Tämän arkijärkeä uhmaavan laman ruokkimisen taustalla voidaan tietysti aavistaa monenlaisia motiiveja. Yhtäältä toimenpiteitä voidaan tarkastella yksinkertaisesti seurauksena käsittämättömän kapeakatseisesta ja vaillinaisesta talousymmärryksestä, joka estää tunnistamasta euron velkakriisin todellista alkuperää ja rakenteellisia juuria ja langettaa syyn ykskantaan “vastuuttomasti” käyttäytyneiden alijäämämaiden hallitusten niskoille. Toisen selityksen tarjoaa taloustieteilijä Christian Marazzin esittämä (h/t Timo) spekulaatio siitä, että kriisin syventäminen on ollut erityisesti Saksan taholta tietoista toimintaa, jonka taustalla on pyrkimys hajottaa euro ja perustaa uusi valuuttablokki kilpailukyvyn, ylijäämäisen vaihtotaseen ja vyönkiristyspolitiikan nimiin vannovien jäsenmaiden kesken.

Kolmas selittävä motiivi konservatiivisen euroeliitin itsepintaiselle lamapolitiikalle voi olla Naomi Kleinin kuvaama shokkidoktriini, jossa kriisit nähdään oivallisina tilaisuuksina toteuttaa uusliberalistisen ideologian mukaisia mutta kansalaisten enemmistön yleensä vastustamia, hyvinvaltion rakenteita heikentäviä talouspoliittisia uudistuksia. Kuten eurooppalaisten vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien taloustieteilijöiden uusimmassa muistiossa (pdf) todetaan, julkisen sektorin leikkausten lisäksi kovat vaatimukset yksityistämisistä ja työmarkkinasääntelyn purkamisesta ovat arkipäivää monissa taantumaan jo ajautuneissa Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Latviassa ja Romaniassa luonnollisesti puhumattakaan Kreikasta, Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Italiasta. Suomi seuraa perässä vuonna 2012, kun talousluvut painuvat tarpeeksi huonoiksi “rakenteellisten uudistusten” oikeuttamisen kannalta.

Tällaiset spekulaatiot euroeliitin toiminnan taustalla olevista piilomotiiveista ja kriisin tarkoituksellisesta kärjistämisestä menevät suorien todisteiden puutteessa hieman salaliittoteoretikoinnin puolelle. On kuitenkin syytä tähdentää, että vuonna 2012 syvenevä taantuma ja sen aiheuttanut Euroopan julkinen velkakriisi ovat nimenomaan poliittisen toiminnan välitöntä seurausta – toisin kuin vuonna 2008 USA:n asuntolainamarkkinoilta liikkeelle lähtenyt finanssikriisi, joka vuonna 2009 levisi reaalitalouteen. Tuolloin puhkesi melko klassinen markkinakupla, kun asuntojen hintakehitys tyssäsi ja luotot laukesivat lainantajien ja niitä edelleen rahoittaneiden investointipankkien käsiin. Julkisella velkarahalla ja keskuspankkien suoran rahoituksin kautta tuetut finanssimarkkinat elpyivät kuitenkin nopeasti, ja reaalitalous pääsi vuonna 2010 jälleen vauhtiin – kunnes Kreikan valtion rahoitusongelmat alkoivat tiivistyä. On olennaista ymmärtää, että finanssimarkkinoiden näkökulmasta tässä tilanteessa ei olisi ollut mitään syytä, miksi koko maailmantalouden kasvu ja taantumasta toipuminen eivät olisi voineet jatkua, eikä mitään syytä ajautua ns. double dip -taantumaan, kunhan vain euroalueen julkisten lainojen takaus olisi ollut taattu. Puolentoista vuoden syvenevän kriisin aikana euroeliitti – Saksan hallitus ja EKP etunenässään – ei kuitenkaan ole suostunut antamaan moista takausta, ja näin loppuvuonna 2011 löydämme itsemme “väistämättömän” taloustaantuman partaalta.

Tästä tapahtumien syy-seurausketjun ilmeisyydestä huolimatta, tai juuri sen takia, on uskomatonta, miten euroeliitti nyt keskittyy julkisissa puheenvuoroissaan ja esittämissään ratkaisutoimenpiteissään liki pelkästään julkisen sektorin velkaan. Suurin osa kaavailluista toimenpiteistä liittyvät siihen, miten EU:n sääntöjä halutaan uudistaa, jotta valtioiden velanotto saadaan kiristyvien sanktioiden uhalla kuriin. Mitään perustelua sille, miten julkisen velanoton rajoittaminen ratkaisisi euroaluetta piinaavat epätasapainoisten markkinoiden ongelmat ja tuottaisi jatkossa vakaan talouskehityksen, ei anneta. Tosiasiassahan asia on juuri päinvastoin: viemällä julkiselta sektorilta mahdollisuuden ottaa velkaa yksityisen sektorin ajautuessa kupliin ja kriiseihin (joita heikosti säännelty finanssikapitalismi jatkuvasti tuottaa) EU:n entistä kireämmät säännöt pahentavat ja syventävät tulevia kriisejä. Julkisen velanoton rajoittaminen, riisuessaan valtioilta mahdollisuuden lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja rahoittaa sosiaaliturvalla ihmisten mahdollisuuksia kuluttaa, ei sen enempää ratkaise yleistä talouden velkaongelmaa kuin tuota väitettyä kasvua ja vakauttakaan.

Sosiaalisesti konstruoitu velkatalous

Euron kriisi ja sen “ratkaisuksi” järjestetyt lukemattomat kokoukset ovat siis viimeisen puolentoista vuoden aikana kertoneet lähinnä tarinaa siitä, miten toimimattomaan talousortodoksiaan jääräpäisesti ripustautuneet EU-päättäjät ovat edenneet laput silmillä kohti euroalueen romuttumista ja syvää lamaa. On kuitenkin syytä yrittää välillä hahmottaa myös hieman laajempaa kuvaa: miten nykyinen velkakriisi sekä siihen reagoimista ohjaavat hallitsevat poliittiset puhetavat ovat ilmauksia pidempiaikaisesta poliittisesta ja markkinakehityksen logiikasta. Christian Marazzi viittaa tähän puhumalla Michel Foucault’n hengessä “dispositiivista”:

Tällä hetkellä näen [uusliberaalin etiikan kehityksessä] eräänlaisen todentumisen: uusliberalismi todentuu olemukseltaan velallisen ihmisen tekemiseksi. Oman elämänsä yrittäjä tuottaa itse velkansa, joka nyt kurittaa häntä syyllistämisen dispositiivin kautta. Sen lisäksi meneillään on myös rahan olemuksen todentuminen, sen paljastuminen: raha on velkaa, pääoman finanssivetoistuminen on muuttanut meidät kaikki velallisiksi, ja nyt taantuvan talouden oloissa arvoa tuotetaan negatiivisesti – velalliset kuiviin puristavalla koneistolla.

Ehkä tärkein asia, jonka neljä vuotta jatkunut, rahoitusmarkkinoiden pystyssä pysymistä toistuvasti uhannut kriisi on toivottavasti mahdollisimman monelle opettanut, on tosiaan se, että (kaikki) raha on velkaa. Niinpä talouskasvu, ymmärrettynä tuotannon kasvuun kytkeytyvänä rahan määrän kasvuna, merkitsee samalla taloudessa olevan kokonaisvelan kasvua. Lisäksi, koska talouskasvu edellyttää tuotannollisia investointeja, velanotto (tai luotonanto) on talouskasvun edellytys. Ja vastaavasti, velan määrän vähentäminen merkitsee rahan määrän vähenemistä taloudessa, mikä puolestaan johtaa investointien vähenemiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen. Kapitalistisen talousjärjestelmän toiminta perustuu siis keskeisesti velkaan, ja velka on näin keskeissä asemassa myös järjestelmän hallinnan logiikkaa ymmärrettäväksi tekevissä ajatusmalleissa ja puhetavoissa. Siksi lieneekin tässä yhteydessä sopivampaa puhua “velan dispositiivista” kuin Marazzin mainitsemasta “syyllistämisen dispositiivista”.

Mikä sitten on “dispositiivi”? Lyhyesti ilmaistuna dispositiivilla tarkoitetaan puhetavan (eli diskurssin), siihen perustuvan inhimillisen toiminnan sekä tämän toiminnan materiaalisen ilmentymän muodostamaa kokonaisuutta. Mikään näistä ei elä irrallaan toisistaan: diskurssit liittyvät aina toimintaan ja materiaaliseen todellisuuteen, eikä materiaalista todellisuutta ole olemassa ilman siihen liittyvää puhetapaa. Dispositiivin ajatus tuo esiin, miten diskurssit eivät ole “vain” puhetapoja vaan ilmenevät konkreettisina materiaalisia muotoutumina, oli kyse sitten sosiaalisesta toiminnasta tai tämän toiminnan konkreettisista tuloksista.

Finanssimarkkinat voidaan ymmärtää “velan dispositiivin” nykyisin ehkä keskeisimpänä materiaalisena ilmentymänä. Pörssin perinteisenä tehtävänä on välittää halukkaiden sijoittajien pääomaa tuotannollisiin investointeihin, joten velan keskeinen rooli taloudessa ymmärretään rahoitusmarkkinoilla hyvin. Mutta tämän lisäksi velka merkitsee finanssimarkkinoille kauppatavaraa. Nykyisen velkakriisin taustalla onkin globaalien rahoitusmarkkinoiden 1970-luvulta alkanut kiihtyvä kasvu. Arvopapereiden ja valuutan kauppaamiseen keskittyvät finanssimarkkinat ovat paisuneet moninkertaisi suhteessa ns. reaalitalouteen eli materiaalisten hyödykkeiden tuotantoon. Samalla rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu on merkinnyt luonnollisesti velan jatkuvaa kasvua. Raha ja velka ovat lisääntyneet, mutta valtaosa lisäyksestä on tapahtunut finanssimarkkinoiden “sisällä”, ja vain pieni osa tästä arvonkasvusta on valunut reaalitalouden piiriin eli tuottavaan toimintaan. Finanssimarkkinoiden ylikansallistuessa ja sääntelyn heikentyessä sijoittajat ovat alkaneet pitää velkamarkkinoita tuottoisampana kohteena kuin reaalitalouden investointeja, mikä on edistänyt rahan kasaantumista spekulatiivisiksi kupliksi.

Mutta velan dispositiivi (velkaan liittyvät puhetavat, niiden ymmärrettäväksi tekemät velanotto ja velan kauppaaminen sekä tämän toiminnan tuloksena muodostuvat markkinarakenteet) ei ilmene ainoastaan finanssimarkkinoina tai laajemmin kapitalistisena talousjärjestelmänä (joka sitoo Marazzin sanoin myös yrittäjät, sijoittajat ja kuluttajat “tuottamaan oman velkansa”). Samalla tavalla velan dispositiivin voi nähdä ilmenevän myös politiikassa ja julkisen vallan rakenteissa. Mutta siinä missä velka ymmärretään kapitalistisen markkinatalouden sfäärissä yhtäältä välttämättömänä tuotantotekijänä ja toisaalta spekulatiivisen kaupankäynnin kohteena, politiikan kentällä velasta puhutaan nykyisin pääosin moraalisin sanankääntein. Politiikassa velka (Schuld) on jälleen syntiä (Schuld), kuten Marazzi toteaa.

On syytä korostaa tämän moralistisen velkakäsityksen historiallisuutta kahdella tapaa. Yhtäältä velan paheellisuutta korostava puhe voidaan nähdä melko ikiaikaisena, ja esimerkkejä voidaan kaivaa uskonnollisista ja filosofisista kirjoituksista tuhansien vuosien takaa. Toisaalta eurokriisin kirvoittama moraalipuhe voidaan liittää hyvin spesifiin, juuri tälle aikakaudelle tyypilliseen velkakäsitykseen, jonka taustalla on uusklassinen talousteoria. Toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista toimintaa jäsentänyt keynesiläisyys lähestyi velkaa huomattavasti pragmaattisemmin ja näki esimerkiksi julkisen velanoton tarpeellisena suhdannevaihteluja tasoittavana toimenpiteenä. Sen sijaan uusklassinen talousteoria pitää velkaantumista haitallisena, koska se ymmärtää rahan (ja samalla velan) väärin: teoria perustuu eksogeeniseen, neutraaliin rahakäsitykseen, jonka mukaan rahan määrän lisääminen taloudessa johtaa väistämättä inflaatioon.

Uusklassiseen talousteoriaan perustuvan velan poliittisen dispositiivin diskursiivinen puoli ilmenee siis kaikkialla kaikuvassa syntipuheessa. Dispositiivin materiaalinen puoli vastaavasti ilmenee talouspolitiikkaa ohjaavissa käytännöissä ja rakenteissa. Esimerkiksi EU:n julkisten instituutioiden voidaan katsoa rakentuvan tämän raha- ja velkakäsityksen varaan: niiden pyrkimyksenä on kontrolloida julkista velkaa ja rajoittaa julkista kulutusta. Näin EU:n ja erityisesti EMU:n rakenteet ja säännöt todentavat velan uusklassista dispositiivia.

Myös euroeliitin nykyisenä julkituotuna pyrkimyksenä oleva projekti “euron pelastamiseksi” on johdonmukaista jatkoa ja uusin diskursiivis-materiaalinen ilmentymä velan dispositiiville. Tavoitteena on jäsenmaiden budjettikurin tiukentaminen perussopimustasolla eli euromaiden rahasuvereniteetin poistamisen jatkaminen budjettisuvereniteetin viemisellä. Velan dispositiivin näkökulmasta tarkoitus on toisin sanoen vahvistaa niitä materiaalisia rakenteita tai institutionaalisia järjestelyjä, jotka sitovat jäsenmaiden hallitukset entistä tiukemmin “julkinen velka on syntiä” ‑oppinuoraan sekä siitä seuraavaan vyönkiristyspolitiikkaan (jota luonnollisesti pidetään moraalisesti hyveellisenä toimintana). Moralistinen velan dispositiivi selittää myös hyvin tähänastisia eurokriisin julkisuudessa hallitsevia selitystapoja (“syynä on ylivelkaantuminen”) sekä ratkaisuyrityksiä, jotka on tuomittu epäonnistumaan puuttuessaan aivan väärään asiaan (julkiseen kulutukseen).

Dispositiivin ajatus auttaa samalla myös ymmärtämään, että vaikka moralistinen velkaymmärrys johtaa tuhoisaan talouspolitiikkaan, kriittisen vasemmiston on vaikea tehdä asialle mitään. Mitkä olisivat ne puhetavat ja materiaaliset ilmentymät, jotka haastaisivat uusliberalismin? Perustulo, työtakuu, funktionaalinen rahoitus, finanssimarkkinavero sekä muut vasemmistolaiset päämäärät ja ratkaisumallit tarvitsisivat materiaalista ja institutionaalista ilmiasua tullakseen tulevaa poliittista toimintaa jäsentäviksi vaihtoehdoiksi. Viime vuosien kriisit eivät kuitenkaan tunnu olleen riittävän dramaattisia saadakseen aikaan tällaisia institutionaalisia muutoksia.

On silti muistettava, että vaikka julkisen kulutuksen syntinä ymmärtävällä velan dispositiivilla on näin hallitseva ja institutionaalisesti vankka asema Euroopassa, sitä ei kuitenkaan tarvitse pitää täysin aukottomana ja voittamattomana valtarakenteena. Päinvastoin, sen hegemonia saattaa olla näennäisestä vankkuudestaan huolimatta yllättävänkin heikolla pohjalla. Ensinnäkin moralistista velan dispositiota ylläpitävä rakenne (euroalue) voi hyvinkin romahtaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja osoittaa näin Timo Soinin johtavaksi euro-oraakkeliksi.

Toiseksi velan dispositiota ylläpitävät instrumentit, kuten budjettialijäämiä rajoittavat vakaussopimukset, voivat jatkossakin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun “parhaidenkin” valtioiden on mahdotonta pitäytyä niiden puitteissa. Lisäksi syntisen velan disposition varaan rakennetut instituutiot, tärkeimpänä EKP, ovat hyvin lähellä joutua luopumaan pyhistä periaatteistaan ja muuttamaan toimintalogiikkaansa julkista kulutusta, työllisyyttä ja talouskasvua tukevaan paradigmaan. Ja kolmanneksi euron kriisin jatkuva pitkittyminen on merkinnyt mahdollisuuksia ja aikaa synnin dispositiivin ajatusrakenteiden ja premissien kriittiselle tarkastelulle ja kasvattanut väistämättä tilaa vaihtoehtoiselle talousajattelulle. Tämä on ollut nähtävissä esimerkiksi siinä, miten julkisen velan syntinä näkevän dispositiivin ehkä voimakkaimmin kiistävä uuschartalistinen talousteoria ja sen selitykset eurokriisin syistä ja ratkaisutavoista ovat levinneet ja tulleet yhä vahvemmin osaksi myös valtavirran talouskeskustelua erityisesti anglosaksisessa laatujournalismissa.

On myös hyvä huomata, että samalla, kun Eurooppa tekee kaikkensa supistaakseen julkista kulutustaan, Yhdysvalloissa julkinen velanotto pitää edelleen taloutta pinnalla ja vetää sitä jopa kohti kasvu-uraa. Jos tällainen ymmärrys julkisen sektorin taloutta tukevasta ja kasvua edistävästä roolista on mahdollinen Yhdysvalloissa, jossa perinteisesti on suhtauduttu hyvin epäilevästi valtion oikeutukseen puuttua “vapaiden markkinoiden” toimintaan, miksi vastaavan keynesiläisen “järkivelkaantumisen” ajatus ei voisi jälleen saada jalansijaa myös perinteisesti valtioon hyvinvoinnin viimekätisenä takaajana uskovassa Euroopassa?

Now, the problem for the Labour Party is this, they know that if they were in government, they would be doing many of the same policies because they don’t have a coherent alternative growth strategy to the Tories. They believe essentially the same thing. You’ve got to cut the deficit in order to restore the confidence of the financial sector. You’ve got to privatize at a much more rapid rate, and you’ve got to gradually cut public spending in quite a systematic and structural way. And because they believe those things, it’s very difficult for them to criticize the Tories on any issue of principle. For that reason the only real criticism that they have been able to come up with is the fact that the Tories have not negotiated properly. And their argument is that if they were in power they would negotiate better and secure an agreement and we wouldn’t see all these strikes. But, essentially they’ve been negotiating to impose a version of what the Tories are actually proposing. So, they’re in a weak position, because that means that they can’t capitalize on the quite widespread dissatisfaction with the government that exists at the moment.

Näin tutkija-bloggari Richard Seymour analysoi Ed Milibandin johtaman Labourin suhdetta Britannian ay-liikkeen kuun vaihteessa toteuttamaan suurlakkoon. Dramaattisten parlamenttivaalien jälkeisestä uudistumisretoriikastaan huolimatta oppositioon pudonnut Labour edustaa Seymourin mukaan ideologisesti edelleen sitä “kolmannen tien” sosiaalidemokratiaa, johon Tony Blair puolueen 1990-luvulla paalutti. Kykenemättömyys rakentaa konservatiiveille aitoa poliittista vaihtoehtoa tarkoittaa samalla sitä, että työväenpuolueen uskottavuus kansalaisten tyytymättömyyden kanavoijana on jatkossakin heikko. Vaikka pian 30 vuotta jatkuneen uusliberalistisen politiikan umpikujat ovat eriarvoistumisen, työttömyyden, ympäristötuhojen ja talouskriisien myötä kaikkien nähtävissä, uskonsa menettäneet kansalaiset ovat toisin sanoen jääneet yksin vastustamaan käytännössä koko poliittista järjestelmää.

Sama koskee tietysti myös Suomea. Erona Iso-Britanniaan meillä vasemmistopuolueet eivät tällä hetkellä tosin edes yritä esittää edustavansa poliittista vaihtoehtoa vaan istuvat tukevasti oikeiston johtamassa hallituksessa. Niinpä, kun lama ensi vuonna taas, luonnonvoiman tavoin, “iskee” Suomeenkin, ollaan hämmentävällä tavalla takaisin 1990-luvun puolivälin sateenkaarihallituksen tilanteessa: kaikki puoluekentän fraktiot ovat mukana toteuttamassa julkisia leikkauksia. Ja aivan samoin kuin 90-luvulla, vyönkiristysten seuraukset arjessaan kokeville ei ole näkyvissä minkäänlaista rakentavaa poliittista vaihtoehtoa. Ainoata poliittista oppositiota edustaa Perussuomalaiset.

Näyttää toisin sanoen siltä, että mitään ei vasemmistossa ole opittu Lipposen ajoista: sekä SDP että Vasemmisto ovat toistamassa samat virheet, jotka johtivat niiden uskottavuuden romahtamiseen vasemmistolaisia arvoja ja hyvinvointivaltion periaatteita kannattavan kansan silmissä. Tuntuu toki jossain määrin kohtuuttomalta lokeroida nykyiset vasemmistojohtajat Urpilainen ja Arhinmäki samaan luokkaan lähes myyttisiksi uusliberalismin apostoleiksi kohonneiden Paavo Lipposen ja Suvi-Anne Siimeksen kanssa: sekä Urpilainen että Arhinmäki ovat voimakkaasti vastustaneet esimerkiksi eriarvoistavaa veropolitiikkaa ja vaatineet finanssimarkkinapelureita tilille eurokriisissä, ja he ovat myös käytettävissä olevalla poliittisella voimallaan ajaneet tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten estäneet alv:n noston ja korottaneet perusturvaa.

Se mikä Urpiksen ja Arhiksen kuitenkin kahlitsee samaan muottiin edeltäjiensä kanssa on laajempi poliittisen mielikuvituksen ja itseymmärryksen kehikko. Sen vuoksi, kun myös Suomen talous ensi vuonna sukeltaa ja hallitus lähtee toden teolla vyönkiristyslinjalle, sekä SDP että Vasemmisto istuvat tiukasti kiinni hallituksessa “kantamassa vastuuta”. Yksittäisistä sosiaaliturvan parannuksista ja tasa-arvoa aavistuksen lisäävistä veropoliittisista linjauksista huolimatta hallitusohjelma on suuressa kuvassa uusliberalistisen poliittisen mielikuvituksen läpäisemä: siinä sovitaan julkisen sektorin kutistamisesta ja sitoudutaan reagoimaan taloustilanteen heikentymiseen mittavilla lisäleikkauksilla. Ne pärähtänevät ensi vuonna käytäntöön, ja niiden vaikutukset yleiseen hyvinvointiin ovat ikävä kyllä paljon merkittävämmät kuin vasemmiston yksittäiset “voitot” hallitusneuvottelujen aikana.

Sekä uusliberalistisen hallitusohjelman että yleisen julkisen keskustelun silmiinpistävä piirre onkin eri muodoissa toistuva panttivankinarratiivi: valtio on sekä markkinoiden että yleisen taloustilanteen panttivankina. Tämän narratiivin mukaan markkinat ja taloussuhdanne “pakottavat” valtion ryhtymään leikkauksiin. Niinpä kun talouskasvu ensi vuonna tyrehtyy, työttömyys kasvaa ja verotulot kutistuvat, hallituksen ainoa vaihtoehto on toteuttaa ohjelmansa mukaiset kiristykset menoihinsa. Markkinoiden oletetaan edellyttävän tällaista “uskottavaa” talouspolitiikkaa, joka käytännössä tarkoittaa markkinoiden “luottamuksen” palauttavia leikkauksia.

Ihannemaailmassa vasemmistopuolueet eroaisivat ensi vuonna hallituksesta ensimmäisten lisäleikkauspäätösten myötä. Ei siksi, että puolueet poliittis-taktisista syistä haluaisivat asettua oppositioon ja välttyä olemasta mukana toteuttamassa epäsuosittuja leikkauksia, vaan siksi, että kyseinen leikkauslinja on fundamentaalisesti niiden poliittisen mielikuvituksen vastainen. Näin ei kuitenkaan ole: myös vasemmistopuolueet jakavat saman kriisinarratiivin, jonka mukaan julkisten menojen vyönkiristysten toteuttaminen on täysin loogista ja välttämätöntä. Tällöin vasemmiston poliittiseksi tehtäväksi jää yrittää vaikuttaa leikkausten kohdentamiseen sosiaalisesti mahdollisimman kestävällä tavalla. Leikkauksien pakkoa itsessään ei kyetä kyseenalaistamaan. Aivan kuten Iso-Britannian Labour myös Suomen vasemmisto on pankkivankinarratiivin vanki.

Vasemmistopuolueissa on ollut viime aikoina havaittavissa kasvavaa tahtoa kääntää politiikan suuntaa, mistä osoituksina mm. voimistuneet vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta sekä konkreettiset pyrkimykset kääntää toista kolmatta vuosikymmentä jatkunutta kokoomuslaista tasaveropolitiikkaa takaisin progressiivisuuden suuntaa. Vasemmiston uskottavuus ei kuitenkaan palaudu ennen kuin niiden talouspoliittinen ajattelu vapautuu uusliberalistisesta panttivankinarratiivista. Koska uusliberalistinen ymmärrys on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle poliittiseen arkijärkeen, tämä edellyttää talouspoliittista ajattelua ohjaavien fundamenttien aktiivista uudelleenmiettimistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun panttivankinarratiivin lähtöoletukset kyseenalaistetaan? Keskeistä on, että markkinoiden ja valtion välinen asetelma kääntyy tällöin ylösalaisin. Toisin kuin panttivankidraama yrittää uskotella, sekä finanssi- että (euro)velkakriisissä on itse asiassa kyse siitä, että finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtioista (tai julkisesta rahoittajasta). Vuodesta 2007 on nähty, että pankit ja sijoituslaitokset ovat altistaneet itsensä niin koville riskeille, että ne ovat jatkuvasti menossa nurin heti, jos julkisen sektorin tuki lakkaa. Valtio ei siis ole markkinoiden panttivanki, vaan finanssimarkkinat ovat täysin riippuvaisia valtiosta. Ja aivan samoin yleinen taloussuhdanne ei määrää valtioiden kulutusta, vaan valtioiden toiminta määrää merkittävässä määrin yleistä talouskehitystä. Huomataan, miten vyönkiristystoimet ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ajavat vahvasti koko talouden lamaan: julkisen kulutuksen supistaminen vähentää kysyntää markkinoilla, mikä heikentää yritysten tulevaisuudennäkymiä ja investointihalukkuutta, mikä puolestaan vähentää yksityistä velanottoa, heikentää työllisyyttä jne.

Avain julkista keskustelua ja vasemmiston poliittista vaihtoehtoa kaventavan panttivankinarratiivin murtamiseen on juuri valtion nostamisessa takaisin suvereeniksi talouden toimijaksi suhteessa markkinoihin. Tällainen lähtökohta vapauttaa miettimään sitä, miten valtio voi parhaiten “toteuttaa itseään” tuottaakseen niitä yhteisiä hyviä, joita sen on tarkoitus tuottaa: toimeentuloa, hyvinvointia ja vakautta. Näin huomattaisiin esimerkiksi, että valtion toimenpiteilleen tarvitsema rahoitus olisi järkevintä toteuttaa riippumatta liikepankeista, jolloin julkisen sektorin toimenpiteilleen tarvitseman rahoituksen hintaa eivät määrittäisi yksityiset sijoittajat vaan keskuspankki.

Tällaisen funktionalistisen narratiivin rakentaminen vasemmiston poliittiseksi oppinuoraksi olisi myös itseään toteuttava kertomus. Läpäistessään poliittisen kentän ja yhteiskunnalliset instituutiot uusliberalistinen panttivankikertomus on vuosikymmenten varrella tuottanut sellaisia rakenteellisia valtasuhteita ja sitä materialistista todellisuutta, jossa esimerkiksi euromaat käytännössä ovat nyt markkinoiden armoilla. Sen sijaan funktionalistinen narratiivi – tuottaessaan uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun mukaisia julkisen sektorin ja markkinoiden toimintaedellytyksiä parantavia toimenpiteitä – myös aidosti vapauttaisi valtion panttivankiasemastaan.

Vaikka euroskeptinen peruskattaus on siis ollut jo pitkään sama, kriisijulkisuudessa on kuitenkin näkynyt myös temaattisia muutosta. Tämän kauden vihannekseksi on osoittautumassa pitkään jäsenvaltioiden kinastelun synnyttämän savuverhon takana piileskellyt Euroopan keskuspankki. Vuorollaan niin Taloussanomat, Talouselämä, Yle kuin Helsingin Sanomatkin ovat vähitellen nostaneet EKP:n eurokriisin ja sen ratkaisun keskiöön. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että valtamediassa aletaan vihdoin olla eurokriisin suhteen olennaisen äärellä: EKP todella on ainoa instituutio, jolla on riittävä toimintakyky rauhoittaa finanssimarkkinat ja vapauttaa velkakurimukseen joutuneet jäsenmaat tuhoisalta velkadeflaatiokierteeltä. Ja niinpä saamme jopa Helsingin Sanomista lukea jotain niinkin järisyttävää kuin että tilanteessa, jossa eurovaltiot kärsivät akuutista rahapulasta ja ovat joutuneet lainaajien kasvavan korkokiristyksen kohteiksi, meillä onkin instituutio, joka voisi luoda niiden käyttöön rajoittamattoman määrän rahaa. Jolloin on varsin loogista kysyä: mikä tässä kriisin ratkaisussa on niin vaikeaa? Vähitellen alkaakin vahvistua näkemys siitä, että sekä kurjistamisen autuaaksitekevään voimaan uskova Saksa että inflaation rajoittamistehtäväänsä takertuva Euroopan keskuspankki joutuvat ennen pitkää luopumaan periaatteistaan ja valitsemaan pakon edessä Yhdysvaltojen, Britannian, Japanin ja lukemattomien muiden maiden toistuvasti valitseman tien ulos julkisen talouden tai pankkisektorin kriisistä: keskuspankin suoran rahoituksen. Siihen mennessä tosin euroalueen valtakeskuksen ajama uusklassinen vyönkiristysortodoksia on mitä todennäköisimmin suistanut koko Euroopan (ja siinä sivussa maailman) uuteen, vuotta 2009 huomattavasti syvempään lamaan.

Odotettavissa on siis, että rahoitusvaikeuksiin ajautuneita PIIGS-maita löysässä hirressä roikottaneet Saksa ja EKP joutuvat kääntämään joko avoimesti tai vaivihkaa takkinsa estääkseen Italian ja Espanjan ajautumisen maksukyvyttömyyteen. Kulissien takana EKP onkin jo ostellut kriisivaltioiden lainapapereita vastoin omia periaatteitaan ja antanut maille siten tekohengitystä, mutta varsinainen game changer olisi keskuspankin julkinen ilmoitus siitä, että se tulee kategorisesti pitämään huolen euromaiden maksukyvystä ja asettuu siten ns. viimekätiseksi lainaajaksi (lender of last resort). Tähän asti sekä entinen että nykyinen EKP:n pääjohtaja ovat tiukasti kieltäytyneet ottamasta keskuspankille tällaista kaikkialla muualla maailmassa itsestään selvänä pidettyä roolia, mutta ei voitane pitää suurena yllätyksenä, jos aatokset muuttuvat yhdessä yössä.

Yllätyksetöntä tämä olisi siksikin, että äkilliset suunnanmuutokset kansainvälisessä talouspoliittisessa ortodoksiassa ovat viime vuosina tulleet hämmentävän tutuiksi. Kun vielä 2008 ja 2009 maailman johtajat vannoivat julkisen elvytyksen nimeen lievittääkseen USA:n asuntomarkkinakuplan puhkeamisesta alkaneen finanssikriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia (“we are all Keynesians now”), jo keväällä 2010 etenkin eurooppalaiset johtajat olivat tehneet täyskäännöksen julistaen yhteen ääneen julkisen velan katastrofaalisuutta ja vyönkiristyksen välttämättömyyttä. Muutos retoriikassa ja toiminnassa oli niin nopea, että oli oikeastaan vaikea uskoa, että vuosia 2008-2009 oli koskaan tapahtunutkaan. Jos siis Kreikan kriisikeväästä 2010 lähtien noudatettu talouspoliittinen linja on perustunut jäsenvaltioiden (velalla) rahoittamien ja takaamien “vakausmekanismien” luomiseen yhdistettynä rajuilla julkisten menojen leikkausohjelmilla ehdollistettuihin “apupaketteihin”, aika saattaa piankin olla kypsä näiden (ei niin yllättäen) tehottomiksi tai pikemminkin counter-produktiivisiksi osoittautuneiden toimenpiteiden hylkäämiselle ja EKP:n valjastamiselle siihen tehtävään, jota keskuspankki tosiasiassa aina hoitaakin: julkisen kulutuksen rahoittamiseen.

Mikä paneekin kysymään: mikä on journalismin osuus kriisin ratkaisun avainten löytämisessä ja talouspolitiikan suunnanmuutoksessa?

Median roolia talouskriiseissä on tapana kuvata jonkinlaisen katalyyttianalogian avulla. Media voimistaa suhdannevaihteluita levittämällä alakuloa, lietsomalla kielteisiä odotuksia ja kasvattamalla epävarmuutta laskusuhdanteen aikana, ja vastaavasti se yllyttää hurmioituneeseen sijoittamiseen ja kuluttamiseen noususuhdanteessa. Tämä vaikeasti konkreettisesti osoitettavissa oleva mutta intuitiivisesti uskottavan tuntuinen oletus perustuu luonnollisesti sellaiselle ymmärrykselle markkinoista, jossa ne nähdään kollektiivisiin tulevaisuudenodotuksiin ja uskomuksiin perustuvana inhimillisen toiminnan kenttänä. Mutta onko journalismilla myös jonkilaista roolia markkinoiden lisäksi myös varsinaiseen kriisiajan talouspolitiikkaan ja talouspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttamisessa? Toki voidaan katsoa, että levittämällä ja vahvistamalla tietoisuutta kulman takana odottavasta tai jo käsiin levinneestä taantumasta media luo myös poliittista painetta julkiselle vallalle ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Ja tietenkin voidaan helposti havaita, että etenkin lehdistö esittää aktiivisesti myös omia asiantuntevia vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille. Niinpä saamme toistuvasti nauttia kypsään ikään ehtineiden pääkirjoitustoimittajien painavista puheenvuoroista, joissa useimmiten viljellään sellaisia iskusanoja kuin vahvaa johtajuutta, poliittista tahtoa, rakenneuudistuksia, julkisen talouden tasapainottamista, talouskasvua tukevaa veropolitiikkaa ja muita raikkaita uusliberalistisia ohjenuoria.

Näistä lehdistön ilmeisistä katalyytti- ja mielipidevaikuttajatehtävistä huolimatta voisi kuitenkin väittää, että journalismilla ei talouspoliittisena toimijana ole nykyisellään juuri minkäänlaista roolia. Journalismi on ottanut sekä finanssi- että eurokriisissä passiivisen sivustakatsojan roolin. Se uutisoi kyllä euroeliitin loputtomista neuvotteluista ja kriisikokouksista, kokoaa erilaisia tietopaketteja ja havainnollistavia grafiikoita, raportoi markkinoiden reaktioista ja antaa ekonomisteille alustan esittää omia ennustuksiaan, mutta se ei toimi aktiivisena keskustelijana, haasta talouspolitiikan päättäjiä perustelemaan tekemiään linjauksia tai kanavoi debattia erilaisista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Valtamedia pyrkii heijastamaan vain “yleistä mielipidettä” ja kulloinkin hallitsevassa asemassa olevaksi tulkitsemaansa käsitystä. Enin mitä valtamedian roolista voikin kriisissä sanoa on, että se lähinnä oikeuttaa vallitsevia talouspolitiikan rakenteita, instituutioita ja vaikuttajia ainoina oikeina asiantuntijoina – vaikka juuri ne ovat kriisin saaneet aikaan.

Tästä kaikesta seuraa se, että valtamedia ei toimi minkäänlaisena proaktiivisena, progressiivisena, talouspoliittista keskustelua eteenpäin vievänä ja ratkaisuja tuottavana instituutiona vaan pelkästään seuraa talouspoliittisen eliitin muotoilemaa kriisinarratiivia ja reagoi sen tekemiin päätöksiin. Tilanteessa, jossa nimenomaan EU:n onneton politiikka on aiheuttamassa talouden syvän taantuman, journalismin kyvyttömyydellä kyseenalaistaa talouspoliittista ortodoksiaa ja tuoda esiin vaihtoehtoja on varsin katastrofaaliset seuraukset. Keväästä 2010 lähtien olemmekin voineet lähinnä voimattomina seurata, miten eurojohtajat ovat kuljettaneet talousaluetta kohti vääjäämätöntä romahdusta ilman minkäänlaista julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Talouspolitiikan julkisuus on etääntynyt kauas talouspoliittisesta päätöksenteosta, jolloin koko kriisijournalismi on tehnyt itsensä pohjimmiltaan tarpeettomaksi.

Valtamedian talouspoliittisen merkityksen ohuus ei toki ole merkki pelkästään journalistien ammatillisesta epäonnistumisesta. Taustalla on laajempi julkisuuden historiallinen muutos, jossa nimenomaan kansallinen media on menettänyt asemaansa suunnannäyttäjänä ja poliittisen keskustelun välittäjänä. Yhtäältä kasvattaessaan instituutiona itsenäisyyttään journalismi on 1980-luvulta lähtien kadottanut sekä läheisen yhteytensä (puolue)poliittiseen toimintaan että kansalaisyhteiskuntaan. Toisaalta journalismin luontainen viittauspiste, siitä riippuvainen ja sille tilivelvollinen kansallinen suvereniteetti on menettänyt ratkaisevan tuntuisesti asemiaan poliittisena valtakeskuksena: kansallinen julkisuus ja ylikansallistunut poliittinen vallankäyttö eivät kohtaa, mikä näkyy erityisen selvästi eurokriisin kaltaisessa kansallisvaltioiden rajat ylittävässä ongelmavyyhdessä. Kun poliittiset suuntaviivat muotoillaan, yhteisymmärrys rakennetaan ja päätökset tehdään epämuodollisissa ja epädemokraattisissa ylikansallisissa verkostoissa, kansallista agendaa edelleen rakentavalla valtamedialla on yhä vähemmän merkitystä. Sen paikkaa verkostoituneiden vaikuttajaeliittien informoijana ja keskustelun välittäjänä ovatkin ottaneet taustoittamiseen ja analyysiin panostavat erikoislehdet, kuten Taloussanomat ja Talouselämä, sekä nimenomaan ylikansallisen laatujournalismin instituutiot, kuten Financial Times ja Wall Street Journal, joilla on pääsyä, resursseja ja asiantuntemusta vaikuttaa siellä, missä päätökset nykyään tehdään.

Vielä vaalikeväänä 2011 elettiin onnistuneesti hetki kansallisen politiikan fiktiota. Koettiin ohimenevä tunne, että kansallisella päätöksentolla ja kollektiivisilla valinnoilla on vielä merkitystä. Pulpahti jopa toivo siitä, että Suomi voisi muuttaa koko Euroopan kurssia, mikäli poliittinen keskustelu ja julkinen harkinta johtaisivat selkeän linjanmuutoksen sekä pankkien pelastamiseksi suunnitellut velkapaketit kyseenalaistavan talouspoliittisen ohjenuoran johdonmukaiseen artikulointiin. Lopputulos oli kuitenkin karu paluu todellisuuteen. Poliittinen kevät johti ainoastaan SDP:n käsittämättömään vakuussotkuun, ja illuusio demokratian deliberaation mahdollisuuksista hautautui yhä syvemmälle vaihtoehdottoman kriisijulkisuuden syövereihin.

Euroopan tuhoisa talouspoliittinen linja tulee ennen pitkää pakon edessä kääntymään, mutta journalismilla ei suunnanmuutoksessa ole kuin perässähiihtäjän rooli.

Oletus valtion suvereniteetin heikentymisestä on muotoutunut jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jo 1980-luvulla, kun ylikansallisten pääomavirtojen ja kaupan sääntelyä länsimaissa löysennettiin (“vapauttamisesta” on aina väärin näissä yhteyksissä puhua) ja kun IMF saneli velkaantuneiden kehitysmaiden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, myös muut kuin uusmarxilaiset kapitalismiteoreetikot alkoivat korostaa kansantalouksien riippuvuutta niille ulkoisista voimista. Lopullisesti usko valtioiden suvereniteettiin tuntui romahtavan 1990-luvun globalisaatiokeskustelussa, jossa monet ennakoivat kansallisvaltioiden kuihtumista sekä ulkoisten (pääoma- ja kulttuuriset virrat, ylikansalliset poliittiset rakenteet, siirtolaisuus jne.) että sisäisten (erilaiset alueelliset autonomiapyrkimykset, kansallisen identiteetin heikkeneminen) prosessien puristuksessa.

Sittemmin akateeminen globalisaatiokirjallisuus on paisunut monivivahteiseksi keskusteluksi, jossa kukaan ei luonnollisestikaan halua vaikuttaa naiivilta esittämällä liian rajuja yksinkertaistuksia tai dogmaattisia julistuksia kansallisvaltion kuolemasta. Sen sijaan puhutaan valtioiden muuttuvasta (ja eriarvoisesta) asemasta ja roolista osana globaalihallinnan rakenteita, verkostoja ja käytäntöjä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikka valtioilla nähdään olevan edelleen keskeisin valta erilaisten toimenpiteiden ja politiikkojen toimeenpanossa, toiminnan tavoitteita, perusteita ja politiikan sisältöjä muotoillaan yhä enemmän ylikansallisella tasolla. Samalla itse suvereniteetin käsite jää usein varsin hahmottomaksi ja abstraktiksi metaforaksi, jolla lähinnä viitataan myyttiseen aikaan “ennen” globalisaatiota tai kansallisvaltioiden “kultakauteen” toisen maailmansodan jälkeen.

Abstraktia teesiä globalisaatiosta ja suvereniteettien murenemisesta voi kuitenkin pohtia konkreettisesti tarkastelemalla esimerkiksi vuodesta 2008 saakka jatkunutta finanssikriisiä, joka on monin paikoin johtanut julkisen talouden kriiseihin etenkin länsimaissa. Kyse ei ole vain siitä, että Yhdysvaltojen asuntolainakuplan puhkeamisen nopeasti synnyttämä globaali finanssikriisi osoitti valtioiden olevan syvästi riippuvaisia toisistaan ja oman kontrollinsa ulkopuolella olevista prosesseista. Vielä kouriintuntuvampi näyttö suvereniteetin katoamisesta on se, että monet valtiot ovat yhtäkkiä epävarmoja rahoituksen saamisesta omiin menoihinsa. Juuri tästä on kyse keväästä 2010 lähtien jatkuvasti voimistuneessa “velkakriisi”-diskurssissa, jonka varjolla hallitukset harjoittavat nurinkurista rahapolitiikkaa ja julkisen talouden leikkauksia . Aivan kuten IMF ehdollisti rahoituksensa kehitysmaille 1980-luvulla, nyt myös rikkaat teollisuusmaat säätävät julkiset menonsa ja talouspolitiikkansa sellaisiksi kuin uskovat rahoitusmarkkinoiden haluavan. Oireellista onkin, että kun luottoluokituslaitos Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltojen luottoluokitusta, se vaati samalla suurempia leikkauksia Medicare-ohjelmaan ja sosiaaliturvaan. Ei siis ihme, että valtiovarainministeri Kataisen julistama “niskalenkki markkinoista” on (netti)julkisuudessa nopeasti muotoutunut esimerkiksi samanlaisesta absurdin todellisuuspakoisesta hehkutuksesta kuin G.W. Bushin klassinen “Mission Accomplished”-julistus vuonna 2003.

Näissä olosuhteissa onkin yllättävää, että se rahoitusmarkkinoiden ilmeinen niskalenkki valtioista, jota EU-johtajien hätäkokoukset, pankkien pelastuspaketit ja julkisen talouden vyönkiristykset näyttävät heijastavan, saattaa itse asiassa olla vain näköharha – tai ainakin vain yksi, varsin konventionaalinen tapa ymmärtää valtion ja rahoitusmarkkinoiden suhde. Niin sanottu moderni rahateoria (MMT) korostaa valtioiden, ja nimenomaan keskuspankkien, roolia rahoitusmarkkinoiden toiminnan viimekätisenä takaajana. Niinpä MMT:n periaatteita oivallisesti selventävässä Raha ja talous -blogissa on analysoitu finanssikriisiä sekä käynnissä olevaa julkisen rahoituksen kriisiä hyvin erilaisin sanankääntein kuin valtavirtajulkisuudessa. Kyse on täysin vaihtoehtoisesta näkökulmasta ja tulkinnasta: esimerkiksi pankeille Yhdysvalloissa jo kyhätyt ja esimerkiksi Saksassa nyt suunniteltavat pelastuspaketit edustavat valtavirtajulkisuudessa rahoitusmarkkinoiden niskalenkkiä valtioista (ns. Too Big To Fail -argumentti), mutta MMT:n näkökulmasta pankkien ajautuminen julkisen rahoituksen piiriin osoittaa sen, miten rahoitusmarkkinat ovat loppupeleissä täysin riippuvaisia valtioista ja keskuspankkien lainarahasta.

MMT siis muistuttaa valtioiden suvereniteetista suhteessa markkinoihin: valtiot määräävät sen valuutan, jolla liikepankkien on operoitava ja verot maksettava, ja liikepankit tarvitsevat nimenomaan keskuspankin liikkeelle laskemaa rahaa keskinäiseen maksuliikenteeseensä. Samalla tavoin MMT huomauttaa, että koska keskuspankeilla on suvereeni oikeus luoda rahaa, ne voisivat periaatteessa milloin tahansa kuitata julkisen velan vain naputtelemalla kyseisen summan velkaantuneen valtion tilille. Miksi näin ei käytännössä tehdä, on näkökulmasta riippuen poliittinen (oikeiston ylivalta), teoreettis-ideologinen (uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin ylivalta) ja juridinen (EMU:n säännöt) kysymys ja osoittaa valtioiden suvereniteetin olevan teorian lisäksi myös hyvin käytännöllinen ongelma.

MMT:tä eli (uus)chartalismia kohtaan suuntaamassaan kritiikissä Eetu Virén tarttuu nimenomaan modernin rahateorian väitteeseen valtioiden rahapoliittisesta suvereniteetista. Virénin mukaan valtioiden rahapoliittinen suvereniteetti on ainoastaan “teoreettinen”, sillä “käytännössä” rahoitusmarkkinoilla on nykyään valta rajoittaa valtioiden kulutusta ja siten ne ovat nousseet todellisen suvereenin asemaan:

1970-luvulta alkaen rahan luomisen mekanismit ovat alkaneet voimakkaasti noudattaa globaalien finanssimarkkinoiden määrittämää logiikkaa. Käytännössä valtiot joutuvat rahoittamaan juoksevia menojaan finanssimarkkinoilta otetulla velalla (siis keskuspankkirahoituksen sijaan suoraan markkinoille myytävilä obligaatioilla) ja siksi markkinoiden antamilla luottoluokituksilla ja niiden määrittämällä korkotasolla on äärimmäisen keskeinen merkitys valtioiden taloudelle. Rahapoliittinen suvereniteetti on myös niillä valtioilla, joilla on oma vapaasti kelluva valuutta, ainoastaan teoreettinen, koska finanssimarkkinat muodostavat rahan luomista ohjaavan konvention, jonka myös rahansa pörssiin sijoittaneet amerikkalaiset kotitaloudet ja instituutiot ovat hyväksyneet.

Kirjoituksensa kommenttiosiossa Virén jatkaa:

Ymmärrän kyllä uuschartalistisen näkemyksen siitä, että keskuspankki “voisi” rahoittaa suoraan valtiota. Tämä näkemys on kuitenkin mielestäni puhtaasti “teoreettinen” ja siinä mielessä “utopistinen” (…) Tämä funktionalistinen näkemys siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä ei minusta poikkea mitenkään siitä, että valtio “voisi” käyttää nykyisestä budjetista osan mihin tahansa sen sijaan että se nyt käytetään verovähennyksiin rikkaille jne. Yritykseni oli (…) sanoa, että rahan luomista ohjaavat todelliset mikrotason valtasuhteet ovat sellaisia, että en pidä poliittisesti realistisena tällaisia teoreettisia spekulaatioita siitä, mitä keskuspankki “voisi” tehdä. Tämänhetkisen lainsäädännön ja siten poliittisen tilanteen mukaan se ei “voisi” tehdä niin.

Vaikka rahan luomisen mekanismien finanssivetoistuminen on toisaalta tietoisen politiikan tulosta, erityisesti USA:n hallitus on edistänyt yksityistä vlekaantumista ja kotitaluoksien viemistä pörssiin määrätietoisesti (mitä ylläolevassa kirjoituksessa ei käsitellä tarpeeksi) ovat finanssimarkkinat “yleisenä mielipiteenä”, jonka esimerkiksi amerikkalaiset kuluttajat ovat hyväksyneet tai jossa ne ovat mukana, nykyisin todellinen rahapoliittinen suvereeni (ja keskuspankin suvereniteetti on teoreettinen).

Raha ja talous -blogin toinen kirjoittaja Jussi Ahokas vastaa Virénille saman kirjoituksen kommenttiosiossa. Kuten vastaus osoittaa, MMT:n näkökulmasta rahoitusmarkkinoiden kutsuminen suvereeniksi on täydellistä puppua: moderni rahatalous ei yksinkertaisesti toimi siten.

Finanssimarkkinoiden nostamiselle taloudelliseksi suvereeniksi ei ole perusteita, minkä globaali finanssikriisikin erinomaisesti osoitti. Jos keskuspankit ympäri maailmaa eivät olisi huolehtineet rahoitusmarkkinoiden ja -laitosten likviditeetin riittävyydestä, tämä valtarakennelma olisi romahtanut.

Aina voidaan tietysti spekuloida maailmalla, jossa liikepankit eivät ole riippuvaisia keskuspankeista ja jossa niiden keskinäiset velkasitoumukset selvitetään muulla kuin keskuspankkirahalla, mutta nykyinen järjestelmä ei ole sellainen. Siksi tässäkin keskustelussa neochartalismia kohtaan esitetyltä kritiikiltä putoaa kokonaan pohja pois (…)

Virénin ja Ahokkaan väittelyn taustalla on kaksi hyvin erilaista tapaa lähestyä vallan ja suvereniteetin kysymystä. MMT:n näkökulmasta suvereniteetti määrittyy “teknisesti” tarkastelemalla todellista rahan liikettä ja tileillä tehtäviä operaatioita, joissa keskuspankeilla on nykyjärjestelmässä täysin keskeinen merkitys. Virén puolestaan näkee rahan ennen kaikkea poliittisena ja valtasuhteena, jossa vähemmän merkittävää on se, miten raha teknisesti liikkuu, kuin se, miten markkinoiden ja valtioiden suhde on sosiaalisesti ja poliittisesti konstruoitu. Erilaisista johtopäätöksistään huolimatta Virén ja Ahokas voivatkin molemmat yhtyä Henry Fordilta lainattuun ajatukseen siitä, että jos totuus pankkijärjestelmän toiminnasta ymmärrettäisiin, vallankumous tapahtuisi huomenna. Ahokkaan sanoin:

Jos ihmiset ymmärtäisivät, että heidän muodostamansa valtio, jota ohjataan vielä jossain määrin demokraattisesti useissa länsimaissa, voi muuttaa talouden suunnan käyttämällä suvereenin oikeuttaan, yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Se, että ihmisten talousymmärrystä yritetään hämärtää sekä oikeiston että vasemmiston toimesta esimerkiksi siten, että valtion taloudellinen suvereniteetti kiistetään ilman todellisuudesta nousevia perusteita, on valtava ongelma ja omalta osaltaan supistaa demokratian tilaa yhteiskunnassamme. Jos tahtoa poliittiseen kamppailuun löytyy, olisi suotavaa, että kamppailu perustuisi reaalitodellisuuden muuttamiseen eikä unimaailmojen muuttamiseen.

Virénin ja Ahokkaan debatti on kiinnostava osoitus siitä, miten ymmärryksemme maailmantalouden toiminnasta ja finanssijärjestelmän luonteesta vaikuttaa siitä tehtäviin poliittisiin johtopäätöksiin. Virénin argumentointi muistuttaa vahvasti yhteiskuntatieteellisen ja kriittisenkin globalisaatioteorian rakentamaa narratiivia 1970-luvulta jatkuneesta historiallisesta kehityksestä, jossa globaalien rahoitusmarkkinoiden asema on jatkuvasti voimistunut ja vastaavasti demokraattisen päätöksenteon ja “politiikan” ala kutistunut. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa keskeiset julkisen vallan liikkumavaraa rajoittavat päätökset tehdään jossain aivan muualla kuin edustuksellisten instituutioiden puitteissa: rahoituslaitoksissa, luottoluokituslaitoksissa, IMF:ssä ja muissa kansainvälisissä järjestöissä – sekä euron piirissä nykyisin myös valtioiden kontrollista pitkälti riippumattomassa Euroopan keskuspankissa. Ahokkaan ja muiden chartalistien tarkoituksena ei varmasti ole kiistää tätä historiantulkintaa. Valottamalla MMT:n avulla rahoituksen todellisia mekanismeja he kuitenkin haluavat tuoda esiin, että demokratiaa, taloudellista vakautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta uhkaava kehityskulku olisi lopulta varsin yksinkertaista kääntää – jos vain talouspolitiikkaa ohjaisi jälleen ymmärrys valtion tosiasiallisesta rahapoliittisesta suvereniteetista.

Valtamedia tarjoaa pääsääntöisesti kahta julkista näkökulmaa eurokriisiin. Ensimmäinen ja hallitseva niistä on “päätöksentekijöiden” narratiivi. Sen mukaan osa euromaista (“ylivelkaantuneet” maat) on rahoitusvaikeuksissa. Niiden lainansaanti finanssimarkkinoilta on uhattuna, koska niiden epäillään olevan kykenemättömiä selviytymään nykyisistä veloistaan. PIIGS-maiden kohdalla tilanne on enemmän tai vähemmän akuutti, mutta sama ongelma koskettaa pidemmällä tähtäimellä kaikkia euromaita. Ainoa tapa valtioille taata lainansaantinsa myös tulevaisuudessa onkin vakuuttaa markkinat ja luottoluokituslaitokset siitä, että niiden talous- ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet tuottavat jatkossa riittävän nopeaa talouskasvua sekä hillitsevät julkisten menojen kasvua siinä määrin, että tuleva velanmaksukyky ei ole uhattuna. Tämä tosin edellyttää “kipeitä” leikkauksia julkisista menoista, joilla itsessään on talouskasvun edellytyksiä heikentäviä vaikutuksia, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Tämän “talousrealistien” narratiivin lisäksi julkisuudessa toistuu tasaisin väliajoin myös toinen, “kriitikkojen” kriisikertomus, joka esittää puhuvansa kriisistä kärsivien kansalaisten näkökulmasta. Tämä on ennen kaikkea kansalaislähtöisen journalismin ihanteet omaksuneiden toimittajien sekä poliittisen vasemmiston ja populistien narratiivi. Sen mukaan eurokriisissä EU ja sen vahvimmat jäsenvaltiot ovat yhteistuumin keskittyneet pelastamaan “ongelmamaille” löysillä ehdoilla lainanneet pankit valtavilla tukipaketeilla. Samalla päättäjät ovat luoneet lisää julkista velkaa ja käyttävät nyt kasvavaa velkataakkaa perusteluna julkisten menojen leikkauksiin ja kansalaisten toimeentuloa heikentäviin ratkaisuihin. Globaalia finanssikriisiä seurannut eurokriisi onkin vain uusin vaihe uusliberalistisessa hyökkäyksessä hyvinvointivaltiota vastaan ja pääoman edustajien ehtymättömässä pyrkimyksessä kaventaa julkista sektoria.

Julkista keskustelua talouskriisistä käydään lähinnä näiden kahden narratiivin puitteissa ja niiden avaamien mahdollisuuksien ja toimintaehdotusten vaihtoehtoavaruudessa. Julkisuudessa esiintyvät erimielisyydet esimerkiksi Kreikan lainojen takaamiselle asetettavista ehdoista tai sen velkojen uudelleenjärjestelystä lankeavat joko talousrealistisen tai kriittisen kriisinarratiivin puitteisiin eivätkä kyseenalaista niiden lähtöoletuksia. Käytännössä nämä päänarratiivit pitkälti myös sekoittuvat. Valtionpäämiehet ja erilaiset talousasiantuntijat ovat omaksuneet ja lainanneet itselleen useita “kriitikoiden” puheenparsia kriisin eri vaiheissa puhuessaan vaikkapa rahoitusmarkkinoiden “moraalikadosta” tai tarpeesta tuoda lisää “läpinäkyvyyttä” finanssimarkkinoille esimerkiksi erilaisin stressitestein. Kriittinen narratiivi talouskriisistä on siis retorisesti pitkälti sisällytetty siihen talouspoliittiseen linjaan, jonka “vastuulliset” päätöksentekijät esittävät ainoana mahdollisena.

Vastaavasti vasemmisto vaatii nykyistä tiukempia toimenpiteitä, kuten pankkeja pälkähästä päästävien julkisten pelastuspakettien lopettamista, yksityisten pankkien pakottamista ottamaan luottotappiot kontolleen, rahoitusmarkkinoiden tiukempaa sääntelyä ja veroparatiisien sulkemista kuplien ehkäisemiseksi vastaisuudessa, mutta se ei useinkaan kyseenalaista talousrealistiseen narratiiviin sisältyvää oletusta julkisen talouden “tasapainottamisen” ja rahoitusmarkkinoiden rauhoittamisen välttämättömyydestä. Kriisin poliittisia ja sosiaalisia seurauksia ajatellen huolestuttavinta onkin se, ettei julkisuudesta edelleenkään löydy sellaisia euroeliitin talouspolitiikalle vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, jotka paitsi avaisivat euromaita kollektiivisesti kuristavan solmun myös vapauttaisivat maiden julkiset sektorit jatkuvalta velkapommiin, “kestävyysvajeeseen”, “kilpailukykyyn”, “luottoluokitukseen” ja muihin talousrealistien opinkappaleisiin perustuvalta näivettämiseltä.

Valtamedia rakentaa siis kriisijulkisuutta, jossa risteilee näennäisesti antagonistisia näkemyksiä mutta jossa talouspoliittisten toimintamallien kirjo on lopulta varsin suppea. Toki voidaan ajatella, että jos vasemmistopuolueilla olisi vahvempi poliittinen asema EU:n ja sen jäsenmaiden sisällä, niiden ajamat kauaskantoisemmat toimenpiteet euroalueen rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelystä ja sääntelystä olisivat vahvemmin esillä ja huomiota kiinnitettäisiin vähemmän vakausmekanismien ja tukipakettien kaltaisiin suhteessa vähäpätöisempiin, markkinaehtoisiin ja akuutteihin pelastustoimiin sekä niiden yksityiskohdista kiistelemiseen.

Ongelma on kuitenkin syvempi. Yhtäältä EKP ja unionin muut instituutiot on jo perussopimustasolla asetettuja edistämään pääoman etuja “vapailla” sisämarkkinoilla ja vastaavasti niiden kykyä ohjata yhteisiä markkinoita kollektiivisilla raha-, finanssi- ja talouspoliittisilla toimenpiteillä on tiukasti rajoitettu. Uusliberalismin taustalla vaikuttava uusklassinen talousteoria on siis pitkälti sekä institutionalisoitunut että konstitutionalisoitunut EU:n rakenteisiin. Toisaalta vasemmistopuolueissa tuntuu edelleen olevan vain harvakseltaan kykyä, halua ja uskallusta etsiä uusklassiselle talousteorialle vaihtoehtoista ymmärrystä rahan luonteesta ja pankkien toiminnasta ja rakentaa niiden pohjalta talouspoliittista ohjelmaa, jossa julkinen sektori ja julkinen rahoitus näyttäytyisivät pikemminkin avaimena markkinoiden synnyttämiin lukkoihin kuin itsessään ongelmana.

Ensiksi on syytä huomioida, että Perussuomalaisten mittava vaalivoitto ajoi poliittisen järjestelmän poikkeustilaan, jossa puoluiden oli aloitettava varsin sekasortoisessa tilanteessa neuvottelut Suomen yhteisestä kannasta Portugalin lainatakauksiin. Näissä oloissa suomalaisen politiikan perinteinen maan tapa meni uusiksi: Enemmistöhallituksen puuttuessa (Keskusta kun ei suostunut enää vaalien jälkeen hoitamaan asiaa osana toimitusministeristön agendaa) Portugali-pakettia ei voitu ajaa läpi eduskunnassa vastalauseista piittaamatta. Näissä oloissa Kokoomuksen oli otettava jonkinlainen “vähemmistöhallituksen” rooli ja aidosti neuvoteltava aiemmin euroalueen vakausmekanismeihin kielteisesti suhtautuneiden eduskuntaryhmien kanssa.

Näin puolueiden julkisten linjausten, vaalituloksen ja politiikan päiväjärjestyksen yhteistuloksena syntyi suomalaiselle julkiselle keskustelulle harvinainen poliittinen hetki. Neuvotteluja käytiin Kimmo Sasin johtamassa erityistyöryhmässä, mutta ennen kaikkea niitä käytiin uutismedian välittämässä julkisuudessa. Puolueet selvittivät avoimesti kantojaan Portugalin lainatakauksiin, ja erilaiset asiantuntijat arvioivat, miten Suomen mahdollinen linjanmuutos vaikuttaisi euroalueen tulevaisuuteen. Kun vielä ennen vaaleja oli laajasti pidetty mahdottomana neuvotella uudestaan EU:ssa “jo sovittuja asioita” tai kieltäytyä takaamasta Portugalin lainoja, vaalitulos tuntui muuttaneen monien käsityksiä mahdollisesta. Yhtäkkiä myös journalistit näkivät talouspolitiikassa erilaisia vaihtoehtoja, ja jotkut esittivät Suomella jopa olevan ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa eurooppalaisen talouspolitiikan suuntaan. Vaikka demarit lopulta (joku voisi sanoa odotetusti) perääntyivät vaatimuksissaan ja neuvottelujen lopputulos jäi laihaksi, itse prosessi tuntui sen julkisen luonteen takia tärkeältä demokraattisen keskustelun hetkeltä.

Politiikan julkisuuden etsikkoaika jatkui myös Portugali-paketin kokoon kursimisen jälkeen. Perussuomalaisten ilmoittautuminen oppositiotaipaleelle aiheutti sen, että mukaan hallitusneuvotteluihin jouduttiin kutsumaan Vihreät ja heti perään myös Vasemmisto. Anni Sinnemäki julkisti välittömästi puolueensa ehdottomat kynnyskysymykset hallitukseen osallistumiselle, ja myös Paavo Arhinmäki oli hyvin avoin ehdoista, joilla Vasemmisto voisi lähteä mukaan Kokoomuksen johtamaan hallitukseen. Kokoomuksen johtoasema hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden keskuudessa muistuttaakin edelleen jonkinlaista vähemmistöhallituksen tilannetta, jossa sen on aidosti neuvoteltava itsensä kanssa hyvin eri linjoilla olevien ryhmien kanssa saadakseen läpi omia tavoitteitaan. Vallan aiempaa tasaisemman jakaantumisen ansiosta suomalaisten pienpuoleiden sosiaalipoliittisesti vasemmistolainen peruslinja on samalla näkynyt myös julkisessa keskustelussa: moni mahdottomalta tuntunut poliittinen uudistus, kuten perusturvan merkittävä nosto, on uudessa tilanteessa muuttunut yllättävänkin realistiseksi mahdollisuudeksi.

Nyt hallitusneuvottelijat ovat kuitenkin sulkeutuneet Säätytaloon toimittajien ihmetellessä ovien takana, mihin puolueiden avoimuus hävisi. Tiukka julkisuuskuri on jälleen langennut suomalaisen vallankäytön ytimeen, ja poliittinen hetki on kuihtunut ainakin hetkellisesti kasaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuvaa tätä julkisuuspimennon vaihetta sattuvasti “luottamuksen rakentamiseksi”; hallitusneuvottelijoiden välinen keskinäinen luottamus rakentuu siis sen kautta, että tieto ja vuorovaikutus rajataan julkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Urpilainen myös paljastaa kommentillaan, kenen luottamus lopulta on tärkeää: kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja puolueisiin ei ole yhtä olennaista kuin valtaa käyttävän puolue- ja eturyhmäeliitin keskinäinen luottamus. On kuitenkin kysyttävä, mihin edustuksellinen demokratia tarvitsee luottamusta Urpilaisen tarkoittamassa päätöksentekijöiden välisen sisäpiirin ja julkisuudelta piilossa tehtävien lehmänkauppojen merkityksessä. Kuten Portugalin lainojen takauksesta käyty päätöksentekoprosessi osoitti, demokraattinen järjestelmä voi toimia yhtä hyvin (tai paremmin) nimenomaan eliittien välisen “epäluottamuksen” vallitessa: tilanteessa, jossa muiden näkemykset eivät joko ole valmiiksi tiedossa tai lukittuina ja jossa enemmistön kannasta joudutaan aidosti neuvottelemaan.

Urpilaisen näkemys luottamuksen syntymisestä tietoon ja kommunikaatioon perustuvan sisäpiirin rakentumisen kautta muistuttaa myös kiinnostavalla tavalla Julian Assangen muotoilemaa argumenttia salaliitosta. Assangen mukaan salaliitoksi voidaan kutsua mitä tahansa suljettua verkostoa, joka jakaa tietoa vain jäsentensä kesken (‘conspiracy’ polveutuu sanasta ‘conspire’, siis kirjaimellisesti ‘yhdessä hengittämisestä’). On selvää, että tässä merkityksessä salaliittoja on kaikkialla. Suljetusta verkostosta tulee kuitenkin ongelmallinen silloin, kun sille kasaantuu paljon yhteiskunnallista valtaa, sillä verkosto kokonaisuutena (yksittäisten jäsenten mahdollisesti toisensuuntaisista pyrkimyksistä huolimatta) suuntautuu Assangen mukaan luontaisesti edistämään sen omaa tai sen jäsenten etua verkoston ulkopuolelle kuuluvien edun sijasta. Verkoston sisäistä luottamusta rikkovien jäsenten asema heikkenee verkostossa muiden vahvistaessa keskinäisiä siteitään. Assange näkeekin yhteiskunnallisen vallankäytön ympärille muotoutuvat suljetut verkostot kansalaisten etua, avoimuutta ja julkisuutta vastaan sotivina salaliittoina, joiden toimintakyvyn tuhoamiseen Wikileaks on loppupeleissä tarkoitettu.

Suomalaisessa politiikassa hallitus on perinteisesti muodostanut assangelaisen salaliiton, jossa keskeneräisiä asioista ei tiedoteta julkisuuteen. Politiikkaa seuraava realisti voisi todeta, että salaliittona se on tavallaan sekä välttämätön että väistämätön, sillä yhtäältä koalitiohallituksen tehtävänä on tuottaa sisäistä koheesiota erimielisten kesken eikä sisäpiirien muodostumista toisaalta voi mitenkään estääkään. Enemmistöparlamentarismin oloissa tällä salaliitolla on kuitenkin liikaa valtaa: päätöksen tehtyään hallituksen ei tarvitse neuvotella siitä muiden ryhmien kanssa eikä julkisuudessa.

Suomalaisen päätöksenteon suljettu sisäpiiri mureni hetkeksi kevään eduskuntavaalien jälkeen, ja ainakin osa puolueista edisti julkista poliittista keskustelua avoimella tiedotuslinjallaan. Sittemmin Säätytalolla on jälleen aloitettu perinteisen salaliiton rakentaminen. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että hallituksen työskentely voi jatkossakin perustua erimielisyyksien pimittämiseen ja julkiseen keskustelemattomuuteen, etenkin kun vaalitappiosta radikalisoituneet pienpuolueet hakenevat entistä suorempaa kontaktia äänestäjiinsä. Ja mikäli sekä Vihreät että Vasemmisto päättäisivät sittenkin jättäytyä oppositioon, enemmistöhallitusta ei kyettäisi – ainakaan Kokoomuksen johdolla – edes muodostamaan. Tällöin Portugali-kysymystä ratkomaan spontaanisti muotoutunut “vähemmistöhallitus” ja sen toiminnan edellyttämä (julkinen) neuvottelupakko voisivat vakiintua tulevaa hallituskautta määrittäväksi päätöksentekotavaksi, ja poliittista julkisuutta keväällä 2011 elähdyttänyt poikkeustila voisi saada jatkoa.

Tällaiset paljastukset eivät tietenkään tule yllätyksenä niille, jotka muistavat taannoisen “uutisen” siitä, miten Paavo Lipponen ja Iiro Viinanen sopivat yhteisestä talousohjelmasta vuonna 1994 yli puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja. Tai niille, jotka muistavat mm. Perheyritysten liiton olleen näkyvässä roolissa nykyisen hallitusohjelman laadinnassa neljä vuotta sitten. Kiinnostavaa A-studion pätkässä kuitenkin on, että Kantola ja Rossi asetetaan – kömpelösti toimittajan välityksellä – etäväittelemään siitä, onko suomalaisessa virkamiesvetoisessa päätöksentekokulttuurissa kenties jotain pielessä. Tyylikkäästi Rossi torppaa Kantolan ajatukset tutkijan elitisminä – ja paradoksaalisesti myös “kansanvallan vähättelynä”.

Kokonaisuutena A-studion juttu on harvinainen esimerkki politiikan ja päätöksenteon pelisääntökeskustelusta. Siis keskustelusta siitä, miten edustuksellinen demokratia Suomessa toimii ja mitä ongelmia siinä on. Kuten Kantola ohjelmassa toteaa, aiheesta käydään hyvin vähän julkista keskustelua. Tässäkin tapauksessa kyse on ainoastaan yhdestä asiasta: ministeriöiden virkamiesten vallasta ja heidän asemastaan politiikan agendan asettajina. Sen lisäksi on paljon muitakin politiikan pelisääntöihin liittyviä kysymyksiä, joita ei juuri koskaan käsitellä julkisuudessa. Kuten vaikkapa se, miksi Suomessa voidaan muodostaa vain enemmistöhallituksia, joiden ansiosta hallitus voi sanella lainsäädännön kumileimasimena toimivalle eduskunnalle. Tai se, miksi kaikki hallitukset ovat käytännössä porvarihallituksia keskustan tai kokoomuksen ollessa aina osa hallituskoalitiota, jolloin aidosti vasemmistolaisen politiikan agendan luominen on mahdotonta.

Miksi Suomessa ei käydä julkista keskustelua tämänkaltaisista asioista? A-studion toimittaja Sanna Ukkola yrittää Rossia haastatellessaan hieman kyseenalaistaa hallitusneuvottelujen – nykypolitiikassa kenties keskeisimmän yksittäisen vallankäyttöprosessin – käymistä suljettujen ovien takana. Hän saa Rossilta odotetun vastauksen: eihän siitä mitään tulisi jos… Asiat ovat siis aina olleet näin, ja on pelkästään epärealistista kuvitella, että ne voisivat muuttua. Nimenomaan realismia kuitenkin on, että asiat muuttuvat ajan myötä, ja myös pelisäännöt muuttuvat. Esimerkiksi lobbareiden määrän lisääntyminen Säätytalossa viime vuosina on selkeä osoitus siitä, että hallitusneuvottelujen pelisäännöt ovat muuttuneet. Arvot ja toimintatavat muuttuvat, mutta tämä kaikki tapahtuu ilman julkista keskustelua.

Ei politiikan pelisääntökeskustelu silti aivan täysin ole kateissa julkisuudesta. Ilmeisin esimerkki on “maan tapa” eli vaalirahoitus, josta vuonna 2008 syttynyt roihu ei vieläkään ole sammunut. Tosin julkisuuden keskittyessä väärinkäytöksiin ja salailuun itse pelisäännöistä puhuminen on keskustelussa jäänyt “avoimuuden” ja “läpinäkyvyyden” vaatimisen tasolle. Itse järjestelmää, jossa poliitikot ja vanhat puolueet kytkeytyvät läheisiin riippuvuussuhteisiin voimakkaiden intressiryhmien kanssa, ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Kiinnostavampi poikkeus pelisääntöasioista puhumattomuuden sääntöön onkin vielä pitempään jatkunut uuvuttava vääntö “kahden lautasen politiikasta”. Siinä missä vaalirahoitus nousi keskusteluun juridisen skandaalin ja korruptioepäilyjen myötä, presidentin valtaoikeudet nousivat julkisuuteen siitä syntyneen poliittisen konfliktin takia. Puolueissa ja poliittisessa eliitissä laajemminkin oli hyvin erisuuntaisia mielipiteitä asiasta, ja lisäksi ainakin Helsingin Sanomilla tuntui olevan voimakasta tarvetta pitää “ongelmaa” esillä, jotta presidentin valtaoikeuksia kavennettaisiin.

Valtamedian aktiivinen rooli kahden lautasen ongelman kärjistäjänä on kuitenkin harvinainen poikkeus. Yleisemmin ottaen lienee selvää, että mikäli poliittisen kentän sisällä ei voimistu intressiä muuttaa politiikan pelisääntöjä tai politiikan tekoon ei liity mahdollista moraaliskandaalia, aihe ei nouse julkiseen keskusteluun. Enemmistöhallitukset, virkamiesvalta, työmarkkinajärjestöjen valta, neuvottelujen käynti julkisuudelta piilossa ja poliittiset nimitykset ovat asioita, joista nykypuolueilta tuntuu olevan turha odottaa avauksia. Puhumattakaan suorasta demokratiasta.

Tämän kaltaisissa asioissa keskustelun käynnistämisen vastuu lepäisi pitkälti journalismilla. Vaikka avoimuuden lisääminen on journalismin julkilausuttu ihanne, käytännössä toimittajat eivät ole järin hyviä sen enempää avaamaan kuin kyseenalaistamaankaan politiikan pelisääntöjä vaan ottavat ne mieluummin itsestäänselvyyksinä. Kyseenalaistajan rooli on epäkiitollinen, eikä poliitikkojen kommentteja ja sisäpiirin tietoja eduskunnassa kärkkyvä politiikan toimittaja halua saada troublemakerin – eikä varsinkaan naiivin idealistin – leimaa otsaansa. On parempi mukautua pelisääntöihin, yrittää hyödyntää niitä nimettömien vuotojen ja yksinoikeudella saatujen haastattelujen muodossa, ja antaa niiden muuttua omia aikojaan jos ovat muuttuakseen. Siellä ovien takana.

Viime viikon show’ssa pysyteltiin kuitenkin Kehä III:n sisäpuolella. Heikkinen tarttui tällä kertaa politiikan journalismiin ja haastoi Ylen ajankohtaisohjelmien päällikön Jyrki Richtin ja MTV3:n uutispäätoimittajan Heikki Piuholan avaamaan tv-journalismin valintoja. Keskustelu jäi kokonaisuutena varsin pinnalliseksi, ja Heikkisen journalismikritiikki typistyi listaksi irrallisia epäkohtia: elinkeinoelämän edustajien esiintyminen riippumattomina asiantuntijoina uutislähetyksissä, toimittajien kyvyttömyys esittää kriittisiä kysymyksiä poliitikoille, soundbite-uutisointi, vaaliohjelmien falskius sekä hallituksen agendan seuraaminen ja eduskuntatyön ja opposition esittämien vaihtoehtojen sivuuttaminen. Kaikki nämä ovat aiheellisia huomioita, mutta Richtin ja Piuholan selittäessä asioita edustamiensa mediaorganisaatioiden rautaisella logiikalla Heikkiseltä itseltään puuttui tällä kertaa kyky esittää aidosti kriittisiä (jatko)kysymyksiä, jotka olisivat vieneet keskustelua syvemmälle.

Keskustelun yleisestä latteudesta huolimatta ohjelma ilmensi varsin hyvin sekä tyypillistä mediaa kohtaan tunnettua tyytymättömyyttä ja suoranaista epäluuloa että päätoimittajien ajatusmaailmaa ja ammatillista itseymmärrystä. Toimittajien, erityisesti esimiesasemassa olevien, puheessa politiikan journalismista paistaa usein tietty ristitiita, jonka esimerkiksi Pressiklubia katsoessa huomaa säännöllisesti toistuvan. Yhtäältä toimituspäälliköt ja päätoimittajat ovat avoimesti tietoisia siitä, että he toimivat julkisuuden portinvartijoina, ohjaavat huomiota tiettyihin asioihin ja päättävät, mistä uutisoidaan ja ketkä pääsevät esiin. He siis tunnustavat valintojensa vaikuttavan ratkaisevalla tavalla siihen, mistä yhteiskunnassa puhutaan, mitä pidetään tärkeänä ja keidät nähdään painavina ja uskottavina asioiden määrittelijöinä. Toisaalta samaan hengenvetoon toimittajat tähdentävät tekevänsä nämä valinnat ainoastaan sen perusteella, mikä on tärkeää ja ketkä ovat oleellisimpia lähteitä.

Toisin sanoen valintojen “poliittisuus” kyllä tunnustetaan, mutta valintojen taustalla olevien periaatteiden nähdään juontuvan suoraan todellisuudesta: journalistit kieltäytyvät näkemästä, että tämä “todellisuus” on juuri niiden valintojen tulosta, joiden poliittisuuden he ovat myöntäneet. Valintojen kriteerit (mediarutiinit) eivät koskaan nouse ainakaan toimittajien julkisissa esiintymisissä puheenaiheeksi, ja siksi tuntuu, että journalistien itsekritiikki omaa ammattikuntaansa kohtaan jää lähestulkoon aina raivostuttavan vajaaksi. Samalla keskustelun ulkopuolelle rajautuu kokonaan mahdollisuus, miten journalismi voisi tuottaa parempaa poliittista julkisuutta, ja keskustelu kiertyy samoamaan näköalattomassa ammatillisen arkiymmärryksen maastossa.

Yksi esimerkki Markku Heikkisen ohjelmasta valottaa hyvin asiaa. Perusvasemmistolaiseen tyyliin Heikkinen maalailee keskustelussa politiikan journalismin rappiotilaa hyvin tutuin termein (“kolme koota: kaupallisuus, kiire ja kilpailu”) ja voivottelee asiakysymysten peittymistä viihteellisten sisältöjen alle. Hän ihmettelee heti ohjelman alkumetreillä, miten Yleisradio pääuutislähetyksessään käsitteli pääoppositiopuolue SDP:n tekemää varjobudjettia yhteensä 20 sekuntia (“onko tämä vittuilua?”). Tähän provokaatioon Heikki Piuhola reagoi välittömästi toteamalla, että sekä MTV3:n että Ylen kanavilla uutisoitiin budjetista ja sen eri yksityiskohdista syksyn mittaan tuntikaupalla ja että oppositiokin pääsi varmasti esittämään omat näkemyksensä. Vähän myöhemmin Jyrki Richt kuitenkin reflektoi asiaa seikkaperäisemmin argumentoiden, että nykyisessä hallitusvetoisessa päätöksentekoprosessissa oppositiopuolueen varjobudjetilla ei ole juuri poliittista painoarvoa, ja siksi se jää enemmänkin “propagandan” asteelle.

Richtin lausunto ja siihen sisältyvät taustaoletukset ovat kiinnostavia kahdella tavalla. Ensinnäkin siinä ilmenee erinomaisesti journalistin ammatillinen itseymmärrys, jossa valta oikeuttaa julkisuuden eriarvoisuuden. Koska hallituksella nähdään olevan enemmän valtaa kuin eduskunnalla ja koska yleisöllä on oikeus tietää, ketkä tärkeät päätökset tekevät, journalismin on keskityttävä ministereihin, ministeriöiden johtaviin virkamiehiin ja työmarkkinajärjestöihin vallattoman kansanedustuslaitoksen kustannuksella. (Jostain syystä tämä vallan hännystelyn logiikka ei kuitenkaan merkitse EU-komission aktiivista seuraamista – puhumattakaan esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten tai suurten vakuutusyhtöiden, investointipankkien ja luottoluokittajien toimien kaivelemisesta.) Seurauksena on, että kotimaan ministereillä ja työmarkkinajärjestöillä on pääosin etuoikeus johtaa politiikan julkisuuden agendaa.

Toiseksi Richtin lausunto osoittaa, miten journalismi rajaa oman tehtävänsä politiikassa äärimmäisen suppeasti ja kaventaa samalla julkisen keskustelun roolia demokratiassa täysin omaehtoisesti. Todistellessaan, että oppositiolle annetaan Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmissa tilaa, Piuhila ja Richt implisiittisesti myöntävät hallituksen hallitseman julkisen agendan olevan ongelmallinen ilmiö. Samalla he haluavat vakuuttaa ymmärtävänsä, että myös eduskunnalla ja oppositiolla “on tärkeä rooli demokratiassa”. Oleellista on kuitenkin se, miten toimittajat tämän roolin näkevät: julkisuudessa se tiivistyy hallituksen haukkumiseen. Ministeriöt toisin sanoen laativat virkamies/konsulttityönä poliittiset aloitteet, hallitus lyö ne lukkoon ja opposition tehtäväksi jää arvostella tehtyjä päätöksiä. Opposition omien vaihtoehtoisten ratkaisumallien, siis poliittisten vaihtoehtojen, esittäminen sen sijaan on “propagandaa”, jolle on syytä antaa enintään 20 sekuntia lähetysaikaa.

Heikkisen ohjelmassaan heittämä 20 sekunnin teesi auttaa kuvittelemaan, miten valtamedian politiikan journalismi voisi toimia myös toisin – ja millaisia potentiaalisia seurauksia toisin tekemisellä voisi olla. Vaikka SDP:n varjobudjettia voidaan puolueen toimeenpanovallan puuttuessa halutessa luonnehtia painoarvoltaan hieman sytykettä arvokkaammaksi paperinipuksi, sen tehtävä ja tarkoitus on toimia nimenomaan julkisen keskustelun, ei poliittisen päätöksenteon, sytykkeenä. Jotta tämä onnistuisi, varjobudjetin julkistaminen pitäisi huomioida näkyvästi uutisissa. Lisäksi eri uutisvälineiden pitäisi seuraavina päivinä marssittaa ruutuun ja lehtien sivuille erilaisten asiantuntijoiden armada vertailemaan varjobudjetin sisältöä suhteessa hallituksen budjettiesitykseen ja arvioimaan, rakentaako se ja miltä osin todellisia vaihtoehtoja hallituksen talous-, vero- ja sosiaali-, energia-, ym. politiikalle. Tällainen käsittely innostaisi myös muita puolueita laatimaan omia vaihtoehtojaan ja terävöittämään erojaan suhteessa muihin, ja poliittiseen keskusteluun tulisi konkreettisia esityksiä vaihtoehtoisista ratkaisumalleista, joiden potentiaaliset sosiaaliset seuraukset vaihtelisivat. Tuloksena olisi päivänpolitiikasta irrallaan olevaa keskustelua puhtaasti hypoteettisista mahdollisuuksista (varjobudjetillahan ei ole valtaa luoda sitä todellisuutta, josta se puhuu). Parhaimmillaan se ruokkisi puolueiden ja kansalaisten poliittista mielikuvitusta ja ymmärrystä tulevaisuuden vaihtoehdoista – tai vaihtoehtoisista tulevaisuuksista.

On huomattava, että jos journalismi ottaisi tietoiseksi tehtäväkseen poliittisten vaihtoehtojen kartoittamisen ja esiin nostamisen, tällä olisi merkittäviä vaikutuksia journalismin portinvartijaroolille. Valtajulkisuuteen pyrkiviä argumentteja ei voitaisi enää automaattisesti valita esittäjänsä institutionaalisen aseman vaan niiden sisällön perusteella. Tämä puolestaan jakaisi julkisuuden valtaresurssit uudella tavalla: institutionaalinen valta ei enää takaisi automaattista pääsyä julkisuuteen, vaan se olisi lunastettava tuomalla uusia näkökulmia keskusteluun tai avaamalla perustellusti kokonaan uusia teemoja. Ei tietenkään ole mitenkään yksinkertaista määrittää, miten ja millä perusteilla journalistien näissä oloissa pitäisi arvioida erilaisten argumenttien “vaihtoehtoisuutta” ja yleistä merkittävyyttä, eikä esittäjän institutionaalisen painoarvon kriteeristä kokonaan olisikaan syytä luopua – mutta ainakin muutos pakottaisi journalistit perustelemaan avoimemmin tekemänsä valinnat, ja nostaisi nämä valinnat itsessään keskustelun kohteeksi.

Tällainen visio ei toteudu niin kauan, kuin journalismi kahlitsee itsensä ajatukseen “vallankäytön ytimestä”, joka antaa sille sen toimintaa ohjaavan motiivin ja jäsentää sen rutiininomaiset toimintatavat. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä järkeä (ja miten lamauttavaa) on käydä julkista väittelyä jo tehdyistä päätöksistä tai uutisoida ministeriöissä pyöriteltävistä asioista, joihin ei enemmistöhallitusten luvatussa maassa voida juuri millään kollektiivisella tavalla vaikuttaa. Näissä oloissa myös journalismin “kriittisyys” rajoittuu vallankäyttäjien yhteyksien, taustojen ja mahdollisten väärinkäytösten penkomiseen tai päätöksentekoprosesseissa tehtyjen virheiden paljastamiseen. Usein hyvin epäpoliittisina itsensä mieltäville ja politiikkaa karsastaville toimittajille tekisi epäilemättä siis hyvää, jos pelkästä päätöksistä ja poliittisesta pelistä raportoimisen lisäksi uutistoimituksissa asetettaisiin tehtäväksi aktiivinen erilaisten poliittisten vaihtoehtojen hakeminen ja niistä käytävän keskustelun herättäminen.

“We journalists… have to be brave enough to defy those who seek our collusion in selling their latest bloody adventure in someone else’s country… That means always challenging the official story, however patriotic that story may appear, however seductive and insidious it is. For propaganda relies on us in the media to aim its deceptions not at a far away country but at you at home… In this age of endless imperial war, the lives of countless men, women and children depend on the truth or their blood is on us… Those whose job it is to keep the record straight ought to be the voice of people, not power.”
– John Pilger

Median roolista Yhdysvaltojen johtaman koalition syyskuun 11:nnen jälkeen aloittamissa sodissa on käyty paljon kriittistä keskustelua. Esimerkiksi se, että valtamedian toiminta ennen Irakin miehitystä ja sen aikana jätti paljon toivomisen varaa erityisesti USA:ssa ja Iso-Britanniassa, lienee jo varsin vakiintunut käsitys.

Uusimmassa dokumentissaan The War You Don’t See angloamerikkalaisen journalismin moraalinen omatunto John Pilger kertaa tavanomaisimmat länsimaisen uutismedian sotajournalismia kohtaan esitetyt kritiikit. Media antoi Bushin ja Blairin hallintojen edustajien sotapropagandan hallita julkista agendaa, viranomaisten esittämiä faktoja ei kunnolla tarkastettu, toimittajat lähtivät mukaan takomaan sotarumpuja, ja itse taistelujen alettua reportterit pääosin kulkivat tiiviisti länsimaisten joukkojen mukana. Kaikki tämä tapahtui olosuhteissa, joissa hallinto pyrki aktiivisesti manipuloimaan julkista agendaa ja tuottamaan hyökkäystä puoltavia kehyksiä ja narratiiveja. Näin valtavirran uutisvälineet käytännössä tukivat hallitusten pyrkimyksiä julkisesti oikeuttaa Irakin miehitys.

Viime vuosien sotauutisointikritiikin pohjalta voidaan muotoilla kolme teesiä:

• Ilman median luomaa julkista tukea Irakin kaltaiset sotaretket eivät olisi mahdollisia.

• Siksi tiettyjä geopoliittisia päämääriä tavoitteleva hallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen.

• Valtamedia on suurimmaksi osaksi hallinnon alamainen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Toisin sanoen ainakin Irakin sota olisi kritiikin mukaan voitu välttää, mikäli media vain olisi “täyttänyt tehtävänsä”, paljastanut Bushin hallinnon syöttämät valheet ja kyseenalaistanut vallinneen yltiöisänmaallisen sotarummutuksen. Vastaavasti Obaman hallinto on voinut turvallisin mielin laajentaa Afganistanin sotatoimia ja kiihdyttää terrorismin vastaisen sodan nimissä tehtäviä laittomia pommi-iskuja ainakin Pakistanissa ja Jemenissä, sillä näistä ei ole syntynyt minkäänlaista julkista kohua.

Toimittajat ovat totta kai tietoisia sekä kritiikistä että hallinnon pyrkimyksistä syöttää uutismediaan omaa poliittista linjaansa tukevaa asiaa. Miksi uutisvälineet silti toimivat kuten toimivat? Yksinkertaisimman selityksen mukaan valtamedia on ollut aktiivisesti mukana juonessa. Tiiviisti valtioon ja sotilaallis-teolliseen kompleksiin sidoksissa olevat suuret mediayhtiöt ovat joko vilpittömästi kannattaneet tai vähintään katsoneet olevan niiden omien etujen mukaista olla kyseenalaistamatta terrorismin vastaisen sodan paradigmaa.

Akateemisemman selitysmallin tarjoaa ns. indeksointi-hypoteesi, johon Lance Bennett, Regina Lawrence ja Steven Livingston nojaavat amerikkalaisen lehdistön toimintaa 2000-luvulla ruotivassa kirjassaan When the Press Fails. Indeksointi-hypoteesin mukaan uutismedia toimii julkisuuden portinvartijana ja valikoi käyttämänsä lähteet ja esittämänsä näkökulmat. Näissä valinnoissa suositaan niitä tahoja, joilla nähdään olevan vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Lähteiden esittämien argumenttien uskottavuus tai totuudenmukaisuus ei ole tärkein valintakriteeri. Koska toimivan hallinnon edustajilla koetaan olevan suurin valta vaikuttaa tehtäviin päätöksiin, uutismedia antaa vallanpitäjien yleensä määrittää poliittisen todellisuuden luonteen.

Hallinnon kontrolli uutisagendasta ei tietenkään ole täydellinen. Koska konflikti on tärkeä uutiskriteeri, erimielisyys poliittisen eliitin sisällä saa yleensä paljon tilaa mediassa. Tällöin uutismedia esittää erilaisia näkökulmia ja argumentteja, jotka voivat saattaa hallinnon valitseman linjan huonoon valoon ja lopulta myös estää valmisteilla olevat sotatoimet. Ongelmana on, että tätä toimittajien näkökulmasta “legitiimin erimielisyyden” asetelmaa ei pääse syntymään niin kauan kuin poliittisen eliitin sisällä vallitsee laajamittainen konsensus. Ja juuri tämä on yleensä vallitseva tilanne maan ulkopoliittisen linjan suhteen: keskeiset poliittiset puolueet ovat yksimielisiä sodan ja ulkopolitiikan kysymyksistä. Uutismedian vastaavasti tukiessa tätä oletettua yksimielisyyttä vakavasti otettavien poliittisten toimijoiden on hyvin riskialtista alkaa julkisuudessa kyseenalaistaa vallitsevaa ulkopoliittista linjaa. Näin media osaltaan tukee poliittisten eliittien sisäistä ryhmäajattelua ja ehkäisee opposition muotoutumista.

On huomattava, että varsin suuri osa angloamerikkalaista mediaa kohtaan kohdistetusta kritiikistä on toimittajien itsensä esittämää. Esimerkiksi John Pilgerin dokumentissaan haastattelemat toimittajat ja uutispäälliköt ovat pitkälti samaa mieltä kritiikin kanssa. Noin vuosi Irakin sodan puhkeamisen jälkeen The New York Times jopa pyysi lukijoiltaan anteeksi tekemiään virheitä ja Bushin hallinnon esittämien väitteiden kriittisen tarkastelun laiminlyöntiä. “Median” toiminta ulkopoliittisissa konflikteissa koetaan siis ongelmalliseksi usein myös toimittajien itsensä keskuudessa.

Kokonaan eri asia on, miten valtamedian nähdään voivan vastaisuudessa toimia toisin. Esitetyn journalistisen ja akateemisen keskustelun pohjalta voidaan eritellä kolmenlaisia ratkaisumalleja.

1) Journalismin kulttuurinen/ideologinen muutos. Media tekee moraalisen ryhtiliikkeen luopumalla pakonomaisesta objektiivisuuden illuusion ylläpidosta ja ottamalla toimintaansa ohjaaviksi johtotähdiksi julkisen edun, universaalit periaatteet ja kosmopoliitit ihanteet. Hyvä esimerkki tällaisesta argumentoinnista on John Pilgerin dokumenttinsa loppusanoissa esittämä ajatus siitä, että journalistien pitää vastustaa pahoja, kansalaisia tarkoituksella harhaan johtavia ja sotahulluja hallituksia ja puolustaa näiden imperialististen pyrkimysten uhreiksi joutuvia globaalin etelän viattomia siviilejä.

2) Journalististen käytäntöjen muutos. Uutismedia pyrkii irtautumaan haitallisesta viranomaisriippuvuudesta, lisää aidosti riippumattomien lähteiden käyttöä ja etsii aktiivisesti vaihtoehtoisia näkökulmia poliittisiin kysymyksiin. Bennett, Lawrence ja Livingston esittävät teoksensa lopussa, ettei poliittinen konflikti vallanpitäjien kesken voi olla ainoa tapa tarkastella hallituspolitiikan mielekkyyttä. Lehdistön pitää poliittisen pelin voittajien ja häviäjien analysoinnin sijaan keskittyä esittämään vaihtoehtoisia näkökulmia politiikkaan. Wikileaksin voidaan katsoa viimeisen vuoden aikana tarjonneen journalismille hyviä mahdollisuuksia irtautua hallinnon ohjailusta ja luoda uutisagendaa vaihtoehtoisista lähteistä ja julkisesta intressistä käsin. Poliittinen eliitti on kuitenkin toistaiseksi linnoittautunut varsin yksimielisesti vuotoja vastaan, eikä Wikileaks-vuodoilla ole tässä suhteessa ollut kovin merkittäviä poliittista järjestelmää ravisuttavia seurauksia.

3) Median rakenteellinen muutos. Itsenäisen neljännen valtiomahdin toiminta turvataan päästämällä se irti markkinariippuvuudesta. Yhdysvalloissa käytävässä journalismin kriisikeskustelussa esimerkiksi Robert McChesney ja John Nichols ovat vaatineet, että valtio astuu esiin ja takaa tutkivan journalismin mahdollisuudet tilanteessa, jossa markkinat eivät enää tuota riittäviä toimintaedellytyksiä demokraattista julkisuutta ylläpitävälle lehdistölle. (McChesney ja Nichols puhuvat kirjassaan The Death and Life of American Journalism tekemistä ehdotuksista esimerkiksi tällä videolla.)

Ikävä kyllä tässä kohtaa journalismikriitikot yleensä menettävät uskottavuutensa toimittajakunnan silmissä: vaikka valtamedian arvostelu on hyväksyttyä, pyrkimyksien sen nykykäytäntöjen kehittämiseen tietoisella toiminnalla ja poliittisilla päätöksillä ei nähdä olevan tästä päivästä. Muutosta journalismissa tapahtuu, mutta sitä tuntuvat aiheuttavan pikemminkin taloudelliset ja teknologiset voimat kuin kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu median demokraattisesta tehtävästä.

Julkisuudessa noussut kohu johtavien uutisvälineiden lingvistisistä valinnoista liittyy laajempaan keskusteluun Bushin hallinnon terrorismin vastaisen sodan varjolla tekemistä laittomuuksista, joista (sota)vankien kiduttaminen sai epäilemättä laajinta huomiota kansainvälisesti. Muita olivat mm. vankien luovutukset maille, joissa kidutuksen tiedettiin olevan yleinen kuulustelukäytäntö, kansalaisoikeuksien kaventaminen kotimaassa, salakuunteluohjelma sekä presidentin käskyvallan laajentaminen. Näiden joukossa kiduttaminen nousee esiin varsinkin siksi, että Bush teetätti hallintonsa lainoppineilla erityisen juridisen oikeutuksen vesikidutukselle ja muille “tehostetuille kuulustelumenetelmille”. Päätöksentekoon osallistuneet henkilöt ovat sittemmin myös väsymättä puolustaneet kyseisiä menetelmiä julkisuudessa ja väittäneet niiden olevan (tai olleen) korvaamaton osa maan turvallisuuspolitiikkaa.

Yhdysvaltalaisen valtamedian hampaattomuus Bushin hallinnon tekemien laittomuuksien ja terrorismin vastaisen sodan lukuisten “ylilyöntien” edessä on herättänyt keskustelua jo pidempään sekä tutkija- että toimittajapiireissä (puhumattakaan kriittisestä blogosfääristä), ja Harvardista kantautuneet tiedot tuskin muuttivat kenenkään aiempia käsityksiä valtamedian suoriutumisesta tehtävästään vallan vahtikoirana. Tuoreen tutkimustuloksen myötä mediakriitikot kuitenkin saivat jälleen hyvän tilaisuuden tarttua aiheeseen ja pakottivat samalla huonoon valoon joutuneiden lehtien päätoimittajat puolustuskannalle. Tutkimushan toi ilmi, että amerikkalaisen laatulehdistön suhtautuminen vesikidutukseen kansainvälisen lainsäädännön yksiselitteisesti tuomitsemana kuulustelumenetelmänä muuttui, kun kävi ilmi, että Yhdysvaltain viranomaiset harjoittavat sitä. Ehkä raskauttavimpana asiassa pidettiin sitä, että päätös vesikidutukseen suhtautumisesta oli useissa uutismedioissa ollut ilmeisen tietoinen. Tai kuten The Washington Postin toimituspäällikkö Cameron W. Barr totesi vastauksessaan kriitikoille:

“After the use of the term ‘torture’ became contentious, we decided that we wouldn’t use it in our voice to describe waterboarding and other harsh interrogation techniques authorized by the Bush administration… But we often cited others describing waterboarding as torture in stories that mentioned the technique.”

Barrin puolustus valottaa hyvin politiikan journalistin näkökulmaa asiaan. Vesikidutusta saatettiin kohdella sinä itsenään niin pitkään kuin sen laittomuudesta ja tuomittavuudesta vallitsi konsensus oman maan poliittisessa eliitissä. Mutta kun Bushin hallinto terrorismin vastaisen sodan kiihkossaan alkoi aggressiivisesti tuoda julkisuuteen turvallisuuspoliittisia, eettisiä ja juridisia argumentteja vesikidutuksen puolesta, menetelmästä tuli kiistanalainen – se politisoitui. Tässä tilanteessa objektiivisuuden nimeen vannoville politiikan journalisteille oli luontaista astua taaksepäin ja omaksua “neutraali” suhtautumistapa kiistaan. Siten Washington Postin sivuilla alkoi esiintyä “erilaisia näkemyksiä” vesikidutuksen laillisuudesta ja journalistit tuottivat faktuaalista tietoa vesikiduksesta menetelmänä, mutta samalla lehti päätti olla ottamatta kantaa kiistanalaiseen asiaan ja pidättäytyi “omalla äänellään” (siis toimittajien äänellä) kidutus-termin käytöstä.

Kriitikoiden silmissä Barrin selitys ei luonnollisesti tyydyttänyt, ja Harvardin tutkimuksesta onkin vedetty useampiakin raskauttavia johtopäätöksiä. Sitä tulkittiin mm. klassisena osoituksena lehdistön kaksoisstandardista, joka tuomitsee ihmisoikeusrikkomukset muualla mutta katsoo sormien läpi oman hallituksen väärinkäytöksiä. Lehdistö osoitti samalla täydellistä alamaisuutta liittovaltion hallintoa kohtaan toistamalla kuuliaisesti sen propagandaa, jossa kidutuksesta on tehty “tehostettu kuulustelumenetelmä” ja jossa kansainvälisellä oikeudella pyyhitään takamusta. Kriitikkojen mukaan se, että vesikidutus on kidutusta, on fakta eikä mielipide, ja fakta se oli myös lehdistölle aiempina vuosikymmeninä. Lehdistö muutti siis käsitystään “totuudesta” sen mukaan, mitä maan hallinto väitti asiasta. Näin lehdistöstä tuli propagandan väline – ja siten viime kädessä osallinen kansainväliseen ihmisoikeusrikokseen.

Ansiokkaat valtamedian vahtikoirat blogosfäärissä ja vaihtoehtomediassa nostivat kritiikillään esiin kiinnostavia ongelmia journalistisissa käytännöissä. Yksi keskeisiä politiikan journalismin periaatteita on pyrkimys objektiivisuuteen ja neutraaliuteen, ja uutisartikkelissa se toteutuu mm. kuulemalla vastakkaisia näkemyksiä ja esittämällä kiistanalaisen asian “molemmat puolet” (useimmiten asiassa kuin asiassa tosiaan nähdään tasan kaksi vastakkaista näkökulmaa). Tämä käytäntö auttaa välttämään median “puolueellisuutta” ja varmistaa sen “reilun ja tasapainoisen” uutisjournalismin, jolla mm. Fox News perinteisesti ylpeilee. Vesikidutus-esimerkki osoitti kriitikoille kuitenkin, että pyrkimys “neutraaliuteen” kiistakysymyksessä ei itse asiassa olekaan neutraaliutta vaan väistämätöntä puolen valitsemista: tuomalla esiin rikokseen syyllistyvien argumentteja tasaveroisina kansainvälisen oikeuden puolustajien kanssa lehdistö oikeutti käsitystä kuulustelumenetelmän luonteen kiistanalaisuudesta ja vahvisti kidutuksen puolestapuhujien moraalirelativismia. Neutraalin raportoijan rooliin takertuminen tilanteessa kuin tilanteessa nähtiin jopa merkkinä siitä, että lehdistö – ja sen myötä laajemmin koko yhteiskunta – on menettänyt kykynsä erottaa oikean väärästä. Kaikki argumentit pitää suodattaa poliittisen prisman läpi, jolloin niistä tulee journalismin silmissä aina samanarvoisia (tai yhtä arvottomia).

Glenn Greenwaldin ja muiden tapausta käsitelleiden johtopäätökset ovat osuvia ja amerikkalaisen laatulehdistön kannalta kivuliaita. Toisaalta kriitikoille voidaan myös esittää vastakysymys: miten uutismedian olisi heidän mielestään pitänyt toimia vesikidutusasiassa, ja millä perusteilla he oikeuttaisivat toisenlaisen toiminnan? Jos poliittinen eliitti esittää asiasta erisuuntaisia argumentteja, toimittajalla (tai journalismilla sosiaalisena käytäntönä) ei ole oikein mitään ammatillista keinoa määritellä, mikä perustelu on pätevämpi kuin toinen. Toki artikkelissa voidaan tuoda ilmi, että vesikidutus on yksiselitteisesti kansainvälisen lain määritelmien mukaisesti kidutusta. Mutta hallinnon spin doctorit tuottavat tälle vääjäämättä jonkun vasta-argumentin, ja tasapuolisuuden nimissä sitä ei voi jättää julkaisematta.

Tässä tapauksessa laatulehtien ansiona voidaankin ehkä nähdä se, että ne ylipäänsä pitivät laillista ja eettistä kysymystä vesikidutuksen olemuksesta esillä julkisessa keskustelussa ja antoivat tilaa erilaisille perusteluille (sen sijaan että olisivat vaienneet asian kuoliaaksi). Nykyisessä medioitunessa politiikassa on kuitenkin selvää, ettei keskustelu lopu niin sanotusti parhaan argumentin tultua ilmaistua: julkisessa keskustelussa ei ole yhteisiä kriteerejä, joilla paras argumentti erottuisi, eikä siten mitään lopullista julkista mielipidettä. Voidaan myös kysyä, olisiko edes toivottavaa, että toimittaja tai toimituspäällikkö ottaisi omiin käsiinsä, mikä argumentti on paras. Ehkä enintä, mitä journalismilta voi näissä oloissa vaatia, on tutkia ja valottaa yleisölle niitä valtaprosesseja ja -suhteita, joissa argumentit ja määrittelyt syntyvät.

Greenwaldin ja kumppaneiden kritiikin taustalla on epäilemättä ajatus siitä, että toimimalla riippumattomammin vallanpitäjistä ja tuomitsemalla yksiselitteisesti vesikidutuksen rikokseksi ja sen juridisen oikeutuksen kansainvälisen lain vastaiseksi amerikkalainen lehdistö New York Timesin johdolla olisi luonut julkista painetta kidutuksen lopettamiseksi ja syyllisten saattamiseksi jälkeenpäin edesvastuuseen tuomioistuimen edessä. Tässä kriitikot ovat varmasti oikeassa. Mediatutkimuksen näkökulmasta tapaus osoittaakin paitsi uutismedian pakonomaisen neutraaliuden ja objektiivisuuden vaateen myös sen, miten riippuvainen journalismi on – instituutiona ja ammatillisten käytäntöjensä kautta – poliittisesta järjestelmästä ja miten paljon vallankäyttäjillä on julkista määrittelyvaltaa. Tämä on laajempi ongelma journalismin ja koko demokraattisen yhteiskunnan kannalta.

Pitää kuitenkin muistaa, että lopulta laittomiin kuulustelumenetelmiin syyllistyneiden ja ne valtuuttaneiden pitäisi joutua oikeuden eteen täysin riippumatta siitä, mitä mieltä maan lehdistössä ollaan asiasta. Ei voi olla toivottavaa, että rikoksista joutuu tilille vain, jos maan poliittinen järjestelmä päättää valtamedian (tai “yleisen mielipiteen”) painostuksen myötä kääntyä entistä hallintoa vastaan. Itse asiassa Bushin hallinnon syytteeseen asettamisen ei pitäisi olla millään tavalla presidentti Obaman käsissä.

Juuri tästä syystä median arvostelu vääristä sanavalinnoista vesikidutuksen kohdalla menee lopulta maalistaan ohi. Katse pitää sen sijaan kääntää Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmään ja kysyä, miksi se on niin impotentti. Miten se(kin) voi olla niin riippuvainen poliittisesta järjestelmästä, ettei toteuta tehtäväänsä, kun lakia rikotaan tällä tasolla? Harvardin tutkimuksen vanavedessä noussut mediakriittinen keskustelu antoi helposti ymmärtää, että nimenomaan valtamedian pitäisi (voida) tuomita ja määrittää, mikä on laitonta. Kun on kysymys sotarikoksesta, tulisi kuitenkin ensisijaisesti tarkastella oikeuslaitoksen riippumattomuutta eikä keskittyä median väärinrepresentointeihin.