20 sekuntia vaihtoehtoa

Kuvittele vasemmistolainen versio Pertti Salovaarasta juttelemassa radiossa sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkoistamisesta, kuntaliitoksista, valtion tuottavuusohjelmasta, harmaan talouden kitkemisestä, paperiteollisuuden irtisanomisista, kyläkoulujen alasajosta ja muista mediaseksikkäistä pahoinvointivaltion ilmiöistä. Tämä pähkinänkuoressa toimittaja Markku Heikkisen nimeä kantavan radio-ohjelman konsepti. Kainuun murteella ja rehdin punaisella otteella ohjelmaansa vetävä Heikkinen on parhaimmillaan tarinoidessaan vieraidensa kanssa muuttotappio-Suomen uusimmista rakenteellisista uudistuksista ja paljastaessaan siinä sivussa, miten pikkukuntien päättäjien ja virkamiesten on itsekin vaikea tajuta näiden NPM:n hengessä tehtyjen ratkaisujen logiikkaa.

Viime viikon show’ssa pysyteltiin kuitenkin Kehä III:n sisäpuolella. Heikkinen tarttui tällä kertaa politiikan journalismiin ja haastoi Ylen ajankohtaisohjelmien päällikön Jyrki Richtin ja MTV3:n uutispäätoimittajan Heikki Piuholan avaamaan tv-journalismin valintoja. Keskustelu jäi kokonaisuutena varsin pinnalliseksi, ja Heikkisen journalismikritiikki typistyi listaksi irrallisia epäkohtia: elinkeinoelämän edustajien esiintyminen riippumattomina asiantuntijoina uutislähetyksissä, toimittajien kyvyttömyys esittää kriittisiä kysymyksiä poliitikoille, soundbite-uutisointi, vaaliohjelmien falskius sekä hallituksen agendan seuraaminen ja eduskuntatyön ja opposition esittämien vaihtoehtojen sivuuttaminen. Kaikki nämä ovat aiheellisia huomioita, mutta Richtin ja Piuholan selittäessä asioita edustamiensa mediaorganisaatioiden rautaisella logiikalla Heikkiseltä itseltään puuttui tällä kertaa kyky esittää aidosti kriittisiä (jatko)kysymyksiä, jotka olisivat vieneet keskustelua syvemmälle.

Keskustelun yleisestä latteudesta huolimatta ohjelma ilmensi varsin hyvin sekä tyypillistä mediaa kohtaan tunnettua tyytymättömyyttä ja suoranaista epäluuloa että päätoimittajien ajatusmaailmaa ja ammatillista itseymmärrystä. Toimittajien, erityisesti esimiesasemassa olevien, puheessa politiikan journalismista paistaa usein tietty ristitiita, jonka esimerkiksi Pressiklubia katsoessa huomaa säännöllisesti toistuvan. Yhtäältä toimituspäälliköt ja päätoimittajat ovat avoimesti tietoisia siitä, että he toimivat julkisuuden portinvartijoina, ohjaavat huomiota tiettyihin asioihin ja päättävät, mistä uutisoidaan ja ketkä pääsevät esiin. He siis tunnustavat valintojensa vaikuttavan ratkaisevalla tavalla siihen, mistä yhteiskunnassa puhutaan, mitä pidetään tärkeänä ja keidät nähdään painavina ja uskottavina asioiden määrittelijöinä. Toisaalta samaan hengenvetoon toimittajat tähdentävät tekevänsä nämä valinnat ainoastaan sen perusteella, mikä on tärkeää ja ketkä ovat oleellisimpia lähteitä.

Toisin sanoen valintojen “poliittisuus” kyllä tunnustetaan, mutta valintojen taustalla olevien periaatteiden nähdään juontuvan suoraan todellisuudesta: journalistit kieltäytyvät näkemästä, että tämä “todellisuus” on juuri niiden valintojen tulosta, joiden poliittisuuden he ovat myöntäneet. Valintojen kriteerit (mediarutiinit) eivät koskaan nouse ainakaan toimittajien julkisissa esiintymisissä puheenaiheeksi, ja siksi tuntuu, että journalistien itsekritiikki omaa ammattikuntaansa kohtaan jää lähestulkoon aina raivostuttavan vajaaksi. Samalla keskustelun ulkopuolelle rajautuu kokonaan mahdollisuus, miten journalismi voisi tuottaa parempaa poliittista julkisuutta, ja keskustelu kiertyy samoamaan näköalattomassa ammatillisen arkiymmärryksen maastossa.

Yksi esimerkki Markku Heikkisen ohjelmasta valottaa hyvin asiaa. Perusvasemmistolaiseen tyyliin Heikkinen maalailee keskustelussa politiikan journalismin rappiotilaa hyvin tutuin termein (“kolme koota: kaupallisuus, kiire ja kilpailu”) ja voivottelee asiakysymysten peittymistä viihteellisten sisältöjen alle. Hän ihmettelee heti ohjelman alkumetreillä, miten Yleisradio pääuutislähetyksessään käsitteli pääoppositiopuolue SDP:n tekemää varjobudjettia yhteensä 20 sekuntia (“onko tämä vittuilua?”). Tähän provokaatioon Heikki Piuhola reagoi välittömästi toteamalla, että sekä MTV3:n että Ylen kanavilla uutisoitiin budjetista ja sen eri yksityiskohdista syksyn mittaan tuntikaupalla ja että oppositiokin pääsi varmasti esittämään omat näkemyksensä. Vähän myöhemmin Jyrki Richt kuitenkin reflektoi asiaa seikkaperäisemmin argumentoiden, että nykyisessä hallitusvetoisessa päätöksentekoprosessissa oppositiopuolueen varjobudjetilla ei ole juuri poliittista painoarvoa, ja siksi se jää enemmänkin “propagandan” asteelle.

Richtin lausunto ja siihen sisältyvät taustaoletukset ovat kiinnostavia kahdella tavalla. Ensinnäkin siinä ilmenee erinomaisesti journalistin ammatillinen itseymmärrys, jossa valta oikeuttaa julkisuuden eriarvoisuuden. Koska hallituksella nähdään olevan enemmän valtaa kuin eduskunnalla ja koska yleisöllä on oikeus tietää, ketkä tärkeät päätökset tekevät, journalismin on keskityttävä ministereihin, ministeriöiden johtaviin virkamiehiin ja työmarkkinajärjestöihin vallattoman kansanedustuslaitoksen kustannuksella. (Jostain syystä tämä vallan hännystelyn logiikka ei kuitenkaan merkitse EU-komission aktiivista seuraamista – puhumattakaan esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten tai suurten vakuutusyhtöiden, investointipankkien ja luottoluokittajien toimien kaivelemisesta.) Seurauksena on, että kotimaan ministereillä ja työmarkkinajärjestöillä on pääosin etuoikeus johtaa politiikan julkisuuden agendaa.

Toiseksi Richtin lausunto osoittaa, miten journalismi rajaa oman tehtävänsä politiikassa äärimmäisen suppeasti ja kaventaa samalla julkisen keskustelun roolia demokratiassa täysin omaehtoisesti. Todistellessaan, että oppositiolle annetaan Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmissa tilaa, Piuhila ja Richt implisiittisesti myöntävät hallituksen hallitseman julkisen agendan olevan ongelmallinen ilmiö. Samalla he haluavat vakuuttaa ymmärtävänsä, että myös eduskunnalla ja oppositiolla “on tärkeä rooli demokratiassa”. Oleellista on kuitenkin se, miten toimittajat tämän roolin näkevät: julkisuudessa se tiivistyy hallituksen haukkumiseen. Ministeriöt toisin sanoen laativat virkamies/konsulttityönä poliittiset aloitteet, hallitus lyö ne lukkoon ja opposition tehtäväksi jää arvostella tehtyjä päätöksiä. Opposition omien vaihtoehtoisten ratkaisumallien, siis poliittisten vaihtoehtojen, esittäminen sen sijaan on “propagandaa”, jolle on syytä antaa enintään 20 sekuntia lähetysaikaa.

Heikkisen ohjelmassaan heittämä 20 sekunnin teesi auttaa kuvittelemaan, miten valtamedian politiikan journalismi voisi toimia myös toisin – ja millaisia potentiaalisia seurauksia toisin tekemisellä voisi olla. Vaikka SDP:n varjobudjettia voidaan puolueen toimeenpanovallan puuttuessa halutessa luonnehtia painoarvoltaan hieman sytykettä arvokkaammaksi paperinipuksi, sen tehtävä ja tarkoitus on toimia nimenomaan julkisen keskustelun, ei poliittisen päätöksenteon, sytykkeenä. Jotta tämä onnistuisi, varjobudjetin julkistaminen pitäisi huomioida näkyvästi uutisissa. Lisäksi eri uutisvälineiden pitäisi seuraavina päivinä marssittaa ruutuun ja lehtien sivuille erilaisten asiantuntijoiden armada vertailemaan varjobudjetin sisältöä suhteessa hallituksen budjettiesitykseen ja arvioimaan, rakentaako se ja miltä osin todellisia vaihtoehtoja hallituksen talous-, vero- ja sosiaali-, energia-, ym. politiikalle. Tällainen käsittely innostaisi myös muita puolueita laatimaan omia vaihtoehtojaan ja terävöittämään erojaan suhteessa muihin, ja poliittiseen keskusteluun tulisi konkreettisia esityksiä vaihtoehtoisista ratkaisumalleista, joiden potentiaaliset sosiaaliset seuraukset vaihtelisivat. Tuloksena olisi päivänpolitiikasta irrallaan olevaa keskustelua puhtaasti hypoteettisista mahdollisuuksista (varjobudjetillahan ei ole valtaa luoda sitä todellisuutta, josta se puhuu). Parhaimmillaan se ruokkisi puolueiden ja kansalaisten poliittista mielikuvitusta ja ymmärrystä tulevaisuuden vaihtoehdoista – tai vaihtoehtoisista tulevaisuuksista.

On huomattava, että jos journalismi ottaisi tietoiseksi tehtäväkseen poliittisten vaihtoehtojen kartoittamisen ja esiin nostamisen, tällä olisi merkittäviä vaikutuksia journalismin portinvartijaroolille. Valtajulkisuuteen pyrkiviä argumentteja ei voitaisi enää automaattisesti valita esittäjänsä institutionaalisen aseman vaan niiden sisällön perusteella. Tämä puolestaan jakaisi julkisuuden valtaresurssit uudella tavalla: institutionaalinen valta ei enää takaisi automaattista pääsyä julkisuuteen, vaan se olisi lunastettava tuomalla uusia näkökulmia keskusteluun tai avaamalla perustellusti kokonaan uusia teemoja. Ei tietenkään ole mitenkään yksinkertaista määrittää, miten ja millä perusteilla journalistien näissä oloissa pitäisi arvioida erilaisten argumenttien “vaihtoehtoisuutta” ja yleistä merkittävyyttä, eikä esittäjän institutionaalisen painoarvon kriteeristä kokonaan olisikaan syytä luopua – mutta ainakin muutos pakottaisi journalistit perustelemaan avoimemmin tekemänsä valinnat, ja nostaisi nämä valinnat itsessään keskustelun kohteeksi.

Tällainen visio ei toteudu niin kauan, kuin journalismi kahlitsee itsensä ajatukseen “vallankäytön ytimestä”, joka antaa sille sen toimintaa ohjaavan motiivin ja jäsentää sen rutiininomaiset toimintatavat. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä järkeä (ja miten lamauttavaa) on käydä julkista väittelyä jo tehdyistä päätöksistä tai uutisoida ministeriöissä pyöriteltävistä asioista, joihin ei enemmistöhallitusten luvatussa maassa voida juuri millään kollektiivisella tavalla vaikuttaa. Näissä oloissa myös journalismin “kriittisyys” rajoittuu vallankäyttäjien yhteyksien, taustojen ja mahdollisten väärinkäytösten penkomiseen tai päätöksentekoprosesseissa tehtyjen virheiden paljastamiseen. Usein hyvin epäpoliittisina itsensä mieltäville ja politiikkaa karsastaville toimittajille tekisi epäilemättä siis hyvää, jos pelkästä päätöksistä ja poliittisesta pelistä raportoimisen lisäksi uutistoimituksissa asetettaisiin tehtäväksi aktiivinen erilaisten poliittisten vaihtoehtojen hakeminen ja niistä käytävän keskustelun herättäminen.