi on osoittautumassa pitkään jäsenvaltioiden kinastelun synnyttämän savuverhon takana piileskellyt Euroopan keskuspankki. Vuorollaan niin Taloussanomat, Talouselämä, Yle kuin Helsingin Sanomatkin ovat vähitellen nostaneet EKP:n eurokriisin ja sen ratkaisun keskiöön. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että valtamediassa aletaan vihdoin olla eurokriisin suhteen olennaisen äärellä: EKP todella on ainoa instituutio, jolla on riittävä toimintakyky rauhoittaa finanssimarkkinat ja vapauttaa velkakurimukseen joutuneet jäsenmaat tuhoisalta velkadeflaatiokierteeltä. Ja niinpä saamme jopa Helsingin Sanomista lukea jotain niinkin järisyttävää kuin että tilanteessa, jossa eurovaltiot kärsivät akuutista rahapulasta ja ovat joutuneet lainaajien kasvavan korkokiristyksen kohteiksi, meillä onkin instituutio, joka voisi luoda niiden käyttöön rajoittamattoman määrän rahaa. Jolloin on varsin loogista kysyä: mikä tässä kriisin ratkaisussa on niin vaikeaa? Vähitellen alkaakin vahvistua näkemys siitä, että sekä kurjistamisen autuaaksitekevään voimaan uskova Saksa että inflaation rajoittamistehtäväänsä takertuva Euroopan keskuspankki joutuvat ennen pitkää luopumaan periaatteistaan ja valitsemaan pakon edessä Yhdysvaltojen, Britannian, Japanin ja lukemattomien muiden maiden toistuvasti valitseman tien ulos julkisen talouden tai pankkisektorin kriisistä: keskuspankin suoran rahoituksen. Siihen mennessä tosin euroalueen valtakeskuksen ajama uusklassinen vyönkiristysortodoksia on mitä todennäköisimmin suistanut koko Euroopan (ja siinä sivussa maailman) uuteen, vuotta 2009 huomattavasti syvempään lamaan.

Odotettavissa on siis, että rahoitusvaikeuksiin ajautuneita PIIGS-maita löysässä hirressä roikottaneet Saksa ja EKP joutuvat kääntämään joko avoimesti tai vaivihkaa takkinsa estääkseen Italian ja Espanjan ajautumisen maksukyvyttömyyteen. Kulissien takana EKP onkin jo ostellut kriisivaltioiden lainapapereita vastoin omia periaatteitaan ja antanut maille siten tekohengitystä, mutta varsinainen game changer olisi keskuspankin julkinen ilmoitus siitä, että se tulee kategorisesti pitämään huolen euromaiden maksukyvystä ja asettuu siten ns. viimekätiseksi lainaajaksi (lender of last resort). Tähän asti sekä entinen että nykyinen EKP:n pääjohtaja ovat tiukasti kieltäytyneet ottamasta keskuspankille tällaista kaikkialla muualla maailmassa itsestään selvänä pidettyä roolia, mutta ei voitane pitää suurena yllätyksenä, jos aatokset muuttuvat yhdessä yössä.

Yllätyksetöntä tämä olisi siksikin, että äkilliset suunnanmuutokset kansainvälisessä talouspoliittisessa ortodoksiassa ovat viime vuosina tulleet hämmentävän tutuiksi. Kun vielä 2008 ja 2009 maailman johtajat vannoivat julkisen elvytyksen nimeen lievittääkseen USA:n asuntomarkkinakuplan puhkeamisesta alkaneen finanssikriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia (”we are all Keynesians now”), jo keväällä 2010 etenkin eurooppalaiset johtajat olivat tehneet täyskäännöksen julistaen yhteen ääneen julkisen velan katastrofaalisuutta ja vyönkiristyksen välttämättömyyttä. Muutos retoriikassa ja toiminnassa oli niin nopea, että oli oikeastaan vaikea uskoa, että vuosia 2008-2009 oli koskaan tapahtunutkaan. Jos siis Kreikan kriisikeväästä 2010 lähtien noudatettu talouspoliittinen linja on perustunut jäsenvaltioiden (velalla) rahoittamien ja takaamien ”vakausmekanismien” luomiseen yhdistettynä rajuilla julkisten menojen leikkausohjelmilla ehdollistettuihin ”apupaketteihin”, aika saattaa piankin olla kypsä näiden (ei niin yllättäen) tehottomiksi tai pikemminkin counter-produktiivisiksi osoittautuneiden toimenpiteiden hylkäämiselle ja EKP:n valjastamiselle siihen tehtävään, jota keskuspankki tosiasiassa aina hoitaakin: julkisen kulutuksen rahoittamiseen.

Mikä paneekin kysymään: mikä on journalismin osuus kriisin ratkaisun avainten löytämisessä ja talouspolitiikan suunnanmuutoksessa?

Median roolia talouskriiseissä on tapana kuvata jonkinlaisen katalyyttianalogian avulla. Media voimistaa suhdannevaihteluita levittämällä alakuloa, lietsomalla kielteisiä odotuksia ja kasvattamalla epävarmuutta laskusuhdanteen aikana, ja vastaavasti se yllyttää hurmioituneeseen sijoittamiseen ja kuluttamiseen noususuhdanteessa. Tämä vaikeasti konkreettisesti osoitettavissa oleva mutta intuitiivisesti uskottavan tuntuinen oletus perustuu luonnollisesti sellaiselle ymmärrykselle markkinoista, jossa ne nähdään kollektiivisiin tulevaisuudenodotuksiin ja uskomuksiin perustuvana inhimillisen toiminnan kenttänä. Mutta onko journalismilla myös jonkilaista roolia markkinoiden lisäksi myös varsinaiseen kriisiajan talouspolitiikkaan ja talouspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisessa? Toki voidaan katsoa, että levittämällä ja vahvistamalla tietoisuutta kulman takana odottavasta tai jo käsiin levinneestä taantumasta media luo myös poliittista painetta julkiselle vallalle ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Ja tietenkin voidaan helposti havaita, että etenkin lehdistö esittää aktiivisesti myös omia asiantuntevia vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille. Niinpä saamme toistuvasti nauttia kypsään ikään ehtineiden pääkirjoitustoimittajien painavista puheenvuoroista, joissa useimmiten viljellään sellaisia iskusanoja kuin vahvaa johtajuutta, poliittista tahtoa, rakenneuudistuksia, julkisen talouden tasapainottamista, talouskasvua tukevaa veropolitiikkaa ja muita raikkaita uusliberalistisia ohjenuoria.

Näistä lehdistön ilmeisistä katalyytti- ja mielipidevaikuttajatehtävistä huolimatta voisi kuitenkin väittää, että journalismilla ei talouspoliittisena toimijana ole nykyisellään juuri minkäänlaista roolia. Journalismi on ottanut sekä finanssi- että eurokriisissä passiivisen sivustakatsojan roolin. Se uutisoi kyllä euroeliitin loputtomista neuvotteluista ja kriisikokouksista, kokoaa erilaisia tietopaketteja ja havainnollistavia grafiikoita, raportoi markkinoiden reaktioista ja antaa ekonomisteille alustan esittää omia ennustuksiaan, mutta se ei toimi aktiivisena keskustelijana, haasta talouspolitiikan päättäjiä perustelemaan tekemiään linjauksia tai kanavoi debattia erilaisista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Valtamedia pyrkii heijastamaan vain ”yleistä mielipidettä” ja kulloinkin hallitsevassa asemassa olevaksi tulkitsemaansa käsitystä. Enin mitä valtamedian roolista voikin kriisissä sanoa on, että se lähinnä oikeuttaa vallitsevia talouspolitiikan rakenteita, instituutioita ja vaikuttajia ainoina oikeina asiantuntijoina – vaikka juuri ne ovat kriisin saaneet aikaan.

Tästä kaikesta seuraa se, että valtamedia ei toimi minkäänlaisena proaktiivisena, progressiivisena, talouspoliittista keskustelua eteenpäin vievänä ja ratkaisuja tuottavana instituutiona vaan pelkästään seuraa talouspoliittisen eliitin muotoilemaa kriisinarratiivia ja reagoi sen tekemiin päätöksiin. Tilanteessa, jossa nimenomaan EU:n onneton politiikka on aiheuttamassa talouden syvän taantuman, journalismin kyvyttömyydellä kyseenalaistaa talouspoliittista ortodoksiaa ja tuoda esiin vaihtoehtoja on varsin katastrofaaliset seuraukset. Keväästä 2010 lähtien olemmekin voineet lähinnä voimattomina seurata, miten eurojohtajat ovat kuljettaneet talousaluetta kohti vääjäämätöntä romahdusta ilman minkäänlaista julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Talouspolitiikan julkisuus on etääntynyt kauas talouspoliittisesta päätöksenteosta, jolloin koko kriisijournalismi on tehnyt itsensä pohjimmiltaan tarpeettomaksi.

Valtamedian talouspoliittisen merkityksen ohuus ei toki ole merkki pelkästään journalistien ammatillisesta epäonnistumisesta. Taustalla on laajempi julkisuuden historiallinen muutos, jossa nimenomaan kansallinen media on menettänyt asemaansa suunnannäyttäjänä ja poliittisen keskustelun välittäjänä. Yhtäältä kasvattaessaan instituutiona itsenäisyyttään journalismi on 1980-luvulta lähtien kadottanut sekä läheisen yhteytensä (puolue)poliittiseen toimintaan että kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta journalismin luontainen viittauspiste, siitä riippuvainen ja sille tilivelvollinen kansallinen suvereniteetti on menettänyt ratkaisevan tuntuisesti asemiaan poliittisena valtakeskuksena: kansallinen julkisuus ja ylikansallistunut poliittinen vallankäyttö eivät kohtaa, mikä näkyy erityisen selvästi eurokriisin kaltaisessa kansallisvaltioiden rajat ylittävässä ongelmavyyhdessä. Kun poliittiset suuntaviivat muotoillaan, yhteisymmärrys rakennetaan ja päätökset tehdään epämuodollisissa ja epädemokraattisissa ylikansallisissa verkostoissa, kansallista agendaa edelleen rakentavalla valtamedialla on yhä vähemmän merkitystä. Sen paikkaa verkostoituneiden vaikuttajaeliittien informoijana ja keskustelun välittäjänä ovatkin ottaneet taustoittamiseen ja analyysiin panostavat erikoislehdet, kuten Taloussanomat ja Talouselämä, sekä nimenomaan ylikansallisen laatujournalismin instituutiot, kuten Financial Times ja Wall Street Journal, joilla on pääsyä, resursseja ja asiantuntemusta vaikuttaa siellä, missä päätökset nykyään tehdään.

Vielä vaalikeväänä 2011 elettiin onnistuneesti hetki kansallisen politiikan fiktiota. Koettiin ohimenevä tunne, että kansallisella päätöksentolla ja kollektiivisilla valinnoilla on vielä merkitystä. Pulpahti jopa toivo siitä, että Suomi voisi muuttaa koko Euroopan kurssia, mikäli poliittinen keskustelu ja julkinen harkinta johtaisivat selkeän linjanmuutoksen sekä pankkien pelastamiseksi suunnitellut velkapaketit kyseenalaistavan talouspoliittisen ohjenuoran johdonmukaiseen artikulointiin. Lopputulos oli kuitenkin karu paluu todellisuuteen. Poliittinen kevät johti ainoastaan SDP:n käsittämättömään vakuussotkuun, ja illuusio demokratian deliberaation mahdollisuuksista hautautui yhä syvemmälle vaihtoehdottoman kriisijulkisuuden syövereihin.

Euroopan tuhoisa talouspoliittinen linja tulee ennen pitkää pakon edessä kääntymään, mutta journalismilla ei suunnanmuutoksessa ole kuin perässähiihtäjän rooli.

Demokraattiset vallankumoukset ja “normaalin” hegemonia

”Conditions here are so much better than in Eastern Europe as to bear no comparison. But our rights in the United Kingdom remain unformulated, conditional upon the goodwill of the government and the compassion of bureaucrats.”

Näin kirjoitti vuonna 1988 joukko näkyviä brittiliberaaleja, joiden paljon huomiota saaneessa Charter88-manifestissa vaadittiin demokraattisia uudistuksia Yhdistyneen kuningaskunnan perustuslakiin. Keskellä Margaret Thatcherin autoritaarisen hallituksen valtakautta julkaistu Charter88 oli menestys ja sai nopeasti kymmeniätuhansia allekirjoittajia joka puolelta maata. Myöhemmin manifesti ja sen ympärille muodostunut kansanliike toimivat alkutahteina New Labourin rakentamisessa 1990-luvun alussa.

Berliinin muurin ja sosialistisen järjestelmän romahduksen 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa artikkelissaan Anthony Barnett samastaa Itä-Euroopan mullistukset Britanniassa kasvaneeseen tyytymättömyyteen. Yhtenä alkuperäisen Charter88-manifestin laatijana Barnett tulkitsee sekä brittien että itäeurooppalaisten ymmärtäneen 80-luvun lopulla, etteivät kansalaisvapauksien tila ja poliittisen järjestelmän toiminta enää vastanneet sitä, mitä pidettiin yleisesti säädyllisenä.

Barnettin mukaan Itä-Euroopan mullistuksissa olikin kyse ”normaalin” voitosta. Keskiluokan johtamissa mielenosoituksissa ei niinkään ollut tavoitteena vallankumous kuin kansalaisten halu elää ”normaalia” elämää. Olennaista oli, että länsimaisesta vapaan kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden mallista oli itäeurooppalaisten mielissä tullut normaalia, ja yksilöiden vapauksia kansalaisina ja kuluttajina rajoittavasta sosialismista epänormaalia. Britanniassa halu ”normalisoida” oman maan demokraattinen prosessi tarkoitti mm. vaatimusta parlamentin ylähuoneen päärlien perinnöllisen aseman lopettamista (josta parlamentti teki periaatepäätöksen vasta vuonna 2007). Myös saarivaltiossa vaaditut uudistukset nähtiin siirtymisenä kohti mannermaisen demokratian normaaliutta.

Barnettin tulkinta, jonka mukaan sosialististen järjestelmien romahdus Itä-Euroopassa oli vastaus kansalaisten muuttuneeseen käsitykseen normaalista, muistuttaa hätkähdyttävästi suomalaista poliittista nykykeskustelua. Täkäläisen vaalirahoitusskandaalin aikanahan on toistettu lukemattomia kertoja ajatusta, jonka mukaan vuosikymmeniä vallinnutta ”maan tapaa” ei enää pidetä moraalisesti hyväksyttävänä – siis normaalina. Muistellessaan Charter88-liikkeen alkutaivalta Barnett toteaa:

”There was a strange sense of exhilaration in being part of something so obviously plausible and possible yet also profoundly, well, revolutionary in terms of the chaps in charge in the UK, their culture of entitlement and command.”

Barnettin nostalgisointi tuo mieleen, miten myös suomalaisen eliitin poliittinen kulttuuri on nojannut itsestään selvinä pidettyihin etuoikeuksiin ja käsityksiin omasta määräysvallasta. Viimeisin uutisointi kansanedustajien sopeuttamiseläkkeistä vastaavasti osoittaa, ettei tällaisiä etuoikeuksiä enää nähdä julkisuudessa osana ”tätä päivää”. Samoin kuin Gorbatšov glasnostillaan, Matti Vanhasen hallitus rukkaa nyt poliittisen järjestelmän pelisääntöjä vastaamaan (lehdistön) yleistä käsitystä ”normaalista” länsimaisesta avoimuuden kulttuurista.

Vaalirahoituskohussa ja kansanedustajien etuuksien kriittisessä tarkastelussa kyse on pitkälti journalistien ikiomasta vallankumouksesta. Hallitsevan (”normaalin”) kulttuurin muutoksen näkökulmasta mediavetoisia poliittisia skandaaleja tärkeämpi ilmiö saattaa kuitenkin olla keskiluokan kasvava irtaantuminen vallitsevasta hallintotavasta. Näyttää siltä, että yhä suurempi osa kansasta kokee epäluottamusta viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn tehdä kaikkia koskevia päätöksiä. Sikainfluenssan ympärillä vellova levottomuus on osoitus paitsi kansalaisten tyytymättömyydestä viranomaistoimenpiteiden ja tiedottamisen suhteen myös syvemmästä epäilystä turvallista rokotetta tarjoavien viranomaisten luotettavuutta kohtaan. Vastaavaa epäilyä esitetään yhä useammin myös esimerkiksi kansallisia ravitsemussuosituksia kohtaan.

Sama epäluulo viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan on näkynyt tietoverkkojen hallintaa koskevissa kysymyksissä. Tapaus Lex Nokia näytti julkisuudessa yhden yrityksen kansanedustuslaitokselta tilaamalta, kansalaisvapauksia kaventavalta hankkeelta. Samaan aikaan kiistat nettipiratismista ja tekijänoikeuslainsäädännöstä viittaavat siihen, että kasvava osa kansasta elää jo lain väärällä puolella, mikä ei voi olla kestävä tilanne. Postmoderni keskiluokka saattaakin jo monessa suhteessa elää eri todellisuudessa kuin mihin kansallinen hallinto pystyy vastaamaan tai mitä se pystyy hahmottamaan. Korkeasti koulutettu väestö hankkii itseään koskevaa tietoa ylikansallisesta julkisuudesta ja globaaleista tietoverkoista. Samalla perinteisen asiantuntija- ja viranomaisvallan asema suhteellistuu. Viranomaisten patronisoiva suhtautuminen kansalaisiin ja kykenemättömyys käydä dialogia eivät enää tunnu normaaleilta.

Kyse ei ole vain epäilystä poliitikkojen ja viranomaisten tiedollista kyvykkyyttä kohtaan. Jos kansalaiset voisivat olettaa, että asetukset ja lait tehdään avoimen julkisen keskustelun ja riippumattomien asiantuntijoiden suositusten pohjalta, levottomuus ei olisi niin suurta. Mutta epäilyt siitä, että lääkefirmat pääsevät sanelemaan rokotustarpeet, elintarviketeollisuus ravitsemussuositukset, suurteollisuus viestintälainsäädännön, suurkaupan ketjut kaavoituksen ja etujärjestöt verotuksen, eläkkeet ja sosiaaliturvan, nakertavat luottamusta hallituksen, kansanedustajien ja viranomaisten kykyyn ja tahtoon tehdä oikeita ja puolueettomia päätöksiä.

Nykyisessä poliittisen järjestelmän kriisissä ei siis ole kyse vain puolueiden korruptoituneista käytännöistä, vaan se on tulosta laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. Nykykriisissä olisikin ituja radikaalille demokraattiselle uudistukselle. Viimeaikaisen julkisuuden ansiosta tiedämme jo, kuinka noloa hallituksen leimasimena toimivan eduskunnan työ on, kuinka pienet etujärjestöt pääsevät sanelemaan hallitusohjelmaa suljettujen ovien takana ja miten alan asiantuntijat ohitetaan olkaa kohauttamalla esimerkiksi verotusasioissa. Tästä on vain pieni älyllinen loikka vaatimaan, että kansalaisilla olisi suora kontrolli edustuksellisten instituutioiden toimintaan. Päätöksentekijät on saatava kuuntelemaan paremmin julkista keskustelua ja kansalaiskeskustelua, ja se onnistuu vain saattamalla heidän tekemänsä päätökset viime kädessä kansalaisten arvioitaviksi.

Ainoa varma tapa suojella päätöksentekoa erityisintressien ohjailulta on hajauttaa se koko kansalle. Näissä oloissa ei ehkä ollakaan enää kaukana siitä, että suoraan demokratiaan kuuluva ajatus kansalaisten itsenäisestä harkinnasta ja kyvystä yhteiseen päätöksentekoon muuttuisi pienen piirin idealismista osaksi valtavirtaa. Kuten Anthony Barnettin analyysi Berliinin muurin murtumiseen johtaneista tapahtumista antaa olettaa, kansalaisten osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon suoran demokratian keinoin muuttaa demokraattisen prosessin sitten, kun se nähdään ”normaalina” ja nykyinen ylhäältä saneltu järjestys epänormaalina.