Poikkeuksellinen kotimaisen politiikan kevät on ollut hyvää aikaa myös politiikan journalismin ja julkisuuden näkökulmasta. Jo ennen eduskuntavaaleja Perussuomalaisten kannatuksen nousu kärjisti puolueiden välisten linjaeroja, millä oli julkista keskustelua elähdyttäviä vaikutuksia. Mikä tärkeintä, keskustelu ei päättynyt vaalien jälkeenkään, kuten normaalisti on tapana. Ilmapiiri on ollut jo pidemmän aikaa sähköistynyt ja suomalaiselle poliittiselle kulttuurille epätavallisen avoin. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tästä pitäisi oppia?
Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen ”vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.
Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa ”jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.
Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.
Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.
SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti ”luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen ”epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.
Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (’conspiracy’ polveutuu sanasta ’conspire’, siis kirjaimellisesti ’yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.
Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.
Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut ”vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.
Mediaseuraaja 
Hyvin pohdittu siellä! Toivottavasti ”poliittisia hetkiä” koetaan vastakin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Myös Helsingin Sanomien kustantaja-päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoittaa puolueiden luottamuksenrakennusviikoista tämänaamuisessa lehdessä. Pentikäisen teksti avaa hyvin sitä poliittisen eliitin ajatusmaailmaa, johon Jutta Urpilaisen lausunto radiohiljaisuuden tarpeesta pohjaa: Päätöksentekijöiden välinen luottamus on välttämätöntä, ja luottamusta pitää hakea eli hallitusneuvotteluja käydä tavallista hartaammin juuri nyt, koska puolueet ovat poliittisesti aiempaa erimielisempiä. Suomalaiseen konsensuskulttuuriin logiikan mukaisesti myös Pentikäinen siis näkee, että poliittiset erimielisyydet ovat ongelmallisia, ja perusteluina hän luettelee tutun litanian Suomea koettelevia ”isoja haasteita”: julkinen velkaantuminen, kestävyysvaje, kilpailukyky jne. Klassisia suomalaisen poliittisen eliitin käyttämiä argumentteja siis sen puolesta, miksi juuri nyt yhteiskunnallinen tilanne on erityisen uhkaava ja miksi juuri nyt pitäisi järjestäytyä yhden totuuden taakse ja tukahduttaa vaihtoehtojen etsiminen.
Tällainen argumentointi olisi ymmärrettävää, jos kirjoittajana olisi joku muu kuin Suomen suurimman sanomalehden kustantaja-päätoimittaja. Luulisi nimittäin, että myös Helsingin Sanomien toimituksessa olisi aistittu politiikan voimasuhteissa tapahtuneen muutoksen piristävät vaikutukset poliittiseen julkisuuteen ja keskusteluun. Luulisi, että kevättä luonnehtineen poikkeuksellisen avoimen poliittisen tilanteen nähtäisiin olevan hedelmällinen myös politiikan journalismin kannalta ja tuottavan aiempaa avoimempaa ja kiinnostavampaa julkisuutta. Luulisi, että johtavien poliitikkojen välinen konsensus (tai luottamus) ymmärrettäisiin Helsingin Sanomissa siksi politiikan journalismin ja julkisen keskustelun näkökulmasta epätoivottavana tilanteena. Luulisi, että sanomalehti olisi näistä syistä viimeinen taho, joka liputtaisi ”vahvan ja ehyen” enemmistöhallituksen puolesta.
Mutta ei. Pentikäinen jatkaa Helsingin Sanomien konsensuskulttuuria rakentavalla linjalla, joka on pohjimmiltaan syvästi politiikan (tai ”poliittisen”) vastaista. Tästä näkökulmasta hallitusneuvottelujen jatkuminen normaalia pidempään ei ole tervetullut merkki politiikan palaamisesta politiikkaan ja tilaisuus myös tiedotusvälineille käydä keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Sen sijaan kyseessä on ”farssi”.