Politiikka 1, journalismi 0

“All in all, it was one of the most remarkably congenial and cordial moments in the politics of America.”

Näin kuvasi ABC:n toimittaja Jim Wooten presidentti Bill Clintonin ja edustajainhuoneen johtavan republikaanin Newt Gingrichin välillä käytyä julkista keskustelutilaisuutta vuonna 1996. Kyseessä oli amerikkalaisittain ennennäkemätön town hall -tyylinen kansalaisten kysymys- ja vastaussessio, jossa pyrittiin rakentamaan yhteisymmärrystä presidentin ja republikaanien välille.

Media ja kansakunta olivat ihmeissään, kun myrkyttyneen poliittisen ilmapiirin keskellä käytiin yhtäkkiä sivistynyt ja syvällinen keskustelu ajankohtaisista asioista molemminpuolisen kunnioituksen hengessä. Poliittiset viholliset Clinton ja Gingrich toivat perustellen julki erimielisyytensä mutta tunnustivat samalla yksimielisyyden monissa keskeisissä tavoitteissa. Jälkeenpäin uutisraporteissa kuvailtiin tilaisuuden rakentavaa sävyä ja huomioitiin, miten kärjistetyt kielikuvat, loanheitto ja poliittisten irtopisteiden tavoittelu puuttuivat kokonaan tästä ainutlaatuisesta hetkestä.

Jotain samaa yritti perjantaina saavuttaa Barack Obama seistessään Baltimoressa  edustajainhuoneen republikaanien edessä laajasti televisioidussa tilaisuudessa, vain päivää State of the Union -puheensa jälkeen. Amerikkalaismediassa jälleen ennennäkemättömäksi kuvattu keskustelu oli loistavaa viihdettä. Obama vastasi suorasukaisesti mutta taitavasti republikaaniedustajien kriittisiin kysymyksiin elvytyksestä, sairausvakuutusuudistuksesta, energiapolitiikasta – ja kulutti itse valtavasti energiaa vakuuttaakseen vastustajansa poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen välttämättömyydestä.

Obama puhui rohkeasti ja vilpittömän oloisesti ja yritti takoa republikaanien mieliin, etteivät nämä voi jatkaa presidentin mustamaalauskampanjaa mediassa haukkumalla tätä radikaaliksi sosialistiksi, joka tuhoaa Amerikan. Näin toimiessaan GOP ajaa itsensä nurkkaan, sillä pian äänestäjät eivät hyväksy republikaaneilta minkäänlaista yhteistyötä “hullun bolshevikin” kanssa, Obama järkeili.

Parhaimmillaan Obama oli kuitenkin perustellessaan omaa politiikkaansa – jälleen kerran – pragmaattiseksi ja epäideologiseksi. Hän argumentoi, että presidentin ja republikaanien tavoitteet ovat pohjimmiltaan yhteisiä: terveydenhuollon kustannukset on saatava kuriin budjettivajeen hallitsemiseksi, palomiesten ja lääkäreiden työpaikkoja on turvattava julkisin varoin ja niin edelleen. Olisi myönnettävä, että molemmat puolueet pyrkivät suurissa kysymyksissä toimimaan “amerikkalaisten parhaaksi”. Kyse on siis vain keinoista, joista puolueilla on erimielisyyksiä.

Obama lupasi tarttuvansa ilolla kaikkiin republikaaneilta tuleviin lakiehdotuksiin julkisten kustannusten säästämiseksi ja lamasta selviämikseksi – kunhan ne todetaan “riippumattomien asiantuntijoiden toimesta” toimiviksi. Vakuuttaessaan muun muassa, että hänen hallintonsa on jo ottanut joitakin republikaanien ehdotuksia mukaan lakipaketteihin, ja kertoessaan henkilökohtaisesti lukeneensa republikaanien terveydenhuoltolakiehdotuksen Obama onnistuikin luomaan mielikuvan siitä, että hänen hallintonsa tekee rationaalisin perustein parhaita mahdollisia päätöksiä.

Kokonaisuutena tämä amerikkalaisessa järjestelmässä poikkeuksellinen presidentin kyselytunti loi vaikuttavan illuusion siitä, että näin demokratia toimii. Yhteisistä asioista keskusteltiin deliberatiivisessa hengessä järkevien, toisiaan kunnioittavien ja isänmaan parasta ajavien kansanedustajien kesken. Mutta jos republikaanikansanedustajatkin ovat oikeasti näin fiksua porukkaa, mikä sitten on mädättänyt poliittisen kulttuurin? Puoluepolitikointi, jatkuva vaalikampanjointi ja pikavoittojen haku. Sekä tietysti kyyninen, peliä seuraava ja sound biteja metsästävä poliittinen journalismi, joka näyttää palkitsevan juuri pikkusieluisesta oppositiopolitikoinnista ja sisällöttömästä loanheitosta.

Uskollisena tavoilleen media on jälkikäteen lähes yksimielisesti tulkinnut tilaisuutta pelin skeeman kautta Obaman “murskavoittona” republikaaneista, ja moni konservatiivi katuu jo koko kyselytunnin televisiointia. Baltimoren Q&A-sessiolla onkin pidemmässä tarkastelussa todennäköisesti yhtä olematon vaikutus Yhdysvaltojen poliittiseen ilmapiiriin kuin Clintonin ja Gingrichin liennytyksellä aikanaan. Silti Obaman esiintyminen GOP:n kokouksessa asettaa kysymyksen valtavirran journalismille. Mihin oikeastaan tarvitaan nykyisenkaltaista lehdistöä ja sen portinvartijan roolia, jos rakentavin, valaisevin ja innostavin poliittinen keskustelu käydään suorassa lähetyksessä parhaaseen katseluaikaan kansanedustajien kesken ja heidän itsensä luoman agendan mukaisesti?

Pelin journalismia

Toimittajien ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluva politiikan vastaisuus näkyy arkisimmillaan ns. pelin skeemassa, jonka kautta journalismi tulkitsee politiikkaa. Sen sijaan, että politiikkaa lähestyttäisiin ilmaisuna yhteiskunnallisista olosuhteista, laajoista kollektiivisista intresseistä tai arvovalinnoista, sitä tarkastellaan yksilöiden välisinä konflikteina, oman edun ajamisena ja taktisena pelinä.

Yksi tämän pelin skeeman sivuvaikutuksia on toimittajien luontainen taipumus mystifioida politiikkaa ja siinä toimivia henkilöitä. Puolueet ovat kuin keskiaikaisia hoveja, joissa käydään salamyhkäistä valtapeliä kähmintöineen ja selkäänpuukotuksineen. Lisäksi poliitikoilla oletetaan automaattisesti olevan jokin salattu agenda, jonka toteuttamiseksi he tekevät julkisuudessa harkittuja siirtoja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jokainen poliitikon lausunto on ladattu tietoisilla ja hienovireisillä sivumerkityksillä. Niitä analysoimalla politiikan toimittaja osoittaa luonnollisesti vihkiytymisensä ja ammattitaitonsa.

Pelin politiikan legendaarisimpana mestarina pidetään tietenkin Paavo Väyrystä. Niinpä ei ollut yllätys, että kun Väyrynen toissapäivänä vieraili Pressiklubissa, Ruben Stiller vyörytti esiin kaikki journalismin myyttiseen poliitikkokuvaan kuuluvat kliseet. Väyrynen “pelasi peliä”, “venkoili” Keskustan puheenjohtajakysymyksessä, “suhmuroi” Pekkarisen kanssa ja taktikoi itselleen parempia asemia puolueessa ja tulevassa hallituksessa. Tyylilleen uskollisena Stiller esitti väitteensä ironiseen sävyyn ja kohteli muutenkin Väyrystä alusta asti enemmän koko kansan fiktiivisenä mediahahmona kuin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta huumorin takaa paistoi sama kyyninen maailmankuva, joka sävyttää yleisesti toimittajien suhdetta poliitikkoihin.

Toisaalta, koska politiikanteosta on väitetysti tullut yhä mediavälitteisempää, politiikasta raportoivat toimittajat ovat jatkuvasti vaarassa tulla kiusallisen tietoisiksi omasta toiminnastaan. Se saattaa herättää hankalia ammattitaidollisia ja moraalisia kysymyksiä. Jos nimittäin poliittinen pelailu on halveksuttavaa ja sitä tehdään yhä enemmän julkisuuden avulla, miksi median sisältöjä tuottavat toimittajat itse ovat niin auliisti mukana raportoimassa poliitikkojen siirtoja ja antavat pelin tapahtua? Eikö se tee toimittajista kanssapelureita?

Median julkista agendaa luovasta roolista hyvin tietoinen Kauppalehden Katja Boxberg esitti juuri tämän kysymyksen Pressiklubissa. Siinä missä Väyrysen ohjelmaansa kutsunut Stiller ihmetteli, miten Keskusta on onnistunut taas “valtaamaan poliittisen julkisuuden”, Boxberg yritti muistuttaa, että toimituksilla on täysi vapaus keskittyä Keskustan tulevan puheenjohtajan iän, sukupuolen ja karaoketaitojen sijasta tutkimaan esimerkiksi niitä poliittisia valintoja, joilla puolue esittää Suomen selviävän alkaneen vuosikymmenen taloudellisesta kurimuksesta.

Boxbergin journalistinen idealismi törmäsi kuitenkin välittömästi vieressä istuvaan Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin, joka kiteytti hyvin valtamediassa vallitsevan politiikan journalismin näköalattomuuden toteamalla, ettei hän odota Keskustan puheenjohtajakisassa käytävältä poliittiselta keskustelulta juuri mitään. Pohjatonta itsetyytyväisyyttä jälleen huokunut Ervasti onnistui myös täydellisesti tiivistämään journalismia hallitsevan pelin skeeman luonnehtimalla itseään “politiikan urheilutoimittajaksi”. Eipä siis muuta kuin valitsemaan voittajia ja häviäjiä, analysoimaan taktiikoita ja siirtoja sekä dramatisoimaan henkilökohtaisia vastakkainasetteluja. Henkilökysymyksethän ovat tärkeitä, koska nekin heijastelevat “ideologisia painotuksia”, Ervasti hurskasteli.

Mediakriittiseksi ohjelmaksi Pressiklubin toimittajavieraiden on usein ihmeen vaikeaa arvioida omia, oman lehden tai edes koko ammattikunnan tekemisiä kriittisesti. Ammatillinen itsetunto tuntuu niin heikolta, että varsinkaan poliitikkojen esittämää arvostelua ei millään pystytä ottamaan vastaan. Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi vierailla Pressiklubissa, sillä se tuntuu kerta toisensa jälkeen nostavan esiin toimittajien ammatti-identiteettiin kuuluvan näkemyksen poliitikosta luontaisena vihollisena: kaikki mitä poliitikko sanoo mediasta, tulkitaan pelin skeeman mukaisesti pyrkimyksenä puuttua journalismiin, ja toimittajan on suojeltava integriteettiään tältä ulkopuoliselta uhalta.

Paavo Väyrynen yritti ohjelman loppupuolella esittää niinkin yksinkertaisen ajatuksen kuin että toimittajan maailmankuva vaikuttaa siihen, millaisia aiheita ja argumentteja tämä nostaa esiin. Muuten hyvinkin erilaisia näkemyksiä journalismin tehtävästä esittäneet Ervasti ja Boxberg löysivät nyt välittömästi toisensa, ja Väyrysen puhe leimattiin tunkkaiseksi kaiuksi puolueiden hallitseman lehdistön aikakaudelta. Dinosauruspoliitikkona Väyrynen kun ei ymmärrä, etteivät nykytoimittajat ole samanlaisia pelureita kuin poliitikot itse (Ervasti). Sitä paitsi toimittajien ammattitaito takaa neutraalin ja objektiivisen journalismin (Boxberg). Mihin Boxbergilta yhtäkkiä unohtui median agenda setting?

Sodan ja rauhan Obama

Monen mielestä Barack Obama julkisti presidenttikautensa merkittävimmän ja kauaskantoisimman päätöksen tiistaina ilmoittamalla, että Yhdysvallat lähettää 30 000 sotilasta lisää Afganistaniin. West Pointin puheesta syntyikin mittava kansallinen ja kansainvälinen debatti. Myönteisissä länsimielisissä arvioissa korostetaan Obaman tavoitetta siirtää vastuu maan turvallisuudesta afganistanilaisten omiin käsiin mahdollisimman pikaisesti ja aloittaa joukkojen vetäminen pois heinäkuussa 2011. Näin George W. Bushin menestykseksi tulkittu vuoden 2007 “vyörytys” Irakissa uusittaisiin nyt Afganistanissa.

Kriittiset äänet osoittavat lukuisia heikkouksia suunnitelmassa: Irakin sisäisen tilanteen osittainen rauhoittuminen ei ollut seurausta joukkojen lisäämisestä. Talibanin ja paikallisväestön vastarinta vain kasvaa sotatoimien eskaloituessa Afganistanissa. Sotimisessa Afganistanin syrjäseuduilla ei ole mitään järkeä, sillä maassa on Yhdysvaltojen omienkin arvioiden mukaan vain satakunta Al-Qaidan terroristia jäljellä. Toimenpiteiden todellinen kohde on Pakistan, mutta sinne Yhdysvallat voi hyökätä vain salaisilla CIA:n operoimilla kauko-ohjatuilla lennokeilla.

Keskustelu ei kuitenkaan rajoitu vain kysymykseen Afganistan-strategian järkevyydestä. Kyse on samalla Obaman henkilökohtaisesta arvioinnista: miten maailma voi hyväksyä todennäköisesti tuhansia siviilejä tappavan operaation rauhannobelia piakkoin noutamaan lähtevältä presidentiltä? Obama itse teki West Pointissa jälleen parhaansa vaikuttaakseen hyvältä tyypiltä ja perusteli puolituntisessa puheessaan ratkaisuaan sekä käytännöllisesti että ideologisesti — rauhan asiallahan tässä ollaan. Mitä päätös Afganistanin sotatoimien eskaloimisesta siis paljastaa Obamasta?

Osa Obaman yleisöstä on edelleen vakuuttunut hänen vaikuttimiensa puhtaudesta. Vaikka Obama nyt väliaikaisesti turvautuukin sotilaalliseen voimaan, pidemmällä tähtäimellä hän olisi edelleen siirtämässä Yhdysvaltoja pidättyvämmän voimankäytön aikaan. Afganistanin vyörytystä onkin tulkittu koko “terrorismin vastaisen sodan huipentumana”, jonka myötä Yhdysvallat olisi irtautumassa tästä maailmanrauhaa uhkaavasta järjettömyydestä. Jopa jotkut tuoretta päätöstä sulana hulluutena pitävät uskovat Obaman edelleen olevan vilpitön hyvissä aikeissaan. Tai kuten Michael Moore sen sanoo: Obama on huonojen neuvonantajien uhri.

Täysin vastakkaista kantaa edustavat ne, joille Obaman Afganistan-päätös on osoitus tietoisesta Bushin sotaopin jatkamisesta. Vuonna 2002 Bush julkisti West Pointissa räikeästi kansainvälisiä periaatteita rikkovan opin, jonka mukaan Yhdysvalloilla on oikeus ennaltaehkäiseviin iskuihin missä pain maailmaa tahansa, jos se kokee olevansa välittömästi tai tulevaisuudessa uhattuna. Obama ei ole sanoutunut tästä opista irti. Päinvastoin, seitsemän vuotta myöhemmin hän näytti West Pointissa antavan sille tukensa vihjaamalla, ettei Al-Qaidan vastainen taistelu rajoitu (jatkossakaan) AfPakiin, vaan se ulotetaan tarpeen mukaan myös Somalian ja Jemenin kaltaisiin “terrorismin turvasatamiin”.

Merkittävin ero Obaman ja Bushin välillä ei ehkä olekaan sotilaallisten päätöksien sisältö vaan niiden perustelu. Toisin kuin Bush, Obama ei West Pointin puheessaan edes yrittänyt pyhittää lisääntyvää tappamista afganistanilaisen demokratian, ihmisoikeuksien ja naisten aseman parantumisen retoriikalla. Obama on siis tekemässä selkeää pesäeroa sotilaallisen voimankäytön ja liberaalin demokratian levittämisen välille — muissa yhteyksissähän Obama on puhunut kauniisti ihmisoikeuksista. Kyse on samalla sen myöntämisestä, että Yhdysvallat toimii vain suojellakseen omia etujaan. Kuten Glenn Greenwald huomauttaa, Obama perusteli toimenpiteitä ja niiden rajauksia Afganistanissa nyt suoraan kansallisella intressillä: Yhdysvallat haluaa vain varmistaa, ettei Afganistanista pääse enää tulemaan terrorismin pesäkettä, ja varsinainen valtionrakennus jätetään sen jälkeen afganistanilaisille itselleen.

Mieliä liikuttavan ideologisen vimman puuttuessa Obaman puhetta onkin helppo tulkita jälleen yhtenä osoituksena uuden presidentin pragmatismista. Puheellaan Obama tuntui taas yrittävän miellyttää kaikkia: Afganistaniin lähetetään lisäjoukkoja, mutta samalla otetaan tavoitteeksi nopea vetäytyminen. Sotatoimille ei aseteta selkeää takarajaa, mutta ei myöskään omaksuta liian suuria tavoitteita. Operaatioon osoitetaan taas kymmeniä ellei satoja miljardeja dollareita lisää rahaa, mutta samalla on tarkoituksena saattaa loppuun kansakuntaa köyhdyttävä sotiminen ja alkaa huolehtia kansantalouden vajeesta.

Juuri tämän julkisuudessa tulkitun pragmatismin takia Barack Obama tuskin leimautuu Afganistanin sotatoimista yhtä voimakkaasti kuin George W. Bush Irakin miehityksestä. Obamalla ei ole sotahullun leimaa, hän on onnistunut luomaan kuvan itsestään rauhan miehenä, hän ei aloittanut sotaa Afganistanissa, operaatiolla on YK:n valtuutus, ja hänellä on yhä aikaa tehdä kansainvälisessä politiikassa myönteisinä pidettyjä läpimurtoja. Vain jos kaikki menee Afganistanissa tai Pakistanissa penkin alle tai jos Obama siirtää (avoimet) sotatoimet uusiin maihin, kuten Somaliaan tai Jemeniin, hänestä voi alkaa muotoutua kuva sotapresidenttinä.

Toivoa sopii, mutta sotiminen tuskin päättyy Afganistaniin. Kuten Robert L. Borosage toteaa, jatkuva sodankäynti on varmin merkki romahtavasta imperiumista. Aina löytyy uusi vihollinen, aina on olemassa uusi uhka, joka täytyy kohdata. Bushia pidättyvämmästä retoriikastaan huolimatta Obama näyttää edelleen olevan terrorismin vastaisen sodan ideologian vanki.

Vahtikoiran karhunpalvelus

“Kun meitä haukutaan, niin sitten on hyvä.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kehaisee olevansa mielellään haukkujen kohteena. Rupatellessaan median ja poliitikkojen suhteesta Hesarin 120-vuotiskahveilla Virkkunen toistaa usein aiemminkin päätoimittajien suusta kuullun ajatuksen. Sen taustalla on oletus, että poliitikkojen esittämä arvostelu osoittaa median onnistuneen tehtävässään. Vallan vahtikoiran hyökkäys on osunut kohteeseensa, jos perästä kuuluu murinaa. “Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Virkkunen lohkaisee mielikuvituksellisesti.

Mediapomoilla ja toimittajilla on usein taipumusta kuitata omaa lehteä tai yleensä viestintävälineitä kohtaan esitetty kritiikki juuri tällaisilla keveillä heitoilla ja fraasinomaisilla one-linereilla. Toinen seikka, johon päätoimittajat mielellään vetoavat silloin, kun valtamediaa käsitellään kriittisesti, on viestintävälineitä kohtaan esitetyn arvostelun tasapuolisuus: kritiikkiä satelee yhtä lailla vasemmistosta kuin oikeistostakin, niin työnantajajärjestöistä kuin ay-liikkeestä. Puolustuksen mielestä tämä todistaa, että media on neutraali, siis puolueeton. Samalla voidaan kätevästi ohittaa itse kritiikin sisältö (, joka ei välttämättä missään vaiheessa nojannutkaan väitteeseen, että kyseinen toimittaja tai viestintäväline olisi jonkun vastapuolen äänenkannattaja).

Mutta vaikka Virkkusen kuluneessa letkautuksessa on kyse kritiikiltä suojautumisesta, se paljastaa myös jotain keskeistä toimittajien itseymmärryksestä. Tämän ajatusrakennelman mukaan toimittajan, toimituksen ja koko oman viestintävälineen todella pitää olla haukkujen kohde, se kuuluu osana toimittajien identiteettiin ja itsearvostukseen. Poliitikkojen ja eturyhmien haukut lisäävät toimitusten tunnetta omasta riippumattomuudesta, siis journalistisesta ammattitaidosta. Toinen puoli yhtälössä on luonnollisesti se, että toimittajien pitää myös itse olla kriittisiä politiikkaa ja vallanpitäjiä kohtaan. Poliitikkoja on käsiteltävä kriittisesti, aloitteisiin on suhtauduttava epäluuloisesti ja heidän vaikuttimiaan on syytä kyseenalaistaa.

Paavo Arhinmäestä aamukahviseuraa saanut Virkkunen tarjoaa jälleen oivan esimerkin. Päätoimittaja arvioi, että toistaiseksi Arhinmäki “on päässyt monia muita kärkipoliitikkoja helpommalla”. Mutta hän varoittaa tuoretta puoluejohtajaa siitä, että “karu arki odottaa tuolla jossain”. Politiikan journalismi on siis Virkkusen mielestä käsitellyt Arhinmäkeä epänormaalin helläkätisesti. Normaali tila poliitikon mediakäsittelyssä on kuitenkin jotain ihan muuta. Pian alkaa Paavollekin tulla lunta tupaan.

Virkkusen ajattelussa median tehtävä on esitettää poliitikko negatiivisesti. Journalistien on pakko olla poliitikkojen vihollisia, he eivät voi suhtautua vallanpitäjiin muuten kuin “kriittisesti”. Tällaisissa oloissa poliitikolta tullut kehu hyvin kirjoitetusta artikkelista on toimittajalle pahinta mahdollista palautetta. Se uhkaa koko toimituksen mainetta. Jotta siis ei heräisi epäilyksiä siitä, että toimittaja on poliitikon vietävissä, koko valtamedia asemoi itsensä politiikkaa vastaan ja poliittisen pelin epäluuloiseksi tarkkailijaksi.

Vallanpitäjien julkinen kontrolli on keskeinen median tehtävä. Mutta on mahdollista, että valtamedia tekee lopulta karhunpalveluksen demokratialle. Pidemmän päälle vallan vahtikoiran roolin ylikorostumisella on kulttuurisia seurauksia, ja jatkaessaan nykylinjalla politiikan journalismi on vaarassa johtaa hyvin yksipuoliseen kuvaan politiikasta.

Vallanpitäjät ovat oman edun ajajia yleisen hyvän kustannuksella. Heidän päätöksensä ovat rahavallan ja erityisintressien ohjailtavissa vastoin äänestäjien etua. He ovat epärehellisiä ajamansa politiikan sisällöstä, ja heidän pääasiallinen motiivinsa on pysyä vallassa.

Kuulostaako kyyniseltä? Juuri näin yhdysvaltalaiset mediatutkijat Joseph N. Cappella ja Kathleen Hall Jamieson kiteyttävät sikäläisessä politiikan journalismissa vallitsevan uutiskehyksen. Tutkijoiden argumentin mukaan tällainen kuva politiikasta on syntynyt siksi, että media on parin viime vuosikymmenen aikana yhä voimakkaammin korostanut politiikan sisällön sijaan tyyliä, imagoa ja esittämistapaa, hakenut skandaaleja ja alleviivannut konflikteja. Lisäksi media on keskittynyt poliitikkojen henkilökohtaisiin motiiveihin ja analysoinut poliittisen pelin strategioita, dynamiikkaa sekä voittajia ja häviäjiä sen sijaan, että olisi käsitellyt itse poliittisia kysymyksiä. Cappellan ja Jamiesonin mukaan tämä kaikki johtaa poliittisen kulttuurin kyynistymiseen.

Politiikassa on kyse konflikteista ja erilaisten arvomaailmojen törmäyksestä. Mutta siinä on kyse myös julkisesta keskustelusta ja erilaisten toimintavaihtoehtojen välisestä rakentavasta debatista. Toimittajilla olisi vallankäytön moraalin ja laillisuuden valvomisen lisäksi mahdollisuus edistää demokraattista julkisuutta ottamalla aktiivisempi rooli politiikan sisällöistä käytävän keskustelun välittäjinä. Ilahduttavasti Hesarista onkin viime päivinä löytynyt juuri tämänsuuntaista yritystä sen nostaessa hallituksen elvytyspolitiikan ja palkkaverotuksen tapetille. Tässä sentään jotain syytä juhlia 120-vuotiasta.

Mutta samaan aikaan olisi ymmärrettävä, että journalistiseen itseymmärrykseen kuuluva vallanpitäjien “kriittinen” tarkkailu uhkaa lisätä kansalaisten passiivisuutta ja kyynistä suhtautumista politiikkaan, se kun usein tekee vallan retorisesti etäiseksi. Valta ymmärretään tällöin kapeasti määräysvallaksi ja sen nähdään olevan jossain tuolla ja joillain muilla — sen sijaan, että sitä aktiivisesti ja refleksiivisesti käytettäisiin itse tai tuotaisiin se kansalaisille, julkisessa sfäärissä käytettäväksi kulttuuriseksi määrittelyvallaksi, kollektiivisen tahdonmuodostuksen välineeksi.

Demokraattiset vallankumoukset ja “normaalin” hegemonia

“Conditions here are so much better than in Eastern Europe as to bear no comparison. But our rights in the United Kingdom remain unformulated, conditional upon the goodwill of the government and the compassion of bureaucrats.”

Näin kirjoitti vuonna 1988 joukko näkyviä brittiliberaaleja, joiden paljon huomiota saaneessa Charter88-manifestissa vaadittiin demokraattisia uudistuksia Yhdistyneen kuningaskunnan perustuslakiin. Keskellä Margaret Thatcherin autoritaarisen hallituksen valtakautta julkaistu Charter88 oli menestys ja sai nopeasti kymmeniätuhansia allekirjoittajia joka puolelta maata. Myöhemmin manifesti ja sen ympärille muodostunut kansanliike toimivat alkutahteina New Labourin rakentamisessa 1990-luvun alussa.

Berliinin muurin ja sosialistisen järjestelmän romahduksen 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa artikkelissaan Anthony Barnett samastaa Itä-Euroopan mullistukset Britanniassa kasvaneeseen tyytymättömyyteen. Yhtenä alkuperäisen Charter88-manifestin laatijana Barnett tulkitsee sekä brittien että itäeurooppalaisten ymmärtäneen 80-luvun lopulla, etteivät kansalaisvapauksien tila ja poliittisen järjestelmän toiminta enää vastanneet sitä, mitä pidettiin yleisesti säädyllisenä.

Barnettin mukaan Itä-Euroopan mullistuksissa olikin kyse “normaalin” voitosta. Keskiluokan johtamissa mielenosoituksissa ei niinkään ollut tavoitteena vallankumous kuin kansalaisten halu elää “normaalia” elämää. Olennaista oli, että länsimaisesta vapaan kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden mallista oli itäeurooppalaisten mielissä tullut normaalia, ja yksilöiden vapauksia kansalaisina ja kuluttajina rajoittavasta sosialismista epänormaalia. Britanniassa halu “normalisoida” oman maan demokraattinen prosessi tarkoitti mm. vaatimusta parlamentin ylähuoneen päärlien perinnöllisen aseman lopettamista (josta parlamentti teki periaatepäätöksen vasta vuonna 2007). Myös saarivaltiossa vaaditut uudistukset nähtiin siirtymisenä kohti mannermaisen demokratian normaaliutta.

Barnettin tulkinta, jonka mukaan sosialististen järjestelmien romahdus Itä-Euroopassa oli vastaus kansalaisten muuttuneeseen käsitykseen normaalista, muistuttaa hätkähdyttävästi suomalaista poliittista nykykeskustelua. Täkäläisen vaalirahoitusskandaalin aikanahan on toistettu lukemattomia kertoja ajatusta, jonka mukaan vuosikymmeniä vallinnutta “maan tapaa” ei enää pidetä moraalisesti hyväksyttävänä – siis normaalina. Muistellessaan Charter88-liikkeen alkutaivalta Barnett toteaa:

“There was a strange sense of exhilaration in being part of something so obviously plausible and possible yet also profoundly, well, revolutionary in terms of the chaps in charge in the UK, their culture of entitlement and command.”

Barnettin nostalgisointi tuo mieleen, miten myös suomalaisen eliitin poliittinen kulttuuri on nojannut itsestään selvinä pidettyihin etuoikeuksiin ja käsityksiin omasta määräysvallasta. Viimeisin uutisointi kansanedustajien sopeuttamiseläkkeistä vastaavasti osoittaa, ettei tällaisiä etuoikeuksiä enää nähdä julkisuudessa osana “tätä päivää“. Samoin kuin Gorbatšov glasnostillaan, Matti Vanhasen hallitus rukkaa nyt poliittisen järjestelmän pelisääntöjä vastaamaan (lehdistön) yleistä käsitystä “normaalista” länsimaisesta avoimuuden kulttuurista.

Vaalirahoituskohussa ja kansanedustajien etuuksien kriittisessä tarkastelussa kyse on pitkälti journalistien ikiomasta vallankumouksesta. Hallitsevan (“normaalin”) kulttuurin muutoksen näkökulmasta mediavetoisia poliittisia skandaaleja tärkeämpi ilmiö saattaa kuitenkin olla keskiluokan kasvava irtaantuminen vallitsevasta hallintotavasta. Näyttää siltä, että yhä suurempi osa kansasta kokee epäluottamusta viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn tehdä kaikkia koskevia päätöksiä. Sikainfluenssan ympärillä vellova levottomuus on osoitus paitsi kansalaisten tyytymättömyydestä viranomaistoimenpiteiden ja tiedottamisen suhteen myös syvemmästä epäilystä turvallista rokotetta tarjoavien viranomaisten luotettavuutta kohtaan. Vastaavaa epäilyä esitetään yhä useammin myös esimerkiksi kansallisia ravitsemussuosituksia kohtaan.

Sama epäluulo viranomaisia ja poliitikkoja kohtaan on näkynyt tietoverkkojen hallintaa koskevissa kysymyksissä. Tapaus Lex Nokia näytti julkisuudessa yhden yrityksen kansanedustuslaitokselta tilaamalta, kansalaisvapauksia kaventavalta hankkeelta. Samaan aikaan kiistat nettipiratismista ja tekijänoikeuslainsäädännöstä viittaavat siihen, että kasvava osa kansasta elää jo lain väärällä puolella, mikä ei voi olla kestävä tilanne. Postmoderni keskiluokka saattaakin jo monessa suhteessa elää eri todellisuudessa kuin mihin kansallinen hallinto pystyy vastaamaan tai mitä se pystyy hahmottamaan. Korkeasti koulutettu väestö hankkii itseään koskevaa tietoa ylikansallisesta julkisuudesta ja globaaleista tietoverkoista. Samalla perinteisen asiantuntija- ja viranomaisvallan asema suhteellistuu. Viranomaisten patronisoiva suhtautuminen kansalaisiin ja kykenemättömyys käydä dialogia eivät enää tunnu normaaleilta.

Kyse ei ole vain epäilystä poliitikkojen ja viranomaisten tiedollista kyvykkyyttä kohtaan. Jos kansalaiset voisivat olettaa, että asetukset ja lait tehdään avoimen julkisen keskustelun ja riippumattomien asiantuntijoiden suositusten pohjalta, levottomuus ei olisi niin suurta. Mutta epäilyt siitä, että lääkefirmat pääsevät sanelemaan rokotustarpeet, elintarviketeollisuus ravitsemussuositukset, suurteollisuus viestintälainsäädännön, suurkaupan ketjut kaavoituksen ja etujärjestöt verotuksen, eläkkeet ja sosiaaliturvan, nakertavat luottamusta hallituksen, kansanedustajien ja viranomaisten kykyyn ja tahtoon tehdä oikeita ja puolueettomia päätöksiä.

Nykyisessä poliittisen järjestelmän kriisissä ei siis ole kyse vain puolueiden korruptoituneista käytännöistä, vaan se on tulosta laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. Nykykriisissä olisikin ituja radikaalille demokraattiselle uudistukselle. Viimeaikaisen julkisuuden ansiosta tiedämme jo, kuinka noloa hallituksen leimasimena toimivan eduskunnan työ on, kuinka pienet etujärjestöt pääsevät sanelemaan hallitusohjelmaa suljettujen ovien takana ja miten alan asiantuntijat ohitetaan olkaa kohauttamalla esimerkiksi verotusasioissa. Tästä on vain pieni älyllinen loikka vaatimaan, että kansalaisilla olisi suora kontrolli edustuksellisten instituutioiden toimintaan. Päätöksentekijät on saatava kuuntelemaan paremmin julkista keskustelua ja kansalaiskeskustelua, ja se onnistuu vain saattamalla heidän tekemänsä päätökset viime kädessä kansalaisten arvioitaviksi.

Ainoa varma tapa suojella päätöksentekoa erityisintressien ohjailulta on hajauttaa se koko kansalle. Näissä oloissa ei ehkä ollakaan enää kaukana siitä, että suoraan demokratiaan kuuluva ajatus kansalaisten itsenäisestä harkinnasta ja kyvystä yhteiseen päätöksentekoon muuttuisi pienen piirin idealismista osaksi valtavirtaa. Kuten Anthony Barnettin analyysi Berliinin muurin murtumiseen johtaneista tapahtumista antaa olettaa, kansalaisten osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon suoran demokratian keinoin muuttaa demokraattisen prosessin sitten, kun se nähdään “normaalina” ja nykyinen ylhäältä saneltu järjestys epänormaalina.

Valtamedian vaaliperformanssin äärellä

Kriittinen akateeminen mediatutkimus on vaihteeksi herättänyt myös valtamedian huomion. Turun yliopistossa valmistunut tutkimus viime vuoden kuntavaalien mediajulkisuudesta on uutisoitu laajalla rintamalla maan lehdistössä. Riemua tosin hillitsee, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päivälehdet ovat yksinkertaisesti tyytyneet painamaan sivuillaan tutkimusraportin julkistamistiedotteen pohjalta tehdyn toteavan STT-uutisen. Nyt sitten odotellaan, tarttuvatko poliittiset toimittajat, kolumnistit ja pääkirjoitustoimittajat härkää sarvista. Syntyykö vihdoin itsekriittistä keskustelua median toiminnasta vaaleissa ja tietoisuus toimitusten kollektiivisen ryhtiliikkeen välttämättömyydestä seuraavalla kerralla? En pidättäisi hengitystä.

Hesari sentään kirjoitti asiasta oman juttunsa politiikan sivuilla, ja Turun Sanomat nosti tutkimuksen esiin jopa pääkirjoitustasolla. STT-uutisointia syvemmälle ei niissäkään juuri päästy, joten itse raporttia tuskin on ehditty toimituksissa lukea. Uutisoinnin pääasiaksi muodostui se tutkimusraportista tehdyssä ja tiedotteessakin jostain syystä esiin nostettu tulos, että Jutta Urpilainen sai yksittäisistä poliitikoista eniten julkisuutta kuntavaalien yhteydessä. Urpilaisen, Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen jälkeen eniten kirjoitettiin Timo Soinista, jonka julkisuus oli kaukana edellä vihreiden, Vasemmistoliiton, RKP:n ja kristillisdemokraattien puheenjohtajien saamasta näkyvyydestä.

Ainesta syvemmälle keskustelulle kuitenkin olisi. Pikaisella silmäilyllä Laura Bergin ja Mari K. Niemen tutkimusraportti “Kenen kuntavaalit?” (pdf) vaikuttaa yksinkertaiselta mutta pätevältä sisällönanalyysilta television, iltapäivälehtien ja viiden suuren päivälehden vaalijournalismista. Raportti kiinnittää huomiota joihinkin ongelmallisiin tendensseihin vaaliuutisoinnissa, kuten puoluejohtajien roolin korostumiseen ja heidän julkista esiintymistään arvioivaan “tyylipistejournalismiin”. Laajemmin tutkimuksessa esitetään tyytymättömyys vaalijournalismin pinnallisuuteen ja epäanalyyttisyyteen:

Valtakunnallisen laatulehden [Helsingin Sanomien] tyytyminen uutisoinnissaan niinkin usein asiasisällön puolesta köykäiseen kirjoitteluun herättää kysymyksen, onko hektinen työrytmi johtanut siihen, ettei aikaa esimerkiksi puoluejohtajien poliittisten viestien vertailevaan analysointiin tai jopa haastamiseen ole. Vähintään yhtä huolestuttava on se vaihtoehto, ettei tällaista kriittistä analysointia enää pidetä tarpeellisena – tai ettei sellaiselle löydy toimituksesta riittävän osaavia tekijöitä  (s. 130).

Tutkimuksessa havaitaan myös median paradoksaalinen taipumus “kannustaa” ihmisiä äänestämään ja samalla valittaa vaalien tylsyydestä ja vaalikampanjoiden mitäänsanomattomuudesta:

Toisinaan vaikutelmaksi tuli, että kaikista aktivointipyrkimyksistä huolimatta journalistit itse olivat osaltaan luomassa tappiomielialaa valitellessaan vaalityön vähyyttä ja käydyn keskustelun huonoa laatua (s. 129).

Kriittisen analyysin täydentää rakentava ehdotus vaalijournalismin laadun parantamiseksi:

Kuntavaaliuutisoinnin määrällisen runsauden keskellä voidaan edelleen esittää toive aiempaa monimuotoisemmasta ja analyyttisemmästä uutisoinnista, jossa äänensä saisivat kuuluville entistä paremmin esimerkiksi sellaiset erilaiset järjestöt ja asiantuntijat, joiden osaamisen ja intressien piiriin kunnissa ratkaistavaksi tulevat asiat kuuluvat. Tämä voisi syventää politiikkavaihtoehdoista käytävää keskustelua ja myös tarjota uudenlaisia lähestymistapoja  (s. 131).

Varsin asiallista tekstiä siis. Kaikkiaan tutkimusraportissa häiritsee kuitenkin kriittisen otteen varovaisuus, toisin sanoen median roolin normatiivisen tarkastelun puute. Johdantolukunsa alussa tutkijat kyllä luettelevat – Hannu Niemistä ja Mervi Panttia lainaten – median tehtävät demokratiassa…

Demokratian perusarvojen näkökulmasta median keskeiseksi tehtäväksi voidaan katsoa ensinnäkin tiedon välittäminen eli kansalaisten varustaminen sellaisella tiedolla, että he pystyvät muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Toinen medialle kuuluva tehtävä on kriitikkona toimiminen eli valtaapitävien toimien seuraaminen ja arviointi. Kolmas keskeinen tehtävä on tarjota kansalaisille sellainen foorumi, jolla erilaisia näkemyksiä edustavat toimijat pääsevät julkisuuteen. Neljäs olennainen tehtävä on sellaisen päätöksentekijöitä ja kansalaisia yhdistävän dialogin tuottaminen, jonka tuloksena voi muodostua julkinen mielipide  (s. 12).

…mutta näiden demokratian perustarpeiden täyttymiseen ei sen koommin palata analyysissa, eikä niitä käsitellä myöskään raportin lopussa vaalijulkisuuden kokonaisarvioinnin yhteydessä.

Kun median suoritusta vaaleissa ei tarkastella tällaisten normatiivisten kriteerien valossa, analyysista tulee helposti sävyltään toteava ja otteeltaan pinnallinen. Tutkimustulokset ovat yllätyksettömiä ja ne jopa esitetään odotettuina, jolloin sinänsä kriittisestä tutkimuksesta tulee suorastaan selittelevä. Esimerkiksi Urpilaisen saama runsas medianäkyvyys oli tutkijoiden mukaan “ennakoitavissa” (s. 78), koska hän oli tuore kasvo suuren puolueen johdossa ja hänen suoriutumistaan seurattiin erityisellä mielenkiinnolla.

Ei näin. Yhden tai harvan poliitikon hallintaa julkisuudessa ei missään tapauksessa saa ottaa itsestäänselvyytenä, vaan juuri tällaiset näennäisen luonnolliset mediailmiöt pitää kriittisessä tutkimuksessa kyseenalaistaa ja pyrkiä osoittamaan niiden (epädemokraattiset) seuraukset. Onhan edustuksellisen demokraattisen prosessin kannalta täysin kestämätöntä, että vaaleista toiseen ja vaalien välillä kolme suurinta puoluetta täyttävät jatkuvasti valtaosan poliittisesta julkisuudesta. Miten erilaisten poliittisten mielipiteiden ja näkökulmien tasavertainen edustus julkisessa keskustelussa voi edes periaatteessa toteutua, kun tällainen rakenteellinen eriarvoisuus hyväksytään tutkimuksessakin luonnollisena?

Suomalaisen politiikan jähmeys ja puolueiden kannatusten liikahtelu prosenttiyksikköjen kymmenysten säteellä johtuu osittain siitä, että media aktiivisesti pönkittää kolmen puolueen hegemoniaa. Bergin ja Niemen keskeinen tutkimustulos ei olekaan se, että Urpilainen esiintyi eniten julkisuudessa, vaan se, että kokoomus, keskusta ja SDP saivat puolueista ylivoimaisesti eniten medianäkyvyyttä (s. 60). Tutkimuksesta julkaistussa Helsingin Sanomien uutisessa tehdään ihastuttava johtopäätös, jonka mukaan julkisuuden määrä ei ratkaissut vaaleja, koska SDP ei voittanut Urpilaisen suurimmasta medianäkyvyydestä huolimatta. Ei voittanut, mutta mikä olisi ollut SDP:n kannatus, jos puolueesta ja Urpilaisesta olisi kirjoitettu yhtä vähän kuin vaikkapa Vasemmistoliitosta?

Kyse ei ole siitä, etteikö “suurten” ja “pienten” ikuiselta tuntuvaa asetelmaa voisi murtaa. Tästä tutkimus itse tarjoaa pysäyttävän esimerkin esittäessään luvut Timo Soinin ja perussuomalaisten mittavasta vaalijulkisuudesta. Juuri Soinin henkilökohtaisen julkisuuden ja suosion pitäisi herättää poliittinen journalismi pohtimaan omaa rooliaan poliittisen ilmiön synnyttämisessä, populismin levittämisessä – ja vaalituloksen ohjaamisessa. Tutkijat Berg ja Niemi eivät kuitenkaan viittaa tähän problematiikkaan millään tavalla. Sen sijaan he tulkitsevat Soinin saaman näkyvyyden osoittavan ainoastaan, että “karismaattiseksi mielletty persoona saattaa nostaa pienenkin puolueen puheenjohtajan asemaansa suurempaan julkisuuteen” (s. 59). Näin he paitsi luonnollistavat median epäilyttävän puolueellisen toiminnan määrittelemällä Soinin “karismaattiseksi mielletyksi” myös oikeuttavat sellaisen oletuksen ja journalistisen periaatteen, että puolueelle ja sen puheenjohtajalle kuuluu tietty suuruus julkisuudesta puolueen “aseman” mukaan.

Kritiikki kolmen suuren ylivallasta mediassa vaikuttaa helposti naurettavalta. Mutta tällaisia periaatteellisia kysymyksiä on pakko uskaltaa esittää. Mediatutkijat mielellään yrittävät osoittaa omaa pätevyyttään selittämällä tuloksiaan mediarutiineilla ja julkisuuden logiikalla ja vakuuttamalla näin, että he ymmärtävät toimitusten todellisuutta. On myös houkuttelevaa kilpailla sillä, kuka osaa napakimmin analysoida julkisuuspelin toimintaa ja poliitikkojen imagovoittoja ja -tappioita. Tutkijat eivät kuitenkaan saa antautua journalististen konventioiden vangeiksi tulkitessaan tutkimustuloksiaan. Juuri median ongelmalliset käytännöt täytyy nostaa pöydälle, ne pitää kyseenalaistaa ja niille pitää esittää käypiä vaihtoehtoja.

Politiikan medioitunut ajojahti

Mediatutkimuksessa muistetaan nykyisin paikassa kuin paikassa käyttää trendikäsitteitä ‘medioituminen’ ja/tai ‘mediatisoituminen’. Niillä viitataan yhtäältä erilaisten viestintävälineiden merkityksen kasvuun arkipäivässä, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja tavassamme ymmärtää maailmaa: ennen pitkää kaikki, minkä havaitsemme ja tiedämme sosiaalisesta todellisuudesta, on jonkun median (so. aistimme ylittävän teknisen apparaatin) välittämää. Yhteiskunnan tasolla medioituminen toisaalta viittaa siihen, miten yhteiskunnallisten instituutioiden oma toimintalogiikka muuttuu median kasvavan merkityksen myötä: muusikot tekevät biisejä radiosoittoa varten, urheilulajien sääntöjä muutetaan television lähetysaikoihin sopiviksi, yritykset tuhlaavat resurssejaan imagoaan kirkastavaan viherpesuun. Ja politiikka on tietenkin muuttunut silkaksi mediapeliksi.

Ehkä vakuuttavin osoitus medioitumisesta on yhteiskunnan kasvava herkistyminen tiedotusvälineiden toiminnalle. Se ilmenee etenkin mediakritiikin yleistymisenä — Ruotsissa lapsetkin ymmärtävät jo protestoida lelumainosten ahdistavia sukupuolirooleja vastaan. Tuskin yhtään merkittävää aihetta nouseekaan nykyisin julkisuuteen ilman, että keskustelu jossain vaiheessa kääntyy “median rooliin” kyseisessä ilmiössä. Lisääntyvä tietoisuus tiedotusvälineiden voimasta muovata julkisia käsityksiä on tietysti enimmäkseen myönteinen ilmiö, ja parhaimmillaan se pakottaa tiedotusvälineet pohtimaan omaa rooliaan ja omia käytäntöjään. Näin kävi ainakin koulusurmauutisoinnin yhteydessä: jokelalaisten nuorten johdolla esitetty voimakas arvostelu tiedotusvälineiden menettelytapoja kohtaan vaikutti osaltaan siihen, että toimittajat olivat huomattavasti varovaisempia Kauhajoella.

Yleistä herkistymistä tiedotusvälineiden toiminnalle voidaan toisaalta käyttää myös hyväksi. Pääministeri Vanhanen on osoittanut, että aiempaa mediakriittisemmässä ilmastossa vanhat nyrkkisäännöt eivät enää päde: tiedotusvälineiden arvostelu ei enää merkitsekään varmaa tappiota poliitikolle. Päinvastoin, päättäväinen “etelän mediaa” vastaan nouseminen lisää Vanhasta kohtaan tunnettua arvostusta ja tuplaa Matin sympatiapisteet. Vastaavasti tiedotusvälineiden yleinen arvostus on vaarassa heiketä, mikä voi pidemmän päälle johtaa valtamedian ja yleisön välisen suhteen etääntymiseen. Se osoittaa, että myös media riskeeraa nykyään itsensä tällaisissa korkean profiilin uskottavuuskamppailuissa.

Yleisön kasvavaa mediakriittisyyttä ajatellen tiedotusvälineiden ongelmana on nyt se, että vallankäyttäjiä kohtaan kriittinen journalismi alkaa entistä helpommin vaikuttaa “ajojahdilta“. Tässä suhteessa tapaus Ilkka Kanerva saattoi olla ratkaiseva käännekohta: tiedotusvälineet voittivat poliittisen pelin, mutta journalismin arvostus yleisön silmissä kärsi ehkä raskaastikin. Ei tarvinnut tuntea mitään sympatiaa itse Ikeä kohtaan tullakseen kansalaisena vihaiseksi siitä, miten omavaltaisesti ja poliittisesti merkityksettömän asian takia ministeri savustettiin ulos. Vaalirahamyrskyn silmään joutuneen Vanhasen kohdalla yleisö on siis jo valmiiksi varpaillaan ja tulkitsee pääministerin perässä säntäävää sopulilaumaa helposti pelkäksi poliittista ruumista jahtaavaksi, asioiden järkevää hoitoa estäväksi häiriköksi.

Median näkökulmasta tällainen arvostelu tuntuu tietenkin kohtuuttomalta. Suurin osa toimittajista epäilemättä katsoo, ettei vallankäyttäjien tekemisten penkomisessa ole suinkaan kyse kollektiivisesta ajojahdista vaan kriittisen journalismin perustehtävästä: journalistin kutsumus on kaivaa esiin totuus salailevien vallankäyttäjien hämäräpuuhista, ja poliittisten johtopäätösten tekeminen jää muille. Ne itsekriittisemmätkin toimittajat, jotka myöntävät, että journalistit tekevät valintoja ja voisivat Vanhasen lautakauppojen ja säätiökytkyjen sijaan keskittyä myös laajempiin rakenteellisiin epäkohtiin vaalirahoituksessa, luultavasti puolustavat tässä tapauksessa vahvasti median toimintaa. Ainakin Voima-lehden toimittaja Susanna Kuparinen piti Pressiklubissa 11.9. Vanhasen ajojahtia täysin perusteltuna tilanteessa, jossa pääministeri voi “valehdella” eduskunnan edessä ilman vaikutusta hallituksensa nauttimaan luottamukseen. Tästä näkökulmasta edustuksellinen demokratia on lakannut toimimasta niin kuin sen pitäisi, ja journalismin tehtävänä on pitää asiasta meteliä niin kauan, että korruptoitunut hallinto on lopulta pakotettu eroamaan.

Kuparisen lausunto on erinomainen esimerkki sellaisesta toimittajan itseymmärryksestä, joka korostaa median roolia vallan vahtikoirana ja näkee näin viime kädessä puolustavansa demokratian ihanteita. Normaalioloissa poliitikkojen kannanottoja ja virallista agendaa säyseästi kyseenalaistamaton toimittaja muuttuukin skandaalin koittaessa herkeämättömäksi räksyttäjäksi, vallanpitäjien pahimmaksi painajaiseksi. Vaalirahakohu osoittaa, miten kriittinen poliittinen journalismi voi toimia vallankäytön moraalinvartijana, rikkomusten paljastajana ja ajan henkeen kuulumattomien toimintatapojen tuomitsijana.

Toisaalta kohu osoittaa myös, miten vahtikoiran rooli ja siihen liittyvä journalistinen identiteetti törmäävät omiin rajoihinsa.  Skandaali vaalirahoituksesta on jämähtänyt kilvoitteluksi siitä, kuka onnistuu terävimmin tuomitsemaan poliitikkojen moraalin ja kyvyttömyyden myöntää omia väärinkäytöksiä. Samalla valtamedialla tuntuu olevan vähän kiinnostusta virittää julkista keskustelua siitä, miten poliittista toimintaa pitäisi yhteiskunnassa rahoittaa ja miten poliittisen ja taloudellisen vallan läheistä ja demokratian vastaista suhdetta pitäisi purkaa. Journalistit keskittyvät siis suomalaisen korruption penkomiseen, ja puolueiden rahoitusta koskevan lainsäädännön muuttaminen nähdään “poliittisen järjestelmän” tehtävänä. Sen sijaan, että politiikan ja talouden suhteen sääntely esitettäisiin yhteisenä kansalaiskeskustelun teemana, johon kaikkien pitäisi voida vaikuttaa, lainsäädäntö on toimittajille vain perinteistä politiikkaa, jonka he näkevät puolueiden ja eturyhmien välisenä pelinä ja johon he ottavat mahdollisimman paljon etäisyyttä.

Pelkkä vallan vastaisuus ei siten riitä täyttämään journalismin yhteiskunnallista tehtävää. Toimittajien pitäisi sen lisäksi ymmärtää itsensä poliittisista päätöksistä käytävän julkisen keskustelun kävijöinä ja välittäjinä. Itse asiassa vallan vahtikoira -identiteetti kääntyy helposti näitä laajempia deliberatiivisen demokratian ihanteita vastaan. Kun “politiikka” samastetaan “vallankäyttöön”, journalismista tulee vallan vastaisuuden lisäksi myös politiikan vastaista. Tällöin valtamedia ei pysty toimimaan poliittisen keskustelun välineenä, ja sen yleisö vieraantuu demokraattisesta prosessista.

Pitkään pinnalla ollut ajatus “politiikan medioitumisesta” on toistaiseksi tarkoittanut lähinnä muutosta ns. poliittisessa viestinnässä: viestintätoimistot laativat puolueiden vaaliohjelmia ja poliitikot miettivät, miten parhaiten lisätä omaa kannatusta median ehdoilla ja sen toimintatapoja hyväksi käyttäen. Samaan aikaan journalismin suhde politiikkaan ei ole muuttunut — ellei medioitumiskehitys sitten ole entisestään lisännyt toimittajakunnan epäluuloa ja vierastusta kaikkea pr-vetoista puoluepolitikointia kohtaan. Demokratian syveneminen edellyttäisi kuitenkin muutakin kuin poliittisten kähmintöjen paljastamista ja vallankäytön lisääntyvää “avoimuutta”; median ja politiikan välisen suhteen muutoksen pitäisi ulottua myös journalistisiin käytäntöihin ja journalistisen itseymmärryksen tasolle. Ehkä politiikan medioitumisesta pitäisikin puhua vasta sitten, kun kansalaiset voivat pelkän statistin roolin sijasta osallistua itse poliittiseen prosessiin — viestintävälineiden avulla tietenkin.

… kuinka aloin huolestua ja opin vihaamaan Palinia

Yhdysvaltain ex-varapresidenttiehdokas Sarah Palin erosi vastikään Alaskan kuvernöörin tehtävistä yllättäen tempullaan tarkkavainuisimmatkin poliittiset kommentaattorit. Itse asiaa ikimuistettavammaksi taitaa kuitenkin muodostua tapa, jolla eroilmoitus heinäkuun alussa tehtiin. Wasillan-kotinsa takapihalla oman perheensä ympäröimänä, taustanaan idyllinen alaskalainen järvimaisema kuvernööri Palin lateli yhden käsittämättömimmistä poliittisista puheista, joita YouTuben aikakaudella on kuultu.

Perus-palinilaiseen tyyliin eropuhe on sekoitus halpaa populismia, konservatiivista arvomaailmaa, loputtomia tyhjiä iskulauseita ja kömpelöjä vertauksia — mutta myös hämmentävää rakenteellista inkoherenssia, noloa peruskoululaisen kielenkäyttöä ja järjenvastaista lauseiden rytmitystä. Poikkeukselliseksi tapauksen tekee, Sarah Palininkin asteikolla, että puhe on etukäteen kirjoitettu. Irtisanoutuivatko Palinin puheenkirjoittajat jo ennen kuvernööriä itseään, vai naapurin tuore ylioppilasko näitä tekstejä kynäilee? Joka tapauksessa Palin lukee suoraan teleprompterista mutta saa puheensa silti kuulostamaan siltä kuin hermostunut koululainen latelisi ulkoa opettelemaansa esitelmää ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä, mitä itse asiassa on sanomassa.

Eroilmoituksen jälkeen julkisuudessa on luonnollisesti riittänyt kuhinaa ja spekulaatioita kuvernöörin todellisista motiiveista. Tähtääkö Palin republikaanien presidenttiehdokkaaksi 2012, vai siirtyikö hän syrjään pelätessään uusia ja entistä vakavampia epäilyjä korruptiosta ja vallan väärinkäytöksistä? Tai ehkä ne sittenkin olivat aidot jäähyväiset tehtäville valtakunnan- ja osavaltiopolitiikan huipulla, ja tarkoituksena on kasvaa uudeksi vaikutusvaltaiseksi radioääneksi tai tv-kasvoksi konservatiivisessa mediakentässä?

Monen vasemmistoliberaalin mielestä tällaiset kysymykset ovat kuitenkin epäolennaisia. Niiden sijaan pitäisi kysyä: miten olemme tulleet pisteeseen, jossa Palinin poliittisia uravalintoja joudutaan ylipäänsä pohtimaan? Mitä maailman vanhimmalle demokratialle on tapahtunut, kun Sarah Palinin kaltainen henkilö on valittu maan toisen pääpuoleen varapresidenttiehdokkaaksi ja saattaa vielä olla vakavasti esillä presidenttitason spekulaatioissa? Kuvernööri, joka ei osaa nimetä yhtään maansa keskeistä politiikan aikakauslehteä. Ehdokas, joka ilmoittaa ulkopoliittiseksi vahvuudekseen sen, että Alaska sijaitsee Venäjän naapurissa. Poliitikko, jonka vastausta talouspoliittiseen kysymykseen on vaikea erottaa koomikon imitaatiosta.

Palin on nyt ollut noin vuoden kansallisen ja kansainvälisen julkisuuden keskiössä, ja sinä aikana häneen on kohdistunut suorastaan poikkeuksellista pelonsekaista vihaa. Ilmiötä voidaan toki tarkastella elitistisenä inhona “tietämättömyyttä” kohtaan, liberaalina ylemmyydentuntona konservatiivisia arvoja kohtaan tai sukupuolikysymyksenä, mutta kyseessä on myös vakavampi huoli demokraattisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Mitä on tapahtumassa kriittiselle demokraattiselle julkisuudelle, kun kaikki argumentit ovat näennäisesti yhtä päteviä, epämukavat kysymykset voidaan ohittaa vitsailemalla tai silmää iskemällä ja monimutkaiset poliittiset valinnat perustellaan populistisilla fraaseilla? Tässä mielessä Sarah Palin tavallaan edustaa äärimmäistä muotoa nykyisen televisiovetoisen politiikan kehityksessä.

Lisäksi helppous, jolla Palin saa kannattajansa isänmaallisen kiihkon valtaan, on muistuttanut joitakin tarkkailijoita siitä, miten lähellä demokraattinen järjestelmä on suistumista fasismiin. Demokraattiset instituutiot itsessään eivät välttämättä turvaa demokraattista yhteiskuntaa, jos poliittinen eliitti ja media hylkäävät siihen kuuluvat ihanteet ja periaatteet. Tapaus Palin osoittaakin, miten helposti valtamediasta tulee nationalistista propagandaa voimistava ja levittävä koneisto sen sijaan, että se toimisi kriittisen demokraattisen keskustelun foorumina. Palin-ilmiössä kun ei ole kyse liberaalista, rakentavaa erimielisyyttä ja kansalaisvapauksia puolustavasta patriotismista vaan konservatiivisesta, konsensusta ja kansallista yhtenäisyyttä vaativasta patriotismista. Tällaisten tendenssien voimistuessa Berlusconin Italia lienee siis täysin mahdollinen tulevaisuudenuhka myös Yhdysvalloissa — eikä siihen edes tarvita maan valtamedian suoraa omistusta. Riittää, kun katsoo, miten yksimielisesti yhdysvaltalainen journalismi alkoi rajoittaa omaa sananvapauttaan ja asettui tähtilipun taakse syyskuun 11:nnen jälkimainingeissa.

Tässä suhteessa onkin lohdullista ja suorastaan rohkaisevaa, että rutinoituneiden politiikan toimittajien, kuten CBS:n Katie Couricin ja ABC:n Charlie Gibsonin, tekemillä ehdokashaastatteluilla oli osaltaan vaikutusta Palinin ja John McCainin presidentinvaalikampanjan suosion laskuun. Kriittinen journalismi pystyi tuomaan esiin epävarmasti esiintyneen ehdokkaan ilmeisen osaamattomuuden ja puutteelliset valmiudet, ja haastatteluilla oli myös vaikutusta Palinia arvioivaan yleiseen mielipiteeseen ja äänestyskäyttäytymiseen. Myös moni itseään kunnioittava republikaanipoliitikko ja -kannattaja kääntyi alaskalaiskuvernööriä vastaan.

Silti Sarah Palinin asema on median ansiosta myös vahvistunut monella tapaa. Vaalien myötä hän nousi yhdeksi valtakunnanpolitiikan ja keskeiseksi nimeksi, eikä poliittinen julkisuus sen koommin ole voinut ohittaa häntä. On mahdollista, että jatkossa Palinin uskottavuus poliitikkona alkaa voimistua tietoisen imagonrakennuksen ja journalististen konventioiden avulla: koska Palin on “kansallisesti tärkeä” henkilö, hänen lausuntonsa ylittävät uutiskynnyksen riippumatta niiden sisällöstä. Ja koska hänen lausuntonsa esiintyvät toistuvasti uutisissa, hänen poliittinen painoarvonsa kasvaa.

Tilanne osoittaakin median nykyisen kyvyttömyyden pitää yllä poliittisen kulttuurin tasoa: lainaamalla toistuvasti Palinin mielipiteitä ja kommentteja uutismedia rakentaa tahtomattaankin hänen poliittista legitimiteettiään. Keskeinen ongelma on nimenomaan poliittisen journalismin “etääntyneessä”, “neutraalissa” ja “objektiivisessa” suhtautumisessa politiikkaan. Vaikka toimitusten ehkä tärkein tehtävä julkisessa keskustelussa on toimia “portivartijoina” — toisin sanoen päättää siitä, ketkä pääsevät julkisuuteen esittämään poliittisia arvioitaan ja mielipiteitään — ne tekevät valintansa kaavamaisesti puhujan aseman, siis institutionaalisen “relevanssin”, perusteella. Toimitukset eivät perustele valintojaan edustukselliseen demokratiaan kuuluvilla deliberatiivisilla ihanteilla vaan “poliittisella realismilla”. Näin ne oikeastaan luopuvat vapaaehtoisesti vallastaan portinvartijoina tai ainakin kieltäytyvät myöntämästä tätä roolia ja siihen liittyvää demokraattista vastuuta.

Journalismin vai valtamedian kriisi?

Mediatutkijat ja toimittajat puhuvat harvoin keskenään samaa kieltä, mutta ainakin yhdessä asiassa tuntuu maailmalla vallitsevan yhteisymmärrys: journalismi on kriisissä. Erityisesti englanninkielisessä akateemisessa ja mediapoliittisessa keskustelussa voimistunut kriisitietoisuus on toki levinnyt Suomeenkin. Viimeksi asiasta kirjoitti Jouni Tervo Helsingin Sanomissa esittäen oman tulkintansa täkäläisen talousmedian alamäestä (“Kapitalismi söi uskollisimmat äänenkannattajansa”, HS 13.7.2009).

Uusin talouskriisin voimistama tappiomieliala on löytänyt Suomessa otollisen maaperän, sillä meillä on jo vuosia puhuttu huolestunein sanankääntein “median murroksesta”. Huolta ei hälvennä edes se, että täkäläiset mediatalot tekivät hyvää tulosta myös viime vuonna, toisin kuin tappiokierteisiin ajautuneet yhdysvaltalaiset sanomalehdet. Sanoma Newsin Mikael Pentikäiselle pelkkä voittojen puolittuminen on ollut riittävä innoite povata koko alalle “pitkää taantumaa” — ja ryhtyä asiaankuuluviin henkilöstöleikkauksiin.

Nykyinen kriisidiskurssi on luontevaa jatkoa median murros -puheelle myös siinä mielessä, että näkökulma keskustelussa on pysynyt täsmälleen samana. Journalismin kriisi ymmärretään nimenomaan journalismin markkinoiden kriisinä. Kyse on siis erityisesti suurten mediayhtiöiden ongelmista: levikit kutistuvat, mainostajat hylkäävät, yleisö siirtyy nettiin eikä ole enää valmis maksamaan uutisista… Myönnettäköön, että jos olisin suuren lehtitalon johdossa, yhtälö vaikuttaisi varsin haastavalta.

Toimittajat, ja varsinkin suurten mediatalojen johtajat, näkevät mielellään olevansa vapauden ja edistyksen majakoita. Sananvapauden puolustus, julkinen mielipidejohtaminen, kriittinen etäisyys politiikan instituutioihin ja vallankäytön epäkohtien paljastaminen tekevät journalisteista, ainakin heidän omissa silmissään, modernin demokraattisen yhteiskunnan keskeisiä tukipilareita. Journalismin kriisi onkin huolestuttava kehitys siinä määrin kuin kyse on välineistämme ja kyvystämme pitää yllä demokraattista prosessia julkisen keskustelun ja kollektiivisen tahdonmuodostuksen merkityksessä. Tästä näkökulmasta tulevat ymmärrettäväksi esimerkiksi Saksassa arvovaltaisiltakin tahoilta kuullut vaatimukset, että valtion pitäisi jakaa kriisiin ajautuneille mediayhtiöille tukia samaan tyyliin kuin pankkejakin on pelastettu veronmaksajien rahoilla.

Kansalaisen näkökulmasta voisi kuitenkin kysyä, miksi meidän pitäisi kiinnostua kaupallisten mediayhtiöiden ongelmista. Miksi journalismin tulevaisuuden pitäisi olla riippuvainen sen kannattavuudesta liiketoimintana? Yhdysvaltalaista mediaa kriittisesti tarkkailevan FAIR-järjestön Jim Naureckas esittelee murheellisen kronikan sikäläisen valtavirtajournalismin historiallisista rimanalituksista — Bushin hallinnon sotapropagandan kritiikittömästä levittämisestä aina finanssikuplan muodostumiseen ja USA:n valtavaan julkisen talouden vajeeseen johtaneen talouspolitiikan pönkittämiseen — ja kysyy: eikö tämän näytön valossa mikä tahansa ole journalismin tulevaisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin nykyinen mainostajien rahoittama ja jättimäisten omaa etuaan tavoittelevien yhtiöiden hallitsema joukkoviestinnän malli?

Artikkelissaan “Journalism as a Human Right” kulttuurintutkija John Hartley huomauttaa, että sananvapauden ihanteeseen kuuluva mielipiteiden vapaa ilmaisu on länsimaisissa demokratioissa käytännössä pyhitetty tiedotusvälineiden tehtäväksi. Aivan kuten länsimainen demokratia on pääosin edustuksellista demokratiaa, länsimainen journalismi on tällöin luonteeltaan “edustuksellista journalismia”: joukkoviestimet saavat rajata julkisen keskustelun reunaehdot ja valita, mitkä mielipiteet tulevat edustetuiksi yhteisessä julkisuudessa. Ja aivan kuten edustuksellinen politiikka, myös journalismi on Hartleyn mukaan tullut yhä ammattimaisemmaksi, korporatisoituneemmaksi ja erikoistuneemmaksi ammatiksi — etääntyen siinä sivussa arkielämästä ja kansasta, jota sen pitäisi edustaa.

Valtamedian asema demokratian keskeisenä toimijana on kuitenkin rakoilemassa, kun kansalaiskeskustelua käydään perinteisten joukkoviestimien sijaan kasvavassa määrin netin keskustelupalstoilla ja blogeissa. Journalismista on yhä enemmän tulossa “kirjoittavan yleisön” harjoittamaa toimintaa, ja samalla mediatalojen kontrolloima edustuksellinen journalismi alkaa näyttäytyä yhä keinotekoisemmalta ja epäilyttävämmältä. Kuten kansalaisten vaatimukset suorasta demokratiasta, myös “suoran journalismin” tarve kasvaa ja sen käytäntö yleistyy. Ja aivan kuten vastustus suoraa demokratiaa kohtaan (“kansa ei osaa päättää omista asioistaan”), myös perinteisen journalismin edustajien huoli nykykehityksestä nojaa elitistiseen moraalipaniikkiin siitä, että “amatöörit” pääsevät kenenkään kontrolloimatta levittämään väärää tietoa ja ennakkoluulojaan verkossa.

Journalismin mahdollisesta “kriisistä” on syytä keskustella osana edustuksellisen demokratian kriisiä. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä samastaa journalismia yhden omalakisen yhteiskunnallisen sektorin toimintaan eli mediayhtiöiden, lehtitalojen, toimitusten ja toimittajien harjoittamaan journalismin ammattimaiseen “tuotantoon” — ja sitoa sen tulevaisuutta näin alan kaupalliseen menestymiseen. Sen sijaan journalismi pitää ymmärtää laajemmin julkisena keskusteluna, jossa muodostetaan yhteisiä puheenaiheita, jaetaan sosiaalista todellisuutta koskevia käsityksiä, rakennetaan kollektiivisia identiteettejä ja pidetään yllä demokraattista prosessia. Näkökulman muutoksen myötä myös journalismin tehtävä kirkastuu: kuluttajien viihdyttämisen sijaan sen pitää palvella kansalaisten yhteiskunnallisia tarpeita.

Vaikka journalismista uhkaa tulla yhä vähemmän houkuttelevaa liiketoimintana, sen ei tarvitse merkitä journalismin yhteiskunnallisten tehtävien loppumista ja julkisen tilan rapautumista. Päinvastoin, näiden tehtävien täyttämistä on vain siirrettävä yhä enemmän muille kuin markkinoiden logiikkaa noudattaville tiedotusvälineille ja pyrittävä luomaan kirjoittavia yleisöjä yhdistäviä julkisia tiloja, joissa sananvapaus ja kollektiivinen mielipiteenmuodostus voivat kukoistaa. Miten demokratiaan elimellisesti kuuluva julkinen keskustelu sitten voitaisiin yhteiskunnassa parhaiten järjestää, on keskeinen viestintäpoliittinen kysymys.

Maakuntalehden maailma

Karjalainen, Pohjalainen, Lapin Kansa, Keskisuomalainen… Kun olet lukenut yhden maakuntalehden, olet lukenut ne kaikki. Lehti kuin lehti toistaa uskollisesti STT:n asettamaa päivän uutisagendaa hirvikolarista R-kioskin ryöstöön ja teollisuuden suhdannebarometrista viimeisimpään puoluekannatusgallupiin. Samankaltaisuutta lisää entisestään lehtien välinen yhteistyö niin konsernien sisällä kuin yli konsernirajojen. Tämä tarkoittaa mm. yhteisten Helsingin-toimitusten tuottamia politiikan ja talouden juttuja, kokonaisia yhteisiä teemasivuja (kuten kuluttajasivut, autosivut ja tv-liitteet) ja jopa hyvin yhtenäistä graafista ilmettä. Sarjiksetkin edustavat kaikissa tavallista Viivi & Wagner- ja B. Virtanen -linjaa.

Se, että useamman maakuntalehden lukijakunnat saavat lukea samat tv- ja elokuva-arvostelut, on toki ymmärrettävää nykyisen synergian ja kulujen karsinnan aikakaudella. Hätkähdyttävämpää on kuitenkin havaita, että maakuntalehtien identtisyys ulottuu myös siihen sisältöön, joka on niiden omaa. Lehtien omat toimittajat raportoivat jähmeästi kunnanvaltuustojen kokouksista, seuraavat viikoittain maakunnan päivittäistavarakaupan, asuntomarkkinoiden ja pankkien kuulumisia, osallistuvat raveihin, maatalousnäyttelyihin ja muihin “kulttuuritapahtumiin” – ja kirjoittavat “lukijaa lähellä” olevia kolumneja, joissa pohditaan “arjen ilmiöitä”.

Tämän listan pohjalta voidaan jo päätellä, että “alueellisuus”, “paikallisuus” ja “lukijaa lähellä oleminen” ovat keskeisiä ylpeydenaiheita maakuntalehdille. Ne eivät pidä elitististä etäisyyttä vaan ovat läsnä siellä, missä väki kulloinkin tuulipuvuissaan liikkuu – oli se sitten uusimman automarketin avajaisissa tai piirikunnallisissa pilkkikisoissa. Toki myös oman nuorison kuulumisia seurataan: ajan myötä perinteisistä mopo- ja autoharrastuksista on siirrytty lanitusviikonloppujen ja cosplay-kulttuurin ihmettelyyn.

Paikallispopulistisen journalistisen linjan ei kuitenkaan pidä antaa hämätä – maakuntalehti kuuluu Suomessa tiukasti valtamediaan: Se on levikkialueellaan käytännössä monopoliasemassa ja kokee olevansa merkittävä maakunnallinen ja kansallinen toimija. Päätoimittajat hengaavat mielellään suurimpien rahoittajiensa eli paikallisten yritysjohtajien ja poliitikkojen kanssa. Lehti identifioituu osaksi eliittiä ja kertoo pääkirjoituksissaan lukijoilleen, miten asioista pitää ajatella (sen sijaan että kyseenalaistaisi poliittista kulttuuria ja sen vallitsevia käsityksiä). Se kokee myös olevansa osa Journalismia – siis valtakunnallista toimittajakuntaa – ja uskoo näin edustavansa “vapaata” mediaa, demokratian ja sananvapauden airuetta. Tämä siitä huolimatta, että maakuntalehti on poikkeuksetta linjaltaan kaikkea muuta kuin edistyksellinen.

Maakuntalehdelle on tärkeää olla “maakunnan asialla”. Käytännössä maakunnan etu samastetaan elinkeinoelämän menestymiseen ja erityisesti alueen suurtuottajien, kaupparyhmien ja finanssitavaratalojen pärjäämiseen. Mutta samalla alueellisuuden korostaminen saa myös poliittisemman sisällön. Taloudellisen menestyksen kun nähdään ensinnäkin olevan kiinni valtakunnallisten resurssien jaosta. Níinpä esimerkiksi julkiset infrahankkeet ja niiden alueellinen jakaminen liikenneministeriössä ovat maakuntalehdille perinteisesti kuumia perunoita. Lisäksi maakunnallisen “kilpailukyvyn” tukeminen johtaa lehtien sivuilla väistämättä vastakkainasetteluun: pääkaupunkiseudun kasvu uhkaa näivettää maakunnan elinkeinot, tyrehdyttää sijoitukset ja imuroida asukkaat.

Tämä ilmeisen ikuinen asetelma “me vs. Helsinki” tuottaa sen, mikä itse asiassa on parasta maakuntalehdissä: pääkaupungin, sen poliitikkojen ja Helsingin Sanomien jatkuva arvostelu. Stadin ilmiöihin suhtaudutaan asiaankuuluvalla epäluuloisuudella, helsinkiläisten ministerien lausuntoja ja linjauksia tulkitaan armotta merkkeinä härskistä kotiin päin vetämisestä, ja Hesaria luetaan ylimielisenä ja vääristelevänä pk-seudun edunvalvojana. Siinä sivussa “etelän median” ja helsinkiläispoliitikkojen kritiikki luo ristiriitoja kansallisen eliitin ja valtamedian sisälle ja onnistuu toisinaan aidosti politisoimaan asioita. Alueellistamiseen liittyvät kysymykset eivät olekaan sattumalta kuumimpia ja näkyvimpiä aiheita suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.

Juuri valtion virastojen alueellistamisesta viime vuosina käyty kamppailu on hyvä esimerkki siitä, mihin maakuntalehti parhaimmillaan yltää: esimerkiksi Savon Sanomat on aidosti syventänyt ja tuonut monipuolisia näkökulmia keskusteluun. Samalla se on onnistunut osoittamaan, että Hesari todella on ollut aiheen käsittelyssä yksisilmäinen ja rajoittunut. Pahimmillaan oman maakunnan edun kapeakatseinen samastaminen bisneksen etuun vie kuitenkin syville vesille. Pieksämäen Ideaparkin kaavasta käytävässä taistelussa Savon Sanomat on käytännössä valjastettu yhden ministerin vastaiseen lokakampanjaan. Lehti on syyllistynyt myös – ilmeisen tietoisesti – harhaanjohtavaan argumentointiin asiassa.

Kiihkeällä Ideapark-hankkeen puolustamisellaan Savon Sanomat osoittaa, miten maakuntalehdet yleisemminkin kokevat julkisen roolinsa. Kun kaikki satsaavat omaan “alueelliseen identiteettiin” ja “maakunnan asiaan” mutta tulkitsevat niitä tismalleen samalla tavalla kaupallisista lähtökohdista, maakuntalehtien maailmasta tulee valitettavan konservatiivinen: kaikki maakunnan ulkopuolelta tuleva sääntely koetaan uhkana ja esitetään autoritaarisena saneluna, oli kyse sitten valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista, norppien suojelusta tai EU-direktiiveistä.

Kokonaisuutena maakuntalehtiä luonnehtiikin hämmästyttävän yhtenäinen markkinaliberaali maailmankuva, eikä niistä ole juuri lisäämään suomalaisen lehdistön monimuotoisuutta. Siihen tarpeeseen vastaavat paremmin esimerkiksi puoluelehdet, jotka ainakin perinteisesti ovat perustuneet aidosti erilaiseen poliittiseen katsantotapaan. Vielä nykyäänkin puoluelehtien parhaimmistossa esitellään tunkkaisen puoluepolitikoinnin sijaan aitojakin poliittisia vaihtoehtoja. Mutta kuka niitä enää lukee?